Isätön tyttö

Maija syntyi yksinäiseksi lapseksi Sysmässä ennen talvisotaa.

–  Kyllä minä tiedän kuka minun isäni on, mutta en ole ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Ilmi-äiti toimi kunnassa kiertävänä hierojana ja naapurissa asuneet mummo ja vaari pitivät minusta hyvää huolta silloin, kun äiti oli töissä. Vaari teki minulle pienen vesurinkin ja otti minut mukaan mottimetsään. Kun vaari teki ison halkomotin, minä tein oman pienen motin.

– Meidän naapurissa oli maatila ja sielläkin äiti oli töissä. Se isäntä pani äidin lyömään seipäät, kun äiti oli kuulema niin voimakas, että hän oli ainoa, joka sai seipäät pysymään pystyssä.

–Äiti meni myöhemmin naimisiin ja minä olin kahdeksan, kun sain veljen, jonka kanssa tulimme hyvin toimeen. Uusi isä hukkui Päijänteeseen ja veli pyysi minua hautaamaan itsensäkin samaan järveen ja sinne minä hänen tuhkansa levitin, kun hän ehti kuolla ennen minua. Oli se isäpuolen tytärkin mukana silloin ja minulla oli oikein kaunis runo, jonka luin siellä järvellä.

Näin alkaa Maija Ekberg kertoa elämänsä tarinaa lahtelaisessa palvelutalossa silmät loistaen ja tyytyväisenä. Muisti toimii erinomaisesti.

– Minä koetan pitää tuota muistia kunnossa sillä, että en kirjoita muistiin mitään. Yritän pitää asiat päässä. Täällä kun eivät monet muista toistensa nimiä niin ne aina sanovat, että kysytään Maijalta, Maija muistaa, hän sanoo ääni helähtäen.

Pohjalta ponnistaen

Kun kuuntelee Maijan elämäntarinaa, se on Suomen uuraitten rakentajien tarina, ihmisten, jotka eivät valittaneet ja odottaneet avustuksia ja vaan taistelivat, tekivät ahkerasti töitä, rakensivat ja kasvattivat lapsensa.

Maija pääsi suorittamaan keskikoulun, mihin ei tuohon aikaan vielä monella ollut mahdollisuutta. Äiti, mummo ja vaari yhdessä kustansivat opiskelun. Mummon ja vaarin luona asui myös kehitysvammainen serkkutyttö, joka pienestä elatusrahastaankin, eläkkeestään, antoi hänelle joskus jonkun kympin.

Aviomies, Sulo, löytyi Sysmästä. Maija kertoo, että Sulo oli kotoisin Korpilahdelta. Koska perheessä oli iso liuta lapsia, vanhemmat antoivat vanhimman poikansa Sulon naapurin vauraaseen perheeseen jo kouluikäisenä.  Siellä hän sai työtä ja elatuksen. Sulo toimi myöhemmin maitoauton apumiehenä Sysmässä ja Maija kulki tuossa autossa keskikouluun keskustaan.  Auto oli ns. seka-auto, jonkinlainen bussin ja kuorma-auton välimuoto. Sen etuosaan mahtui kahdeksan matkustajaa ja takaosana oli lava, jossa maitotonkat kuljetettiin.

Koko perhe keuhkotautiparantolassa

Tuohon aikaan keuhkotauti oli yleinen ja Sulo sai tartunnan isältään. Kun ensimmäinen lapsi oli syntynyt perheeseen, Sulo joutui Kinkomaan parantolaan hoitoon ja Maija lähti poikavauvan kanssa mukaan. Kuusi naista, joiden miehet olivat hoidossa, asui samassa huoneessa.

–Kovasti siellä rykivät ja räkivät monet, mutta en minä saanut tartuntaa. Lasta hoidettiin lasten osastolla ja hänkin sain lievän tartunnan, mutta selvisi. Lääkäri silloin sanoi, että tuo poika ei ole tule koskaan sairastamaan eikä ole tullut. Miestä sai aluksi tavata vain ulkona. Kyllä siellä pensaat kuhisi,  kun pariskunnat iltaisin tapasivat ulkona, Maija nauraa. Onneksi miehen tila ei ollut pahinta laatua, mutta puolitoista vuotta hoitolassa kuitenkin oltiin. Sitten lopulta saatiin tautiin lääkekin, passipulveri, joka auttoi ja paransi.

Mitään korvauksia ei perhe saanut. Hoito ja ylöspito kyllä maksettiin. Rahaa olisi kuitenkin tarvittu.  Maija pääsi hoitamaan röntgenhoitajan lapsia ja sai siten tienatuksi vähän rahaa. Hän valvoi myös siellä heidän kotonaan, ettei tapahtunut mitään haaveria. Maijalle röntgenhoitaja hommasi pian pienen asunnon, että hänen ei tarvinnut olla isossa huoneessa naisten kanssa. Maija kävi lasten osastolla poikaansa katsomassa, soitteli potilaille levyjä päivien virkistykseksi ja piti huolta monista. Ihmeekseen hän ei saanut tartuntaa.

Sulo oli samassa huoneessa isänsä kanssa ja loppuajaksi Maija ja Sulokin saivat oman huoneen. Korvauksia Sulo ei saanut, koska hänen tautinsa ei ollut tarpeeksi vakavaa laatua, oli liian pieni vika, ei vielä reikää keuhkoissa.   Parantolassa olo kuitenkin vaadittiin ja Sulo parantui. Sysmän kunnalta saatiin anomuksesta pieni raha, kun päästiin parantolasta kotiin. Puoli vuotta oli kuitenkin vielä sairaslomaa ennen kuin sai aloittaa työt. Se aika oltiin Sysmässä. Sulo teki rottinkitöitä, koreja ja pullatarjottimia ja Maija kävi niitä kaupittelemassa. Maijallakaan ei ollut palkkatyötä.

Liukuhihnalta työnjohtajaksi teollistuvassa Lahdessa

Perhe muutti työn perässä Lahteen. Perhe kasvoi. Syntyi vielä poika ja tyttö. Tyttö kiidätettiin laitokselta suoraan Tampereelle minun silmieni edestä tartunnan pelossa. Kaksi oli meillä kotona Sysmässä. Mies luopui suunnitelmastaan mennä jatkamaan opintojaan, kun Maija alkoi odottaa kolmatta lasta. Mies oli töissä Upolla ja opiskeli samaan aikaan teknisessä koulussa.

–Silloin oli paljon töitä tarjolla. Lahdessa oli teollisuutta ja ompelimoitakin vähän joka kadun kulmassa. Ei tarvinnut kuin kävellä sisään ja sai töitä. Vaikka karjalaisia siirtolaisiakin tuli kaupunkiin 10 000, kaikille riitti töitä kun Suomen rakennettiin. Asunnoista vain oli tiukkaa.

Maija vaihtoikin työpaikkaa usein. Häntä aivan pyydettiin töihin, kun hänet tunnettiin taitavana ja ahkerana. Hänen oli saatava perheelle sopivat työajat ja työ läheltä kotia, sillä lapsia ei silloin saanut minnekään hoitoon, vaan Maija ja Sulo sukkukoivat niin, että toinen oli kotona ja toinen töissä. Kotiapulaista ei koskaan ollut. Silloin asuttiin Pyhättömänmäellä. Juoksujalkaa oli toimittava vaihdoissa ja jos ihan tiukkaa teki, naapurin mummo katsoi hetken lasten perään. Niin selvittiin. Asuntoakin vaihdettiin usein, työn ja lasten koulujen mukaan. Nyt Maija kertoo asuvansa fyysisesti samassa paikassa kuin Lahteen muuttaessaan. Palvelutalon paikalla oli silloin kolme pientä kerrostaloa.

–Vientikermasta lähdin kun työajat olivat niin hankalat. Se olisi ollut oikein hyvä työpaikka, mutta sieltä ei aina päässyt samaan aikaan pois. Oli vahdittava, että kaikki maito oli mennyt läpi prosessin, eihän sitä voinut jättää happanemaan.  Ja kaikki astiat oli pestävä.  Sitten menin Mallasjuoman liukuhihnalle. Ensin minut pantiin tarkistamaan, että pullot olivat tyhjiä ja puhtaita. Minä olin tarkka ja ahkera. Huomasivat sen ja sain vähän parempia hommia.  Kyllä siellä monet piilottivat puseroonsa kaljapullon ja menivät sitä juomaan vessaan.

-Sitten olin Upon ompelimossakin. Siellä ommeltiin esim. kenkien varsia. Ei ne mitään vaikeita ompelutöitä olleet. Ei me tehty asusteita. Jääkaappejakin olin tekemässä. Naiset naputtelivat pienempiä osia yhteen ja miehet kokosivat isot osat. Minut pantiin sitten pesemään isoja pakastearkkuja. Harjan ja rievun kanssa sitä tehtiin ja pieni suihku oli apuna. Enhän minä pienenä (153 cm) ylettänyt sinne pohjalle asti. Niinpä pyysin, että pankaa ne hihnalle vähän kallelleen, että yletän. En halua viedä pakastettua tavaraa kotiin, naureskelin pojille ja niinhän ne sitten tekivät. Silloin olin miesten hommissa ja sain hyvää palkkaa.

-Peemin huonekalutehtaalla olin 21 vuotta ja siellä pääsin työnjohtajaksi konttorihommiin. Kovasti tykkäsin siitä paikasta. Siellä oli erittäin reilu johtaja, Pentti Mäkelä, joka palkitsi hyvästä työstä. Siellä tutustuin Siiri Äitee Rantaseenkin ja kiikuttelin hänelle työpäivän aikana töitä koskevien viestien lisäksi myös monia onnitteluviestejä. Olin siellä työnjohtajana.

Siiri oli taitava ja tehokas työntekijä. Hänet otettiin järjestelytaitoisena varaston uudelleenjärjestelyyn. Siiri ohjeisti ja muut tekivät. Hienosti saatiin asiat parempaan ojennukseen.

-Sieltähän se pikkutyttö taas tulloo, Siiri aina naureskeli.

– Johtaja vaati hyvää työn laatua. Firma sai Saksan messuilla oikein kultaisen maininnan, kun työn jälki oli niin hyvää.  Johtaja piti huolta myös voinnistamme. Hän pyysi Siiriä juoksuttamaan meitä naisia työpäivän päätteeksi. Pirunpesän lenkki oli 10 km ja olihan meillä Siirin perässä pysyminen. Juostiin pätkä ja sitten taas käveltiin. Se oli sitä intervallia. Palatessamme saimme mennä yhtiön saunaan. Sen jälkeen oli vielä talon puolesta limsat ja johtajan rouvan leipomat pullat tarjolla. Oli se mukavaa. Aikanaan sain viedä Siirille johtajan lähettämän 60-vuotislahjankin, kauniin maljakon ja kukkia.

– Olinhan minä Iskullakin. Siellä minut pantiin 81 naisen esimieheksi. Ensiksi ne kauhisteli, että miten nainen nyt tällaiseen hommaan. Ihan hyvin pärjäsin, vaikka ensin epäilivät. Huomasin, että siellä oli ihan vanhanaikaiset koneet ja työtavat verrattuna Peemiin. Olin käynyt Peemin johtajan kanssa Saksasta ostamassa sinne koneet. Iskulla oli ollut mies työnjohtajana 20 vuotta, eikä hän ollut välittänyt uusia koneita.  Naiset rypyttivät nahkaa ja plyyssiä käsin ja se on raskasta ja hankalaa. Minä ehdotin samanlaisen laskostuskoneen hankkimista kuin Peemillä töiden nopeuttamiseksi. Siellä oli työtkin kolme kuukautta myöhässä. Naiset pelkäsivät ensin ja sanoivat että jukulauta nyt loppuu työt ja urakat putoo mutta eihän siinä niin käynyt, vaan asiat sujuivat nyt paljon paremmin. Saatiin siirtää muutama toiselle osastollekin. Vanutus tehtiin eri koneilla, vetoketjut vetoketjukoneilla.

Maija ei moiti yhtään työpaikkaansa. Hän teki monenlaista työtä, raskastakin. Esimerkiksi hän mainitsee isot vuodat, joita säilytettiin korkealla orsilla. Sieltä niiden alas ottaminen vaati voimia. Iskun lääkäri sanoikin Maijalle, että noilla käsivoimilla kääntää vaikka kiviä.  Kaikissa töissä hän viihtyi; syy vaihtoihin oli usein asunnon vaihto perheen kasvamisen ja taloudellisen tilanteen muuttumisen vuoksi. Maijaa tultiin oikein pyytämään jonnekin työhön.

Yhdessä palvelutaloon

Puoliso Sulo, Suikaksi kutsuttu, ja Maija muuttivat tänne palvelutaloon, koska heidän 40 vuotta sitten hankkimansa talo kierreportaineen oli hankala liikkua. Koko työajan terveys pysyi hyvänä ja kovasta työstä kasvoivat nuo lääkärin kehumat lihasvoimat. Sulo menehtyi 2,5 vuotta sitten ja nyt Maija asuu yksin omassa asunnossaan, mutta käy päivisin seurustelemassa ja kahvilla toisten kanssa ja vie ravintolasta ruuan huoneeseensa.

-Minä haluan syödä pieniä annoksia ja useamman kerran päivässä. 

Sitten tulee pieni valituksen aihe. 

–Oma tytär on oikein töpäkkä. Neuvoo kovasti minua, hän sanoo leikkisästi.

Minua melkein suututti, kun eivät ottaneet minua mukaan katsomaan Myrskyluodon Maija -elokuvaa, kun epäilivät etten jaksa istua kolmea tuntia. Onhan tuo lonkka leikattu, mutta olisin minä istunut. Olen sen kyllä televisiosta nähnyt, sen vanhan elokuvan. Kyllä me vanhat vielä haluttaisiin elää ja kokea.

-Tyttärellä ei ole lapsia, mutta pojilla on kaksi, Heidi ja Samuli. Heidän elämäänsä on niin mukava seurata.

Ajatuksia elämän ehtoossa

Vielä juttelemme elämästä työn ulkopuolella.

Maija kertoo neuloneensa lapsille paljon, kun nämä olivat pieniä. Iltaisin jaksoi vielä vähän lukeakin sängyssä ennen nukahtamista.

Tärkeä vapaa-ajan toiminta liittyi Omakotiyhdistykseen. Suikka oli puheenjohtaja ja Maija sihteeri. Juoksevien asioiden ohella järjestettiin teatterissa käyntejä ja retkiä jopa ulkomaille. Käytiin mm. Tanskassa ja Pietarissa. Jokavuotisiin pikkujouluihin harjoiteltiin näytelmiä ja lopuksi tanssittiin. Silloin oltiin aktiivisia ja innokkaita.

Maija muistelee, että terveys ei työaikana reistaillut. Töihin hän juoksi tai ajoi pyörällä ja lopulta sitten autollakin, kun piti mennä Heinolaan asti. 

Maija sai nauttia rauhallisesta perhe-elämästä. Nyt täällä vanhusten vuokra-asunnossa hän ostaa palveluja ulkopuolisilta. Häntä käy hoitaja katsomassa ja huoltamassa lonkkaleikkauksen jälkeisissä pienissä ongelmissa.  Maija on ihan tyytyväinen elämäänsä. Virkistystoimintaa vaan saisi olla enemmän.

Juttelumme päätyttyä Maija suuntaa rollaattorillaan tarmokkaasti kohti aulan sohvaryhmää, missä aina istuu iso joukko tarinoimassa. Varmasti siellä kerrotaan muisto jos toinenkin, mitä nyt kukin muistaa.

Maijan äänessä ei ollut ripaustakaan katkeruutta, vaan kiitollisuutta elämästä.

Elämä on vaihtelevaa ja vaikeeta, mutta silti niin rikasta ja mukavaa, päättää Maija keskustelumme.