Mummini Leena Kapiainen on kotoisin Hartolan Yölinnusta. Kesiään hän vietti oman mumminsa luona Urrion saaressa, jossa hän opetteli uimaan pitämällä lehmän hännästä kiinni. Hänen oma mumminsa oli pieni ja hymisi ääneen, jos joku alkoi puhua toisista pahaa. Tätä pientä mummia oma mummini muistelee edelleen lämmöllä.

Kasvettuaan mummini matkusti emäntäkouluun Karkkuun. Hänellä oli jo silloin kehno suunnistustaito, joka ei ole iän myötä parantunut, joten hän jäi jokaisella pysäkillä junassa pois. Matkanteko kesti kauan, kuten voi arvata. Toiseksi viimeinen pysäkki oli Kalkku, joten sinne illaksi selvittyään hän oli varma, että oli vihdoin perillä.

Emäntäkoulussa mummi opetteli kaikenlaisia niksejä, jotka liittyivät paitsi ruoanlaittoon, myös maanviljelyyn ja eläimien hoitoon. Mummista kasvoikin hyvä porsittaja, joka myös tarvittaessa työnsi naapureiden ainoiden emakoiden suolet takaisin paikoilleen ja varmisti parilla tikillä, että ne siellä myös pysyvät.

Kävi mummi nuorena harjoittelussa pankissakin ja sai rautaisen päässä laskemisen taidon. Hän opetteli tilinpitoa ja muistaa edelleen muistuttaa lapsenlapsille, kuinka työkokemusta kannattaa hankkia ilman palkkaakin.

Opiskeli mummi vielä karjatalousteknikoksikin, joka tuona aikana oli tyttölapselta jo korkea koulutus, kuten mummi on muistuttanut. Koulutus kesti tuolloin vuoden, jota mummi on myöhemmin pitänyt täysin riittävänä päivitellessään nykyisten koulutusten kestoa.

Sittemmin mummi löysi papan, jonka kanssa he saivat yhteensä neljä lasta: minun äitini, tätini ja kaksosenot. Kesäisin pihapiirissä oli jos minkälaista lainalasta: englantilaisia lapsenlikkoja, jotka nukkuivat pitkään ja halusivat opetella suomea ja mökkiläisten lapsia. Pitkään samassa talossa asui myös mummini vahvatahtoinen anoppi ja tämän hiljainen mies.

Päätalon navetassa oli lehmiä, pelloilla viljaa, pihalla mansikkamaa ja metsät täynnä puuta. Mummin johdolla alkoi pihapiiriin kehittyä myös muuta, nimittäin lomamökkibisnes. Mökkiläiset löytyivät varsinkin alkuun Saksasta ja sittemmin monesta suomalaismökkiläisestä tuli vakiokävijä vuosikausiksi.

Mökkiläisiin liittyy useita tarinoita. Yksi tarinoista kertoo siitä, kuinka mummilla oli voimaa kuin pienessä kylässä.

Mummo sai tietää, että yhdellä vuokramökeistä on väkivaltainen mies, joka humalassa pahoinpitelee vaimonsa. Mummi lähti mökille rauhanturvaajaksi, otti kainaloon halon ja karjaisi miehelle, että nyt nukkumaan. Mies ei empinyt, vaan totteli. Mies kertoi muistaneensa nähneen mummin nostaneen 50 kiloisia maitotonkkia ja ettei hän itse olisi niitä jaksanut nostaa, joten parempi oli totella.

Mummi myös myi isoja ruokapitoja suurille herroille tarjoten majavapullia ja saunottaen miehet savusaunan lämmössä.

Synnyin ensimmäisenä lapsenlapsena, kun mummi oli vasta hieman päälle viisikymppinen. Vietin kesäisin aikaa riihessä, joka sijaitsi mummilan kyljessä. Mummilassa minua kasvatettiin ruisleivällä ja kotikaljalla, jota laitettiin tuttipulloon. Rautainen lapsi minusta kasvoikin, hemoglobiinia ihmeteltiin neuvolassa asti.

Mummi oli lapsuudessani vahva teonsana, joka hakkasi kangaspuita, jauhoi lihaa, vaivasi leipää ja juotti riikinkukkoja tuttipullolla. Pihastaan hän myi vaikka juhannusaattona mansikoita mökkiläismiehelle, joka tuli ostamaan perunoita, kova myyjä kun oli.

Hän keksi lapsenlapsen näkökulmastakin aina jotakin tekemistä: hyppimistä kerihangella, muulin ja aasien rapsuttelua, pellon ympäri hiihtämistä, olkihimmelin kokoamista, possun ruokkimista ja virkkaamista. Hän hankki minulle ja veljelleni jättimäisen nallen ja nimesi sen Syylliseksi, jotta tunnustaisimme kaikki pienet töllintyömme Syyllisen avulla. Iltaisin hän lauloi pitkäveteisesti laulua ”mummo kanasensa niitylle veipi” ja kuiskutti ennen nukahtamista ”lämmin henkäys peiton alla, pieru se on, pieru se on”.

Päivisin mummi treenasi minun ja veljeni kanssa etenkin laulua, joka kertoo iloisesta purosta ja Anttilasta, joka ampaisi ylös vuoteestaan. Niitä sitten esitimme seurojentalolla. Opetti hän meille kontin kielenkin, jota käytti lapsuudessaan ja silloin kun halusi anopilta salaa puhua äitinsä kanssa. Kontin kieli toimii niin, että otetaan jokin sana ja kontti. Esim. jos halutaan sanoa ”sana”, kontin kielellä se on kona santti.

Metsään mummi vei myös marjaan, vaikka pelkäsikin eksyvänsä. Muistan, kuinka kerran mummin kanssa teimme valtavalle kivelle naavaparran ja helmistä silmät ja metsään rakennettiin satumetsä. Mummo ei myöskään pelännyt huvipuistossa, vaan hyppäsi kanssamme idän pikajunaan lukemattomia kertoja.

Kun enoni alkoivat yhdessä pyörittää tilaa, mummini alkoi tehdä papan kanssa pientä kiinteistöbisnestä ja keksi jos minkälaisia erilaisia käsitöitä: sokerilla kovetettuja maljakoita, virkattuja vauvoja ja kaljapurkkihattuja.

Energiaa riitti vielä kuitenkin muuhunkin.

Kun tätini sairastui synnytysmasennukseen, hoiti mummi tytärtään ja lastenlastaan niin kauan kuin tarve vaati. Kun aika tuli, alkoi hän omaishoitamaan omaa äitiään, joka loppuaikoina menetti muistinsa ja pelkäsi mörköjä vuorokauden ympäri.

Kun taas kylän koulu oli lakkautusuhan alla, tormistui mummi ja hommasi yli kolmekymmentä henkeä muuttamaan kylään. Tämän lisäksi hän etsi taloja, jota voisi kunnostaa tulokkaille ja organisoi lapsensa ja lapsenlapsensakin avuksi. Sittemmin kun kyläkoulu lakkasi, osallistui mummini sen pyörittämiseen vapaana ja villinä kyläkouluna. Hän opetti koululla käsitöitä kärsivällisesti ja keräsi rahaa monin eri keinoin. Näihin rahanhankintakeinoihin kuului mm. yli 10 000 tuohisormuksen tekeminen, parin sadan saunavastan tekeminen ja huutokauppojen organisoiminen. Kun hän soitteli poliitikoille asiasta, saattoi hän kirjoittaa muistikirjaan kymmenenkin kertaa ”pieru, pieru, pieru”.

Koulutaistelusta valmistuu pian dokumentti ”Kun koulu vapautui vankilasta”, jossa mummikin kertoo autenttisesti kokemuksistaan.

Koulutaistelun jälkeen mummi omaishoiti vielä miestään sen ajan kuin tarvitsi.

Olettekin ehkä saaneet jo jujusta kiinni. Minun mummini on erikoismummi. Kun hän päättää jotain, sen tietävät kaikki. Mummini on opettanut, että ei kannata tehdä pieniä asioita, jos voi samalla tehdä suuria asioita. Jos se vaatii luonnetta kuin isollakin luonnonvoimalla, niin olkoon sitten niin.

Toisena aikana mummini olisi varmaan mennyt kauppakorkeaan ja perustanut useita firmoja, sen verran bisnesorientoitunutta ajattelua mummollani on aina ollut. Toisena aikana hän tuskin olisi myöskään ajautunut hoivaajaan rooliin niin monta kertaa elämänsä aikana, sillä luonteeltaan hän ei ole varsinainen hoivaaja.

Mummini on kuitenkin tehnyt, mitä on katsonut velvollisuudekseen.

Yksi asia, joka mummille on maailman vaikeinta, on avun vastaanottaminen. Hän totesi melkein 80-vuotiaana, että ”hoivatkaa sitten, kun olen vanha, hoivatkaa sitten oikein kunnolla”. En tiedä kuitenkaan, tuleeko sellaista aikaa ikinä, että hän suostuisi vanhaksi. Ikäänsäkin hän kommentoi vaan siten, että ”ikähän on mielentila ja minä en tunne itseäni vanhaksi, en sitten yhtään”. Ja niinhän se on. Aika on ihmisen määrittelemä, joten miksipä ei ihminen voisi samalla perusteella määritellä, minkä ikäinen tuntee olevansa.