Lempi Johanna Seppänen os. Seppänen syntyi 14.12.1909 Kovavaarassa Suomussalmella, aivan itärajan tuntumassa, Johanna ja Olli Seppäsen perheeseen. Sisaruksia oli neljä, joista yksi hukkui pienenä.

18-vuotiaana Lempi sai tiedon, että Lehtovaara-nimisessä talossa, jonne oli matkaa 18 kilometriä, oli piian paikka auki. Matka sinne taittui tietenkin kinttupolkua. Kaisa ja Jussi Seppäsen perheessä oli useampia sukupolvia yhteensä 24 henkilöä samassa ruokakunnassa.

Yksi talon pojista, Otto Seppänen, oli seurannut tuon piikatytön touhuja ja niinhän siinä kävi, että heistä tuli pariskunta. Kaksi lasta syntyi siinä suurperheessä, kunnes Otto rakensi oman talon noin 300 metrin päähän. Talon nimeksi tuli Arola. Kolmas tyttö syntyi heti uuteen taloon. Lehmiä oli muutamia. Lisäelantoa tuli Oton metsätöistä, joissa hän toimi metsätyön johtajan apulaisena. Karttimo-joki antoi kaloja ja metsä riistaa.

Lempi Seppäsen oma kirjoitus sodan syttymisestä 30.11.1939

Antin päivän aamuna se leikki sitten alkoi. Sodan rajut mainingit ne rajoillamme ulvoi. Meiltä on toista kilometriä Venäjän rajalle matkaa jossa asumme vielä tänäkin päivänä. 

Olin lasteni kanssa kotona kuten ennenkin. Mieheni oli pöllin tietossa (aputyöjohtaja) milloin missäkin suunnalla kylän talojen metsissä kierteli. Hän oli viikkoja aina pois kotoa. Oli torstai aamu, puoli kuuden aikaan keitin kahvit ja menin navettaan lehmiä hoitamaan. Siinä lehmää lypsäessä muistu uneni mieleeni minkä näin yöllä ja ajattelin, että jokohan tänä päivänä meitä käsketään pois kotoa, kun sotilaat aina partiossa käydessä sanoivat, että kyllä teille sana annetaan aikanaan, ei teitä heitetä sodan jalkoihin.

Niin kävi, että minä vein sotilaillekin tiedon, että Venäjän miehet on tulossa. Kävin kesken lehmien hoitoa sisällä katsomassa lapsia ja samalla piirongin laatikosta rahat mitä kotona oli ja pistin ne rahat päällystakin taskuun. Ajattelin, että eihän sitä niin kiirettä tule, ettei jouda takkia päälleen laittamaan. Vaan sinne jäi takki ja rahat. Menin jatkamaan navettatöitä, kun ne jäivät vähän kesken. Kun navettatyöt olin saanut loppuun tehdyksi menin taas lapsia katsomaan, että miten he jaksavat. Olihan yksi lapsistani sillä hetkellä sairas, hänessä oli keuhkokuume ollut jo viikon päivät. Sen jälkeen lähdin aitasta hakemaan kauraryyniä. Tarkoitus oli keittää lapsille puuroa. Samalla lähti ulos Vahti koiramme. Se alkoi kovasti haukkua läheiseen metsään. Minä tulin sisälle ja sanoin lapsille, että jokohon nyt venäläinen tullut yli rajan, kun koirat noin kovasti haukkuvat. Vanhin tyttäreni tempaisi takin päälleen ja sanoi, että minäpä lähden katsomaan vaan minä estin ja sanoin, että ole sinä sisällä. Menin vintin portaalle (palotikkaat) jotka olivat rakennuksen päässä. Sieltä näin, kun miehiä juoksi naapuritaloa kohti valtavat määrät. Naapuriin on meiltä matkaa n 300 metriä. Tulin sisälle ja otin sairaan tytön viltin (huopa) mutkaan, hänellä oli vaan yöpaita päällä. Toisilla tytöillä oli jo takit päällä, olivat juuri ulos lähdössä. Otin myös villaraanun jonka laitoin vesikelkkaan johon laitoin nuorimmat tyttäreni istumaan. Minä vedin kelkkaa ja vanhin tyttö juoksi kelkan perässä. Lähtiessäni katsoin naapuriin päin ja sieltä oli melkoinen joukko tulossa meidän taloa kohti. Siihen aikaan ei ollut maanteitä. Menimme talvitienpohjaa jota ei vielä sinä syksynä kuljettu ollenkaan. Talvitie oli vesistöjen kautta ja lyhyempi matka Juntusrantaan. Silloin oli vielä heikot jäät. Menimme joen poikki, jää ratisi, mutta kesti kuitenkin. Poikkesimme Jokela nimisessä talossa ja sanoin ketä lähdimme pakoon. Sitten menin Niemelään. Sanoin pirtin ovelta mikä oli tilanne. Samalla kysyin isännältä, joko on järveä kuljettu ja kestääkö jää. Isäntä sanoi, ei kestä. Menin kuitenkin järvenrantaan ja lähdin rantoja pitkin lapsikelkkaa vetämään. Oikaisin myös pidempia järven lahtia. Jää oli uhkaava, mutta uhkaava oli muutenkin matkani. Ajatukseni olivat, että joutua pitää sanansaattajan. Kun pääsin järven yli kunnialla matka jatkui Kulmakosken sillan kautta Peltolaan. Heitin lapseni Peltolan tilalle ja sanoin emännälle, että anna ruokaa lapsilleni kun eivät kotona ehtineet ruokaa saamaan. Oli niin kiireellinen lähtö kotoa. Kyllä Peltolan väki oli niin järkyttynyt tiedon saatuaan, että ei emäntäkään alkanut minun lapsille ruokaa laittamaan. Säikähtivät sitä uutista minkä sanoin. Vanha isäntä sanoi ”Hän ei usko, että venäläinenkään on niin pöljä, että tulee ihan tuostaan, vaan tottapa se on joku pieni partio”. Minä sanon, että siinä se on tosi missä leikkikin.

Heti lähdin matkaa jatkamaan yksinään Juntusrannan jäätä kokeilemaan. Matkaa Juntusrannan koululle Peltolasta noin kolme kilometriä. Siellä koululla oli suomalaiset sotilaat majoitettuna ja niitä vaan noin vajaa joukkueen verran. Joukkueen johtaja Elo kysyi, kun vein sanan heille, että oliko niitä paljon. Minä sanoin, että oli niitä niin paljon etteivät tulleet luvetuksi. Koululta lähdin takaisin Peltolaan lapsia hakemaan. Panin lapset kelkkaan ja ja vedin lapset kelkalla järven rantoja myöten Juntusrantaan. Kiire oli sillä toista reittiä pitkin tuli venäläiset Juntusrantaan. Kun menin Perttulan kauppaan, kauppias Kalle nakkasi repun ja käski kerätä reppuun mitä ensihätään tarvitset. Kokeilin vähän vaatetta reppuun lapsille ja myös itsellekkin. Perttulan emäntä Saimi antoi oman takkinsa minulle. Ja mikä tärkeintä tulihan sinne kauppaan rakas miehenkin joka oli ollut koko matkan ajatuksissani ja mielessä kun lapsia vedin kelkalla perässäni. Luulin hänen menevät kotia toista tietä josta venäläiset olisivat tulleet vastaan jos ei vaan poikennut Juntusrannassa asioille ja niin minun kuormani keveni puolella kun sain kelkan vedon vahvempiin käsiin, olinhan jo kelkkaa vetänyt perässäni noin 11 km, jossa lapseni olivat.

Juntusrannasta matka jatkui Kokkojärven yli kohti Kiannanniemeä. Kokkojärven jäätä oli jäädytetty, joten se kesti hyvin ja oli muutenkin matka jo turvallisempaa kun mieheni oli mukana ja paljn muitakin Juntusrannasta evakko-matkalle lähtiöitä. Matka jatkui kuorma-auton lavalla kohti Muhosta. Saimme siellä hyvät evakkotalot, joihin yhteys on säilynyt vielä näihin päiviin. Neljäs lapsi syntyi Muhoksella. Välirauhan aikana saimme olla kotona, kunnes jatkosota syttyi. Yksi lapsistamme meni sotalapseksi Ruotsiin. Siellä perhe olisi halunnut lapsen omaksi, mutta eihän äiti ja isä lastaan sinne antanut. Sodan päätyttyä jatkoimme elämää Arolassa, lapsia syntyi vielä kolme.

Otto-puoliso kuoli vuonna 1957. Elämä Arolassa jatkui lasten kanssa, vanhimmat olivat jo aikuisia, mutta nuorin vasta 6-vuotias. Elämä ei ollut helppoa. ”Päivä kerrallaan”, kuten äidillä oli tapana sanoa. Nuorempi pojista, Eero, jäi perheineen viljelemään Arolan tilaa. Tänäpäivänä paikka tunnetaan nimellä Arolan maatila- ja erälomat.

Äitimme tunnettiin avuliaana, hyväntahtoisena ja rakastavana ihmisenä. Tärkeintä hänelle olivat lapset ja lastenlapset, joille välittyi tieto luottamisesta taivaan isään.

Äidille myönnettiin tästä arvokkaasta työstä mm. Lotta Svärd -mitali, Kotirintamanaisten mitali ja vuonna 1980 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.

Lempi nukkui ikuiseen uneen 30.11.1998 Vapahtajaansa turvaten.