Kirkkoherra Eino Rauha puhui äitini Laura Karin siunaustilaisuudessa, elokuussa 2004. Hän vertasi elämää kankaaseen, joka otettiin kangaspuista pois, kun se oli valmis. Äitini elämän vahvuuksia olivat isänmaallisuus, käytännönläheisyys, luovuus ja sisu.

Lapsuus Haapajärvellä

Nuori aviopari Feliks ja Elisabet Kasari muuttivat vuonna 1904 hallaiselle kylmälle tilalle Haapajärvelle Jalasjärveltä. Ensin tontille tehtiin vinttikaivo, asuintalon lähelle luonnonkivinavetta, talli, aitta ja tarvittavia varastoja.

Ympärillä oli suo, jonka kuivattamiseen tarvittiin pitkäjänteistä ojitusta hartiavoimin kuokkimalla. Perheeseen syntyi kymmenen lasta, joista neljä kuoli kulkutauteihin jo pieninä. Kansakoulussa Laura oppi lukemaan ja laskemaan. Kansanopiston kudonta- ja ompelulinjalla hän oppi teoriaa tärkeille taidoille.

Muutto Laihialle

Maaseudun Tulevaisuus -lehdestä Laura huomasi ilmoituksen, jossa Sorvarin taloon haettiin emännöitsijää. Laura matkusti Laihialle junalla. Hän kutoi käyttötekstiilejä talon tarpeisiin. Nopeasti vilkas nainen tutustui kylän muihin nuoriin.

Laihian Lotta Svärd -järjestön puheenjohtaja tuli pyytämään häntä Lotta-kahvilaan emännäksi vuonna 1936. Kun kotitilalle Haapajärvelle piti hankkia hyväsukuisia vasikoita, Lauran askeleet veivät Potilan Karin tilalle navettaan, jossa isäntä esitteli lehmät ja vasikat. Tytär Tyyne kutsui tupaan kahville ja esitteli karjan kantakirjat. Englantilaisen Ayrshire-rodun karja tarkastettiin karjakon toimesta joka kuukausi. Maidon koostumus ja rasvaprosentti kertoivat lehmien terveydestä.

Talon päärakennus remontoitiin 1930-luvulla täydellisesti, kaikki huoneet ja lämmitysjärjestelmä. Tilaa tarvittiin, koska tuolloin monta sukupolvea asui samassa talossa. Vanha pohjalaistyylinen ”kaksfooninkinen” talo oli valmistunut suurten nälkävuosien aikaan 1860-luvulla. Tila oli ollut saman suvun hallussa jo vuodesta 1627 alkaen.

Pihapiiriin kuuluivat harmaakivinavetta, jossa oli parret kymmenelle lehmälle, karsinat vasikoille, lampaille ja porsaille, joita kasvatettiin joulupöytään. Metsälähteestä tuli vesi navettaan, joka oli emännän vastuulla. Sähköt navettaan saatiin vasta 1950-luvulla ja lypsykone voitiin hankkia helpottamaan arkea.

Läheltä löytyi vielä heinä- ja olkilato, polttopuille oma varasto, aitta, jossa oli rehuviljaa jauhava kotitarvemylly. Sadan metrin päässä palovaaran takia sijaitsi vanha harmaalautainen riihi. Talli oli isännän valtakuntaa. Siellä oli pilttuut viidelle hevoselle, karsinat varsoille ja eteisessä hyvässä järjestyksessä hevosten riimut, valjaat ja suitset. Armas-isäntä kengitti ja hoiti hevoset itse. Viereisessä ladossa säilytettiin kärryjä ja maatalouskoneita.

Nuoripari

Näin Lauran ja Armaan seurustelu alkoi ja heidät vihittiin lokakuussa 1938 Haapajärven kirkossa. Talvisota syttyi syksyllä. Armas siirtyi rintamalle ajomieheksi, kotirintamalla Laura odotti ensimmäistä lastaan. Joulukuussa 1939 saapui ensimmäinen suruviesti, kun vuonna 1914 syntynyt veli Lauri Johannes kaatui Korpiselän Tolvajärvellä. Tammikuun 26. päivänä Eino-veli kaatui Viipurin Tammisuolla. Hautajaisten aikaan helmikuun puolivälissä syntyi Lauran ja Armaan esikoispoika Haapajärvellä. Hänet kastettiin kaatuneiden veljien mukaan Lauri Eino Olaviksi.

Perhe kasvaa

Syyskuussa 1941 syntyi perheeseen toinen poika Erkki ja 1943 ensimmäinen tytär Lea. Rauhan tultua syntyi toinen tytär Ulla-Maija heinäkuussa 1945 ja 1947 kolmas poika Tuomo. Perheen kuopus Päivi näki päivänvalon 1950. Kaikki lapset syntyivät kotona kätilön avustamana.

Koko sodan ajan Laura teki vanhan isännän kanssa peltotöitä, mutta myös tuvassa ahkerat naiset valmistivat paketteja rintamalle. Leivottiin hyvin säilyviä limppuja, maustekakkuja ja kudottiin villasukkia ja muita tarvikkeita rintamalle lähetettäväksi. Isä-Armas jakoi viikoittaisen paketin muiden sotilaiden kanssa. Tästä kiitoksena äitimme sai kauniin puhdetyönä veistetyn, nimikirjaimin ja sydämin koristellun kauhan.

Rauhan aika

Pariisin rauhan jälkeinen aika kotirintamalla palautui hiljalleen entisiin uomiinsa. Väsyneet, usein sairaatkin miehet palasivat kotiin ja aloittivat arjen askareet naisten rinnalla.

Elettiin omavaraistaloudessa. Ruoka tuotettiin omalla tilalla. Talon yläkertaan muutti siirtolaisperhe Karjalasta. He asuivat muutaman vuoden, kunnes saivat oman talonsa valmiiksi. Lauantaisin lämmitettiin iso leivinuuni, jossa ensin paistettiin riisipiirakat. Sultsinat sulivat suussa, kun piirakan kuoret paahdettiin hellanlevyllä, voideltiin ja siveltiin pintaan mannapuuroa. Sultsinat käärittiin rullalle ja ne maistuivat kylmän maidon kanssa. Hieno muisto lapsuudesta on karjalan murre, joka iloisuudellaan erosi pohjalaisesta vakavasta puheesta.

Harrastukset

Laura Karin sydäntä lähellä oli maanpuolustustyö, johon hän osallistui sodan jälkeen toimimalla invalidinaisissa. Hän toimi maatalousnaisissa ja lisäksi sanomalehti Ilkan asiamiehenä kymmeniä vuosia. Nuorisoseuratoiminta sai ahkeraa talkooväkeä, kun Laura oli keittiössä esim. kruunuhäiden aikana ja Armas Kari soitti salin puolella viululla kansanmusiikkia hääväelle. Seurakunnan diakoniatyössä ompeluseuroja pidettiin vuorotellen eri taloissa.

Taiteellinen Laura oli mestari luomaan kodin hengen sisustamalla kauniilla kudonnaisilla niin seinät kuin lattiatkin. Hän kutoi kangaspuissa vaaleat matot kesäkäyttöön ja tummemmat talveksi. Ikkunaverhot olivat itsekudotut. Hyvän suunnittelun tuloksena lapsille syntyi kouluvaatteet ja vaatteet niin juhlaan kuin arkeenkin.

Uusi harrastus, posliinimaalaus alkoi syksyllä 1957, kun viimeinenkin lapsista lähti kouluun. Kaikki lapset saivat erilaiset, käsinmaalatut kahvikalustot, taide-esineitä niin lautasina seinälle kuin vaaseina pöydällekin. Vaadittiin vakaata kättä, kun kultauksen piti onnistua kertavedolla. Sitä ei voinut uusia. Iloa arkeen tuotti myös käynti vaasalaisissa huutokaupoissa, joista löytyi yläkertaan kalusteet. Tilat sopivat paremmin isommallekin väelle.

Lapsenlapset

Vuonna 1964 syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, kaikki yhteenlaskettuina kaksitoista. Heillä on jo kuusitoista lasta, eli Lauralle tärkeä jatkuvuus on taattu. Ne arvot, joita Laura siirsi eteenpäin, olivat ahkeruus, raittius ja usko omaan tekemiseen yhdessä lähiympäristön kanssa. Koko kylä kasvatti meidät – suuret ikäluokat.

Mumma oli aina käytettävissä ja tuli auttamaan lastenlasten hoidossa. Hän jäi leskeksi vuonna 1978 ja muutti kirkonkylään. Virkeänä ja seurallisena hän osallistui eläkeläisten kerhotoimintaan ja vieraanvaraisena oli valmis tarjoamaan kahvit keittiössään kaikille kävijöille. Viimeiset kymmenen vuotta hän vietti vanhainkoti Toiskassa nukkuen siellä ikiuneen 94 vuoden iässä.