Ilomantsissa, Ryökkylän kylällä, Korvunniemellä oli talo, jossa asui Anna ja Jyrki Volotinen perheineen, johon kuului vaari, mummo, setiä, ynnä muita sukulaisia ja vuokralainen, Tsihka-Aleksi, mukava kaskujen kertoja, purlakka mies. Talo oli vaatimaton ja vanhanaikainen: suuri tupa ja pieni kamari, leivinuuni ja liesi koukkuineen ruokapatoja varten. Tähän taloon, savusaunassa syntyi 6.1.1909 pieni tyttö, Lyydia.

Varttuessaan Lyydia teki taitojensa mukaan pieniä askareita; mummon jauhaessa ryyniä ja uutisjauhoja sillanalustassa eli kellarissa Lyydia näytti päreellä valoa, ja oli hauskaa touhua olla mummon apurina. Osa lapsuudesta kului sukulaisten keskellä, sitten Jyrki-isä halusi oman kodin rauhaan ja rakensi talon korpeen Kätkäjärven rannalle. Talossa oli tupa ja kamari, jossa ei ollut ovea. Siellä pidettiin talvella hevosta, ja oviaukossa roikkui hevosen loimi. Anna-äiti oli oikein onnellinen omasta tuvasta, ja niin olivat muutkin, koska mummolassa oli ollut paljon väkeä ja nyt oli vain heidän oma perhe. Perheeseen syntyi vielä kolme lasta: Lauri, Maija, ja Senja. Vanhimpana lapsena Lyydia joutui tietenkin hoitamaan nuorempia sisaruksiaan.

Ollessaan noin kuusivuotias äiti lähti muiden mukaan keräämään lehmille heiniä talveksi ja Lyydia jäi yksin puolivuotiaan sisaruksensa kanssa. Sisko nukkui korissa piirakkapulikoiden päällä, ja Lyydia keinutti koria edestakaisin, juotti välillä maitoa tuttipullosta siskolle. Äiti ei muistanut leikata leipää valmiiksi, ja Lyydia yritti itse, mutta veitsi lipsahti ja osui oikean käden etusormeen. Siitä lähti palanen ja verta tuli valtavasti. Sanotaanhan, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Sattumalta naapurista tuli Nikkarin Marppa, vanha mummo kylään, näki verilammikon ja kauhistui. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, Marppa suihkautti ”vanhan ajan lääkettään” haavaan ja sitoi sen. Liekö auttanut ”vanhan ajan lääke” vai kunnon side, mutta verenvuoto tyrehtyi.

Nuoruus piikomassa

Niin se lapsuus ja nuoruus kului. 14-vuotiaana Lyydia meni kirkon lukkarille piiaksi. Siellä oli nuorelle tytölle paljon töitä; piti kantaa puita, lämmittää, kantaa vedet, lypsää lehmät ja siivota. Talvi meni siellä ja kesällä täytyi olla kotona auttamassa.

17-vuotiaana Lyydia lähti Sortavalaan piikomaan. Hän ei ollut nähnyt rautatietä, junaa, kaupunkia, ja kaikki oli hänelle suurta ihmettä. Perheen emäntä piti Lyydiasta hyvän huolen, kohteli kuin omaa tytärtään. Tässä perheessä Lyydia oli kaksi vuotta. Nopeasti löytyi uusi perhe ja ”ympyrät” suurenivat. Ystäväpiiri laajeni, tuli tyttökavereita ja sen myötä tanssit. Tanssisalissa mandoliinia soitti nuori sotilas, joka Lyydian nähtyään jätti soittopelinsä lattialle ja haki Lyydiaa tanssimaan ja siitä lähti heidän tarinansa.  

Avioliitto ja koetteleva anoppi

Seurustelu johti avioliittoon Einon kanssa 16.8.1929. Häät pidettiin Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa. Lyydia ei ollut mieluinen miniä anopille, koska oli vain köyhä piikatyttö ja Einolle oli katsottu vaimoksi rikas tyttö naapurista. Anoppi kokeili miniän kestävyyttä ja taitoja kovalla työnteolla, mutta Lyydia oli tottunut lapsesta saakka tekemään kovasti töitä, ja se kokeilu sujui hyvin, Lyydia kuului ortodoksiseen kirkkoon, mutta mielipahakseen anopin vaatimuksesta hänen täytyi luopua isänsä kirkosta. Heidän asuessaan Ruokolahdella anoppilassa perheeseen syntyi kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa.

Elämä anopin silmien alla ei ollut kovinkaan mukavaa, eikä Einon sisarkaan ollut tyytyväinen veljensä vaimoon. Elämä sujui kaikenlaisten vaikeuksien mm. Einon juopottelun ja kommellusten keskellä.

Talvisota alkoi 1939. Eino jouti Lahteen sotataipaleelle, viihtyi siellä niin hyvin, ettei malttanut edes lomillaan kotona käydä. Koska kotona oli kaksi naista, anoppi ja Lyydia, toisella oli työvelvollisuus ja totta kai se lankesi Lyydialle. Anoppi hoiti kolmea lasta. Kotiin majoitettiin sodasta palaavia miehiä ennen kuin he saivat luvan mennä omiin koteihinsa. Lyydia pesi pyykkiä, siivosi, paistoi sotapojille munkkeja. Ja palasihan se Einokin. Anoppi juonitteli, että Lyydia oli ollut uskoton ja Einon uskottua, ettei mitään ollut tapahtunut, sai tarpeekseen äitinsä ilkeydestä.

Evakkona Lapissa, Ruotsissa ja lopulta Ouluun

Seuraavana päivänä alkoi matka Rovaniemelle, se kesti viikon päivät. Kukaan ei ottanut yöksi ja perhe vietti asemalla kaksi vuorokautta. Ihmiset sylkivät evakkolasten päälle, kohtelivat syrjivästi. Perheen auto tuotiin junalla, ja alkoi matka kohti Petsamoa. Rovaniemen lähellä oli autiomökki, jossa ei ollut edes uunia, vain katto suojana sateelta. Ajan kuluessa Eino rakennutti uunin ja perhe asui mökissä puolitoista vuotta. Perhe pääsi myöhemmin asumaan Rovaniemen lähelle Pullinpuolelle, Kutilaan. Jatkosodan aikana Eino joutui rintamalle Sallaan, jossa oli kokenut uskonnollisen herätyksen, mikä oli hyvin mieluinen asia Lyydialle. Jospa se viina unohtuisi… Eino kävi rintamalla myös Aunuksessa, Lyydia oli lasten kanssa Rovaniemellä.

Sodan tuiskeessa Rovaniemeä alettiin evakuoida. Lyydia ja lapset matkasivat evakkojunalla Hemmingsmarkiin Ruotsiin. Siellä Lyydia oli töissä keittiöllä, pesi pyykkiä ihmisille, siivosi. Oli onnea saada palkaksi kruunuja ja saattoi ostaa lapsilleen jotain. Melkein viisikiloinen poika syntyi Ruotsissa. Lyydialla jäi elämänikäiset ystävät ja mukavat muistot evakkoreissusta.

Sodan loputtua alkoi kotimatka Suomeen, Ouluun. Ystävällinen perhe otti Lyydian lapsineen kotiinsa, jossa he viettivät neljä kuukautta. Lopulta sitten perhe oli koolla ja he saivat hyvin vaatimattoman kodin, kuitenkin oman asunnon Heinäpäästä, Oulusta. Siellä heille syntyi yksi tyttö. Lyydia etsi hengellistä kotia kaikista paikoista, joissa julistettiin Jumalan sanaa. Lapset ohjasivat pyhäkoulun myötä äitinsä metodistikirkkoon, josta tulikin Lyydian hengellinen koti. Papit, seurakunta ja ystävät siellä muodostuivat Lyydialle hyvin tärkeiksi ja rakkaiksi. Hän vietti paljon aikaa ja oli onnellinen samanmielisten ystävien seurassa.

Elämä kotona ei ollut aina kovinkaan auvoista. Surua ja huolta aiheutti Einon alkoholinkäyttö ja siitä seurannut riita ja uhkailu. Eino rakastui nuorempaan naiseen ja siitä seurannut avioero oli Lyydialle, uskovaiselle ihmiselle kauhea synti. Hän tunsi syvää katkeruutta kauan aikaa, ehkä loppuelämänsä.

Vanhuus ja uusi avioliitto Oulussa

Lyydia ei ollut käynyt kouluja vaan oli itseoppinut monimuotoisen alansa ammattilainen: hän oli siivoojana silloisella Oulu Oy:llä, pesi pyykkiä ihmisille, leipoi tosi herkullisia karjalanpiirakoita niitä myydäkseen, opetteli hieromaan. Elämä oli kolmen lapsen kanssa joskus ankeaa ja köyhää, oli puutetta rahasta mutta ei koskaan ruuasta. Sisulla ja ahkeralla työnteolla hän osti pienen yksiön, johon muutti kahden lapsensa kanssa. Muut olivat jo lähteneet kotoa. Tovin päästä tuli vastaan poikamies Sulo, jonka kanssa Lyydia oli naimisissa kaksitoista vuotta. Avioliitto päättyi Sulon kuolemaan 1971.

Lyydia asui yksin lasten lähdettyä ollen mukana hengellisissä seuroissa, ompeluseurassa, Hopealangassa, Punaisessa Ristissä.

Lapset ja lastenlapset olivat tärkeitä, kävivät usein mummolassa syömässä eikä kukaan ole unohtanut ”taivaallista” höllyvää maitokiisseliä lakkojen kera. Viimeiset vuotensa Lyydia eli vanhainkoti Vesperissä, missä oli hyvä ja turvallinen olo. Lyydia kuoli 10.6.1992.

Lapsiaan ja lastenlapsiaan saunottaessa hänellä oli tapana hellästi vastalla taputella karjalalaisen lorun tahtiin:

SYÖ RUUNA RUUMENTA

PEHKUU PELLONOLOKII

ELÄ KUULE KULUKIJII

ELÄKÄ TIIÄ LÄKSIJII

MAKKAA NIINKU MALLASSÄKKI

OO NIIINKU OLOKIKUPO

p.s. Tyttären meksikolainen vaihto-oppilas, Zaray, sai myös kokea tämän saunotuksen kevään ensimmäisillä tuoksuvilla vastoilla ja piti toimituksesta niin paljon, että se täytyi tehdä monta kertaa ja loru piti vielä yrittää kääntää espanjaksi. Onnistuihan se lopulta! Jotenkuten!

Kaikella lämmöllä Hilkka.