Lyydia Pohjonen - kadonneen jäljillä

Meidän perheen lapsilla oli kaksi tätiä. Äidin sisaret Enni ja Siiri asuivat lähellä ja heitä nähtiin päivittäin. Mutta sitten vilahti aikuisten puheissa Lyydia-täti, jota Lyytiksi kutsuttiin. Hän oli papan ainoa sisar, joka asui Tampereella. Hän ei koskaan käynyt meillä, tuskin koko pitäjässä. Syytä siihen lapsena emme tienneet. Ehkä häntä ei kutsuttu, ehkä hän ei kutsustakaan tullut. Ei kuulu joukkoon – ilmiöhän on tuttu tänäkin päivänä, esimerkkiä ei tarvitse hakea sadan vuoden takaa.

”Mirja on Lyytin näköinen”, oli ainoa maininta henkilöstä, jota emme olleet nähneet.

Puhumattomuuden kulttuurin sanotaan elävän syvällä Suomen kansassa, valikoivan puhumisen ainakin yhtä syvällä. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Omaa pesää ei liata. Likaiset asiat lakaistaan maton alle. Aikojen kuluessa oli kansan suussa kehittynyt suorastaan ohjeisto, jonka avulla ihmiset olivat oppineet elämäänsä järjestelemään, siihen sulkeutumaan ja häpeäänsä peittelemään. Jo varhain lapsetkin oppivat kotonaan valikoivan puhumisen kulttuurin.

Asia, josta ei voi puhua, kiinnostaa. Niin meitäkin lapsena Lyyti -täti-ilmiö. Lopulta olimme riittävän isoja ottamaan siitä selvää.

Sinä kesänä, kun minä täytin 12 vuotta, päätimme sisaruksieni Meerin ja Osmon kanssa lähteä tutustumaan Tampereen kaupunkiin. Olimme koko alkukesän ahkeroineet Korpivaaran puutarhalla. Päivät pitkät kitkimme ja kannoimme vettä Oinasojasta tontin yläreunalla sijaitseville kasvilavoille.

Työ oli ikäisillemme raskasta, mutta siitä saimme tarvittavat rahat Tampereen matkaa varten. Kun sitten heinäkuun lopulla matkakassa oli koossa, matka saattoi alkaa.

Parhaat asut yllämme nousimme Paunun linja-autoon Länkipohjasta. Maalaistuliaisiakin oli mukana Lyytille vietäväksi. Tampereelle tultuamme osasi Meeri papalta saatujen ohjeiden avulla suunnistaa kohti rautatieaseman lähellä sijaitsevaa varastoa. Tuo varastona pitämämme paikka oli Osto-ja myyntiliikkeeksi kutsuttu iso halli, jota Lyyti-täti ison, lihavan liikekumppaninsa kanssa piti.

Meidät otettiin kiinnostuneena vastaan. Katselimme ympärillemme, joka oli täynnä hienoja huonekaluja ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista tavaraa. Koska asiakkaita tuli ja meni, ehdotti Lyyti, että menisimme illalla Pispalaan hänen luokseen syömään ja yöksi. Näin olimme suunnitelleetkin. Lähdimme sitten tutustumaan Tampereen nähtävyyksiin.

Tammerkoski ja Hämeensilta patsaineen jäivät jo taakse, kun riensimme meitä eniten kiinnostavaan kohteeseen, Mustanlahden satamaan. Olimme paljon kuulleet surullisesta Kuru-laivan onnettomuudesta, joka oli tapahtunut vuonna 1929 Näsijärvellä. Oli kammottavaa seisoa satamassa tähyilemässä paikalle, jossa 145 etupäässä nuorta ihmistä hukkui. Ei maittanut ruoka, jäätelö kylläkin, jota oli varattu matkakassaan. Olimme etukäteen päättäneet, että syömme sinä päivänä vain jäätelöä.

Hämeen museoon piti ehdottomasti käydä tutustumassa. Siitä saisi vaikuttavan lisän, kun koulussa esiteltäisiin ja vertailtaisiin itse kunkin kesäkokemuksia. Syksyllä pidinkin oikein esitelmän museosta, jonka huomattavin esine mielestäni oli Sprengtportenin tussari.

Aika kului. Tankkasimme matkan varrella vielä lisää jäätelöä. Lähdimme kohti Pispalaa. Meeri toimi oppaana, kuten aina. Haulitorni olisi maamerkki, josta nousu harjulle alkaisi.

Perillä istuimme, kuuntelimme, vastailimme kysymyksiin, keräsimme vaikutteita, tutkimme Lyyti-tädin olemusta ja söimme. Kerroin hänelle, että on syntymäpäiväni. Sängyn päällä oli kaksi kauniisti puettua, isoa silmänukkea. Mirjahan on jo niin iso tyttö, että ei enää tee nukella mitään, siksi annankin lahjaksi maljakon, perusteli täti lahjaansa. Kiitin, mutta olin lievästi pettynyt. Olisin paljon mieluimmin ottanut nuken, sillä nukkeleikit kohdallani jatkuivat. Joka tapauksessa maljakosta tuli minulle hyvin tärkeä, lähes kulttiesine, joka kulki aina mukanani vuosikymmenien ajan ikään kuin odottamassa salaperäistä, merkittävää tehtäväänsä.

Niiltä tädeiltä, joita päivittäin näin, en koskaan saanut mitään. Lyytiltä olin saanut lahjan. Olin mielelläni Lyytin näköinen ja hänen kauttaan pienen mustan maljakon ylpeä omistaja.

Meistä lapsista tuli sillanrakentajia. Jo seuraavana syksynä saapui Lyyti-täti liikekumppaninsa kanssa Länkipohjaan vanhimman veljensä hautajaisiin ja meillekin kyläilemään. Se jäi kuitenkin ainoaksi vierailuksi. Uusi aika ei ollut koittanut. En muista tavanneeni Lyytiä sen jälkeen. Hänen kuolemastaan kuulin ohimennen.

Oli kesä 2006. Istuin kotona järjestelemässä papereitani. Käteen osui iso kirjekuori, jonka päällä oli Pirjo-sisareni käsialaa. Kirje sisälsi kopioita kirkonkirjoista, joita hän oli hankkinut Längelmäen kirkkoherran virastosta. Ne liittyivät isämme sukuun. Lähempi tarkastelu vei minut sivulle, jossa luki Lyydia, syntynyt 1890 Längelmäellä ja muuttanut Tampereelle, lapset Wäinö v.1915 ja Laina Lyydia v.1919. Wäinöstä olimme kuulleet talvisodan kaatuneista puhuttaessa, mutta Lainasta emme olleet koskaan kuulleet. Hänestä oli maininta, annettu vastasyntyneenä hoidettavaksi Längelmäen Vinkiälle. Vaikenemisen kulttuuri oli osoittanut tehokkuutensa ja toimivuutensa meidänkin suvussamme. Vuosiluvut johdattivat ajatukset kansalaissodan aikoihin.

Laskin nopeasti, että Laina, joka olisi hyvin vanha, saattaisi olla vielä elossa, ainakin hänellä voisi olla elossa olevia lapsia. Päätin heti ryhtyä asiaa selvittelemään kirkonkirjojen pohjalta, jotka olivat ainoat tietolähteeni. Lukemattomien puheluiden jälkeen 87-vuotias Laina Vuorio löytyi Merikarvian hoivakodista. Pidin hengähdystauon. Lähipäivinä yhdistettiin puheluni hänelle.

Avaan keskustelun kertomalla juuri esiin tulleella sukulaisuudella. Olen varautunut siihen, että iäkäs serkkumme lopettaisi lyhyeen toteamalla, että ei ole suku ennenkään osoittanut kiinnostusta, joten annetaan olla. Näin ei käynyt. Unohdan omat kysymykseni, jään kuuntelemaan.

”Näin ne asiat lopulta selviää, elämä on semmosta.” Kuuntelen ihmeissäni, miten äänenpainot, sävyt ja tyyli puhua ovat niin tutuntuntuisia, niin längelmäkiläisiä, ei yletöntä hämmästelyä, ei päivittelyä, eikä monisanaisuutta. Selviää, että Laina on jättänyt Längelmäen taakseen jo 30-luvun lopulla. Hän toivottaa minut tervetulleeksi Merikarvialle, missä en ollut koskaan käynyt.

Lähdemme Pirjo-sisareni kanssa Laina-serkkuamme tervehtimään. Hoivakodin hoitajalta kuulemme, että potilas on täysin sokea. Laina istuu sänkynsä reunalla hyvin ryhdikkäänä ja arvokkaan näköisenä. Paksut hiukset ovat kauniisti kammatut. Onpas Mikkolaisten näköinen, tulee meiltä kuin yhdestä suusta. Sanovat Mikkolaisten näköiseksi, kuiskaa Laina kuin itselleen. Siinä unohtuu, että näkövammaisen henkilön ulkonäköä ei ole soveliasta kommentoida. Tilanne nyt vain on niin hämmentävä. Laina kuuluu äitinsä puolelta Längelmäen Tunkelon Mikkolan sukuun. Tunkelon talot olivat vuosisatoja olleet mahtitaloja. Kerroimme kotikylässämme vaikuttaneesta isämme ja Lainan äidin serkusta, jota Laina hämmästyttävästi muistuttaa voimakkaine piirteineen.

Perimäkö vai ympäristö yksilöön vaikuttavana tekijänä?  Keskustelu näyttää suvussamme kallistuvan voimakkaasti perimän hyväksi. Vaikka aikoihin ei ole Mikkolan talosta Längelmäellä ollut kiveä kiven päällä ja kivijalkaa saa etsimällä etsiä, näyttää eri sukuhaaroissa tietyt perinnölliset seikat elävän voimakkaasti omaa elämäänsä.

Laina kertoo hyvin arvostavasti miehestään, lapsistaan ja heidän yhteisestä elämästään maatilallaan Kasalan kylässä Merikarvialla. ”Ei tarvinnut kannu kädessä lähteä maitoa muualta hakemaan,” hän kommentoi omavaraisuuden suuntaan noin vain ohimennen. Lapsuudestaan, nuoruudestaan ja kasvatuskodistaan hän avautuu hyvin niukkasanaisesti ja neutraalisti. Taustoistaan hän ei mitään tiennyt. Mahdolliset arvailut ja huhutiedot hän oli todennäköisesti halunnut aktiivisesti unohtaa ja pitää ne omana tietonaan

Mikä se semmonen äiti on, joka hylkää vastasyntyneen lapsensa, hän yllättäen kysyy. Nyt hän tarkoittaa biologista äitiään. Tuli palava halu antaa hänelle jonkinlainen vastaus. Lähdemme sitä hakemaan. Hyvästelemme 87-vuotiaan uuden serkkumme. Kiinnitän huoneen ilmoitustaululle yhteystietoni ja viestin käynnistämme, jos joku Lainan omaisista sattuisi käymään ja olisi kiinnostunut asiasta.

Ei aikaakaan, kun Lainan tytär Tarja Raussi soittaa. Tulee heti sama tuttuuden tunne. Tarja kertoo olevansa niin onnellinen, kun hänen äidilleenkin on löytynyt sukulaisia. Äidin jonkinasteinen katkeruus onkin perhettä aina painanut. Kuulemme, että Lainan kolme poikaa asuu Tukholmassa, missä Tarjakin kertoi asuneensa ennen Lappeenrantaan muuttamistaan. Onneksi äiti antoi meidän käydä ruotsinkielistä koulua, vaikka itse oli suomenkielinen. Jo edesmenneen isän suku oli ruotsinkielinen, kertoi Tarja taustoistaan. Sovimme tapaamisesta Lainan luona oikein joukolla.

Vielä samana syksynä olemme uudelleen Merikarvialla, missä tapaamme uusia sukulaisiamme. Paikalla ovat Laina, Tarja, Monica ja pikku-Sohvi, neljä polvea Lyyti-tädin jälkeläisiä. Lainan nuorin poika Raine on tullut Ruotsista. Meidät kutsutaan myös Kasalan kylään Lainan perheen kotiin, mihin perheen komeat karjalaisvävyt ovat kattaneet maukkaan aterian. Raine on ostanut Pirjolle ja minulle Merikarvia-kirjat. Hämäläisen jäyhästä alkuperästä ei ole jälkeäkään, puhe luistaa ja Sohvi kiertää sylistä syliin. Suku ei tapaa taas, vaan ensi kertaa. On vahva tunne siitä, että olemme kadonneen jäljillä. Ennen kotiin lähtöä palaamme vielä hoivakotiin.

Olimme luvanneet hankkia vastauksia Lainan tekemiin kysymyksiin. Mieheni oli perin pohjin selvittänyt asioita Kansallisarkistossa. Längelmäeltä hankitussa kirkonkirjassa luki, että Lyyti muutti Tampereelle 1917. Totuus oli, että hän ei muuttanut vaan juoksi sinne talvipakkasessa puolipukeissaan henkensä edestä jäitä pitkin muun joukon jatkeena Länkipohjan taistelun ratketessa. Kirkonkirjoista selviää vielä, että myöhemmin kolmet kuulutukset lasten isän kanssa eivät johtaneet avioliittoon. Syytä emme tulisi saamaan selville. Saatavilla olevaan arkistoaineistoon tukeutuen, esitimme Lainalle tietojamme hänen syntyperästään sekä niistä seikoista, jotka olivat hänen lapsuutensa elämän olosuhteisiin vaikuttaneet.

Laina odotti lupaamaamme vastausta hänen kysymykseensä vastasyntyneen hylkäämisestä.  Oli pakko vain yleisesti todeta, että ajankohdan huomioon ottaen vaikeuksiin joutuneilla ihmisillä oli tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Längelmäki oli ollut kansalaissodan polttopisteessä. Ei ollut kotipitäjässämme sukua, jota traagisen ajan tapahtumat eivät olisi koskettaneet.

Hyvät sukututkimuslähteet avasivat luotettavasti Lyytin lapsuutta. Kun seitsenlapsisen perheen äiti Roosa-Maria kuoli keuhkotautiin vuonna 1903, oli Lyyti 13-vuotias. Kuukautta aiemmin oli kuollut perheen 6-vuotias Edla Sofia. Lyyti joutui perheen ainoana tyttärenä ottamaan äidin paikan jo paljon aikaisemmin, sillä äidin sairastelua oli ollut jo pitkään. Äidin kuollessa perheen pikkupojat olivat 4- ja 9-vuotiaita. Vastuun kantaminen Lyytin kohdalla ei ulottunut vain kotiin. Ajan hengen mukaan tuli pyytämättä auttaa aina ja kaikkia, jotka apua lähiympäristössä tarvitsivat.

Kansalaissodan aikana katsottiin Lyytin keittäneen hernesoppaa väärille ihmisille. Hernesopalla vallan välineenä onkin pitkät perinteet. Pyhän kirjan mukaan sillä oli huijattu esikoissiunaus sokealta isältä jo tuhansia vuosia sitten seuraamuksitta. Niiden aika oli nyt koittanut. Nykyihminen voi paperinmakuisia arkistoja selaillessaan tekohurskaasti todeta, miten holtittomia virheitä ihmiset ennen vanhaan tekivät ja sotia aiheuttivat, kun ei eletty vielä meneillään olevaa” täydellistä elämänhallinnan aikaa.”

Syyttäminen, tuomitseminen, syrjäyttäminen ja häpäisy tekivät kaikkia auttaneesta Lyytistä yhteiskuntakelvottoman, vaikka todellinen todistaminenkin jäi hämärän peittoon. Miltään taholta hän ei eläessään saanut tunnustusta siitä arvokkaasta yhteiskunnallisesta työstä, mitä hän oli tehnyt omien sisaruksiensa auttamiseksi ja pelastamiseksi. Nykyaikana kuulisi halveksivan hymähdyksen, mitäs auttoi.

Vastauksia Lainalle antaessamme, yritämme olla rehellisiä, mutta varovaisia. Emme halunneet häntä ylen määrin rasittaa ja järkyttää. Laina ei tehnyt lisäkysymyksiä.

Sata vuota sitten kunnat huutokauppasivat köyhiä ja orpoja lapsia ”lapsiorjiksi” vähiten tarjoaville. Sana huutolainen suorastaan romantisoituu nykyään vanhoissa tarinoissa ja historiallisissa dokumenttiohjelmissa.

Suomi juhlii parhaillaan satavuotista itsenäisyyttään monin tavoin. Maamme kuuluu lähes millä mittarilla tahansa mitattuna maailman kärkimaihin, korkean elintason maihin.

Miten hoidetaan tässä sivistysvaltiossa vaikeuksiin joutuneiden lasten ja nuorten asiat tänä juhlavuonna? Siitä tarjoilee media kiitettävästi tietoa lähes päivittäin.

Kunnat käyvät edelleen lapsikauppaa. Lapsia otetaan huostaan ja internoidaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin koskaan. Sitä varten on syntynyt maanlaajuinen huostaanottobisnes, jota markkinoidaan kasvavana alana ja joka kiinnostaa myös ulkomaisia toimijoita. Kuntien taloutta kohtuuttomasti rasittavat palvelut ostetaan yrityksiltä, joiden toimintaa mikään taho ei valvo, sillä siihen ei ole resursseja. Näin kertoi televisiossa ministeritason päättäjä. Huutolaisuus on tätä päivää.

On vuosi 2008. Olemme sisareni kanssa serkkumme Laina Vuorion siunaustilaisuudessa Merikarvialla. Laina lasketaan viimeiselle matkalleen Vuorion sukuhautaan. Paikalla on runsas sukulaisten, ystävien ja pitäjäläisten joukko. On tultu kunnioittamaan arvostetun emännän muistoa.

Eletään itsenäisyyden juhlavuotta 2017. Lappeenrannan lukiolaiset ovat kokoontuneet juhla-asuissaan vanhojen tansseihin Urheilutalolle. Siellä tanssii myös kuvankaunis Karoliina, joka on Lyyti-tätini tyttären, tyttären, tyttären tytär.  Elämä jatkuu.

Pienen mustan maljakon tie on ollut pitkä. Aarteeni kulki vuosikymmeniä mukanani. Tuli sitten päivä, jolloin tein ratkaisun. Kerroin maljakkoni tarinan Lyyti-tädin tyttären, tyttärelle Tarjalle ja samalla lahjoitin aarteeni hänelle. Maljakko tulisi toivomuksestani kuulumaan aikanaan hänen lapsenlapselleen Sohville. Pieni, musta maljakkoni oli kuljettanut minua kadonneen jäljille.