Liisa Pertamo ja Ela Blomgren - metsänhoitajaystävykset

Ystävät

Ela Hyvärisen ja Liisa Leväsen lämmin ystävyys alkoi Hyytiälässä kesällä 1941. Ela oli saanut tietää, että Liisa oli niiden 60 joukossa, jotka oli hyväksytty Hyytiälään. Vuonna 1936 ylioppilaaksi Arkadian yhteislyseosta kirjoittanut Liisa oli valmistunut ekonomiksi 1939 ja kuunnellut Kauppakorkean luentojen ohella propedeuttisia aineita. Hän sai ekonomin tutkinnosta ylimääräisiä pisteitä. Ennen Hyytiälän alkua Liisa sai Tampereen tyttölyseosta vuonna 1940 kirjoittaneelta ja vasta metsänhoitajaopintonsa aloittaneelta Elalta kauniin kirjeen. Liisa vastasi siihen, ja näin he tavallaan tunsivat toisensa jo etukäteen. Vuonna 1941 Hyytiälän yrittäjiä oli peräti kolmisen sataa, sillä yhtaikaa pyrki kolme eri ikäluokkaa: syksyllä 1940 opiskelunsa aloittaneet, 1939 aloittanut, mutta talvisodan keskeyttämä kurssi ja muutamat sitä vanhemmalta kurssilta. Hyytiälään päässeet kolme tyttöä olivat aloittaneet opintonsa peräkkäisinä vuosina, Liisa 1938, Kata Brofeldt 1939 ja Ela 1940. He asuivat Hyytiälässä vanhan ruokalan yläkerrassa. Katan tuleva aviomies, Leo Jouhki, hankki heille siihen aikaan vaikeasti saatavaa kahvia. Kahvin tuoksu houkutteli professori Sarvaan ja assistentit, puhumattakaan opiskelutovereista, usein tyttöjen kämppään. Liisa muistelee eräitä Hyytiälässä pidettyjä juhlia, joihin tuli lento-osastosta lentäjäupseereita tanssimaan. ”Minulla ei yleensä ollut flaksia miesten kanssa. Tanssin erään lentäjävänrikin kanssa ja se ärsytti meidän poikia. Ehkä, koska naisia oli niin vähän. Katsos, silloin nousee arvoon arvaamattomaan, vaikkei muuten olisikaan erityisesti miesten mieleen.” ”En muista lentäjiä, minä tanssin kurssin poikien kanssa. Se oli yksi elämäni kohokohdista, kun oli oikein jono hakemassa”, naurahtaa Ela.

Kurssi keskeytettiin – jatkosota alkoi 25. kesäkuuta 1941

Elan tyynen ja hiljaisen ulkokuoren alla piilee aimo annos seikkailijatarta: ”Halusin niin lähelle rintamaa kuin mahdollista. Syksyllä pääsin työpalveluryhmään siivoamaan hylättyjä taloja ja korjaamaan satoa Vuonniseen ja Vuokkiniemeen. Talven ja kesän 1942 olin muonittaja- ja kanslialottana sotilashallinnossa.” Syksyllä 1942 Ela hakeutui Itä-Karjalan sotilashallinnon perustamaan metsäosastoon saadakseen suoritettua harjoitteluita ja hankkiakseen kokemusta metsäalalta. Hän pääsikin Latvan metsätoimistoon, missä hän oli vuoden 1943 huhtikuun loppuun saakka. ”Olin kuullut, että Hyytiälässä pidettäisiin tulevana kesänä kurssit, niinpä päätin jatkaa opintojani.”

Uudelleen Hyytiälään kesällä 1943

Kata, Liisa ja Ela tapasivat toisensa taas Hyytiälässä. Kata Jouhki: ”Meitä oli jälleen hyvin kirjava joukko. Mukana oli poikkeuksellisen paljon tyttöjä, peräti 12. Olimme jo kesällä 1941 Hyytiälässä käyneet ja kahdeksan syksyllä 1942 opintonsa aloittanutta sekä Saara Peiponen. Miehistä ne, jotka oli syystä tai toisesta vapautettu palveluksesta, lukulomaa tai muuten pidemmän loman saaneita, olivat mukana. Sodasta tulevat saapuivat pari viikkoa myöhässä. Professori Laitakari rankaisi heitä mottien teolla.” Kaikki kolme muistavat, että jonkin verran pojat harrastivat tyttöjen kiusaamistakin sinä kesänä. Ela kertoi, miten hankaluuksilta parhaiten välttyi: ”Jos osasi pitää suunsa kiinni eikä ruvennut turhaan poikien kanssa suutaan soittamaan, niin mitään ei tapahtunut. ”Liisa täydentää: ”Eikä puuttunut toisten asioihin.” Liisa: ”Iltaisin oli mukavaa, kun saattoi pelata jalkapalloa tai pesäpalloa.” Kortinpeluu oli harrastus, johon myös tytöt ottivat osaa. Yhdet tanssit opiskelijat järjestivät. Poikien alkoholin käyttö ei ollut sinä kesänä erikoisen runsasta, ei siitä ainakaan häiriöitä ollut. Ela: ”Meitä kutsuttiin kerjäläisylioppilaiksi, koska pojat kiersivät taloissa pyytämässä kananmunia, lihaa ja muita elintarvikkeita. Tietysti maksua vastaan. – Osa vuoden 1941 kurssilaisista tuli Hyytiälään vasta syyskuussa, kaikki eivät päässeet edes silloin. Muista erityisesti sen illan ja yön, kun nämä loppujoukot tulivat Hyytiälään. Sotasankarit olivat niin vihaisia nuoremmille. ”Miksi te olette päässeet tänne?” he kyselivät.” ”He ryyppäsivät reilusti tuona yönä,” muistelee Liisa. ”Ihan pelkäsin, että tuleeko tästä tappelu. Sinä yönä minä, kuten suurin osa meistä, lähdin pois Hyytiälästä. Ajoin pyörällä Juupajoen asemalle keskellä pimeää yötä”, jatkaa Ela. Ote erään 1941 kurssilaisen kirjeestä (25.9.1944). Hän pääsi Hyytiälään vasta vuonna 1945 ja jatkamaan opintojaan. ”Työlästä tämä meikäläisen elämä. Varsinkin kun sellaiset napataatat ovat valmiita kahden vuoden opiskelun jälkeen. Suoraan sanoen sikamaista. Viisi vuotta jo mennyt näissä hommissa yhteensä ja kaikenlaiset karvattomat pinkoo ohi.”

Ela huolehti veljensä opinnoista

Asemasota jatkui. Talvella luentoja pidettiin satunnaisesti ja tenttejä jokainen suoritti omaa tahtiaan. ”Välipreliminäärit yleensä suoritettiin Hyytiälän jälkeen, mutta minä selvitin kaikki kolme ainetta samalla kertaa jo sinä Hyytiälän kesänä. Eräs professori kummasteli, kuinka osaankaan pitää kaikki kolme ainetta yhtaikaa päässäni.”, Ela kertoo hymyillen ja jatkaa: ”Holhosin vanhempaa veljeäni, joka myös opiskeli esimerkkini mukaan metsänhoitajaksi. Lähetin hänelle rintamalle tenttikirjoja ja olin kirjoittanut kirjeisiini, että muista nyt lukea ja tee näin ja noin. Professori Lönnroth sanoi erään luentonsa lopuksi: ”Huomenna pojat sotilaspuku päälle ja pistoolit vyölle, sillä me valtaamme piirustussalin takaisin.” Sali oli otettu kansanhuollon käyttöön. Niinpä seuraavana päivänä pojat ja Lönnroth istuivat piirustussalissa pistoolit vyöllä. Joku kansanhuollon väestä kurkisti ovesta, nähtyään tilanteen poistui ja sali jäi meidän käyttöömme.” Ela hakeutui vielä kerran Itä-Karjalan sotilashallinnon metsäosaston palvelukseen. Hän aloitti työnsä Munjärven metsätoimistossa 1.4.1944 ja palasi takaisin 20.6.1944, sillä suomalaiset perääntyivät Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen kesäkuun alussa.

Liisa lupausten maassa

Liisa kävi töissä koko opiskeluajan. Aluksi hän oli Metsätalolla laskeskelemassa kairanlastuja. Marraskuussa 1941 hän sai metsähallituksen hiilitoimistosta töitä, mistä siirtyi kahden vuoden jälkeen Teollisuuden Paperipuuyhteisöön toimistonhoitajaksi. Tämän ekonomin työn hän sai ”suojelijansa” Professori Saaren myötävaikutuksella. Heinäkuussa 1945 hän matkusti Pohjois-Karjalaan metsähallituksen tervatehtaan ja hiiltämön, Rahkee Oy:n konttoripäälliköksi. Rahkeella ollessaan Liisa valmistui 1946 metsänhoitajaksi taloudelliselta linjalta, jota Saari oli Liisalle suositellut. Metsätutkintoon oli 1944 hyväksytty linjajako, jonka mukaan valmistuneiden ei tarvinnut enää suorittaa metsähallituksen virkatutkintoa saadakseen käyttää metsänhoitajan nimikettä. Tutkinto vaadittiin kyllä, jos halusi metsähallitukselta viran. ”Rahkeelta lähdin tammikuun lopussa 1947 Petko Oy:n metsänhoitajaksi. Se oli öljyfirma, mutta siellä oli metsäosasto, jota minä hoidin. Osaston toiminta loppui ehdittyäni olla töissä vain seitsemän kuukautta. Olisin voinut jatkaa ekonomina, mutta en jäänyt, koska siellä oli niin kamala naispuolinen konttoripäällikkö. Metsänhoitaja Bloomentalin pyydettyä minua metsähallitukseen lähdin sinne kamreerin toimistoon. Bloomental oli antanut ymmärtää, että kamreerin lähtiessä eläkkeelle, minulla olisi erittäin hyvä mahdollisuus saada kamreerin virka, koska olin sekä metsänhoitaja että ekonomi. Minä lähdin suorittamaan Uudenmaan hoitoalueelle virkatutkintoa. Sinä aikana kamreerin paikka tuli hakuun, siitä ei ilmoitettu mitään. Sen sai miespuolinen apulaiskamreeri, jolla oli merkonomin tutkinto. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minut syrjäytettiin ’paremmilla’ papereilla.” Tämän jälkeen Liisa oli neljä vuotta toimistosihteerinä sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan Sotevan palveluksessa. Soteva toimi sotakorvaustoimitusten tilaajana ja maksajana teollisuudelle ja välitti toimituksia Neuvostoliittoon. Kun Sotevan toiminta loppui pikkuhiljaa, Liisa työskenteli hetken aikaa Helsingin Sanomissa ja Alkossa. Liisa oli mennyt naimisiin vuonna 1947 insinööri Kauko Pertamon kanssa. He saivat tyttären syksyllä 1948.  ”Vuonna 1953 tuli ero ja lähdin ’maanpakoon’ Heinolan maalaiskuntaan opettajaksi. Minun tuli valita sellainen työ, että pystyin olemaan lapseni kanssa, koska hän oli vielä niin pieni. Siellä ollessani näin, että Thomén Metsätoimisto hakee metsänhoitajaa ja lähdin soittamaan postitoimistosta Katalle. Kata vastasi, ettei minun papereita tarvitse lähettää, sen kun tulen. Niin tulin maaliskuussa 1955 Thomén Metsätoimistoon pääkirjanpitäjäksi. ”Kuuden vuoden jälkeen Liisa alkoi miettiä paikan vaihdosta ennen kaikkea eläkesyistä. Tuolloin yksityisen työnantajan palveluksesta ei vielä kertynyt eläkettä. Liisa näki lehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin Jyväskylän korkeakoulun kouluttavan vuodessa ekonomeista kansalaiskoulun kaupallisen linjan opettajia. Liisa valmistui vuonna 1962 ja haki Espooseen kaupallisen opettajan virkaan. ”Koulutoimistossa todettiin, että olen aivan ylivoimainen hakija. Saatoin pitää virkaa varmana. Mutta minut syrjäytti joku huonommilla papereilla – toisen kerran. Silloin suutuin. Tarkastajalle ilmoitin, että aion valittaa. Hän sai ylipuhuttua minut Vantaalle. Tämä oli oikeastaan onneni, sillä ensiksi hakemani Espoon virka lakkautettiin kahden vuoden kuluttua. Viihdyin hyvin 16 vuotta Vantaalla. Pellervo-lehden emäntänä olin noin neljä vuotta eläkkeelle lähtöni jälkeen, koska en tahtonut lorvia kotona.”

Sopiva paikka naismetsänhoitajalle

Ela valmistui vuonna 1945. Hän suoritti virkatutkintoa varten tarvittavan puolen vuoden harjoittelun Kivijärvellä. ”Kivijärven hoitoalueelle tuli tarkastaja, joka oli Länsi-Suomen piirikuntapäällikkö. Kaipa aluemetsänhoitaja Arajärvi oli jonkun plussan minusta sanonut, koska piiripäällikkö kirjoitti minulle ja pyysi Länsi-Suomen piirikuntakonttoriin tilitoimistoon töihin. Kirje alkoi näin: ’Kun piirikuntakamreerin työ täällä on paisunut ylivoimaiseksi yhden henkilön suoritettavaksi, on pakko ottaa hänelle avustaja. Tämä toimi sopisi hyvin naismetsänhoitajalle, jolle ulkotyöt eivät niinkään sovellu. Avustaja saa ylimääräisen metsänhoitajan palkkauksen…’ Tarjous oli sangen edullinen, mutta pelkkä toimistossa istuminen ja tilien kanssa pelaaminen ei minua kiinnostanut, joten torjuin tarjouksen. Olinko opiskellut metsänhoitajaksi sen vuoksi! Olin onnekseni lupautunut menemään Perhon maanlunastuslautakuntaan arvioimaan etupäässä rintamamiehille palstoitettavia metsähallituksen maita. Olin Perhossa seuraavan vuoden toukokuuhun. Vuonna 1946 menin naimisiin metsänhoitaja Yngvar Blomgrenin kanssa ja me muutimme Helsinkiin. Menin metsähallitukseen arvioimisosastolle ja olin siellä ylimääräisenä metsänhoitajana vuoden 1947 loppupuolelle. Koska ensimmäinen vauva syntyi helmikuussa 1948, katsoin parhaaksi jättää toimen. Mieheni teki taloussuunnitelmia hoitoalueissa. Minä laskin kotona niiden tuloksia. Lisäksi suoritin taloussuunnitelmien oikoluvun, sillä mieheni äidinkieli oli ruotsi.” Perheeseen syntyi vuoden välein kaksi tyttöä ja vielä poika 1951. Ela hoiti kotona 12 vuotta lapsiaan. ”Sitten päähäni pälkähti ryhtyä opettajaksi. Suoritin kansakoulunopettajan tutkinnon. En yrittänytkään hakea metsänhoitajan töitä, sillä en suoraan sanottuna pystynyt järjestämään koti- ja työhommia. Ehkä olisin saanut metsähallitukselta töitä. Jos olisi ollut isompi asunto, olisimme voineet palkata apulaisen. Toisaalta katsoin, että tämä järjestely oli parasta myös lapsille.”

Perhe laittaa sopeutumaan – äidin

Viisi vuonna 1943 Hyytiälässä harjoitteluaan suorittaneista naisista siirtyi opettajiksi, niin myös Ela ja Liisa. ”Varmaan siihen oli syynä avioliitto, lapset. Ei ollut päiväkoteja, minne laittaa lapset. Siihen aikaan ei tunnettu myöskään työnjakoa kotona. Nainen teki kaikki taloustyöt. Jos vaikka Saaran kaltaiseen hommaan olisi mennyt… olisi se ollut hankalaa perheenäidiltä. Mitä tulee paperitöihin, niin kyllähän mies otettiin, vaikka paperit olisivat olleet 1/10 naisen papereista. Tämähän on ollut miesten maailma.”  Ela yhtyy Liisan käsityksiin ja omana syynään ammatin vaihtoon hän pitää luultavimmin avioliittoa. Millaisia olivat nuoren Liisan ja Elan haaveet? Millaisen uran he tahtoivat luoda, oliko haaveiden osana koti aviomiehineen ja hameen helmoissa pyörivine lapsineen? Ystävykset ilmoittavat kuin yhdestä suusta: ”Minä en koskaan kuvitellutkaan meneväni naimisiin!” Liisa: ”Minä en ajatellut avioliittoa. Lapset eivät ole merkinneet paljoa nuorena eikä nyt, tietysti on kiva, että minulla on tytär. Tarkoitin vain, ettei minun maailmani olisi kaatunut, vaikken olisi lapsia saanut. Minulla oli yhteen aikaan sellainen haave, varsinkin sen jälkeen, kun olin ollut Nikkarilassa harjoittelemassa, että voisin erikoistua metsäkoulun opettajaksi. Mutta… minulle jäi vanha isoäiti vanhempieni kuoleman jälkeen ja siinä oli kaikenlaista, en voinut tehdä ihan mitä mä halusin. Olin sosiaalisesti sidottu.” Ela: ”Olin paljon harjoittelemassa leimuulla jo ennen opiskeluja ja minulla oli selvä kuva metsänhoitajan ammatista. En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin. Kuvittelin pistäväni Suomen metsät kuntoon! Kävin Lepaan puutarhakoulussa juttelemassa, ajatuksenani oli yhdistää puutarhan- ja metsänhoito vaikkapa kaupungissa. Mutta eihän siitä sitten tullut mitään.” Kumpikin on yhtä mieltä siitä, että metsänhoitajan ammatti sopii aivan yhtä hyvin naiselle kuin miehelle. Ela kertoo kuulemistaan epäilyistä: ”Kerran, kun oli puhetta siitä, mihin naismetsänhoitajat ovat päässeet, professori Saari mainitsi: ’No, onhan heitä paljon naimisissa.’  Tarkoittaen, että kyllähän he miehen sitten saavat. Näin hän sanoi, vaikka oli muuten mukava mies. Metsähallituksessa toimistossa istuessani sanoin, että olisin halunnut jonnekin maastoon töihin. Siihen hymähdettiin, että mitäs sinä siellä.” Liisa: ”Minä joskus opiskeluaikoina joillekin pojille sanoin, kun puhuttiin maastotyön raskaudesta, etteiväthän metsänhoitajat yleensä maastossa ole. Siellä ovat teknikot, työnjohtajat ja metsurit. Nainen voi yhtä hyvin ostaa ja myydä puuta paperilla. Kyllä ne pojat suuttuivat kauheasti, koska osuin naulan kantaan.” Ela: ”Eihän se työ niin kevyttä aina välttämättä ole, mutta kyllä terve nainen sen kestää.”

Kävelin yliopiston pääportaita ylös ja koputin oveen

Elan isä, Lahja Hyvärinen, toimi Perhossa aluemetsänhoitajana. Äiti Elna, o.s. Zimmermann, oli käynyt Järvenlinnan puutarhakoulun. Äiti oli ammatissa muutamia vuosia ennen naimisiin menoaan. Sitten hän perusti Perhossa oman puutarhan ja alueen asukkaat saivat sieltä tietoa ja tuotteita. ”Tällä lailla hän levitti osaamistaan ja puutarhataitoa. Sisareni oli apteekissa teknisenä apulaisena. Veljistä toinen on myös metsänhoitaja ja toinen varatuomari. Vanhemmat suhtautuivat ammatinvalintaani positiivisen kannustavasti tyyliin ’voithan katsoa pärjäätkö vai et’.” Ela valitsisi, jos uudelleen joutuisi ammatin valitsemaan, samoin kuin aiemminkin. Näin hän tuli metsänhoitajan ammatin valinneeksi: ”Minusta piti tulla voimistelun opettaja, mutta sattui niin, että ne voimistelun opettajat, jotka minulla olivat – kävin kahta koulua, ensin Vaasassa tyttökoulua ja sitten tyttölyseossa lukion Tampereella – eivät innoittaneet ryhtymään siihen ammattiin. Olen aivan sydänmaalta kotoisin. Meillä oli apulaisina nuoria metsänhoitajia. Olen vähän ollut naisasianainen – ja rupesi harmittamaan, etteikö tässä nyt nainenkin pärjää tällaisella miesvaltaisella alalla. Tiesin, että Martta ja Toini olivat jo alalla. Niinpä päätin, että kokeillaan. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen. Itsekin ihmettelen, miten uskalsin tulla tänne Helsinkiin, en nimittäin tiennyt yhtään mitään muuta kuin, että täällä voi alaa opiskella. Kun tulin ilmoittautumaan yliopistolle, kävelin ylioppilaslakki päässä suurtorilta yliopiston pääportaita ylös ja koputin oveen, se oli kiinni. Ihmettelin, että mitä kummaa, eikö tässä nyt pääsekään yliopistoon, kunnes älysin kiertää toiselle puolelle. Kansliaan ilmoittauduttiin kanslistille ja kerrottiin, mihin tiedekuntaan haluaa mennä, ja hän antoi opintokirjan. Niin sitä sitten tauluja tutkimalla löytyi, mitä piti aloittaa lukemaan. Siihen aikaan rehtori otti vastaan kaikki ylioppilaat ja tervehti kaikesta pitäen. Se oli hirvittävän jännittävä tilaisuus, piti olla siististi puettu. Muistan tapauksen ajalta, jolloin tytöt alkoivat esiintyä housupuvuissa; yliopiston vahtimestari kantoi yhden tytön pois, koska rehtorin vastaanotolle ei saanut mennä housut jalassa.”

Kaupallisen perheen tytär

Liisa ei osaa sanoa, tekisikö hän uudelleen saman ratkaisun, jos joutuisi ammattia valitsemaan. Hän on paljasjalkainen helsinkiläinen ja tulee täysin kaupallisesta perheestä. Molemmat vanhemmat – isä toimittaja Juli Levänen, äiti Alma os. Aarresalo – sekä veli ovat merkonomeja. ”Meillä oli kotona toverilliset välit. Äiti kävi ansiotyössä Pellervo-seuran markkinatutkimuslaitoksessa. Kun olimme aivan pieniä, hän oli kotona, mutta palasi sitten taas työelämään. Vanhemmat suhtautuivat kannustavasti ammatinvalintaani. Halusin jo kouluaikoina lukemaan luonnontieteitä. Mennessäni ensimmäiselle luokalle oppikouluun minulla oli ura selvillä: minusta tulee luonnonhistorian ja maantiedon opettaja. Kun pääsin ylioppilaaksi Arkadian yhteislyseosta keväällä 1936, heitä oli niin paljon, että laskettiin heitä riittävän 300 vuodeksi! He olivat kaikki hanttihommissa. Sitten mietin alaa, joka olisi lähellä tuota. Ja metsänhoito tuli mieleeni. Ekonomiksi luin, koska minulla oli erittäin paha ihottuma. Kauppakorkea oli ainoa ’kuiva’ ala, johon saattoi mennä. Perhe tyrkkäsi minut sinne.” Tuliko ammatin valinnasta negatiivista palautetta? Liisa: ”No, näiden opiskelijapoikien taholta. Täytyy sanoa, että kun menin Kirkkokadulle kuuntelemaan luentoja, kiersin korttelin, kun en tiennyt, olinko litistetty heidän jalkoihinsa vai en. Mutta ajan myötä vastustus laantui.” Ela: ”Minä en oikeastaan voi sanoa, että opiskelijatovereiden puolelta olisin kohdannut mitään vaikeuksia. Juuri, kun olin päässyt Hyytiälään, niin avustava metsänhoitaja tuumasi: ’Voi, tyttöparka, mihin sinä joudut.’ Tämä ei ollut vastustava, vaan säälivä kommentti.”

Ela Blomgrenin ensimmäinen uittoharjoittelu

Olin 16-vuotias, kun päätin opiskella metsänhoitajaksi. Opiskelun aloittamiseen oli vielä vuosia, mutta ajattelin, että on parasta jo ajoissa kokeilla, miltä sekin homma tuntuisi. Siispä pyrin ”uittoharjoitteluun”. Siihen aikaan kotikylän joessa oli joka kevät melkoisen suuri uitto. Tiedustelin asiaa uittopäälliköltä ja mikäs siinä. Pääsin ”vonkamieheksi” lähelle kotia. Oli kaunis, viileä kevätilta. Tukit soljuivat hitaasti Perhon jokea pitkin Kokkolaa kohti. Eipä ollut uittomiehellä paljon töitä. Tein nuotion itselleni ja istuskelin sen ääressä ’miettien mitä miettisin’. Muita uittomiehiä ei näkynyt, kunnes hämärästä ilmestyi yksi nuotioni viereen. Minulla oli uittokamppeet ja tukka työnnetty lippalakin sisään, joten pojaksi hän minut varmaan katsoi, minkä osoittaa sekin, että hän teki tarpeensa kaikessa rauhassa siinä nenäni edessä. Siinä hän sitten yritti jututtaa minua enemmänkin, mutta minua hävetti hänen puolestaan, koska pelkäsin hänen tunnistavan minut tytöksi, etten uskaltanut suutani avata, nyökyttelin vain. Niinpä mies kyllästyi ja lähti kävelemään yläjuoksulle päin. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun kuulin epämääräisen huudon, ja kun katsoin sinne päin näin miehen suistuvan pää edellä jokeen. Juoksin hänen luokse. Sain saappaista kiinni ja vedin kaverin maalle. En kuitenkaan siinä hädissäni osannut tehdä mitään ja näin vastakkaisella rannalla toisen uittomiehen, huusin hänelle mitä oli tapahtunut ja sanoin meneväni hakemaan terveyssisarta. Sieppasin polkupyöräni ja painelin sisaren mökille. Siellä oli lappu ovella ”Olen pappilassa synnytyksessä”. Minä vielä pappilan ovea kolkuttamaan, mutta sieltä vastattiin, että synnytys on parhaillaan käynnissä. Ei auttanut muu kuin palata tyhjin toimin. Kun palasin miehen luo, ei siellä enää ollut ketään. Hänet oli kuljetettu läheiseen saunaan, missä hän oli vironnut. En häntä enää koskaan tavannut. Siihen päättyi uittoharjoitteluni moniksi vuosiksi.

Naisten ääni: Toimittajan tarkennus: Ela Blomgren syntyi vuonna 1921, kuolinvuosi ei ole tiedossa.