Liisa Päivike teki opetustyön ohella vapaaehtoistyötä Raahen seurakunnassa

Raahen kaupunki palkitsi saksaa ja latinaa vuosikymmenet opettaneen Liisa Päivikkeen hyvin suoritetusta virkatyöstä Pro Raahe -mitalilla nro 35 vuonna 2000. Hänen tekemänsä monipuolinen ja uuttera vapaaehtoistyö Raahen seurakunnassa muistetaan suurella lämmöllä. Hän oli myös vaimo, äiti ja isoäiti.

Liisa ja puolisonsa Matti Päivike olivat puheliaita satakuntalaisia, joilla juttujen kerronta oli verissä toisin kuin meillä jöröillä Pohjois-Pohjanmaan asukkailla, joiden joukkoon he ajautuivat valmistuttuaan ammattiin. Pelkkien faktojen varassa pienoiselämäkerrasta olisi tullut kovin karu kertomus.

Raikkaiden merituulien Raahesta tuli Päivikkeen perheelle kotikaupunki. Liisa ja Matti tekivät mittavan virkauran kumpikin tahollaan.

Koti Kankaapäässä Satakunnassa

Liisa Maria Päivike (o.s. Salonen) syntyi 11.8.1930 Kankaanpäässä Satakunnassa. Sisarusparvessa oli kolme häntä vanhempaa siskoa: Heli 14 vuotta, Anni 10 vuotta ja Eila 6 vuotta. Siskoista tuli Liisalle tärkeitä sekä leikkitovereina että hoitajina, koska Meeri-äiti kuoli, kun Liisa oli 2-vuotias.

Liisan isä Eino Matti Salonen ja äiti Meeri Salonen (o.s. Ylikoski) ehtivät olla naimisissa 16 vuotta. Eino oli ammatiltaan rakennusmestari ja urakoitsija. Meeri oli käynyt kansanopiston ja toimi kotiäitinä hoitaen perhettä, kotitaloutta ja kotieläimiä. Eino Matti oli monessa mukana ja ilmeisen kiireinen mies, koska tyttäret muistavat, että isä hurautti usein autolla pihaan niin, että portinpylväät lentelivät.

Valkoinen kallio – rakennettu nuorikolle

Salosen perheen kotina oli Einon vuonna 1913 tulevalle nuorikolleen rakentama talo, jonka nimi oli Valkoinen kallio, olihan talo kalliolle rakennettu. Talo oli iso, kaksikerroksinen puutalo. Tontti oli hehtaarin kokoinen eli aika iso. Se sijaitsi Kankaanpään kirkonkylässä, kirkkoa vastapäätä.

Aikakauden tavan mukaan pihapiirissä sijaitsi useita rakennuksia: navetta ja ulkorakennus, jossa oli kolme suurta makasiinia sekä kaksi puuliiteriä. Säilytystilaa tarvittiin tavallista enemmän rakennusmestari-isän tarvikkeille. Tontilla oli suuli heinien, rakennustarvikkeiden ja maatalouskoneiden säilytykseen.

Pihapiirissä oli myös leivintupa eli pakari, jossa Meeri leipoi rukiiset varrasleivät. Hyvin erikoinen rakennus oli Eino-isän dynamiittikoppi, joka nykyajan näkökulmasta katsottuna herättää ajatuksia.

Liisan kotona Valkoisella kalliolla asui aina paljon väkeä. Niinpä Liisa tottui pienestä asti siihen, että ison pöydän ympärillä istui monenlaisia ihmisiä. Tämä yhteisöllisyys muokkasi Liisan asenteita ja arvoja. Hän tottui jakamaan arkeansa ja aikaansa erilaisten tyyppien kanssa.

Äidin kuoleman jälkeen kodin jakoi aina taloudenhoitaja lapsineen. Ruokataloudessa oli mukana työväkeä. Sodan aikana joukossa ruokaili inkeriläisiä pakolaisia ja venäläisiä sotavankeja, jotka tekivät töitä Kankaanpään taloissa päiväsaikaan. Liisa on kertonut jälkipolville, että kaikki talon väki, myös sotavangit, söivät yhdessä saman pöydän ääressä keittiössä.

Valkean kallion alakerta ja yläkerta majoittivat vuorotellen vuokralaisia. Vuokralaisista erityisen tärkeiksi tulivat Laaksamot, joiden keskimmäinen poika Oiva aikanaan meni naimisiin Liisan isonsiskon Helin kanssa. Liisasta tuli heidän poikansa Juhanin kummi.

Lisäksi taloon muutti Einon leskitäti Ida Lepistö. Kun hänen kotinsa tuhoutui Tampereen pommituksissa, Eino rakensi hänelle oman kodin Valkoisen kallion pihalla sijaitsevaan pakariin. Ida-tädin pieni kuparinen kahvipannu muistuttaa nykyään Heikkiä ja Päiviä kahvihetkistä, jotka Ida ja Eino viettivät yhdessä pakarissa. 

Liisa, runotyttö, oli hyvä koulussa ja ahkera kotona

Liisalla oli lukupäätä kuten muillakin sisaruksilla. Lienee ollut itsestään selvää, että hän pyrki ja pääsi Kankaanpään yhteislyseoon, josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1950.

Eino Matti oli itse käynyt vain muutaman luokan kiertokoulua ja osasi sen vuoksi arvostaa koulutusta. Liisan kiinnostus taisi kuitenkin olla kallellaan kieliin päin jo koulussa. Hän luki innokkaasti kirjoja. Hän osasi paljon runoja ulkoa. Hän myös kirjoitti runoja. Liisa oli runotyttö! Liisalla oli kirjeenvaihtokaveri Saksasta. Sisarukset varmaan harrastivat Saksaa, koska Annikin oli oppilasvaihdossa Saksassa ennen sotaa.

Kotitöitä Liisa teki ahkerasti pienestä asti. Hän muun muassa siivosi isoa taloa. Hän kuoputti maata ja kitki kasvimaita. Hän hoiti kotieläimiä.

Erityisesti kanojen ja kananpoikien seuraaminen oli jäänyt Liisalle mieleen. Kanaemot munivat salaa talon alle ja toivat sitten sieltä kuoriutuneet poikaset ylpeästi kävelylle. Yksi Liisan tehtävistä oli kerätä munat sitä mukaa kuin kanat munivat.

Eino-isä hankki jossain vaiheessa lisää viljelys- ja kasvimaata ostamalla niin kutsutun Hakkurin tilan. Liisa ja sisaret olivat sielläkin usein maataloustöissä.

Liisa on kertonut jälkipolville, että hän olisi toivonut isä-Einon huomaavan, että hän oli kantanut matot ulos ja piiskannut ne. Isän hoksottimet eivät kuitenkaan riittäneet tällaisiin yksityiskohtiin.

Liisa ja Matti – Kankaanpään kanervakankaat sen todistivat

Molemmat, Liisa ja Matti (1931-2002), olivat satakuntalaisia ja vaatimattomia luonteeltaan. Matin koti oli Kankaanpään keskustassa. Matin isä ja Jenny-vaimo rakennuttivat tämän talon. Matin isä Paavo oli Päivike-tilan poikia. Myös tuo tila on Kankaanpään keskustassa. Päivikkeen sukunimi on suojeltu.

Nuoret alkoivat seurustella jo keskikouluikäisinä. Valoisat ja romanttiset muistot näistä ajoista näkyvät vielä runossakin, jonka Liisa kirjoitti Matin kuolinilmoitukseen.

Matti opetti Liisalle matematiikkaa, jonka läksyt tuottivat ongelmia. Matti ei kuitenkaan ollut Liisan tapaan ihan mallioppilas. Musiikkiharrastus vei aikaa varsinkin lukioaikana. Yöunet jäivät usein vähiin, koska hän soitti trumpettia tanssiorkesterissa, joka keikkaili ahkerasti.

Matti on paljastanut jälkipolville, ettei olisi tanssikeikkojen jälkeen lähtenyt aamuisin kouluun, ellei Jenny-äiti olisi häntä sinne kovalla metelillä ajanut. Äidin päättäväisyydestä hän oli myöhemmin kiitollinen, vaikkei sitä välttämättä hänelle myöntänyt.

Sota muutti Salosen perheen elämän

Kun talvisota alkoi 30. marraskuuta vuonna 1939, Liisa oli 9-vuotias koulutyttö. Hän seurasi isompien siskojen esimerkkiä ja toimi pikkulotissa jo 9-vuotiaana. Jälkipolvilla on tiedossa ainakin se, että Liisa oli mukana sitomassa nauhoja sotilaille meneviin tunnistelaattoihin. Isot siskot työskentelivät kanttiinissa ja tekivät ilmavalvontatehtäviä 15-vuotiaasta lähtien.

Kankaanpää säästyi pommituksilta, mutta ilmahälytyksiä oli jonkin verran. Kankaanpäähän evakuoitiin koululaisia Helsingin pommitusten jälkeen, ja Eila-sisko muistaa täydet luokat koulussa. Poikia oli koulussa vähemmän kuin tyttöjä, koska abiturientti-ikäiset pojat lähetettiin rintamalle.

Sota vaikutti monella tavalla Salosen perheen elämään. Isä-Einoa ei kutsuttu rintamalle, koska hän oli 50-vuotias. Hän oli kuitenkin sota-aikana erittäin kiireinen. Oman työnsä hän joutui hoitamaan vajaalla miehityksellä, koska miehet, autot ja hevoset olivat rintamalla. Hän hoiti viljelyksensä ja osallistui erittäin aktiivisesti suojeluskunnan toimintaan. Tämä kuormitus lienee ollut osasyynä siihen, että hän menehtyi sydänkohtaukseen pian sodan jälkeen vuonna 1947, vain 58-vuotiaana.

Liisa oli 17-vuotias, kun hänestä tuli täysorpo. Tämän jälkeen Eila-siskon mies Jaakko Mattila tuli Liisan holhoojaksi. Liisalla oli ympärillään rakastava iso perhe. Siitä huolimatta orpous, erityisesti äidin menettäminen, oli sisällä hänen olemuksessaan.

Sodan aikana Liisan kolmen sisaren sulhaset/miehet olivat rintamalla. Se varmaan tuotti paljon huolta Liisalle ja sisarille. Ilonaiheena oli kuitenkin Heli-siskon poika Juhani (s. 1942), ja se, että Liisa sai hoitaa häntä päivittäin. Liisa koki tämän erittäin mieluisaksi ja tärkeäksi tehtäväksi.

Liisa lähti Helsinkiin lukemaan kieliä

Ylioppilaskevään 1950 jälkeen Liisa pyrki ja pääsi Helsingin yliopistoon, jossa hän opiskeli etenkin saksaa ja latinaa. Hän muutti ensin asumaan Liisankadulle. Siellä hän asui kaksi vuotta.

Matin ja Liisan hääkelloja soitettiin vuonna 1952. Häitä juhlittiin Valkoisella kalliolla, kuten muidenkin siskojen häitä. Häiden jälkeen nuori pari muutti yhteiseen kotiin Otaniemen uusiin opiskelija-asuntoihin. Heillä oli yksi huone 6 huoneen solussa, jonka kaikissa huoneissa asui pariskunta. Yhdellä pariskunnalla oli jo kaksi-kolme lastakin. Liisan yhteisöllinen elämäntapa jatkui.

Liisa ja Matti muistelivat mielellään tuota aktiivista ja sosiaalista elämänvaihettaan. Siihen sisältyivät soluelämä, toiminta Satakuntalaisessa osakunnassa ja Matin osallistuminen teekkarielämään, muun muassa trumpetin soittaminen Retuperän WBK:ssa. Kumpikin osallistui innokkaasti monenlaisiin rientoihin ja juhliin.

Akateemisella puolella voimakkaimman muiston Liisalle muodostivat latinan opinnot Edwin Linkomiehen johdolla. Linkomies oli Rooman kirjallisuuden professori. Hän toimi aiemmin myös poliitikkona ja pääministerinä.

Liisa valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1958 humanististen tieteiden kandidaatiksi pääaineinaan saksa ja latina. Matti suoritti diplomi-insinöörin tutkinnon maanmittaustekniikan laitoksella Helsingin Teknillisessä Korkeakoulussa.

Pohjois-Satakunnasta Pohjois-Pohjanmaalle

Liisa ja Matti muuttivat Matin valmistumisen jälkeen Turkuun, josta Matti sai paikan valtiolta auskultointia varten. Vuoden pituinen auskultointi oli pakollinen maanmittarin virkaa varten. Pariskunnan ainoa lapsi, Heikki-poika, syntyi Turussa 25.5.1957.

Ainoa tarjolla oleva työpaikka valmiille maanmittausinsinöörille oli tuolloin Pyhäjoella Maanmittauslaitoksen uusjakotoimistossa, johon uusjakoa johtanut Paavo Mustonen palkkasi Matin. Pyhäjoen maiden uusjako aloitettiin vuonna 1958 ja se päättyi vuonna 1977.

Liisa ja Matti pakkasivat Skoda-merkkiseen autoon Heikin sekä kimpsut ja kampsut. Nuori pari huristeli noin 600 kilometriä silloisia mutkaisia ja mäkisiä sorateitä Pohjois-Pohjanmaalle Raaheen.

Liisa on muistellut jälkeenpäin, että Matilla oli niin kiire, ettei voitu pysähtyä edes pissalle. Vauhdissa tyhjennettiin Heikin potan sisältö ulos ikkunasta.

Elettiin vuotta 1958, kun perhe asettui vuokralaiseksi Sanelma ja Eino Särkän omakotitalon yläkertaan Velkaperälle. Eino Särkkä oli Ruotsissa töissä suurtyöttömyydestä johtuen.

Liisa on kertonut usein tarinaa siitä, kuinka hän muuton jälkeen ensimmäisenä kauniina kevätpäivänä päätti kävellä torille ostoksille. Mereltä kävi Raahelle tyypillinen kevättuuli, joka jäädytti sisämaasta kotoisin olevan nuoren rouvan ytimiä myöten. Ilmeisesti tuli laitettua liian vähän vaatetta päälle! Merikaupunki Raahe oli toivottanut uuden asukkaan tervetulleeksi omalla tavallaan.

Koti Raahen korkeimmassa rakennuksessa

Kun Tornitalo valmistui noin vuoden päästä, Liisa, Matti ja Heikki muuttivat sinne seitsemänteen kerrokseen, jossa he asuivat vuoteen 1965 saakka.

Liisa oli ensimmäisen vuoden kotiäitinä. Kun Raahen Yhteislyseon rehtori Aimo Vuola ja latinan opettaja Hilja Vuola saivat selville, että koulun naapurissa aivan aidan takana asui auskultointia vaille pätevä saksan ja latinan opettaja, he iskivät heti kiinni tilaisuuteen.

Erityisen houkuttelevaksi tilanteen teki se, että Liisa Isokangas, joka työskenteli opettajana Oulussa, oli Liisan hyvä opiskelukaveri ja Hilja Vuolan entinen suosikkioppilas. Liisa kaiketi suositteli Liisaa.

Liisa Päivikkeen kertomuksen mukaan rehtori Vuola tuli heille kotiin Tornitaloon valmiiksi kirjoitettu työsopimus salkussaan. Sopimus allekirjoitettiin keittiön pöydällä. Siitä alkoi pitkä työura Raahen yhteislyseossa.

Liisa auskultoi Oulussa 1960-luvulla. Hän pendelöi auskultointiaikanaan päivittäin linja-autolla Ouluun. Kotona Heikkiä hoiti kotiapulainen. Apulaiset olivat lähikuntien talojen tyttöjä. Osaan heistä Liisalla säilyi yhteys pitkään työsuhteen loputtua.

Liisan ystävästä ja opiskelutoverista Liisa Isokankaasta pitää vielä mainita, että Liisat tekivät yhdessä 1950-luvun alussa pitkän pyöräretken pitkin Reinin rantoja Länsi-Saksan eteläosissa. Saksa oli vielä silloin osittain raunioina sodan jäljiltä. Liisalla oli muistona valokuvia noista raunioituneista kaupungeista.

Tornitalosta Päivikkeet muuttivat Saaristonkadulle uuteen 4-kerroksiseen taloon vuonna 1965 ja sieltä Pikkuholminkadulle uuteen Rakennus Oy Toppilan rakentamaan rivitaloon noin vuonna 1971. Rivitalon pihan kukkaistutukset olivat Liisalle ja Matille tärkeitä. Sini-, valko- ja keltavuokkoja he toivat mukanaan sukulaisvierailuilta Kankaanpäästä. Ne viihtyivät lämpimällä, suojaisalla pihalla hyvin ja lienevät siellä vielä tänäkin päivänä.

Matti asui tässä asunnossa kuolemaansa vuoteen 2002 saakka. Liisakin niin pitkään kuin kunto salli noin vuoteen 2013 saakka. 

Pyhäjoen uusjako vuodesta 1958 vuoteen 1977

Matti kiersi työssään uusjakoa tehdessään Pyhäjoen kaikki kylät ja monet talot. Vielä tänäänkin monet vanhemmat pyhäjokiset muistavat Matin.

Uusjako tarkoittaa vapaasti kuvattuna sitä, että vuosisatojen aikana maatilojen alueet ovat esimerkiksi maakauppojen ja perintöjen seurauksena pirstoutuneet. Yhden talon metsät ja pellot ovat saattaneet olla pienehköinä tilkkuina ympäri pitäjää kaukana toisistaan. 

Uusjaossa pyritään siihen, että peltojen ja metsien omistajuuksia vaihdetaan talojen kesken niin, että kukin jakoon osallistuja saa yhtenäisemmän ja sijainniltaan paremman tilan. Nimi ”uusjako” tulee siitä, että maat todella jaetaan uudestaan tilojen kesken.

Käytännössä maanmittarit joutuivat kiertämään koko pitäjän ja kartoittamaan jokaisen maatilkun. Peltotilkkujen sijainti ja rajat oli hankala selvittää. Oli tutkittava vanhoja karttoja ja etsittävä rajapyykkejä. Matti vietti kesät kartoittajien kanssa ulkona kenttätyössä.

Kun maat oli kartoitettu, voitiin alkaa keskustella niiden jaosta. Tarvittiin runsaasti kokouksia, joissa maanomistajat olivat läsnä ja asiat saatiin sovittua. Matista kehittyi vaativassa toimessaan taitava neuvottelija.

Neuvottelutaidoista oli myöhemmin hyötyä työssä Raahen kaupungilla. Ennen vuotta 1972 hän hoiti sivutoimisesti Raahen kaupungin kiinteistöinsinöörin virkaa. Vuonna 1972 hänet valittiin kaupungingeodeetiksi ja vuonna 1979 apulaiskaupunginjohtajaksi.

Kesäkoti Pyhäjoella

Pyhäjoen uusjakotoimisto sijaitsi Pyhäjoen pohjoishaaran rannalla, Hourunkosken alapuolella Santaholman sahan entisessä päärakennuksessa.

Koska Matti kävi Pyhäjoella töissä, hän halusi sieltä mökin kesäisiä työmatkoja lyhentääkseen. Hän osti Etelänkylästä Vaaralahden rannalta pienen kalastuskämpän, jossa koko perhe asui kesällä pitkiäkin aikoja. Mökkiä laajennettiin ja rakennettiin erillinen saunarakennus.

Pyhäjoen-mökki oli kesäisin Päivikkeen perheen toinen koti. Siellä kului suuri osa koulujen lomista. Liisalla oli läheisessä Vaaralan talossa maitotinki. Hän haki maitoa muutaman kerran viikossa päälärillä.

Heikki muistaa herkullisen, rasvaisen herkun aidon maun. Liisa valmisti maidosta viiliä aamupalaksi. Viili ja mustikat olivat oikea mökkiherkku. Maito ja viilit säilyivät mökin lattian alla kallion päällä sijainneessa ”kellarissa”. 

Matin äiti, Jenny Päivike, haettiin kesäksi Pyhäjoelle. Hän ja Heikki vaeltelivat Vaaralahden rannoilla. Jenny-mummo keräsi joka kerta ajopuita takka-ja saunapuiksi. Hän oli sitä tyytyväisempi, mitä suurempi saalis saatiin.

Saksaa, latinaa ja vähän englantia

Liisa oli filosofian maisteri. Pitkä virkaura Raahen yhteislyseossa alkoi vuonna 1959. Raahessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään vuonna 1974. Yhteislyseon opettajat siirtyivät Raahen lukion opettajiksi.

Liisa toimi saksan ja englannin vt. nuorempana lehtorina vuodet 1959-1961. Työura jatkui saksan ja latinan vt. ylimääräisen lehtorin tehtävissä vuodet 1961-1965 ja sitten ylimääräisen lehtorin nimikkeellä vuodet 1965-1974. Vuodesta 1974 hänellä oli lukion saksan ja latinan vanhemman lehtorin virka. Hän jäi eläkkeelle 60-vuotiaana vuonna 1990.

Liisan pitkältä opettajan uralta on monia muistoja sekä oppilailla että työtovereilla. Vuonna 1960 hän luotsasi 18 oppilaan ryhmän Saksaan, ihan yksinään.

Liisa oli opettajana taitava ja jämpti. Oppilaille hän oli vaativa opettaja mutta heitä ymmärtävä ja tykätty. Kerrotaan, että Liisa pelasti erään parantumattoman ponniin nukkujan reputtamasta käymällä noutamassa hänet kirjoituksiin aamulla. Oppilas asui Tornitalossa, joka sijaitsee lukion vieressä. 

Kesäkurssilla Villa Lantessa ja Saksassa

Liisa oli latinan opettajana innostunut antiikin ajoista. Hän osallistui 5.6. – 1.7.1966 oppikoulun latinanopettajien kurssille Suomen Rooman-instituutissa, joka toimii Villa Lante al Gianicolo -renessanssihuvilassa.

Rooman-instituutissa on järjestetty täydennyskoulutuskursseja koulujen aineenopettajille kesäkuussa toiminnan alkuajoista lähtien. Ensimmäinen kurssi oli vuonna 1955, ja se oli suunnattu “oppikoulujen latinan, historian ja kirkkohistorian opettajille”. Ohjelman rungon muodostaa tutustuminen historialliseen Roomaan ja sen perintöön.

Jälkipolvilla ei ole tarkkaa tietoa kuinka monta ulkomaanreissua Liisa teki omiin kohteisiinsa kielten lisäopintojen merkeissä. Vaikka Matti ei ollut innostunut päästämään Liisaa kielireissuille, joskus hän kuitenkin onnistui pääsemään ainakin Saksaan kieltenopettajien matkalle.

Heikki muistelee yhtä matkaa 1960-luvulla, jonka aikana hän ja isä Matti asuivat mökillä ja rakensivat puuvajaa. Matti tarjosi joka päivä jotain kaupasta haettua valmisruokaa ja loukkaantui, jos sitä ei kehuttu. Piparkakkuja syötiin välipalaksi niin kauan, että jopa Zapi-koira loukkaantui, jos sille niitä tarjottiin.

Karkeakarvainen mäyräkoira Zapi oli tärkeä perheenjäsen vuosina 1968-1978. Liisa ulkoilutti sitä iltaisin. Ulkoilutusta seuranneiden mielestä näytti kyllä usein siltä, että koira ulkoilutti Liisaa eikä päinvastoin.

Kun ei ollut vielä nykytekniikkaa

Kun kieliluokkia ei ollut, kielten opettajat kanniskelivat raskasta avokelanauhuria vatsan päällä milloin mihinkin kerrokseen.

Koulun monistuskone oli vaatimaton sprii-monistuskone, joka saattoi sotata vaivalla tehdyn kokeen. Monistamista ei voinut jättää viime hetkeen. Oli viisainta käydä jo edellisiltana tai viikonloppuna monistamassa. Valmiita koepaketteja ei ollut eikä opettajan oppaita.

Pahimmat paineet opettajille aiheutuivat ylioppilaskirjoituksista. Pääasia ja tavoite vanhassa latina- ja matikkapainotteisessa koulussa oli, että tulokset ovat hyvät ja reppuja ei tule. Ehdoista ja luokalle jäämisistä ei tingitty. Ylioppilasjuhlat oli aina juhlahetki myös opettajille.

Raahessa saksan ja latinan ylioppilaskirjoitusten arvosanat olivat yleensä hyvät. Latinan lukijoiden määrä kuitenkin väheni pikku hiljaa ja loppui viimein kokonaan. Englannin kielestä tuli vähitellen valtakieli ja saksan kielen opiskelu väheni.

Työyhteisön merkitys

Vielä 1970-luvulle saakka aamunavauksiin marssittiin juhlasaliin luokka kerrallaan. Rehtori Aimo Vuola tarkisti, että jonot olivat suorat. Jokainen opettaja oli velvoitettu vuorollaan pitämään aamuhartauden.

Ajat muuttuivat ja ilmapiiri vapautui, kun rehtoriksi tuli vuonna 1971 Antti Saarimäki ja vararehtoriksi vuonna 1974 kaikkien luottohenkilö Liisa Päivike. Hän toimi vararehtorina vuoteen 1986.

Saarimäen aikana virkistyksen lähteiksi tulivat merkkipäivä- ja nimpparikahvit. Eli pullat oli jokaisen opettajan tarjottava vuorollaan. Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat olivat erityisen odotettu ajankohta, koska silloin sai parhaat rahkapiirakat ja pullat. Antin pilapiirroksessa todettiin: ”Pullasta me voimaa saamme.”

Kun opettajien keskuudessa keskeinen äitihahmo, Liisa, jäi eläkkeelle vuonna 1990, läksiäisjuhlien yhteydessä Antti Saarimäki totesi: ”Mitenkähän me nyt pärjäämme, kun Liisa lähtee!” Hän oli se sovitteleva ja tasapainottava tekijä, johon Anttikin joutui turvautumaan.

Laaja ystäväpiiri verkostoineen

Liisa ja Matti olivat hyvin sosiaalisia ja heille kehittyi nopeasti laaja ystäväpiiri Raahessa ja ympäristössä. Tämä ystäväpiiri järjesti ajan tavan mukaan iloisia illanviettoja erilaisina merkki- ja juhlapäivinä kuten vappuisin ja uuden vuoden aattoina koko 1960-1990-luvun.

Liisalla ja Matilla oli laajat verkostot myös työnsä kautta. Matti kuului paikalliseen Lions Klubiin ja sen yhteydessä järjestettiin monenlaista yleishyödyllistä toimintaa ja tilaisuuksia.

Liisa ja Matti olivat molemmat innokkaita kirjallisuuden harrastajia. Matti suunnitteli kirjahyllyt ja teetätti niitä lisää sitä mukaa, kun vanhat tulivat täyteen. Kirjastosta tuli hyvin laaja. Hyllyt kiersivät rivitalon koko olohuoneen ja aulan seinät.

Virkaäidin huusholli oli tiptop

Liisa oli kotitalousihminen. Villakoirilla ei ollut sijaa hänen kodissaan. Ruoan laittaminen ja leipominen olivat Liisan mielipuuhaa. Hän ei tarjoillut Saarioisten äitien kokkaamia sapuskoita, vaan kokeili ja keräili innokkaasti uusia reseptejä. Niitä hän sai siskoiltaan, ystäviltään, lehdistä ja TV:stä. Ei ollut harvinaista, että tuoreen pullan tuoksu leijaili asunnossa.

Hän keräsi innolla marjoja ja sieniä. Hän löysi jo 1960-luvulla Pyhäjoelta kanttarellipaikkoja, joita perhe käyttää edelleenkin. Sadon säilöminen oli joka syksyinen rituaali. Mökillä hän puuhasi kasvimaalla.  

Perhe matkusti yhdessä

Kun Liisa ja Matti innostuivat ulkomaan matkoista, he suuntasivat yhdessä Italian-, Kreikan-, Espanjan- ja Turkin-matkoille, vaikka olivat olleet vannoutuneita kotimaanmatkaajia ja Lapissa vaeltajia.

Matti oli erittäin taitava suunnistaja, maanmittausinsinööri kun oli. He vaelsivat kairassa useita viikon ja puolentoista viikon pituisia retkiä. Heikki ja Zapi olivat mukana, samoin Heikin serkku Kirsti.

Eläkkeellä ollessaan Matti ja Liisa tekivät pitkän automatkan Alpeille. Mukana oli myös Liisan Eila-sisko. Unkari oli myös lähellä Liisan ja Matin sydäntä. Liisa oli tutustunut unkarilaiseen kieltenopettajattareen Saksassa. Matti ja Liisa vierailivat Unkarissa pari kertaa. Unkarilainen Irene ja hänen miehensä kävivät Raahessa vastavierailulla.

Rukouspiiri Liisan luokassa

Oppilaitten pyynnöstä pidettiin rukouspiiriä välitunnilla, useimmiten Liisan luokassa. Joitakin vuosia pyöri myös naisopettajien raamattupiiri osallistujien kodeissa.

Liisan Raamatussa ja raamatun tietosanasto-kirjassa on valmisteluista muistiinpanoja. Hän selvästikin käytti akateemisen tutkijan ja lingvistin (kielitieteilijä) taitojaan aiheiden syventämiseen.

Heikin perhe käyttää noita kirjoja nykyään itse. ”On ihana, että sinne on jäänyt Liisan käsiala meille arkeen muistoksi.”

Vapaaehtoistyötä Raahen seurakunnassa

Liisa koki uskonnollisen heräämisen 1970-luvun alussa ja alkoi toimia Raahen seurakunnassa. Kristillisyys oli hänelle käytännön lähimmäisen rakkautta. Hänen uskonsa ilmeni teoissa.

Liisan eläkkeelle jääminen jo 60-vuotiaana oli omaisille yllättävä päätös, koska hän oli toiminut niin tarmokkaasti opettajana. Eläkkeelle jäämisen tärkeä motivaatio oli, että hän pystyi keskittymään enemmän diakoniaan ja muuhun seurakunnan vapaaehtoistoimintaan.

Hän oli kirkkoneuvoston jäsen. Hän toimi pitkään diakoniatyön johtokunnan puheenjohtajana. Seurakunnan diakoniatyö oli hänelle sydämenasia. Hänen työpanoksensa vanhustyössä ja lähimmäispalvelussa oli suuri. Hän kävi yksinäisten vanhusten luona ja ulkoilutti heitä.

Yhteisvastuukeräyspäällikkönäkin hän teki paljon kouluttaen kerääjiä ja osallistuen keräystyöhön. Erityisesti seurakunnassa muistetaan mainiot kartat, joiden mukaan kerääjät osasivat suunnistaa eksymättä omalla alueellaan.

Diakonityön hyväksi pidettyihin myyjäisiin hän leipoi muiden muassa Liisan limppuja omalla reseptillään. Myös työttömien ruokailua hän ehti organisoimaan.

Työtoverit muistelevat, että hän liikkui paikasta toiseen pyöräillen niin työpaikalle kuin harrastuksiin. Usein hän kuskasi pyörällä ruokatarvikkeita seurakunnan myyjäisiin.

Hän antoi aikaansa vuoteen 2012 saakka myös Raahen Rouvasväensäätiölle, joka on vanhusten palvelutalo Hopeataurin kannatusyhdistys. Tuolloin hän sanoutui siitä irti selittäen käytännönläheiseen tyyliinsä, että ”Minusta ei ole enää mitään hyötyä täällä.” Ehkä hän tunsi voimiensa ehtyneen.

Eläkeläisen kiireettömät vuodet

Pitkän työuran Raahen kaupungingeodeettina ja apulaiskaupunginjohtajana tehnyt Matti Päivike sai vuonna 1994 kiinteistöneuvoksen arvonimen ja pääsi eläkkeelle. Matti ja Liisa saivat viettää yhdessä monta työhuolista vapaata vuotta. Isovanhemmuus oli heille ilonaihe.

Lapsenlasten syntyminen 1980-luvulla muutti Liisan elämää. Pojantyttäret Piia ja Vuokko olivat usein hoidossa viikonloppuisin mummulassa. Liisa ja Matti tekivät heidän kanssaan 1990-luvulla useita ulkomaanmatkoja. Nuorin, Matti, syntyi vuonna 1989.

Liisalla oli tapana lukea tytöille iltaisin. Tytöt rakastuivat Suomen kansan satuihin Liisan ansiosta. Toinen suosikki oli Nalle Puh. Makuuhuoneesta kuului usein makea nauru näiden lukuhetkien aikana. Liisa tilasi nalle Puh-lehteä vuosikausia, eikä vain lapsenlapsia varten.

Koska Liisa jäi eläkkeelle vuonna 1990, hän osallistui paljon pikkuveli Matin hoitamiseen. Heikin perhe asui Kempeleessä ja tarvittaessa mummu tuli aamulla linja-autolla sinne ennen työpäivän alkua. Hän otti asiat haltuunsa, hoiti Mattia, teki hyvää ruokaa ja leipoi pullaa. Ja jos oli pölyistä, hän siivosi. ”Tämä oli ihana lahja!” Heikki ja Päivi sanovat helmikuussa 2024.

Muistisairaus vei hoitokotiin

Liisa osallistui uutterasti seurakunnan toimintaan, kunnes hiipivä muistisairaus pakotti hänet vaiheittain luopumaan tehtävistään. Liisa joutui sairauden edetessä muuttamaan Pikkuholminkadulta ensin vanhusten palvelutalo Hopeatauriin ja sieltä noin vuoden kuluttua Salonkartanoon, jossa hän sai asua erittäin hyvässä hoivassa kaksi viimeistä vuottaan. Monet seurakunnan työntekijät ja ystävät olivat Liisan rinnalla loppuun asti. Hän kuoli 86-vuotiaana 26.1.2017.