Liisa Paajaste – Helsingin ensimmäinen naispelastaja

Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen ensimmäinen naispuolinen pelastaja valmistui Helsingin pelastuskoulusta joulukuussa 2004. Liisa Paajaste on siis toiminut jo toistakymmentä vuotta helsinkiläisten turvaksi sekä ensihoito- että pelastustehtävissä. Kun hänen esimieheltään pyytää kuvausta Liisasta, tulee kuvaavat adjektiivit kuin apteekin hyllyltä. Liisa Paajaste on energinen, taitava ja kokenut pelastaja.

Lapsuutensa haaveammatteja kysyttäessä Liisa Paajaste kertoo haaveilleensa erilaisista eläimiin liittyvistä ammateista, joista päällimmäisenä pyöri eläinlääkärin työ. Kuortaneen lukiosta valmistumisen jälkeen hän kuitenkin päätyi selaamaan opintohakuopasta etsien itselleen sopivaa opiskelualaa. Haaveistaan poiketen Paajaste haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun opiskelemaan ensihoitajaksi ja pääsi sisään vuonna 1999. Opiskeluihin liittyvän käytännönharjoittelujakson aikana Erottajan pelastusasemalla alkoi kuitenkin kiehtoa mahdollisuus laajentaa ensihoitotehtävistä myös pelastustehtäviin, joten hän päätti hakea opiskelemaan Helsingin pelastuskouluun.

Opiskelu Helsingin pelastuskoulussa

Ensimmäinen haku ja siihen liittyvät testit tulivat ensikertalaiselle kuitenkin turhan nopeasti toteutukseen ja hakuprosessi pysähtyi fyysisen kuntotestauksen rajoihin. Toisin kuin poliisikoulutuksessa pelastajakoulutuksessa sekä miehille että naisille on samat fyysiset vaatimukset testauksessa.

Liisa Paajaste oli kuitenkin tätä ennen jo kuullut, että Vantaan pelastuslaitoksella työskenteli ensimmäinen Kuopion pelastusopistosta valmistunut naispuolinen pelastaja. Tästä tiedosta, kuntotestauksen suorittaneen valvojan kannustuksesta sekä omasta palostaan alalle innostuneena hän päätti hakea koulutukseen uudestaan seuraavana vuonna.

Toisella hakukerralla Liisa Paajaste keskittyi nimenomaan fyysisten testien läpäisemiseen muuttamalla omatoimisesti aikaisempaa kestävyysliikuntaan painottunutta liikuntaharrastustaan enemmän voimaliikunnan suuntaan. Tällä kerralla hän läpäisi testit, myös psyykkiset, ja pääsi opiskelemaan syksyllä 2002 alkaneelle pelastajakurssille, joka oli järjestysnumeroltaan 27.

Naisena miehisessä opiskelu- ja työympäristössä

Kurssin alkaessa tieto naispuolisesta pelastajaoppilaasta sai aikaan suuren kiinnostuksen mediassa, ja Liisa Paajaste saikin antaa haastatteluja niin erilaisiin lehtiin kuin televisioonkin. Paajaste tai kurssin muut opiskelijat eivät mieltäneet tämän sukupuolikysymyksen vaikuttavan kuitenkaan opiskeluun millään tavalla ja hänet otettiin ryhmään mukaan täysiveroisena jäsenenä – ilman mitään erikoisoikeuksia. Koko opiskeluajan häntä kohdeltiin tasa-arvoisesti ja tämä jatkui myös työelämään tullessa.

Valmistumisen jälkeen Liisa Paajaste sai vakanssinumerokseen 1 ja aloitti pelastajan uransa Haagan pelastusasemalla. Työurallaan hän on toiminut myös keskuspelastusasemalla Kalliossa, mutta palasi takaisin Haagaan saatuaan lääkeluvat hoitotason ensihoitoyksikössä toimimista varten. Kummallakin asemalla työnantaja on järjestänyt majoitus- ja sosiaalitilat hyvin hänen tarpeisiinsa. Myöskään tarvittavien työvaatteiden ja muiden varusteiden järjestämisessä Paajaste ei ole kokenut olevan mitään ongelmia.

Uransa alkuvaiheilla monet tunnistivat Liisa Paajasteen keikoilla ja hän sai usein kuulla ihmettelyä, tosin positiivista sellaista, siitä, miten nainen toimii tällaisessa ammatissa. Vuosien saatossa tilanne on muuttunut eikä naispuolinen ensihoitaja tai pelastajaan asuun pukeutunut brankkari herätä enää ihmisissä samanlaista hämmennystä. Alan sisällä Paajaste ei ole missään vaiheessa törmännyt epäilyksiin siitä, pystyykö hän naisena toimimaan aikaisemmin hyvin miehisenä pidetyssä ammatissa.

Pelastaja ammattina

Pelastajan työ on edelleen Liisa Paajasteelle hänen omasta mielestään hyvä ammatti. Työvuoron yhteisöllisyys ja kaikenlainen yhdessä tekeminen on hitsannut porukan tiiviiksi. Ja se onkin hyvä asia, sillä yhden työvuoron pituus on 24 tuntia aamuyhdeksästä seuraavaan aamuyhdeksään. Tätä seuraa kolmen vuorokauden vapaa, jolloin hän palautuu työn aiheuttamasta kuormituksesta perheen ja liikunnan parissa. Vaikka tarvittavan työkyvyn takaa hyvä fyysinen kunto, mieltää Paajaste vapaa-ajalla tapahtuvan crossfit-treenauksen ja siihen liittyvän valmennuksen olevan enemmän hyvän mielen ja jaksamisen tuoja.

Näiden vuosien aikana Liisa Paajaste on päässyt kohtaamaan työtahdin muuttumisen kovemmaksi, jolloin työstä palaa entistä väsyneempi äiti perheen luokse. Vaikka vuorokauden mittainen työvuoro soveltuu parhaiten tällaiseen työtehtävään, kokee hän, että se myös vie paljon aikaa etenkin perheeltä esimerkiksi viikonloppujen ja juhlapyhien aikaan. Paajaste toivoisi, että pelastajien ammattitaitoa ja työn tuomia mahdollisia haittoja huomioitaisiin tarkemmin alan palkkauksessa.

Liisa Paajaste kokee, että hän on tänä päivänä paljon tietoisempi työhönsä liittyvistä vaaroista. Mitään suurempaa eikä edes pienempää vaaratilannetta ole osunut hänelle omalle kohdalleen eikä hän koe minkään vaaroista olevan sukupuoleen liittyvä. Tiettyjen pelastustehtävien aiheuttama henkisen puolen kuormittuminen on raskasta, mutta työtänsä hän ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Tällä hetkellä Liisa Paajaste elää avoliitossa ja hänellä on kaksi alakouluikäistä tytärtä. Tyttäret ovat äitinsä tapaan liikunnallisia ja onkin kysyttävä, mitä mieltä hän olisi, jos oma tytär kertoisi hakevansa opiskelemaan pelastajaksi. Paajaste, äitinä ja pelastajana, ei näe asiassa kuin yhden huonon puolen. Palkkaus. Hän toivoo lastensa löytävän itselleen ammatin, jossa on parempi toimeentulo kuin mitä pelastajalla on tällä hetkellä.

Naispelastajia on tullut näiden vuosien aikana muutama lisää Suomeen, ja alaa opiskelemassakin tällä kirjoitushetkellä on neljä naista, kaksi Kuopiossa ja kaksi Helsingissä. Liisa Paajaste kannustaa alasta kiinnostuneita naisia tarttumaan haasteeseen ja hakeutumaan opiskelemaan. Tässä on työ, jossa ei ole kahta samanlaista päivää.