Yhdysvaltalaiskirjailija Louisa May Alcotin klassikkoteos, Pikkunaisia (1868, 1869) ja kanadalaiskirjailija Lucy Maud Montgomeryn Pieni Runotyttö (1923) ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen moniin tyttöihin ja naisiin ympäri maailman. Yksi, jonka sisäistä maailmaa teokset aikanaan myllersivät, on kahdeksalla Telvis-palkinnolla useasti noteerattu suomalaistoimittaja Maarit Tastula.

– Luin aikoinaan paljon suosittuja tyttökirjoja, muun muassa Pikkunaisia ja Pientä runotyttöä. Samaistuin kirjojen päähenkilöihin. Siitä syntyi myös ajatus, että minustakin tulee vielä kirjailija, hän yllättää.

Kokkolassa syntynyt ja sittemmin tamperelaistunut journalisti tunnustautuu realistiksi. Lapsena realistinen elämänasenne näkyi esimerkiksi siinä suunnitelmallisuudessa, jolla hän lähestyi kirjailija-unelmaansa. Järkeily meni jotakuinkin näin: koska moni kirjailija – muun muassa Tastulan suosikkeihin lukeutuva Ernest Hemingway – oli aloittanut uransa toimittajana, siitä kannattaisi ehkä itsekin ponnistaa.

Tastula ryhtyi siis väliaikaisesti toimittajaksi. Sitä väliaikaa on kestänyt pian 40 vuotta.

– Minua on aina kiinnostanut kaikki maan ja taivaan väliltä. Aivan erityisesti olen ollut kiinnostunut yksilön ja yhteiskunnan tarinoiden hahmottamisesta rinnakkaisina, toistensa kanssa tangeeravina versioina. Ehkä sekin intressi tuli kaunokirjallisuuden puolelta, hän miettii.

Hyppy tuntemattomaan

Uransa alussa, 80-luvulla Tastula toimi useissa lehdissä kesätoimittajana ja kolumnistina, kunnes sai töitä Aamulehden kulttuuritoimituksesta. Sieltä nuori journalistinalku siirtyi televisioon ja sai vakituisen pestin Ajankohtaisesta kakkosesta vuonna 1988. Sen jälkeen Televisio vei mennessään. Tastula on sittemmin tullut tunnetuksi monista haastatteluohjelmista, joista uusin, Flinkkilä & Tastula – kohtaamisia starttasi vuonna 2018. Sitä katsoessa on vaikea uskoa, että huipputoimittaja on joskus ollut epävarma ja itsekriittinen.  

– En tuntenut yhtäkään toimittajaa ja olin sukuni historiassa ensimmäinen, joka lähti yliopistoon. Luulen, että epävarmuuteni johtui osittain ei-akateemisesta perhetaustasta. Onneksi vanhemmat antoivat minun kulkea omaa polkuani, hän toteaa kiitollisena.

Vuonna 2008 humanististen tieteiden kandidaatiksi ja sittemmin yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistuneen Tastulan urapolku on ollut kiistatta omannäköinen ja moneen suuntaan polveileva. Matkaan on kuulunut myös monia haasteita. Yksi kipukohta on ollut julkiseen toimittajuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten oman naamataulun näkeminen ruudussa toistuvasti. Se tuntuu nololta vielä tänäkin päivänä, lukemattomien TV-esiintymisten jälkeen. Hyväksyminen on vaatinut rohkeuden vaalimista. 

– Tässä työssä on ollut pakko uskaltaa hypätä ja sukeltaa tuntemattomiin vesiin. Itselleen on pitänyt sallia myös se, ettei kaikki aina mene niin kuin Strömsössä. Eihän Strömsössäkään asiat aina suju. Sielläkin sahataan välillä lankut liian lyhyiksi ja unohdetaan leivinjauhe kakkutaikinasta, Tastula huomauttaa.

– Toimittajana olen toisaalta myös oppinut, että ihmisellä on uskomaton kyky sopeutua uusiin tilanteisiin ja selviytyä niistä. Tärkeintä on saada itsensä ulos poterosta, hän lisää.

Vain galaksit ovat rajana

Alan positiiviset puolet ovat peitonneet epävarmuuden tunteet kuusi nolla. Tastula kokee itsensä työn puolesta onnekkaaksi, jopa etuoikeutetuksi. Työnsä kautta hän on saanut perehtyä mitä erikoisimpiin aiheisiin, kuten hiukkasfysiikkaan ja avaruustähtitieteeseen. Se kaikki on ollut niin kiinnostavaa, antoisaa ja opettavaista, ettei kirjailijahaaveita ole ehtinyt enää elätellä.

– Maailmani rajat ovat venyneet uusiin galakseihin ja maailmankuvani on avartunut. Olen oppinut paljon myös ihmisten kesyttämisen taidosta. Jos en olisi tehnyt tätä työtä ja päässyt kurkistamaan erilaisiin todellisuuksiin, uskoisin olevani ajattelultani kapeampi, Tastula aprikoi.

Haastatteluohjelmien tekeminen on tarjonnut myös maksimaalisen vapauden: kukaan ole mikromanageroinut ohjelmia tai määrännyt jaksojen aiheita.

– Ohjelmissani olen saanut olla uskollinen itselleni ja seurata omia mielenkiinnonkohteitani. Olen parhaimmillani haarautuvilla poluilla, en syvässä urassa. Pidän positiivisena myös sitä, että olen luonut valtaosan urastani ennen sosiaalista mediaa. Siten olen säästynyt aika paljolta, Tastula miettii.

Kun hän on myöhemmin katsonut vanhoja haastatteluohjelmiaan, kuten Yhdenillan pysäkkiä (1993–1994), Pikku jättiläistä (1995–1996) Punaista lankaa (1999–2008), Seitsemättä taivasta (2009–2012) tai Avec Tastulaa (2013–2017), hän on todennut niiden olleen ihan hyviä. Sen olisi voinut ehkä havaita jo aiemmin.

– Katsojilta on aina tullut paljon palautetta, mutta kollegoilta ja esimiehiltä aika vähän. Etenkin alussa, kun usko omaan osaamiseen oli herkillä, olisin tarvinnut enemmän positiivista tsemppiä. Epävarmuudensietoa on pitänyt tietoisesti opetella ja palautteen puutteessa on täytynyt silitellä itse itseään, Tastula kuittaa.

Naiset kipuavat kipuillen

Tastulan sukupolvi kasvoi maailmaan, jonka rajat olivat kiinni. Matkustaminen ulkomaille oli ylellisyyttä. Pikku hiljaa, 1980-luvulle tultaessa ulkomaailman saavutettavuus kuitenkin parani ja kuusikymmenluvun nuorisosta tulikin ensimmäinen interrail-sukupolvi. Se sopi hyvin uteliaan, kaikesta kiinnostuneen kosmopoliitin pirtaan. Siihen aikaan Tastulaa kiinnostivat erityisen paljon myös poliittiset toisinajattelijat, kuten Carl-Gustaf Lilius, Kullervo Rainio ja Joseph Brodsky, joita kaikkia hän sai myös haastatella.

– Ajankohtaisessa kakkosessa pääsin matkustamaan paljon. Oli Romanian vallankumous vuodenvaihteessa 1989–1990 ja Rio de Janeiron ympäristökokous vuonna 1992. Reportaasit Neuvostoliiton raja-alueilta, El Salvadorista, Perusta ja Brasiliasta saivat näkemään, miten köyhyys vaikuttaa ihmisten arkeen ja unelmiin.

Ulkomaat avautuivat siis vähitellen myös työn puolesta. Kiinnostavien ihmisten tapaaminen ja matkat maailmalle opettivat Tastulalle suhteellisuudentajua ja auttoivat hahmottamaan maailmaa. Varsinaiseksi ulkomaantoimittajaksi hän ei kuitenkaan kelvannut – olihan hän nainen. Sukupuolijakauma oli hyvin selkeä.

– Ajankohtaisessa kakkosessa naisten paikka oli päivähoidon, perheen ja ihmissuhteiden puolella. Yhtäkään sosiaalipolitiikan erikoistoimittajaa ei kuitenkaan ollut. Toimituksen kaikki miehet olivat erikoistoimittajia ja politiikan, talouden tai ulkomaanpolitiikan asiantuntijoita. Niihin pesteihin oli naisena vaikea kivuta.

Yksi muisto sukupuolten välisestä epätasa-arvosta liittyy kesätoimittajan pestiin alueradiossa. Tastula oli siellä ainoa tyttö. Pojat tekivät juttuja kuntapolitiikasta ja hän sai kirjoittaa päiväkotien kesätunnelmista.

– Valitin asiasta naisoletetulle toimituspäällikölle vedoten siihen, ettei minulla ollut luontaista intohimoa lastenhoidollisiin kysymyksiin. Taisin saada vain ikävän ihmisen maineen, eikä sopimusta syksyllä jatkettu.

Ajattelumaailma kuvasti 1800-lukuista perhemallia, jossa mies on julkisen puolen, kuten talouden ja politiikan, ja nainen yksityisen puolen, kuten perheen ja kodinhoidon luontainen erikoisosaaja. Naisten oletettu, fyysinen heikkous ja ailahteleva tunnemaailma nähtiin myös esteinä rationaaliselle ajattelulle, vuorotyölle ja suurten kokonaisuuksien hallinnalle. Niin valisti 1950–60-luvun sanomalehtimiesalan oppikirja. Samoilla argumenteilla perusteltiin myös naisten huonompaa palkkausta Sanomalehtimiesliiton palkkaneuvotteluissa.

– Sukupuolten tasa-arvo on onneksi kehittynyt media-alalla ja monissa asioissa on tultu eteenpäin. On ymmärretty, että nainen voi olla kelpo esimies tai johtaja, mikä näkyy myös pörssiyhtiöiden tilastoissa. Se ei kuitenkaan poista rohkaisun ja kannustuksen tarvetta. Tsemppaus kannattaa aina. Olen omassa työssäni nähnyt, että miehet osaavat tsempata hyvin toisiaan, Tastula mainitsee.

Tastulalle aihepiiri on tuttu myös maisterinopintojen ajalta. Vuonna 2008 valmistuneessa gradussaan hän tarkastelee sitä, miksi naistoimittajien tekemiä television puhe- ja keskusteluohjelmia määritellään usein sanoilla empaattinen, tunnustuksellinen ja yksityinen. Gradu kantaa nimeä: TUNKEILEVA KATSE MODERNISSA YHTEISKUNNASSA – Yksityisyys, sukupuoli, järki ja tunteet haastattelun historiassa.

– Uskon, että graduni voisi kiinnostaa naistoimittajia. Sukupuolen tutkimusta käytännön journalismissa ja historiallisessa kontekstissa on tehty vähän tai oli tehty ainakin silloin, kun tein oman tutkimukseni.

Maailma tarvitsee hyviä toimittajia

Ajankohtaisista 2010-luvun mediailmiöistä Tastula mainitsee tarinallistamisen. Uransa alussa, 1980–90 -luvuilla sellaista katsottiin karsaasti. Silloin uskottiin lähinnä journalismiin, jonka tuli paljastaa yhteiskunnan rakenteiden mädännäisyys. Yksilön tarinan kertominen leimattiin helposti sosiaalipornoksi ja tunnehötöksi.

– Yksittäisten ihmisten kohtalot olivat toissijaisia, eikä empatia ollut muodissa. Nuorta toimittajaa lyötiin empatiakortilla päähän. Nythän tilanne on päinvastainen. Kaiken tarinallistamisesta on tullut jo hieman kulunut keino kaikessa viestinnässä, Tastula tulkitsee.

Ihmisen mieltä on helppo manipuloida. Sen tähden kriittistä, mutta tietoon pohjautuvaa argumentointia pitäisi vahvistaa jo koulussa, vannottaa Tastula. Hänen mielestään nykyinen kehityssuunta on sellainen, että mielipiteistä on ylitarjontaa ja monista näkökulmista asioita tarkastelevasta pohdinnasta alkaa olla pulaa.

– Vihapuhetta lietsovat paitsi ne, jotka vihasta itse hyötyvät, myös ne, jotka kokevat jääneensä lauman ulkopuolelle. Viha antaa vallattomallekin vallan tunteen. Se on aina ollut yhteiskunnallinen käyttövoima – hyvässä, mutta erityisesti pahassa. Journalistien olisi myös syytä kuunnella kaikkien ihmisten ääniä, ei vain kapean eliitin, Tastula kiteyttää.

Yhtenä ratkaisun avaimena Tastula pitää riippumattomia, voittoa tavoittelemattomia toimittajia.

– Maailma tarvitsee hyviä toimittajia. On harmi, että yhä useammat, erinomaiset toimittajat hakeutuvat viestintäalalle tai konsulttitaloihin. Kannattaisi lukea median historiaa. Demokratia on syntynyt käsi kädessä riippumattoman ja luotettavan median kanssa, hän huomauttaa.

Tastula toivoisi myös, että itse toimittajan työtä arvostettaisiin enemmän. Mediataloista on tullut jättimäisiä organisaatioita, joissa toimii päälliköitä, esimiehiä ja tuottajia, joilla ei ole välttämättä vahvaa journalistista osaamista. Urapolku nähdään yhä hierarkkisena nousuna esimiestehtäviin, joista maksetaan enemmän palkkaa kuin toimittajan ydintehtävästä. Tastula itse hiukan karsastaa koko ”urapolkuajattelua”.

– En tiedä varmaksi, mutta epäilen, että sairaalassa toimivalle sydänkirurgille ei makseta vähemmän palkkaa kuin viestintäjohtajalle siksi, että hän on vain sydänkirurgi, hän heittää.

Entä mitä Tastula ajattelee nyt noin neljä vuosikymmentä sitten tekemästään uravalinnasta?

– Ehkä kysymys ei ole ollut valinnasta, vaan pikemminkin sattumasta ja oikeasta ajoituksesta, hän miettii.

Sitten hän jatkaa:

– Voin sanoa, että olen nauttinut työstäni todella paljon. Lapsena kyllä harkitsin vakavasti paitsi kirjailijan, myös eläinlääkärin ammattia. Se olisikin ollut ihan toinen elämä.