Ypäjä ja Ilomatsi

Olen tottunut lainkäyttöön jo pienestä pitäen. Isästänikin käytiin oikeutta. Vuonna 1922 tuli voimaan uusi lapsenruokkolaki ja minun tapaukseni on varmaan ensimmäinen Humppilan käräjillä. Kuuntelen äitini helmoissa kun tuomari sanoo: ”Tyttöhän on ihan näköisenne, eikös olisi parasta tehdä sopimus sovinnolla?”

Renki Väinö Korpilon ei auta kuin suostua, ja hän maksaa kerralla sovitun summan. Sillä rahalla pystyn käymään juuri ja juuri keskikoulun. Siihen se koulunkäynti sitten kuitenkin tyssää, kun elatusrahat loppuvat. Onneksi pääsen vapaaoppilaaksi Yrjö Oksasen kuuden viikon kunnalliskurssille Tampereelle ja sitä kautta eteenpäin.

Vuonna 1935 sitten saan ällistyksekseni virallisen kirjeen Ilomantsin kunnankirjurilta: ”Ilmoitan täten, että neiti on valittu tänne kirjanpitäjäksi. Täällä on kyllä sähkövalo, joten neidin ei tarvitse pimeyttä pelätä. Sähköä ei kyllä anneta kuin kello yhteentoista asti illalla.”

Pääsen omaan asuntoon ja olen vapaa. Päivällä en kylällä näe kuin komeita poikia – rajavartiostossa on niitä vielä lisää. Ja yöllä on – valot pois! Muuta en ehdi harrastaa kolmeen vuoteen. Kaveria vaihdan kuin mustalainen hevosta, välillä on kaksikin poikaa saatolla, mutta kämpilleni en niitä päästä.

Ansalan Sakariin olen tosissani rakastunut. Saku on paatunut porvari, niin kuin melkein kaikki muutkin paikalliset pojat. Muistoksikin se antaa minulle IKL:n rintamerkin. Miten semmoisen porvarin kanssa työläislikka voisi perheen perustaa? Päätän lähteä karkuun ja alan etsiä uutta työpaikkaa muualta.

Janakkalaan ja naimisiin

Vuonna 37 haen Janakkalan kunnan auki ollutta kirjanpitäjän paikkaa ja kirjoitan hakemuksestani Etelä-Hämeen sosialidemokraattien piirisihteerille Toivo Aaltoselle pyytäen suositusta. Tämä innostuukin kehumaan minua kovasti Janakkalan silloiselle napamiehelle, niin ikään sosialidemokraatille, kansanedustaja Otto Marttilalle. Tulen valituksi 16 hakijan joukosta ja muutan kunnantalon yläkertaan, kunnantalon mäelle Turenkiin. Asumisolot paranevat hurjasti; on paitsi sähkö yötä päivää, myös vesijohto ja viemäri. Politiikkaa siis alusta loppuun koko aikuisikäni.

Heti Turenkiin tultani Ilmarisen Jussi pyytää minua mukaan sosialidemokraattiseen nuoriso-osastoon ja saman tien liityn myös työväenyhdistykseen. Sakkia on paljon mukana ja toiminta vireää, hyvä kisällilauluporukkakin. Esiinnytään pitkin pitäjää sosialidemokraattien juhlissa. Jokaisesta on esittelysäkeet erikseen.

”Lyyli Lyylilällä, kirjanpitäjällä,

selvänä on kunnan varat, meno- sekä tulosarat.

Kirjat joita käyttää, numeroilla täyttää.”

Samana vuonna tulee Lasse elämääni. Lauri Aalto on 32-vuotias sadan prosentin invalidi. Molemmat jalat paloivat muuntajaa maalatessa 21-vuotiaana ja ne amputoitiin puolesta reidestä. Turengin demarit hommaavat sen Janakkalaan toimistosihteeriksi. Se on demareilta hyvä valinta. Lassella on hyvät hoksottimet ja se on nopea konekirjoittaja, toimii monen järjestön sihteerinä ja kopio työväennäyttämön roolivihkojakin tuosta vain. Päässälaskutaito on ilmiömäinen ja kirjanpitoakin se osaa enemmän kuin minä, kunnan kirjanpitäjä. Lassesta tulee kuitenkin minun ainoa alaiseni.

Meillä synkkaa työasioissa heti hyvin. Minä komennan ja Lasse tekee kiltisti niin kuin minä sanon. Naapuriksenikin se tulee kunnantalon yläkertaan ja ystäviä ollaan siviilissäkin. ”Neiti saa kuunnella tätä minun radioitani kolme päivää, pitää käydä uusia proteeseja sovittamassa Helsingissä.”

Minulle tulee joskus ankara migreeni, mikä saattaa kestää päivän ja välillä kaksikin. Silloin Lasse tarjoutuu hieromaan. Minä istun selin lattialla sen tekojalkojen välissä ja se hieroo päätäni ja hartioitani. Lasse kuuntelee radiotaan minun puolellani yhä useammin, hieroo särkevää päätäni, harjaa tukkaani ja pitää ukkosella sylissään. Kolme vuotta kumminkin menee ennen kuin minä sitä pidemmälle päästän.

Maaliskuussa 1941 käyn Hämeenlinnassa lääkärissä ja Allan Austin allekirjoittamassa paperissa lukee: ”Täten todistan, että kirjanpitäjä Lyyli Lyylilä on raskaana”. Todistus on tarpeen, jotta saan suuremmat korttiannokset. Saman tien me päätetään mennä naimisiin, kun kerran lapsikin on tulossa.

* Linkki Työväen arkiston digitoituihin dokumenttiin ”Lyyli Aallolle 7.3.1941 myönnetty, raskauden vuoksi maidon ja voin lisäannoksiin oikeuttava lääkärintodistus.” Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Lapset

Syksyllä 1941 syntyy Heli-Maija. Me ei Lassen kanssa kumpikaan tiedetä lastenhoidosta yhtikäs mitään, mutta jotenkin siitä alkuun päästään. Lapsia siunaantuu lopulta neljä.

Esakin syntyy kotona vuonna 1945 ja Lasse on pojasta tosi pollea. Esa pitää kakarana mieluiten paikattuja ja vanhoja vaatteita. Niissä rytkyissä oli tietysti hyvä rypeä Peltosen Okun ja Varpulan Voten kanssa joka rotkossa, minkä löytävät ja hyvähän se on, ettei ole koko aikaa uusia vaatteita mankumassa.

Ari syntyy viisi vuotta myöhemmin keisarinleikkauksella, johon olemme molemmat hilkulla kuolla. Jo ihan vauvasta Ari ja vain 4 kuukautta aiemmin syntynyt Salmen Heikki ovat hyvät kaverit. Heikki on Ailin ja Nikun kolmas ja nuorimmainen niin kuin Arikin meillä ja Heikistä tulee minun kummipoikani.

Muuten mukavia poikia molemmat, mutta ehtivät tehdä paljon pahaakin. Minä niille hunsvoteille aika usein remmiä joudun antamaan niitten kolttosista, molemmille, Aili kun on aivan liian hyväluontoinen ja pehmeä. ”Tule sinä Heikki ensimmäiseksi, kun olet rohkeampi”, minä sanon. Sehän tulee vaikka Ari yrittää pöydän alla pidätellä. Heikistä tuleekin myöhemmin kunnon mies, opettaja ja Turengin kansakoulun rehtori.

Nuorimmainen Taru syntyy kotonamme, kun minä olen jo 40-vuotias ja olen varmaan viimeisiä kotisynnyttäjiä Janakkalassa.

Perhe-elämä jää toiseksi

Työ ja yhteiskunnalliset riennot vievät paljon aikaa, eikä energiaa tahdo riittää perheen pyörittämiseen. Vuosien varrella yritän erilaisia konsteja, mutta aika laihoin tuloksin.

Turengin kantakirjaston otin hoitaakseni jo 1939. Esan syntymän jälkeen yritän saada Lassea tässä iltahommassa edes vähän auttamaan. Se on nimitetty hoitamaan myös kamreerin virkaa, kun Arvo Soinila kaatui sodassa, eikä muka ehdi. Suutun ja kirjautan johtokunnan pöytäkirjaan ilmoitukseni: ”Kantakirjastonhoitaja ilmoitti, ettei hän voi syksyä 1949 kauempaa enää hoitaa Janakkalan kantakirjastoa, sillä hänen avio-onnensa on vaarassa sortua, kun hänen miehensä ei suvaitse yhtään auttaa häntä kirjastonhoidossa, eikä hän yksin ehdi.”

Sen verran Lassekin hätkähtää, että meille hommataan kotiapua. Vähän ennen Arin syntymää saamme onneksemme kotiapulaiseksi nuoren, mutta topakan tytön, Eila Härkösen. Hän auttaa kotitaloudessamme seitsemän seuraavan vuoden ajan.

Mutta yhteiskunnalliset tehtävätkin lisääntyvät. 1950-luvun alussa olen Turengin kansakoulun johtokunnassa, Hämeenlinnan tyttökoulun johtokunnassa, Janakkalan kunnansairaalan johtokunnassa, tuberkuloositoimikunnassa, kirjastolautakunnassa ja kansakoululautakunnassa vieläpä puheenjohtajana vuodesta 1952, kun kansakouluja rakennetaan ympäri pitäjää.

Makaan vielä Tarun kanssa lapsivuoteessa, kun Lehtosen Helvi tulee tuomaan Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolta komeaa kukkapuskaa ja sanoo: ”Asetettiin sinut kokouksessa valtuustoehdokkaaksi.”

Vuonna 1958 tulen kaiken kukkuraksi valituksi eduskuntaan ja perheasiat jäävät viikonloppujen varaan. Lassenkin työ on koko ajan muuttunut vaativammaksi, kokouksia on pyhät arjet miltei joka päivä ja kaksi parhaana.

Naapurimme, kenkäkauppias Veikko Vilkman toteaakin asiakkailleen sattuvasti: ”Tuolla Aallolla on tapana, että heti kun lapset kävelemään oppivat, ne työnnetään ovesta ulos vaan, kunnantalonmäelle.”

Lyyli Aallon puhe ”Sosialidemokraattisten naisten tavoitteet kunnallispoliitikassamme” vuodelta 1959 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Työtä demarinaisissa

Meillä Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolla ei ole koskaan rahapulaa. Jos rahat käyvät vähiin, järjestämme kunnon humpat. Arpajaisiakin on tavan takaa, niihin pitää vain tehdä voittoja kuten leipomuksia, nukkeja, tyynyjä, vihtoja tai kauralyhteitä.

Eduskunnassakin myyn naisjaoston arpoja, vaikka sellainen on ehdottomasti kielletty. Arpajaisvoitot jaan aina seuraavalla viikolla suoraan edustajien vaatekaappeihin eteisaulassa. Yllättäen kaikki voittajat ovat vihaisia. ”Mitä helvetin sytykkeitä sä oikein työntelet ihmisten kaappeihin?”

Aina gentlemanni vuorineuvos Uuno Takkikin sanoo: ”Sovitaanko Lyyli, että ostan kyllä arpojasi, kunhan lupaat, ettei niillä voita!”

Vuoden 1960 alusta lähtien toimin 19 vuotta myös koko Etelä-Hämeen vaalipiirin naisjaoston puheenjohtajana. Kun aloitan, kassa on tyhjä. Puheenjohtaja-aikanani järjestämme kuusi suurta näyttelyä eri puolilla vaalipiiriämme, Hämeenlinnassa, Riihimäellä ja Forssassa. Niistä saamme hyvin rahaa. ”Ukkopiiri yrittää päästä niistä päättämään, näistä meidän keräämistä rahoista.”

Turengissa naisjaosto päättää mainostaa omilla rahoillaan minua, omaa puheenjohtajaansa 2000 markan mainoksella. Siitä tulee työväenyhdistyksen johtokunnalta nootti, ettei niin olisi saanut tehdä.

Lyyli Ahon puhe ”Eevojen osa aatamien yhteiskunnassa ” Valkeakoskella vuodelta 1967 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ukkojen määräily rupeaa kyllä kaikkia meitä aktiivisia akkoja niin tervaamaan, että paras into väkisinkin laantuu. Minua sapettaa ja ajattelen, että hommaan piruuttani naispiirin puheenjohtajan nuijaksi puiset miesten vehkeet, jossa pallit on nuijana! Jospa ukot vähän säikähtäisivät. Mutta hommaamatta se kumminkin jää.

Minulle ne eivät kuitenkaan mitään mahda. Demarinaisten näyttelytoiminta kun toimii samalla myös erinomaisena vaalimainontana. Minä saan 1966 eduskuntavaaleissa yllättäen Etelä-Hämeen sosialidemokraateista suurimman äänimäärän, lähes 8000 ääntä, vaikka olen vain pahasisuinen akka pikkukylästä, Turengista. Se panee ukot miettimään hienojen teorioiden lisäksi käytännön kenttätyön merkitystä. Köyhiä pitää tavata ja kuunnella, jotta pystyy niitten asioita ajamaan, minä sanon niille.

Lyyli Aallon puhe ”Miten nainen mukaan politiikkaan” Oulussa vuodelta 1968 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

 Aili – sosiaalinen omatuntoni

Minulla on laaja verkosto järjestönaisiin eri puolilla lääniä. Salmen Aili on sosiaalinen omatuntoni. ”Lyyli, joutasko sulta tää vanha ulsteri? Et sä varmaan enää näin virttynyttä hamettakaan pirä? Mä tairan napata ton risan villatakin koiranpeitoks.”

Minä annan tietysti, luulen Ailin itse tarvitsevan, mutta sehän jakaa kaiken eteenpäin. Enhän minä sille vihainenkaan voi olla, meitä paljon köyhempien asiallahan se tietysti on. Se hoitaa köyhien asioita käytännössä, ottaa kellä on ja mistä saa ja jakaa eteenpäin kellä on kovin puute ja tarve.

Aili onkin Janakkalan kunnan kävelevä sosiaalitoimisto jo ennen virallisen sosiaalitoimiston perustamista ja pitkään sen jälkeenkin – ja tehokkaampi. Ailista olisi pitänyt tehdä sosiaalineuvos, mutta eihän virallinen Suomi käytännön työtä minään pidä, varsinkaan akkojen!

Lisää vastuullisia tehtäviä

Eduskuntaan tultuani pääsen 1960-luvulla todella vauhtiin. Minut valitaan Etelä-Suomen 4H-piirin johtokuntaan ja 4 H-Liiton kansalliseen valtuuskuntaan, Kanta-Hämeen Säästöpankin isännistöön, Päivölän kansanopiston johtokuntaan ja Kanta-Hämeen keskussairaalan liittohallitukseen.

Suuri ihanteeni on koko elämäni ajan ollut Miina Sillanpää. Otan innolla vastaan Miina Sillanpään patsastoimikunnan keräyspäällikön tehtävän vuonna 1963. Homma on paljon työläämpi kuin aavistan, mutta rutistamme tarvittavat varat kasaan. Ovelimpana vetona neuvottelen OTK kanssa sopimuksen, että täys-Columbia kahvia myydään punaisin M.S. tunnuksin ja myynnistä saadaan patsasrahastoon 15 penniä kilolta! Miinan patsas paljastetaan Tokoinrannassa, Helsingissä monien vaiheiden jälkeen lopulta kesäkuussa 1968.

Vasta perustetun Epilepsialiiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut houkuttelee tohtori Erkki Kivalo vuonna 69 ja siinä tehtävässä toimin kaikella tarmollani kymmenen vuoden ajan. Läksiäisissäni minut ja Kivalo nimetään liiton kunniajäseniksi.

Lyyli Aallon puhe Tampereella Epilepsiaviikon avajaisissa vuodelta 1977 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Kehitysvammalaki

Yksi niistä asioista, joita koko eduskunta-aikani ajan, on kehitysvammaisten aseman parantaminen. Se on minusta sivistysvaltion mitta, miten se näitä kaikkein heikoimpiaan kohtelee. Eihän vammaisuus ole kenenkään oma valinta.

Teen lakialoitteen, jonka mukaan valtionapu vajaamielislaitosten rakentamiseen tulisi pakolliseksi. Minä sanon pöntöstä: ”Pitäisikö teillä kaikilla olla omassa perheessänne kehitysvammainen lapsi, ennen kuin tällaisen selvän asian tajuatte.”

Erkki Huurtamo on valtionvarainministerinä ja kiroaa eduskunnan kahvilassa minulle: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, että se maksaa valtiolle ainakin 40 miljoonaa markkaa vuodessa tästä eteenpäin.” Minä en sen puheita säikähdä vaan sanon sille yhtä tylysti: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä merkitsee vaikeasti vammaisen lapsen hoitaminen kotona?” Riemullani ei ole rajoja, kun aloite meneekin kirkkaasti läpi.

Lassen lähtö

Lassen kanssa meillä menee hyvin, kun minä olen entistä tiiviimmin valtakunnan politiikassa ja Lasse hoitaa kunnan asioita.

Politiikka on kuitenkin raaka laji. Minä otan asiat aina kovin henkilökohtaisesti ja toimin aina sorrettujen puolella enempiä ajattelematta, tuntojeni mukaan. Ajan aina asiaani kaikella tarmolla ja perääntymättä. Se on toisaalta voimavara, mutta toisaalta suorasukaisuuteni on kirous ja saan tietysti siipeeni tämän tästä. Lassella on aina jokin rakentava, usein humoristinenkin näkökulma saamiini kolhuihin ja pahimpiinkin riitoihin. Hän saa minut lauhtumaan, suhtautumaan asioihin enemmän asioina ja pystyn kotona lataaman akkuni entistä kovempiin taistoihin. Leijonankesyttäjäksihän ne Lassea kylällä nimittävät, eivätkä varmaankaan syyttä!

Lyyli Aallon puhe Turengin työväentalolla vuodelta 1968 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuoden 1971 alussa Lasse on juuri jäänyt hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, kun hän menehtyy aivoverenvuotoon sitkeästä taistelustaan huolimatta. Lasse on poissa ja minä olen jäänyt yksin! Hukutan suruni työntekoon.

Hämeenlinnan keskussairaala

Hyvin varustetun suursairaalan saaminen Hämeenlinnaan on koko maakunnan ja sen kehityksen kannalta elintärkeätä. Asia pantiin vireille 1960-luvun puolivälissä ja minäkin kuulun Kanta-Hämeen Keskussairaalan liittohallitukseen jo vuodesta 1967. Hanke etenee vaikeasti ja putoaa taas kerran valtion budjetista vuodelle 1972.

Me kaikki etelähämäläiset kansanedustajat kiiruhdamme liittohallituksen puheenjohtajan Kössi Salon johdolla hätiin. Minä jätän asiasta yhdessä sovitun aloitteen ja koko valtionvarainvaliokunnan sairaalajaosto kutsutaan Aulangolle pehmitettäväksi. Pöytä pannaan koreaksi ja minä sanon isäntäporukan miehille: ”Yhtään muijaa ei sitten pöydässä istu, kun tanssi alkaa. Naiset tämän asian ratkaisevat vaikka te ukot muuta luulette.” Jaoston vierailu menee ihan käsikirjoituksen mukaan. Kommunistien Irma Rosnellkin kuiskaa kokoomuksen Torsti Sipilälle: ”Ihana mies, mutta mädässä puolueessa.”

Aloite Hämeenlinnan keskussairaalan suunnittelusta vuodelta 1971 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ja arvatkaa mitä? Edustaja Aallon aloite nro 145 hyväksytään valiokunnassa yksimielisesti. Paljon muitakin mutkia matkalla on. Minä joudun pistämään silloisen valtionvarainministerin, Johannes Virolaisenkin seinää vasten. Asiat saadaan kuitenkin sovittua ja meistä tulee Jussin kanssa hyvät ystävät loppuiäksemme. Hämeenlinnan keskussairaalan rakentaminen saadaan alkuun lopulta 1973. Silloin järjestetään peruskiven muuraustilaisuus ja Aulangolla taas semmoiset hilut päälle, että ne muistetaan!

No, ehkä ne muistettiin vähän liiankin hyvin ja oikeuskanslerikin tutki asiaa. Mutta eihän kukaan terveenä jaksa semmoista älytöntä rääkkiä, missä mekin silloin oltiin, jollei välillä saa rentoutua ystävien kanssa. Ei kaduta pätkän vertaa, sanokoon oikeuskansleri mitä tahansa.

Moottoripyörävero

1970-luvun puolivälissä ollaan moottoripyöräveron kimpussa. Hallitus on saanut päähänsä, että moottoripyörä on nuorten surmanloukku ja niillä ajelu pitää saada loppumaan korkeilla veroilla. Motoristeille tulee hätä ja ne ryhtyvät vaalipiireittäin valistamaan kansanedustajia. Riihimäen Kahvakoplan Jyri Tengman saa minutkin liikkeelle. Eduskuntaryhmässä ukot naureskelevat, että nahkatakit ovat vetäneet Lyyliä retkuun.

Motoristeja pyydän teettämään liitossaan oman näkemyksensä mukaisen, kohtuullisen verolakiesityksen ja tuomaan sen heti minulle. Eduskunnan ukoillakin alkaa puntit tutista. Ne pyytelevät jo aloitetta minulta, että kyllä se on, Lyyli, parempi viedä eteenpäin miehen nimissä. Pankaa vaan pojat nimenne siihen omani perään, ellei puoluetoimistonne kiellä, minä virnuilen! Tämä aloitteeni on ainoa, joka sinä vuonna hyväksytään tiukasta budjettisopimuksesta poiketen!

Lyyli Aallon puhe eduskunnassa moottoripyöräilijöiden puolustustukseksi 1975 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuonna 1977 saan Suomen Moottoriliiton hopeisen ansiolevykkeen ja Turengin Moottoripyöräkerhon, hienon kuparisen jäsenmerkin. Riihimäen Kahvakoplan juhlissa olen monasti kaupunginjohtajan kanssa kunniavieraana. Pojat vievät moottoripyörän perässä ajelulle – ja lehdissä leviävät kuvat kuusikymppisestä Aallon Lyylistä moottoripyörän tarakalla nuorta nahkapukupoikaa likistämässä.

Eduskunnasta luopuminen

Kun demarinaiset saavat eduskuntavaaleissa 300 000 ääntä, minä ehdotan naista valittavaksi edes yhdeksi eduskuntaryhmämme varapuheenjohtajaksi. Ehdotustani kannattaa ainoastaan Arvo Salo ja ehdotukseni puolesta äänestää vain neljä edustajaa – siis minun ja Arvon lisäksi kaksi muuta – vaikka naisiakin ryhmässä on 9. Nuoremmat ovat nöyrempiä ja luulevat, että puoluejohtoa lipomalla pääsee nopeammin ministeriksi, maaherraksi tai muihin palkkiovirkoihin.

Sanon minä vaan, että siinä on likoilla vielä kieli ruvella, nuoltavana on niin monet saappaat ja perseet ja kuka tietää mitä muuta!  Minä en sellaiseen mielistelyyn usko, enkä pystykään sen puoleen. Miina Sillanpää on suoraselkäisyydessään aina ollut ihanteeni kaikessa poliittisessa toiminnassa. Mutta sillä suoraselkäisyydellä minä olen omassa puolueessani kuin norsu lasikaupassa. Tunnen suurta helpotusta heti, kun päätän olla asettumatta ehdolle 1979 maalisvaaleissa.

Vuonna 1982 lähden minäkin vielä mukaan presidentin valitsijamiesvaaleihin, kun Mauno Koivisto saadaan demareiden ehdokkaaksi. Keksin mielestäni hyvä iskulauseenkin: ”Anna sinä minulle, niin minä annan Manulle”. Valituksi tulen – ja niin tulee Manukin!

Lyyli Aallon puhe ”Tarvitaanko eduskunnassa naisia?” Toijalassa vuodelta 1974 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

 Janakkalan Osuuspankki

Osuuspankki on Janakkalassa nykyään mahtipankki, eikä sitä kukaan ihmettele. Tullessani Janakkalaan on toisin. Kunnan tilejä hoidetaan Janakkalan Säästöpankissa. Nehän narisevat ja marisevat jatkuvasti, että kunnan kassan hoito aiheuttaa paljon lisätyötä, josta ei makseta. Minua riepoo jatkuva marmatus ja vuonna 46 kunnan varat päätetäänkin siirtää silloin piskuiseen Osuuskassaan. Sinne valitaan johtajaksi erittäin fiksu mies, Eino Turpeinen. Pankista tulee kunnan kasvun moottori. Siitä alkaa ennennäkemätön kasvu sekä pankissa että kunnassa, Lassen kanssa Eino pelaa hyvin yhteen.

Eino myös oivaltaa, että ukkojen pitää päästä pois kotoaan ryyppäämään, kokouksiin ja jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin. Välillä ne tuovat Lasseakin kotiin Aulangolta kuin enkeliä Hugo Simpergin maalauksessa.

Aarne Rantala on Turpeisen seuraaja pankinjohtajana ja pankki jatkaa kasvuaan. Aarnen kanssa minulle syntyy pitkäaikainen, lämmin ystävyys. Se on köyhistä oloista ja isätön niin kuin minäkin. Kummankin itsetunto on lapsena kolhiintunut ja kaipaamme hyväksymistä ja kehuja, vaikkei kumpikaan sitä tunnusta. Minä tuen Aarnea äidillisesti sen korpivaelluksella viinamäen puolellakin. Raitistuttuaan Aarne vuorostaan taluttelee minua iltariennoista kotiin nukkumaan, niin kuin kiltti poika eksynyttä äitiään.

Politiikkaa 70-kymppisenä

Minua on nimitelty vuosien varrella aika moneksi, parhaat ehkä Demareiden Eduskuntaryhmän Ainoa Mies ja Eduskunnan Rouva Suorasuu. Haapasen Seppo otsikoikin tekemänsä 70-vuotishaastatteluni Suomen Sosialidemokraatissa huhtikuussa 1986:”Kunnallisneuvos Lyyli Aalto on Janakkalan Rautarouva.” Sepon kanssa on mukava tehdä juttua, kun se on tuttu poika, Oivan ja Typyn keskimmäinen ja meidän poikien leikkikaveri jo pienestä pitäen. Enkä minä vieläkään pistä kynttilää vakan alle.

• Meillä ei ole sitten Tannerin päivien ollut oikeita talousosaajia puolueessa.

• Puoluetta johtavat nuoret maisterit eivät ymmärrä työläismuijien asioita, näpertelevät sukunimilakien ja muun joutavan kanssa ja vastustavat lasten kodinhoidon tukemista.

• Oma lahtelaisministerimme Matti Luttinen pitää vaihtaa. Kovalla työllä saatiin oma ministeri ja nyt se petturi ajaa Hämeen läänin jakoa.

• Väliportaan hallintoa ei pidä paisuttaa vaan purkaa. Se on hirvittävää rahan tuhlausta ja aluepoliittista peliä, jossa Kepu voittaa aina.

Ei tullut kehuja puoluetoimistosta, mutta varsinkin vanhemmalta puolueväeltä kylläkin!

Lehtileikekopioita Lyyli Aallon 70-vuotishaastatteluista löytyy Työväen arkistosta. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

Loppua kohti

Jos ottaa vähän naukkua, ei kolota polvia eikä lonkkia yöllä. Vanhetessa kulkeminen on mennyt entistä kömpelömmäksi, joten saattoapu onkin ihan paikallaan. Kunnan napamiehet minua tässä yhtenä iltana saattelevat kotiin ja Ilmarisen Killu auttelee ihan petiin asti. Fiksuna miehenä peittelee ja toivottelee hyvää yötä. Sen naama kyllä venähtää, kun minä sanon viltin alta, että kyllä Rantalan Aarne yleensä vetää villahousut jalasta, ennen kuin lähtee.

Ikke koira on minun uskollinen ystäväni pikku hiljaa lyhenevillä lenkeilläni. Lehtimiehille minä kyllä sanon: ”Mulla on, kuulkaa, 16-vuotias petikaveri. Koira nimittäin nukkuu aina samassa sängyssä”. Pojallekin sanoin: ”Kun minä kuolen, saatte panna Ikken samaan hautaan.” Poika kysyy: ”No, entäs, jos Ikke kuolee ensin, pannaanko sut sitten sen kanssa samaan hautaan?”

Ei me Ikken kanssa samaan hautaan kuitenkaan menty. Siinä kävi niin kuin poika epäili, Ikke kuoli, mutta minä jäin vielä odottamaan vuoroani, ikävissäni.

Muistosanat Lyyli Aallon siunaustilaisuudesta Janakkalan kirkossa 1990 on talletettu Työväen arkiston digitaaliseen tietokantaan. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

Klikkaa auki Lyylin ura -taulukko