Maija Juurola - ompelija, pientilan emäntä, siivooja ja kaupan myyjä

Hänen oikea nimensä oli Sigrid Maria. Ei työläisperhe osannut niin hienoa nimeä keksiä. Merkinnät kirkonkirjoihin teki pappi, hyvää tarkoittaen ja makunsa mukaan. Elämä saneli toisin. Jo koulussa hän oli joko Siiri tai Maija ja Maijana hän elikin koko aikuisen elämänsä ja allekirjoitti sen, mikä allekirjoittaa piti. Itse päätetty nimenmuutos ei aiheuttanut mitään ongelmia.

Maija oli toiseksi vanhin seitsenpäisessä lapsikatraassa, syntynyt vuonna 1910. Vanhin lapsista oli poika, joka oli sotaväessä, kun isä vuonna 1928 kuoli. Varusmiespalvelu jäi pojalta kesken, kun suuressa perheessä tarvittiin uutta päämiestä. Miesten työt olivat siihen aikaan ulkotöitä, joten Maijalle lankesi suurin vastuu nuoremmista sisaruksista ja äidin tukijana.

Maija kävi nelivuotisen kansakoulun ja sai hyvän todistuksen. Hän olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä, mutta räätäli-isä oli sitä mieltä, ettei tyttöjen tarvinnut käydä koulua. Hehän menivät naimisiin. ”Rakas isä, enkö saisi käydä edes neljättä luokkaa toiseen kertaan”, Maija kertoi kysyneensä. Isä oli kuitenkin päätöksensä tehnyt.

Ei Maijan isä, Oskari, mikään erityisen vanhoillinen mies ollut. Hän oli tilannut Suomen Sosialidemokraattia ja ollut myös joissakin vähemmän tärkeissä kunnan luottamustehtävissä. Vanhinta poikaa olisikin varmaan koulutettu, jos tällä olisi ollut siihen vähänkään halua. Kun isä kuoli, asiat kulkivat totunnaista latua. Vanhimpien lasten oli otettava vastuuta perheen elatuksesta. Vain toiseksi vanhin tytär sai opiskella, käydä yksivuotisen emäntäkoulun. Emäntä hänestä sitten tulikin.

Isät ajattelevat usein lastensa jatkavan omaa työtään varsinkin, jos oma ammatti näyttää antavan hyvät elämisen mahdollisuudet. Niin varmaan mietti Oskarikin lähettäessään vanhimman tyttärensä Karkkilaan taitavan ompelijan oppitytöksi. Hyvän ammattitaidon Maija sieltä sai, mutta päällimmäisenä Karkkilan muistoissa tuntui olevan haikeus. Oli ollut haikeaa nähdä toisten ikäistensä nuorten menevän aamuisin oppikouluun. ”Oikein sydämestä vihlaisi”, sanoi Maija. Päätös omien lasten kouluttamisesta syntyi varmaan jo silloin.

Jo kansakoulussa Maija kertoi huomanneensa Uunon, jolla oli ”kovin laihat sääret”. Uuno oli vuotta nuorempi ja siis alemmalla luokalla. Mitään kansakoulurakkautta se ei varmaankaan ollut, mutta aika nuorina, tuskin parikymppisinä, Maija ja Uuno alkoivat katsella toisiaan ”sillä silmällä”.

Kuten Maija, Uunokin lähti isänsä jäljille. Uuno oli seitsenlapsisen perheen kuopus. Vanhimmasta tyttärestä oli tullut kansakoulunopettaja ja Uuno oli ilmeisesti toinen, jolla oli oppimishaluja. Niinpä isä, itseoppinut kirvesmies, lähetti nuorimman poikansa Nurmijärven Kotiteollisuuskouluun yksivuotiselle puuseppäkurssille. Olihan Uuno ehtinyt jo myös hiukan harjoitella rakennustyömailla isänsä kaverina.

Puuseppää Uunosta ei tullut, mutta koulutus auttoi eteenpäin rakennuksilla ja näkyi hiukan myös palkkauksessa. Palkan suuruus olikin perusasia, kun kaksi köyhää nuorta alkoi suunnitella yhteistä elämää.

Ompelijasta kauppa-apulaiseksi

Opittuaan, mitä Karkkilan ompelijalla oli opetettavana, Maija aloitti kotiompelijan työt. Hän ompeli varmaan aluksi tutuissa lähiseudun taloissa, mutta tiedon levitessä työtä järjestyi etäämpääkin, kuten Vihdin maamieskoulun johtajan perheessä.

Uuno oli Mäntsälän kapinan aikaan aliupseerikoulussa. Ehkä puuseppäkoulun todistus noteerattiin positiivisesti armeijassakin. Uunon ainoa päiväkirjanomainen merkintä isossa mustakantisessa vihossa koskee juuri Mäntsälän tilannetta, jonka johdosta myös Santahaminassa toiminut aliupseerikoulu oli hälytysvalmiudessa. Kirjeissä, joita Maija ja Uuno kirjoittelivat toisilleen ahkerasti, yleisiä tapahtumia ei käsitellä.

Presidentti P. E. Svinhufvudin kehotuksesta Mäntsälän miehet menivät koteihinsa. Tunnelmat rauhoittuivat. Maijan elämänsuunnitelma oli varmaan jo pitkälle mietitty. Sen pohjalta oli edettävä. Oli tehtävä työtä ja säästettävä, että saataisiin oma talo. Vasta sitten olisi naimisiin menon ja perheen perustamisen aika.

Ompelutyön etsiminen ei ollut kovin helppoa, ja niin Maija haki vaihtoehtoja ja sai jossain vaiheessa kesätyötä Osuusliike Keon lähikaupasta. Siitä alkoi kiertely liikkeen eri myymälöissä Lohjalla, Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa ja Siuntiossa. Perheetön nuori nainen saattoi liikkua joustavasti myymälästä toiseen tarpeen mukaan. Samalla oli tarjolla koko ajan uutta opittavaa. Ja matkat tehtiin polkupyörällä.

Maija suoritti ainakin yhden Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kirjekurssin ja värväytyi myös Vakuutusyhtiö Kansan asiamieheksi. Se toi hiukan lisätuloja ja lisäsi kauppa-apulaisen arvostusta liikkeen piirissä. Tunnelma pienessä, nopeasti kehittyvässä liikkeessä oli innostava ja kauppa-apulainenkin tunsi kuuluvansa yhteiseen osuustoimintaperheeseen. Toimitusjohtaja T. E. Karhukin, näytelmäkirjailija, oli kaikkien tuttu.

Yhteydenpito oli usein edelleen kirjeiden varassa, sillä Uunonkin työmaat vaihtuivat. Hän pääsi mukaan naapuritalon isännän vaativiinkin urakoihin toimien esimerkiksi 23-vuotiaana Someron kirkon korjaustyömaalla rakennusmiesten työnjohtajana. Paikalle kutsutun valokuvaajan ottamassa kuvassa maalarien, sähkömiesten ja rakennusmiesten työnjohtajat sekä koristemaalari poseeraavat kirkon saarnastuolissa.

Elokuussa 1936 Maija kertoo kirjeessään Uunolle, että myymälätarkastaja oli käynyt hänen silloisessa työpaikassaan Lohjansaaren myymälässä. Tarkastaja oli ehdottanut Maijalle ryhtymistä Lieviön myymälän myymälänhoitajaksi. Lieviö oli Siuntion kunnan pohjoisin kylä.

Muutamaa päivää myöhemmin Uuno kertoo kirjeessään katselleensa Osuusliike Keon juhlakirjasta Lieviön myymälän kuvaa ja toteaa paljon puhuvasti: ”Kyllä on aika tölli.” Moni myymälä todellakin joutui noina aikoina aloittamaan toimintansa vaatimattomissa puitteissa. Se ei kuitenkaan näytä Maijan intoa vähentäneen.

Syyskuun lopulla Maija on jo myymälänhoitajana Lieviöllä. Yhteydenpito Uunoon on hankalaa.

”Et usko miten mahdottomalta tuntu päästä soittamaan sinulle. Ensiksi kun lähdin meni ketju pois pyörästä ja vähän matkan päässä katki kokonaan lainasin sitte matkalla miehen pyörän pahanpäiväsen rukin jolla oli ihan kamala ajaa. Sinne Näspyyhyn on ihan synkkää korpitietä 5 km matkaa tuli ja vähän hämärä että oikein kammotti ajaa. Sinne Pusulaan ei meinannut sitte millään päästä on sinne eri vaikea linja ainakin 9 keskuksen kautta pitää pyytää. Sitte Ville saatto minut olisivat kyllä pitäneet yötäkin mutta en ollut.”

Uuteen työhön liittyi suuri vastuu, mutta se siinä varmaan olikin parasta. Myymälähoitaja vastasi tavaratilauksista, tavaroiden esillepanosta, myymälän järjestyksestä ja siisteydestä, suhteista asiakaskuntaan, henkilöstön palkkaamisesta ja tietenkin toiminnan tuloksesta. Myymälänhoitajan itsensä lisäksi muuta henkilöstöä tosin oli tuskin yhtä enempää ja tuo yksi oli Maijan nuorempi sisar.

Yhteinen koti valmistuu

Juuri, kun Maija oli päässyt kaupallisen uransa huipulle, kauan suunniteltu oma talo Koisjärvellä, rakenteilla olleen Helsinki-Turku -valtatien varrella, alkoi valmistua siihen kuntoon, että siihen saattoi muuttaa. Maija oli ilmoittanut Uunolle, että hän ottaisi myymälänhoitajan tehtävän vastaan vain siksi ajaksi, kun uuden kodin rakentaminen oli vielä kesken. Kauan haaveillun yhteisen elämän toteutuminen jättikin varmaan kaiken muun varjoonsa. Silti on vaikea ajatella, etteikö paluu ompelijan aika yksinäiseen työhön olisi aiheuttanut Maijassa myös pettymyksen tunteita.

Kirjeitä lukiessa tuntuu siltä, että seitsemän vuoden aikana, vaikka nuoret elivätkin usein kaukana toisistaan, tai ehkä juuri siksi, rakkaus vain vahvistui. Ainakin siitä puhutaan jatkuvasti kummankin kirjeissä. Tanssit ilman ystävää lakkasivat kiinnostamasta.

Unelma ajasta, jolloin saisi viettää yhdessä jokaisen päivän, illan ja yön tuntuu olleen kummallakin koko ajan mielessä. Siihen liittyi kiinteästi ajatus lasten hankkimisesta. ”Emme me vielä vanhoja ole”, sanoo Uuno kirjeessään. ”Vasta silloin kun meillä on kaksi tervettä pienokaista silloin olemme me vanhoja.” Lukumääräkin oli siis jo päätetty.

Kun kaksi nuorta suunnittelee omaa yhteistä elämäänsä vuosien ajan, moni asia ehditään miettiä valmiiksi. Näin oli varmaan asianlaita myös Maijan ja Uunon elämässä. Tähän viittaa myös se, että kaikki ei mennyt aivan totutun käytännön mukaan. Asioita oli todellakin pohdittu.

Kahden köyhän talosta tuli tavanomaista suurempi. Siihen aikaan oli tapana rakentaa rakennus, jossa oli pieni keittiö ja pieni kamari. Sellainen oli myös sekä Maijan että Uunon suuren sisarusparven lapsuuskoti ja sellaisen rakensivat perheelleen Uunon vanhempi veli ja myös kaksi maatilan poikaa, veljekset, jotka olivat naineet kumpikin Uunon sisaren.

Maijan ja Uunon taloon tuli keittiön ja kamarin lisäksi toinen, isompi vieraskamari, ehkä vähän suurten maalaistalojen salien tapaan. Myös eteinen oli tilava ja siitä oli erillinen sisäänkäynti vieraskamariin. Uusi koti oli ”niin kaunis, niin kaunis”.

Uuno olisi luultavasti rakentanut samanlaisen rakennuksen kuin kaikki muutkin siihen aikaan. Maalaistaloissa ompelijana kierrellyt Maija sen sijaan oli nähnyt huonetilojen merkityksen ja halusi varmaan lisäksi valmistautua lasten tuloon. Ehkä hän kaipasi myös jotain vähän hienompaa. Niin Maijan ja Uunon rakennushanke lienee ainakin jossain tapauksessa ymmärretty. Sen voi päätellä parista sen aikaisesta kateuden ilmauksesta.

Kesäkuun alussa 1937 Maija soitti tai kirjoitti Nummen kirkkoherralle, Alfred Mäkiselle. Tämä vastasi kortilla ja sanoi olevansa Juhannuspäivänä kiireinen, mutta kyllä hän heti kirkonmenojen jälkeen ehtisi hoitaa nuoren parin asian. Kysymys oli varmaan kuulutusten hakemisesta, sillä syyskuun puolivälin kirjeessä Uuno mainitsee, että seuraavana sunnuntaina mentäisiin kirkkoon ”kuulemaan miltä se tuntuu kun itseä kuulutetaan”.

Talonrakentajilla ei ollut varaa häihin. Vihkiminen suoritettiin ilmeisesti kirkkoherran luona ja todistajina olivat Maijan äiti ja Uunon isä. Hääkuva sentään otettiin.

Uudessa kodissaan, mutta vanhassa ammatissaan, Maija näyttää saaneen suuren asiakaspiirin. Tulot olivat silti varmaan pienemmät kuin myymälänhoitajalla. Melkein kaikkien lähiseudun naisten ja kaukaisempienkin ystävien strategiset mitat on kuitenkin kirjattu Maijan mustaan vahakantiseen vihkoon. Sekin oli varmaan osa Karkkilasta saatua oppia. Uutta ompelu- ja muotitietoa sai lehdistä. Muotivaatteiden kaavoja saattoi tilata ja löytyipä ullakolta myös suuren ranskalaisen muotilehden 1930-luvun numero.

Muuttopäivä ei ole tiedossa, mutta viimeisessä kirjeessään Lieviöltä syyskuun 17. päivältä Maija mainitsee, ettei monta herätystä ole enää jäljellä. Muuttokuorma oli pieni kummallakin. Maijan tärkeimmän omaisuuden muodostivat ompelukone ja polkupyörä, Uunon työkalut ja polkupyörä. Muuttoa oli valmisteltu kalustehankinnoilla läheiseltä Sävelkosken puusepäntehtaalta. Kovin paljon ei tarvinnut hankkia, kun vain keittiö oli valmis.

Muuttovaiheessa pariskunnan kaikki rahavarat oli käytetty eikä talon sisätöitä voitu viedä loppuun pitkään aikaan. Kamareista puuttuivat lattiat. Vain keittiö ja eteinen olivat valmiit ja asuttavassa kunnossa. Seininä olivat paljaat hirret, joiden saumat oli tiivistetty ajan tavan mukaan kuivatulla sammaleella. Onneksi talvet eivät olleet kovin ankaria – vielä.

Kotirintaman elämää

Sitten tulivat ylimääräiset kertausharjoitukset ja pian alkoi sota. Alle kolmekymppinen Uuno joutui muiden tavoin rintamalle. Maija odotti esikoista ja synnytti sitten talvisodan kylmimpänä aikana helmikuun alussa. Maijasta tuli äiti.

Vastasyntynyt poikavauva oli tuotava rakennukseen, joiden kamareita ei voinut lämmittää ja jonka eteisessä oli yhtä kylmä. Vain ohuet peiliovet erottivat keittiön pakkasen vallassa olleista kamareista ja eteisestä. Keittiön lämmittämiseen oli käytettävissä ajan muodin mukainen, mutta onnettoman tehoton Högforsin liesi. ”Vaikka kuinka kuumaksi lämmitti illalla hellan, aamulla vesiämpärin päällä oli riitettä”, Maija kertoi. Päivällä, poikaa imettäessään, nuori äiti sai katsella ikkunasta vihollisen lentokoneita, jotka näyttivät putoavan metsän taakse, minkä jälkeen kuului kova räjähdys. Koneet pommittivat – osumatta – viiden kilometrin päässä sijainnutta Helsinki-Turku -maantien siltaa.

Maija oli hyvissä ajoin varautunut lapsen tuloon. Hän oli ostanut jopa uusimpia lapsenhoito-ohjeita sisältäneen kirjan. Ompelijana hän oli valmistanut flanellivaippoja ja kutonut lapselle nuttuja ja myssyjä. Nuorimmat sisaret olivat lisäksi auttaneet häntä monin tavoin, vaikka olivatkin arkipäivät sotatarviketeollisuuden palveluksessa Karkkilassa.

Uuno oli rintamalla ja sai kirjeessä tiedon pojan syntymästä. Hänestä oli tullut isä. Tuvan kylmyydestä tai muistakaan vaikeuksista Maija ei rintamalle tietoja lähettänyt. Eikä se ollut tarpeenkaan. Ensimmäisen ikävuoden aikana poika ei ollut kertaakaan sairaana.

Äidinmaidosta oli siirryttävä aikanaan lehmän maitoon. Samoihin aikoihin alkoi sairastelu. ”Jos poika päivällä aivasti, tiesi, että illalla hän olisi kuumeessa”, Maija kertoi. Syynä oli raudanpuutosanemia. Mistä se johtui, ei tiedetty ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin, kun vaiva toistui nuoremmassa polvessa. Äidin huoli oli suuri ja Maija kehui paikallista kunnanlääkäriä, joka tuli apuun monta kertaa.

Sairastelu aiheutti pojassa ylimääräisiä pelkoja. Kamarin katon erikoinen oksakuvio alkoi elää ja tulla yhä lähemmäksi. Ikkunan kappaverho muodosti vieri vieressä olleet uhkaavat mustat varjot. Äiti otti kuumeisen ja pelokkaan lapsen syliinsä, mutta missään ei ollut hyvä olla. Syli vaihtui sänkyyn ja sänky syliin yhä uudelleen.

Myös pojan piti lohduttaa äitiä. Kun loma oli ohi ja sotilaspukuisen isän hahmo oli häipynyt tien mutkaan, äiti puhkesi itkuun. Poika silitti äidin käsivartta: ”Älä itke äiti!”

Poikkeuksellinen aika herätti poikkeuksellisia tarpeita. Maijan ja Uunon kirjahyllyyn ilmestyi – varmaan sotatapahtumien innoittamana – Emännän tietokirjan ja lastenhoito-oppaan rinnalle uusi kirja, pieni maailmankartasto. Välirauhan aikana Uuno osti myös toisen tietolähteen, Telefunken -merkkisen radion. Levottomina aikoina Helsingin Sanomien uutisointi saattoi joskus tuntua liian hitaalta. Silloin oli hyvä avata radio.

Ja kun elämä valtatien varrella kävi sodan aikana joskus pelottavaksi, Uuno hankki Maijan turvaksi pienen 6,35 mm:n pistoolin ja siihen kymmenen panosta. Ampumaharjoituksia ei kuitenkaan pidetty ja niin pistooli jäi täysin tarpeettomana piirongin laatikkoon. Maija pärjäsi ilman asettakin.

Sota-aikanakin Maijalla oli jokin verran ompelutöitä ja poikakin piti vaatettaa. Uunon sotilaspalkka tuli siis tarpeeseen. Keittiön yläkaapissa oli lisäksi tupakkavarasto, josta Maija myi tupakoita tutuille miehille. Siellä oli Työmiestä, Saimaata, Kerhoa, Klubia ja Cairoakin. Tupakat olivat Uunon rintamalla saamia annostupakoita, jotka kulkivat lomamatkoilla repussa kotiin.

Omavaraisuus oli kunniassa. Perunat ja porkkanat, kurkut ja herneet, syksymmällä tomaatitkin saatiin omasta maasta. Naapuritaloista saatuja omenoita Maija säilytti isommassa kamarissa, jota ei yleensä lämmitetty. Jouluun asti ne eivät säilyneet.

Pellolla laidunsi kesäisin lammas köydellä rautakankeen kiinnitettynä. Kerran lammas oli kadonnut näkyvistä ja Maija lähti poikaa taluttaen katsomaan, mitä oli tapahtunut. Lammas makasi raadeltuna apiloiden keskellä. Naapuripitäjän isännän ajokoira oli tappanut riistaeläimeksi luulemansa lampaan. Pienelle pojalle näky oli ennenkokematon ja järkyttävä.

Isäntä tunnusti metsästysretkellä sattuneen koiransa teon ja korvasi aiheutuneen vahingon.

Kanat munivat hyvin kesällä, kun ruoho oli mehevää. Kettujen ja haukkojen varalta ne oli pidettävä tarhassa. Talveksi kanat, kaikki neljä, vietiin sukulaistalon kanalaan lämpimämpiin tiloihin. Munia saatiin sieltäkin silloin tällöin, emännän, Uunon sisaren, hyväntahtoisen arvion mukaan.

Välirauhan aikana Uuno kunnosti kamareita, minkä päivätöiltään ehti. Pienempi kamari toimi jonkin aikaa verstaana, kun isossa olivat työt käynnissä. Ja kun kunnostustyöt siirtyivät pienempään huoneeseen, höyläpenkki tuotiin joksikin ajaksi keittiöön. Lastut lentelivät, mutta Maijan askareet tuskin paljoakaan häiriintyivät ja oli hauskaakin saada juttuseuraa hellan ääreen.

Tammikuussa 1943 syntyi tytär. Maijan siskot huolehtivat pojasta, kun äiti oli Vihdin synnytyslaitoksella. Isäkin sai lomaa, elettiinhän asemasodan aikoja. Mieliala oli koko maassa vielä toiveikas ja sodan jälkeiselle ajalle laadittiin varmaan monia suunnitelmia.

Vuoden 1944 keväällä vihollinen aloitti pommitukset ja sitten kesäkuussa suurhyökkäyksen. Uuno kirjoitti Maijalle, että tämän pitäisi koettaa saada lapset turvaan Ruotsiin. Maija tuskin edes harkitsi koko asiaa eikä sen toteuttaminen maaseudun syrjäkylällä olisi ollut kovin helppoakaan. Rintamalla tunnelmat vaihtuivat nopeammin kuin kotona.

Maijan täti, joka oli sisäkkönä varakkaassa helsinkiläisperheessä, tuli maalle pommituksia pakoon ja hänet sijoitettiin pariksi kuukaudeksi pienempään kamariin. Mukanaan täti toi isäntäperheensä kaksi suurta, mutta lauhkeaa koiraa. Ihme kyllä vieraista ei aiheutunut pahempaa kitkaa. Välit herrasväen tavoille tottuneeseen tätiin pysyivät sodan jälkeenkin hyvinä.

Korkean verenpaineen tähden Uuno joutui useaan otteeseen sairaalaan ja kerran Maija kävi häntä tapaamassa Uudenkaupungin sotasairaalassa. Verenpainetta ei osattu siihen aikaan kunnolla hoitaa, ja siitä tuli Uunolle ja etenkin Maijalle pysyvä huoli koko Uunon loppuelämän ajaksi. Vasta kauan Uunon kuoleman jälkeen voitiin päätellä, että hänellä oli ollut myös keliakia, joka aiheutti jatkuvia mahavaivoja. Maija teki kaiken, minkä osasi hoitaakseen miestään ja päätyi vuosikausiksi keittämään tälle joka aamu hyvin ohutta kauravelliä. Ei siitä ainakaan haittaa ollut.

Uunon puusepän taidoista oli hyötyä rintamallakin. Kerran tykistön tulenjohtoryhmään tuli täysosuma ja uudeksi tulenjohtoryhmäksi määrättiin ryhmä Juurola. Uuno kertoi ajatelleensa, että nyt taisivat elinpäivät olla vähissä, niin vaarallista ja vihollisen vainoamaa oli tulenjohtotehtävien hoito etulinjassa. Sitten tuli esikunnasta uusi määräys. Tulenjohtoryhmäksi määrättiin ryhmä Juurola, mutta ryhmän uudeksi johtajaksi tulisi kersantti se ja se. Kersantti Juurola määrättiin johtamaan edelleen korsujen rakentamista etulinjan takana. Tuntui, ettei kirjeissä turhaan toivotettu Jumalan siunausta.

Uunon kertoman mukaan hänen – kuten monen muunkin – tärkein ajatuksensa koko sodan ajan oli päästä elävänä takaisin. Kauan haaveiltu perhe-elämähän oli vasta alkanut. Uuno ei tuntenut olevansa mikään sotasankari. Hänet ylennettiin kyllä talvisodan päätyttyä kersantiksi ja ennen viimeistä sotakesää ylikersantiksi, mutta se lienee ollut normaali käytäntö tehtävänsä hyvin hoitaneiden sotilaiden kohtelussa. Sotilaspassiin, kohtaan ”Kunniamerkit” on kirjoitettu: Ei ehdotettu.

Oikea elämä alkaa

Marraskuussa toteutettiin suuret kotiutukset ja Maijan ja Uunon elämässä alkoi uusi kuherruskuukausi. Lapset, joita Uuno oli tavannut vain lomilla, saivat läsnäolevan isän ja isä läsnäolevat lapset.

Kotiutetuille sotilaille annettiin vaatekerta mukaan heidän lähtiessään siviiliin. Uunokin piti armeijan kesäpuseroa monen vuoden ajan, kunnes se alkoi olla liian resuinen edes puintitehtäviin. Maija teki Uunolle vaatteita kuluneiden tilalle, kuten paitoja, alushousuja, puseroita ja jopa saapashousut.

Suunnitelmia oli taas paljon. Sodan jälkeen rintamamiehille avautui ja tietoisesti avattiin uusia mahdollisuuksia. Niinpä koulutusta aina arvostanut Maija ehdotti Uunolle, että tämä hakeutuisi teollisuuskouluun ja opiskelisi rakennusmestariksi. Sellaista koulua ei kuitenkaan ollut lähipaikkakunnilla ja niin vasta kotiutuneen miehen olisi taas ollut jätettävä perhe ja rakas elämänpiiri. Se olisi ollut aivan muuta kuin mistä Uuno kaikki sotavuodet oli haaveillut.

Työtä riitti kotipiirissäkin. Piti saada oma sauna, vaikka mukava oli käydä lauantai-iltaisin naapurinkin saunassa. Sota-aika oli myös opettanut, että jokaisella, jopa köyhimmälläkin mummolla, piti olla oma lehmä. Lehmä taas tarvitsi talven varalle oman suojansa, navetan. Sodan jälkeen teiden varsilla näki kesäisin liekaan kytkettyjä lehmiä. Valtion laitumet olivat yhteisiä ja saattoivat olla tärkeitä lehmän ruokinnan kannalta, jos omaa peltoa oli kovin vähän. Teiden varsilta tehtiin heinää myös talven varalle.

Lehmästä siis aloitettiin. Uuno kävi tarkastamassa etukäteen suuren maatalon huutokaupattavaksi tulleen karjan ja valitsi sieltä kaikkein kiiltäväkarvaisimman. Sen hän itselleen huutokauppapäivänä myös huusi ja sai vasta myöhemmin tietää, että lehmä oli kauniissa kunnossa siksi, että se oli ollut jo pari vuotta eläkkeellä synnytettyään 18 vasikkaa. Ehkä lehmä, Nätti nimeltään, oli sittenkin hinnaltaan edullinen hankinta, sillä moitteen sanaa ei Maija asiasta koskaan lausunut, vaikka asialle muuten naurettiinkin monet kerrat.

Nätti vietiin tietysti tapaamaan sonnia ja se tuli tiineeksi synnyttäen aikanaan terveen vasikan. Maijan hyvässä hoidossa Nätti lypsi poikimisen jälkeen kuusi litraa päivässä. Ehkä eläkeläislehmältä ei voinut enempää vaatiakaan.

Jos lehmä oli vaatimaton, vielä vaatimattomampi oli sen talvisuoja, puuliiterin nurkkaan rakennettu pieni ja hämärä, paperisäkeillä ja sahanpurulla vuorattu koppi. Onneksi lehmät ovat melkoisia lämmön tuottajia, sillä kopin lämmityksestä Nätti sai huolehtia itse. Lehmä tyytyi osaansa, mutta Maijan haaveet kohdistuivat nyt kunnon navettaan.

Laiduntakin oli aivan liian vähän. Yhden kesän lehmä laidunsi sukulaistalon rehevässä korpimetsässä. Talveksi heinää saatiin tehdä suuren talon pellonojien varsilta ja niittämällä ruohottuneen järven kortetta. Sellaisilla rehuilla ei maitoa tuotettu kovin paljon. Oli selvää, että jos lehmää aiottiin pitää, oli saatava puolen hehtaarin kotipalstan lisäksi muutama hehtaari omaa peltoa. Siihen tarvittiin Maijan rohkeutta.

Kun Uuno pelkäsi turvautua lainaan, Maija vakuutti, että kyllä siitä selvittäisiin. Uunon lanko, naapurin isäntä, tuli takaajaksi ja pian lainan turvin voitiin ostaa kilometrin päästä vajaat viisi hehtaaria lisää maata. Kolmannes siitä oli hyvää suomultapeltoa ja loput metsää ja ahoa. Aholta Uuno raivasi kannot, pajukot ja näreet pois ja sai vielä lisää peltoa samalla, kun puuliiteri täyttyi polttopuista. Naapurin kanssa alkoi kilpailu siitä, kumman kaura oli komeampaa.

Navetan ja saunan Uuno rakensi parin vuoden aikana itse ilta- ja sunnuntaitöinä. Puutavara saatiin uudelta palstalta ja sahattiin tutulla lähitalon sahalla. Muuraria toki tarvittiin ja navetan harjahirren nostajia. Pärekatot tehtiin perinteiseen tapaan talkootyönä.

Materiaaleista oli pulaa. Navettaan piti saada sähkövalot ja kun Uuno kävi kysymässä Kansanhuollon toimistosta lupaa kuparilangan ostoon, hän sai rautaista piikkilankaa. Se sai kelvata. Piikkilanka-aita rakennettiin siis kolmen metrin korkeuteen ja monen vitsailun aiheeksi. Maijan romanttiset kynttilälypsyt loppuivat.

Huija ja Maija

Maijan ja Uunon ajatukset suuntautuivat kohti parempaa elämää ja siis myös kohti parempaa lehmää. Sellainen saatiin Maijan siskon maatilalta, jossa karjakot olivat vaikeuksissa nuoren ja häijyluonteisen lehmän kanssa. Uuno talutti sieltä komean ayshire-lehmän muutaman kilometrin matkan kotiin ja sai tien varrella pysähtyä monen tutun asumuksen kohdalla esittelemään uuden Huija-nimisen lehmänsä maitosuonia.

Huija ja Maija ystävystyivät pian. Ystävyys kestikin melkein kymmenen vuoden ajan. Ei Huijalla muita ystäviä ollutkaan erästä lammasta lukuun ottamatta. Uunokin sai olla tarkkana, jos joutui lähestymään lehmää sen pääpuolelta. Huijan sarvet kolisivat monta kertaa vihaisesti ruokintapöydän lautoihin.

Kun Huija talven jälkeen kauniina kesäisenä sunnuntaiaamuna vietiin vasta hankitulle laitumelle, se yllätti koko perheen. Aamukahvin juonti oli vielä kesken, kun pihalta kuului lehmän ammumista. Huija oli rikkonut aidan ja tullut maantietä kilometrin verran kävellen takaisin kotiin. Uuno oli ihmeissään, mutta Maija keksi keinon. ”Viedään sille kaveriksi lammas”, se joka oli sen kanssa navetassa koko talven. Uuno teki lampaalle rimoista siirrettävän aitauksen ja aina, kun lehmä oli lähdössä, lammas huusi. Niin lehmä palasi aina uudelleen kaverinsa luo.

Pienelle perheelle Huija oli todellinen aarre. Se lypsi parhaimmillaan poikimisen jälkeen reilusti yli 30 litraa päivässä. Aamuin illoin Maija kävi lypsyllä ja toi takaisin tullessaan polkupyörän ohjaustangon varassa kaksi ämpäriä, kummassakin 7-8 litraa lähteessä jäähdytettyä maitoa. Siinä sai pyöräilijä olla tarkkana. Onneksi liikennettä oli valtatiellä vielä vähän. Maidosta erotettiin kerma käsin kierrettävällä separaattorilla ja kerran viikossa kerma kirnuttiin niin ikään käsin veivattavalla kirnulla voiksi. Voi vietiin kauppaan.

Keväällä yksi kanoista näytti hautomisen haluja. Edellisvuonna hankitulla kukolla oli varmaan siihen oma vaikutuksensa. Uuno teki kanalle pyyhkeellä peitettyyn pärekoriin mukavan pesän, joka ripustettiin koivun oksaan metrin korkeudelle maasta. Maija varasi pesään toistakymmentä tuoretta munaa ja niin tusinan verran poikasia kuoriutui muutaman viikon kuluttua keskikesän lämpöön. Kanatarhaa oli pian suurennettava ja kohta muniakin vietiin kauppaan. Riepu kourassa Maija varmisti, että jokainen muna oli puhdas.

Pieni tila alkoi hiukan tuottaa ja kun rakennustöitäkin oli sodan jälkeen enemmän kuin tekemään ehti, lainan lyhentäminen ei tuottanut vaikeuksia. Maija oli ollut oikeassa.

Aina ei oltu samaa mieltä. Maija ja Uuno eivät tosin koskaan riidelleet, he mököttivät. Oikeastaan nimenomaan Maija mökötti, joskus jopa kolme päivää yhteen menoon. Hän oli muuten iloinen ja touhukas, mutta Uunoa hän ei ollut huomaavinaan. Uunolla oli herkkä luonne ja hän joutui tekemään aina lopulta jonkin sovinnon eleen. Iloisimpia olivat sitten lapset, jotka olivat toki huomanneet ikävän tilanteen.

Sodan aikana oli opittu, että kannatti olla omavarainen mahdollisimman monessa suhteessa. Lampaan pito onnistui aluksi siten, että lammas oli talvet naapurin navetassa. Villat kerittiin keväisin talteen ja lähetettiin karstattaviksi ja kehrättäviksi Hirvihaaran kehräämöön. Uudessa navetassa olikin sitten jo kaksi karsinaa, milloin lampaille tai vasikoille, milloin sioille.

Sikaa Maija hoiti jo sota-aikana. Myöhemmin niitä oli kaksikin. Joulukuun alussa sika teurastettiin. Uuno toi sian pihalle, mutta sitten apuun tarvittiin tuttua miestä parin kilometrin päästä. Hänellä oli ”isoreikäinen” eli yhdeksänmillinen pistooli. Käsittelyä varten sian ruho nostettiin sitten riippumaan saunan katon koukkuihin. Punaväri hohti kirkkaana puhtaalla lumella.

Maija otti vastaan sisäelimet ja pani ne kylmään veteen odottamaan keittämistä. Kaikki käytettiin ruoaksi, myös veri, joka laskettiin lämpimänä ämpäriin. Maija sekoitti verta niin, ettei se päässyt hyytymään. Suoletkin käytettiin makkaran valmistukseen, mutta sitä ennen ne piti kääntää ja puhdistaa puuveitsellä kaapimalla. Siihen tehtävään saatiin yleensä avuksi joku tuttu osaava nainen.

Maija valmisti makkarat, paksuun suoleen verimakkaraa ja ohueen suoleen makkaraa, jossa oli petkelillä hakattua raakaa perunaa, lihamyllyllä jauhettua keitettyä sianlihaa sorkista, päästä ym. sian osista. Ruokaa oli nyt Jouluun asti.

Maija ja Uuno kokeilivat monenlaista tuotantoa. Vaikka Uuno ei ollut tupakkamiehiä, hän istutti pienen alan tupakkaa, jonka korjasi ja kuivasi asianmukaisesti. Käyttämättä Uunon tupakat kuitenkin jäivät, kuten jäivät naapurin isännänkin samanlaiset kessut.

Siirapin valmistus onnistui paremmin. Kesän aikana kasvaneet juurikkaat keitettiin syksyllä saunan muuripadassa ja niistä puristettiin sokerinen mehu eteisessä Uunon valmistamalla ja seinään kiinnittämällä pitkävartisella puristimella. Sitten oli jälleen keittämisen ja liian nesteen haihduttamisen vuoro, ja siirappi oli valmista. Turhan paljon työtä se kylläkin vaati.

Käyttökelpoista saippuaa keitettiin pihkasta ja luista, ja perunajauhojakin valmistettiin kotona. Paikallisessa myllyssä jauhatettiin omasta keitetystä ja kuivatusta viljasekoituksesta talkkunajauhoja. Pian sai kaiken valmiina kaupasta.

Työtä oli aamusta iltaan, mutta se oli juuri sitä elämää, josta Maija ja Uuno olivat haaveilleet 1930-luvun pitkät odotuksen vuodet. Se ei tuntunut raskaalta. Työ aiheutti Maijalle kuitenkin oudon sairauden. Keuhkopussi kasvoi joistakin kohdin kiinni keuhkoon ja aiheutti kipua. Aluksi koko perhe huolestui ja lapset pelkäsivät äidin kuolevan. Pian Maija kuitenkin oppi elämään vaivansa kanssa ja kun työt myöhemmin kevenivät, keuhkokiinnikkeet muistuttivat harvoin olemassaolostaan.

Kouluasiat nousevat esiin

Maaseutu kehittyi noihin aikoihin kaikin puolin. Teiden varsille nousi maitolaitureita ja pienviljelijätkin alkoivat toimittaa maitonsa meijeriin. Maija ja Uuno hankkivat toisen lehmän ja Uunon oli osallistuttava entistä enemmän eläinten hoitoon. Uunolla oli kuitenkin päivätyönsä, milloin sahurina tutun talon sahalla, milloin rantasaunaa, kuistia tai päärakennustakin rakentamassa helsinkiläisen herrasväen huvilatonteilla. Aina ei oma työ riittänyt, vaan oli palkattava joku kylän rakennustaitoisista miehistä apulaiseksi.

Uuno toimi kansakoulun johtokunnassa ja osuusliikkeen myymäläneuvostossa. Se oli aatteellista ja sosiaalista toimintaa, sillä pienillä kokouspalkkioilla ei ollut juuri merkitystä. Eduskuntavaalien alla vihtiläinen puuseppä Veikko Helle, Uunon tuttu talvisodan ajoilta, tuli käymään ja pyysi Uunoa mukaan vaalityöhön. Samanmieliset kylän miehet kokoontuivatkin muutaman kerran korvikekupin ääreen pohtimaan vaaliasioita. Helteen vaalitilaisuudessa meijerin yläkerrassa olikin mukavasti väkeä. Illan elokuva oli lapsillekin sallittu Isä Camillon kylä. ”Ihan tyhmä elokuva”, sanoi Uuno.

Maaseudulla juotiin vielä korviketta, kun ensimmäiset kahvinpavut tulivat Maijalle suoraan kotiin. Pääministeri Mauno Pekkalan rouva oli tulossa Tukholmasta, kun koleana syyskesän päivänä autoon tuli vika. Kuljettaja lähti hakemaan apua ja rouva käveli lähimpään mökkiin pyytäen Maijaa keittämään kahvia. Kahvi hänellä tietenkin oli mukanaan. Aikanaan auto saatiin kuntoon ja arvovieras lähti kohti Helsinkiä jättäen Maijalle kilon pussillisen raakaa kahvia. Kun Uuno tuli työstä, kahvin tuoksu leijui ilmassa.

Perheen lapset olivat jo kansakoulussa, kun paikkakunnalle alettiin puuhata keskikoulua. Uunokin kävi valmistelevissa kokouksissa, joissa kiista koulun paikasta kävi kuumana. Koulu valmistui sopivasti, kun Maija ja Uuno olivat jo pohtineet, olisiko lapset lähetettävä kansakoulun jälkeen Lohjalle vai Karkkilaan oppikouluun. Uusi koulu rakennettiin viiden kilometrin päähän linja-autoreitin varteen. Koulumatkan saattoi tehdä hyvin myös polkupyörällä ja, kun sattui huvittamaan, kävellenkin.

Koulunkäyntiä helpottamaan lapsille hankittiin polkupyörät Helsingistä, Hällbergin polkupyöräliikkeestä. Yhdessä ne valittiin ja tuotiin kotiin linja-auton tavaratilassa. Polkupyörät laajensivat lasten maailmaa. Serkkuja käytiin tapaamassa Lohjalla asti.

Kun liikenne valtatiellä lisääntyi, pyöräily alkoi käydä vaaralliseksi. Perheen tytär joutui henkilöauton tönäisemäksi. Pyörä lyheni kymmenellä sentillä, mutta tytöltä kuraantuivat vain vaatteet. Tapauksen nähnyt linja-autonkuljettaja poikkesi Maijan luona kertomassa tapauksesta ja toimi myöhemmin todistajana. Tytär, josta tuli varatuomari ja asianajaja, oli samalla läsnä ensimmäisessä oikeudenkäynnissään. Muutamaa vuotta myöhemmin kuorma-auto tönäisi koulumatkalla ollutta naapurin tyttöä. Henki säilyi, mutta parin viikon sairaalamatka oli edessä.

Lisääntynyt peltoala viljoineen ja heinineen aiheutti uuden kuljetustarpeen. Uuno hankki naapurikunnan puolelta 15 vuotta vanhan pienen Chevrolet -merkkisen kuorma-auton, jota hän kunnosti muutaman viikon ajan iltaisin yhdessä lähellä asuneen ammattimiehen kanssa. Toisella katsastusyrityksellä auto todettiin ajokelpoiseksi. Roudan kantaessa autolla kuljetettiin keväisin monta lantakuormaa pellolle ja kesällä sillä ajettiin heinät heinälatoon, viljat puimalatoon.

Uunon ajokortti oli tuskan takana. Ensimmäinen insinööriajo päättyi hylkäykseen. Mäkilähtö Helsingin Kampinkadun aika loivassa ylämäessä ei onnistunut. ”Kaikkeen hulluun sitä ihminen rupeaa”, Uuno manaili kotiin tultuaan. Kuten aina, Maija sai kuitenkin miehensä mielen tasoittumaan ja parin viikon kuluttua ajokoe onnistui.

Uunon suvun monet kuolemantapaukset synkistivät 1950-luvun alkua. Isä, piippumies, kuoli keuhkosyöpään 75-vuotiaana. Veli kuoli tuberkuloosiin, sisko sydänkohtaukseen. Vanhin sisko joutui halvaantuneena vuosikausiksi vanhainkotiin. Iloinen siskontyttö naapurista kaatui polkupyörällä tansseista palatessaan eikä hänen äitinsä toipunut koskaan tyttärensä kuolemasta. Parin vuoden kuluttua äiti kuoli itse jäätyään auton töytäisemäksi. Paheneva sairaus tuli neljännen siskonkin elämään. Suuresta sisarussarjasta oli pian vain Uuno jäljellä.

Viisikymmenluvun puolivälissä tapahtui vielä jotain, joka järkytti Maijaa ja Uunoa hyvin syvästi. Eräänä syyskuun iltana myöhäisuutisissa kerrottiin Kemissä tapahtuneesta murhenäytelmästä. Nimiä ei mainittu, mutta Maija ja Uuno tiesivät heti, että kyseessä oli Maijalle hyvin läheisen toiseksi nuorimman sisaren perhe. Mies oli surmannut vaimonsa, kaksi lastaan ja itsensä. Kaiken järkytyksen keskelläkin oli selvää, että Kemissä tarvittiin nyt osaavia ihmisiä.

Kemiin lähtivät Uuno ja Maijan nuorin sisar Lea. Uuno osti matkalukemisekseen Tuntemattoman sotilaan ja se oli varmaan ainoa kirja, joka saattoi hetkeksi irrottaa entisen rintamamiehen pohtimasta Kemin tapahtumaa.

Perillä oli toimittava nopeasti ja tehokkaasti siksikin, että hotelliyöpyminen oli kallista. Perheen vuokra-asunto oli tyhjennettävä ja siivottava. Koko irtaimisto oli toimitettava huutokauppakamarille heti myytäväksi. Myös miehen kuorma-auto oli saatava myydyksi. Vainajille oli hankittava arkut ja sovittava asioista hautaustoimiston kanssa. Myös arkkujen kuljetus kotiseudulle oli järjestettävä. Oli sovittava asunnon vuokrasopimuksen päättymisestä, maksettava erääntymässä olleet laskut jne.

Maijan suku ei syyllistänyt ketään. Uuno ja Lea olivat päätyneet siihen, että mies oli ollut kovan paineen alla eikä pystynyt purkamaan tunteitaan edes vaimolleen. Käytettynä hankittu kuorma-auto ei täyttänyt toiveita ja kuljetustehtäviä oli muutenkin vaikea saada. Edessä oli taloudellinen umpikuja.

Vaimo ja lapset eivät ilmeisestikään tienneet, mitä heille tapahtui. Lapset olivat olleet vielä nukkumassa ja vaimon kuolema kohtasi kesken aamuaskareiden.

Poliisin selvitys oli saman suuntainen. Ajatus oli omaistenkin helpointa hyväksyä eikä tapahtumasta syntynyt paljonkaan keskustelua.

Kirkko, joka sijaitsi hankalan matkan päässä, tuli monien hautajaisten vuoksi tutummaksi. Noista ajoista lähtien urkujen soitto toi aina mieleen kuoleman. Hautajaisia järjestettäessä myös pappi tuli tutuksi. Lapset olivat laulaneet koulujen kulttuurikilpailuissa ja pappi keksi heidät lähisukulaisten muistotilaisuuksien laulajiksi.

Maija ja Uuno sopeutuivat kaikkeen, yhä useammin järjestettyihin hartaustilaisuuksiinkin. Niihin piti mennä, kun naapuri varta vasten kutsui. Uskonnollisuus ei kuitenkaan heihin tarttunut. Se oli vain yksi asiaan kuuluva piirre elämän kulussa. Ja kun maalaistalon tuvassa veisattiin virsiä, lapset pelasivat pihalla lentopalloa.

Lasten lauluharrastus oli peräisin isältä. Hänellä oli kaksirivinen haitari, jota hän ei osannut soittaa, hiukan tapailla vain. Se kertoi toiveista, jotka eivät koskaan toteutuneet. Gramofonit ja äänilevyt olivat ylellisyyttä eikä Dallapétä tai Viljo Vesteristä saanut kuulla kuin joskus lauantain toivotuissa.

Radiota kuunneltiin kuitenkin paljon ja muutaman kerran vuodessa Uuno otti esille laulukirjan ja pyysi lapset ympärilleen. Ei siinä puoli tuntia riittänyt. Maija teki omia töitään ja kuunteli. Ja kun koulu opetti uusia joululauluja, koko perhe lähti illalla äidin mukana navettaan. Lapset lauloivat vasta oppimiaan lauluja, isä kuunteli, äiti lypsi ja kuunteli eivätkä lehmätkään voineet sulkea korviaan. Oli lämmin ja lanta tuoksui.

Ovi lukkoon ja Helsinkiin

Ajat ja olot muuttuivat. Oli päätettävä koulunkäynnin jatkamisesta, vaikka olihan Maija sen periaatteessa jo kauan sitten päättänyt. Uunon työt alkoivat vähetä. Pari talvea Uuno oli valtion läheisillä tietyömailla rakentaen muutaman muun kirvesmiehen kanssa esimerkiksi maantiesiltojen valumuotit. Sellaisten töiden varaan ei tulevaisuutta kuitenkaan voinut rakentaa. Jotain oli keksittävä.

Asioilla on tapana järjestyä. Uuno sai rakennettavakseen helsinkiläisen virkamiespariskunnan rantasaunan. Rakennuttajan ja rakentajan huumorit kävivät hyvin yksiin. Pian Maija sai perheen rouvasta aikuisikänsä parhaan ystävän. Ruokatunnilla ja kahvitauoilla lapsirakas Uuno kiusoitteli perheen kahta pikkupoikaa ja sai heistäkin hyvät kaverit.

Sitten Helsingin Bulevardilla sijaitsevan neliportaisen, kahdeksankerroksisen talon talonmiehen ja siivoojan paikat tulivat avoimiksi. Saunan rakennuttaja toimi taloyhtiön isännöitsijänä eikä hänen tarvinnut kauan miettiä, mistä saisi uuden talonmiehen. Uuno kävi loppukesän ja alkusyksyn aikana Ammattienedistämislaitoksen kiinteistönhoitajakurssin ja jatkokurssin sekä vielä keskuslämmittäjäkurssin. Maijan sen sijaan ei tarvinnut kouluttautua uuteen siivoojan tehtäväänsä.

Elämänmuutos oli suuri. Lehmät myytiin, kanat syötiin ja ovi pantiin lukkoon. Maijan lohdutukseksi Huija pääsi hyvien naapurien hoitoon. Pienellä kuorma-autolla tehtiin syksyn mittaan monta muuttomatkaa. Ensimmäiset yöt nukuttiin isännöitsijän asunnon palvelijanhuoneessa.

Kouluasiat järjestyivät muutamassa päivässä. Perheen työnjaossa ne kuuluivat Maijalle. Hän otti 16-vuotiaan pojan mukaansa ja niin lähdettiin elo-syyskuun vaihteessa kiertämään Helsingin keskustan kouluja. Monta rehtoria tavattiin, mutta vastaus oli aina sama: kaikki oppilaspaikat olivat täynnä. Sitten kuitenkin tärppäsi. Lähellä sijainnut yhteiskoulu oli ilmeisesti luisunut hiukan alamäkeen. Koulun oppilasvajaus oli melkoinen ja lukiopaikka järjestyi saman tien. Siskokin pääsi jatkamaan keskikoulua kävelymatkan päässä, Kruununhaassa.

Koululaistenkin elämä muuttui paljon. Kaverit vaihtuivat stadilaisiin. Muutto maaseudun syrjäkylältä Helsingin Bulevardille toi jo sinänsä paljon uutta opittavaa ja ihmeteltävää. Siinä tohinassa läksykirjoille jäi aivan liian vähän aikaa. Lukion ensimmäinen luokka pojan olikin käytävä toiseen kertaan. Se oli hyvä asia, sillä uusi luokka opetti hänelle todella paljon, ehkä enemmän kuin opettajat kaikkinensa. Lukiosta ei luovuttu, sen Maija oli päättänyt.

Talonmiehen kaksio merkitsi tyytymistä ahtauteen, jota kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, omaa taloa rakennettaessa, oli päätetty välttää. Sitä ei jääty suremaan. Tärkeintä oli, että asunto ja työpaikat sekä kouluasiat järjestyivät kaikki samalla kertaa. Kun Maija ja Uuno pian ryhtyivät asuntosäästäjiksi, kohteena oli vain vähän suurempi kaksio Pihlajamäestä. Varmaan sekin uusi asunto oli Maijan mielestä valmistuttuaan ”niin kaunis, niin kaunis”.

Uusi työ ja uudet ystävät

Talonmiehen ja siivoojan työt oli selvästi määritelty, mutta Maija ja Uuno tekivät toistensa töitä joustaen tilanteen mukaan. Uuno saattoi tarttua harjaan ja hoitaa porraskäytävien aamulakaisun ja Maija tuurasi Uunoa, kun korkea verenpaine piti tämän vuoteessa. Poika osallistui voimiensa mukaan suurten keskuslämmityskattiloiden hoitoon ja lumitöihin.

Talonmiehen ja siivoojan tehtävissä vaadittiin tiettyä nöyryyttä. Kun Maija aamulla lakaisi viimeistä porraskäytävää, tyylikäs professorinrouva saattoi poiketa huomauttamaan siivoojalle, että C-portaan hissin oven vieressä oli tupakan tumppi. – Haetaan se pois, sanoi Maija.

Maijalla ja Uunolla oli tunne, että he osasivat hyvin työnsä ja tulivat hyvin toimeen talon asukkaiden kanssa. Talvisin työ oli raskasta, kun lumesta puhtaana pidettävää aluetta oli paljon. Vain lumen poiskuljetus tehtiin konevoimalla. Työajan ulkopuolella Uuno teki usein korvausta vastaan asunnoissa pieniä korjaustöitä purkaen esimerkiksi useita kolmekymmenluvun lopulta peräisin olleita jääkaappeja. Romukaupassa niiden sisältämästä lyijystä maksettiin mukavasti. Jätepaperiakin kertyi paljon isossa taloyhtiössä.

Maija oppi käyttämään hyväkseen kaupunkielämän tarjoamia palveluja. Hän osallistui useaan seurakunnan lähikorttelissa järjestämään ruoanlaittokurssiin, mikä näkyi heti omassa pöydässäkin. – Sinulla on taas jotain uutta, sanoi Uuno usein keittiön tuoksuja haistellen.

Isännöitsijä sai Uunosta luotettavan autonkuljettajan, joka oli aina ajokunnossa pitkänkin ravintolaillan jälkeen. Isännöitsijän rouva taas poikkesi monta kertaa viikossa, usein ennen töihin lähtöään, vaihtamassa muutaman ajatuksen Maijan kanssa. Tabe Sliorin tarina kiehtoi kumpaakin. Kaikki oli hyvin.

Kerran talonmiehen ovikello soi ja Maija meni avaamaan ovea. Siellä seisoi kaksi alle kouluikäistä taniaista kysyen, tulisiko talonmies leikkimään. Uuno tosiaan hauskuutti lapsia varsinkin kesäisin. Hän saattoi nurmikkoa kastellessaan erehtyä heilauttamaan vettä lasten päälle tai hän juoksi luuta kourassa heidän perässään tekeytyen pelottavaksi. Kukaan ei oikeasti pelännyt, vaan kaikilla oli hauskaa.

Hyvää ystävyyden aikaa kesti muutaman vuoden. Sitten isännöitsijän rouva sairastui aggressiiviseen syöpään, joka eteni nopeasti. Maija menetti läheisimmän ystävänsä. Yksin jäätyään isännöitsijä luopui tehtävästään ja tilalle tuli määrätietoinen mies, joka halusi puhuteltavan itseään everstiksi. Uuno alkoi etsiä uutta työpaikkaa.

Pohjois-Haagassa tarvittiinkin talonmiestä ja siivoojaa. Tutun isännöitsijän kirjoittamat erinomaiset työtodistukset noteerattiin täyteen arvoonsa ja pari vuotta kuluikin Haagassa. Sitten asuntosäästökohde Pihlajamäessä valmistui. Perhe oli tehnyt työmaalle retkiä jo talon rakennusvaiheessa. Muutto oli yhtä yhteistä juhlaa ja Maija pääsi opettelemaan kaasuhellan käyttöä. Lapset opiskelivat ja asuivat vielä pari vuotta ahtaaksi käyneessä kaksiossa, kunnes kumpikin siirtyi omaan asuntoon.

Kun sitten pojan perheeseen syntyi esikoistyttö, Maija Ja Uuno ostivat perhettä varten Kontulasta kaksion. Parin vuoden kuluttua työ vei pojan pois Helsingistä ja asunto vuokrattiin moneksi vuodeksi vieraille.

Maija ja Uuno olivat jälleen kaksistaan. Talonmiehen työ oli loppunut muuttoon, mutta Pihlajamäkeä rakennettiin vielä. Uuno päätti kysyä työtä lähimmältä talotyömaalta ja sai jälkiputsarin, muuraustyön viimeistelijän paikan. Ei hän sellaista työtä ollut aiemmin tehnyt, mutta vanhalla rakentajakokemuksella työ lähti hyvin käyntiin. Jo ensimmäisessä tilipussissa oli hiukan ylimääräistä.

Siitä alkoi monen vuoden rakentajaura, joka lopulta osoittautui kylläkin tuottoisaksi, mutta liian rasittavaksi ikääntyvälle miehelle. Työ päättyi halvaantumiseen, josta paraneminen jäi vain osittaiseksi ja lyhytaikaiseksi.

Uunon työskennellessä rakennuksilla Maija tunsi olonsa yksinäiseksi ja vähän tarpeettomaksikin. Hän kaivoi esiin vanhat 30-luvun työtodistuksensa ja meni paikalliseen Elannon myymälään kysymään työtä. Sieltä hänet ohjattiin pääkonttoriin, jossa asia järjestyi. Myymälänhoitajaa hänestä ei tullut, mutta hän sai paikan vanhempana myyjänä. Maija näytti nauttivan työstään, joka vei hänet taas uusien asioiden ja ihmisten pariin. Luultavasti myös asiakkaat pitivät hänestä.

Maija eli vielä runsaat kaksi vuosikymmentä Uunon jälkeen. Työuran päätyttyä hän osallistui eläkeläiskerhon toimintaan ja vieraili usein lapsenlapsia tervehtimässä. Tytär vei hänet joskus ulkomaille. Kesät Maija vietti maalla Uunon rakentamassa rakkaassa talossa, jonka seinät oli aikoja sitten vuorattu lämpimiksi niin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Aika kului kukkapenkkejä ja kasvimaita hoitaessa. Maantien toisella puolella asuneesta Uunon veljen leskestä tuli läheinen ystävä. Myös seudulla asuneet nuoremmat sisarukset pitivät Maijasta huolta ja hoitivat kauppa-asioita.

Kun voimat vähenivät, tytär järjesti äidille paikan hyvästä hoitokodista. Äitiä ja isoäitiä katsomassa käyneet lapset ja pienet lapsenlapsetkin ilahtuivat, kun joku henkilökunnasta sanoi Maijaa talon päivänsäteeksi. Maijan myönteinen mieliala säilyi kaikissa elämänvaiheissa. Usein puhe kääntyi Uunoon: ”Minulla oli niin hyvä mies!”