Laila Pietilä - Sota-ajan lapsuuskokemukset ja luottamus pienten ihmisten pieniin tekoihin

ALUKSI

Äitini Laila Pietilä, o.s. Tyvelä on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän. Hän syntyi Haukiputaalla 1928, kasvoi sotavuosina pikkutytöstä nuoreksi ja avioitui sodan jälkeen sotaveteraani-isäni kanssa. Muistan omasta 1960-luvun lapsuudestani irrallisia tarinoita tai tarinan pätkiä, joita minulla on nyt tilaisuus täydentää ja liittää yhteen yhdessä äitini kanssa muistellen. Keskustelumme rönsyilee, mutta sen punaisena lankana tuntuu kulkevan yhteinen havaintomme siitä, kuinka ihmeellisellä tavalla lapset löytävät paikkansa ja tehtävänsäkin ja kuinka aikuiset kuin luonnostaan suojelevat lapsia liian rankoilta kokemuksilta.
Laila-äitini on tätä kirjoittaessani 93-vuotias pirteä ja aivan yhtä positiivinen, kuin aina ennenkin. Juuri tuo positiivisuus, auttamisen halu ja usko pienen ihmisen vaikuttavuuteen kuvaavat äitiäni poikkeuksellisella tavalla. Äidin sotavuosien muistoja kuunnellessani saan selityksen ja tulen vakuuttuneeksi siitä, että juuri nuo pienen tytön suuret kokemukset omasta vaikuttavuudesta ja mahdollisuudesta toimia oman perheen, lähiyhteisön ja jopa koko Suomen hyväksi ovat vaikuttaneet äitini persoonaan ja onnellistaneet hänen ja koko perheemme elämää. Auttamisen halu ja sen tuoma ilo kuvaavat leimallisesti äitiäni. En voi välttyä ajatukselta, että tuo läpi elämän tyydytystä tuottava luonteenpiirre voisi osaltaan olla äidin pitkän ja hänen onnelliseksi kokemansa elämän salaisuus. Onhan se jo tieteellisestikin todistettu, että vapaaehtoistyö ja toisten auttaminen onnellistuttavat myös itse auttajaa.

Pikkulottatoiminta – pienet tytöt suurella asialla

Sotavuosina, kun isät, miehet ja pojat olivat rintamalla, naisilla oli kädet täynnä työtä. Koti- ja maataloustöiden lisäksi naiset osallistuivat yhteisiin aputöihin, joihin työvelvollisuuslaki velvoitti kaikki 18-59-vuotiaat. Pateniemessä aputöitä organisoi työvoimapäällikkö Veikko Virpimäki. Jokaisen naisen piti esimerkiksi tehdä motti (1m2) polttopuita lähimetsistä, jotta Pateniemen talot pysyivät lämpimänä talvella.
Me lapset pystyimme auttamaan asiassa keräämällä käpyjä metsästä isoihin säkkeihin ja laatikoihin. Muistan, kuinka kilpaa keräsimme aina ensin isot kuusenkävyt, koska isoilla kävyillä säkki tuli nopeasti täyteen. Yhdessä pikkusiskojeni ja ystäväni Sinikan työnsimme isoja käpykuormia kotiin Kalle-pappani tekemillä isoilla ja painavilla kottikärryillä. Kärryn puuratas pyöri pienten tyttöjen puskemana metsästä kotiin, jossa kaadoimme käpykuormia isän tekemään suureen käpylaariin. Laarista käpyjä sitten haettiin ämpärillä ja keittiön hella lämpeni nopeasti niin meillä Tyvelässä kuin ystäväni Sinikan kotona Risuniityn koululla. Kun meidän tyttöjen palelevat varpaat ja tiskivesi lämpenivät hellan lämmössä, kaikki oli kotona hyvin. Mieltä lämmitti tietoisuus siitä, että olimme omalla käpykeräilyllämme säästäneet vähäisiä polttopuita sekä tuoneet iloa ja lämpöä koteihimme.
Muistan erityisellä lämmöllä Risuniityn koulun opettajia Iida Jussilaa ja Eeva Veijolaa sekä Suomen vanhinta lottaa Salme Haltiaa, jotka pyörittivät sota-aikana koululla pikkulottatoimintaa. Iältään noin 8-16-vuotiaat pikkulotat kantoivat vettä kaivosta, käärivät sideharsorullia, kuorivat perunoita ja auttoivat “oikeita lottia” ruoan laitossa, kun sotilaita majoitettiin koululle sodan eri vaiheissa. Me pikkulotat teimme paketteja tuntemattomille sotilaille rintamalle ja opimme lottien mukana myös kutomaan sukkia ja kynsikkäitä rintamalle tehtäviin paketteihin. Tuntemattoman sotilaan pakettiin käärittiin leipää, tupakkaa, lämpimiä vaatteita ja kaikkea mitä perheet kodeistaan pystyivät antamaan. Muistan tunteen, joka pienen tytön rinnassa sykki, kun potkin isän tekemällä potkukelkalla Pateniemen postiin viemään paketteja lähetettäväksi tuntemattomille sotilaille rintamalle.
Kolmekymmentä- ja neljäkymmentäluvuilla Lotta Svärd perusti Lottakioskeja eri puolille Suomea. Myös Pateniemen vanhantien varressa oli Lotta Svärdin kioski, jossa olin muiden pikkulottien kanssa iltaisin myymässä ja tiskaamassa kahvikuppeja. Myytävänä oli ainakin pihlajamarjamehua ja -karamelleja, pullaa, teetä, lehtiä ja tupakkaa.
Me lapset emme kokeneet olevamme ulkopuolisia, vaan mukana toimiminen ja auttaminen loivat meille tunteen mukana olemisesta, hyödyllisyydestä ja merkityksellisyydestä. Koimme vahvasti, että pienikin ihminen voi vaikuttaa ja luoda iloa pienillä teoillaan. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen – ajan henki oli sellainen.
Sotavuosina, kun isät ja pojat olivat rintamalla, naiset, lapset ja vanhukset pitivät kotirintamaa pystyssä. Syksyisin me pikkulotat kävimme Pateniemen taloissa auttamassa esimerkiksi perunannostossa. Muistan vieläkin, kuinka loppumattoman pitkältä perunapenkit tuntuivatkaan, kun kuokimme niitä tyttöporukalla. Saimme paljon kiitosta taloista ja koimme perunoita kellareihin varastoidessamme konkreettisesti toimintamme merkityksellisyyden ja hyödyn. Lottatoimintaa voisi ehkä verrata tämän päivän lasten harrastustoimintaan, jossa lapset saavat toimia yhdessä vetäjiensä luotsaamana. Lottatoiminnassa opimme paljon ja monelle pikkulotalle oma tuleva työ tai ammattikin saattoi aueta lottatoiminnan kautta, ammattiin valmistavaa koulutusta, kun ei tuohon aikaan juuri vielä ollut ainakaan tytöille.

Koulu – lupa ja aikaa leikkiä

Meistä lapsista tuntui, että sota oli jossain muualla ja rintamalle lähettämämme sukkapaketit lähtivät johonkin kauas. Hanna-äiti ja koulumme opettajat osasivat pitää lasten elämän ja ajatukset turvallisina. Koulupäivät loivat arkeen turvallisia rutiineja ja koulussa, toisin kuin kotona, meillä oli aikaa ja lupa myös leikkiä. Opetuksessa painottui isänmaallisuus, puolustushenki ja yhteisen työn merkitys. Olen usein ihmetellyt, miten viisaasti opettajamme osasivat suunnitella jopa koulukäsityöt. Muistan, kuinka suuri työ pienelle koululaiselle oli virkata koulukäsityönä itselle alushame puuvillalangasta. Kaikki me virkkasimme ja näin me saimme lämpimät alushameet ja jokainen tyttö oppi varmasti virkkamaan. Jälleen kerran saimme huomata, kuinka omalla toiminnallamme voimme saada aikaan yhteistä hyvää ja iloa itsellemmekin.
Koulussa me lapset kyllä huomasimme, että iltapäivällä kello yhden aikaan opettajat kokoontuivat aina kuuntelemaan uutisia. Sama kellonaika oli päivittäin jännittävä hetki myös kotona. Silloin askareet taukosivat ja hiljaisuus täytti kodin. Aikuiset kokoontuivat kuuntelemaan uutisia radion ääreen.  Erityisesti sotaa edeltävänä aikana ilmassa oli jännitystä. Aikuiset kuuntelivat radioista Suomen ja Venäjän välisiä neuvotteluja ja me lapsetkin aistimme sodan uhan. Syksyllä 1939 opettajamme Eeva Veijoila palasi uutislähetyksen äärestä luokkaan ja sanoi: ”Lapset, sota on syttynyt, lähtekää kotiin.” Kotiovelle saavuttuani minua kummastutti se, että ulko-ovi oli laitettu lukkoon. Niin ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin. Meistä kaikista tuntui, että nyt sota on kaikkialla ympärillämme ja ehkä kotioven lukitseminen toi edes pientä turvaa yhteiseen hätäämme ja huoleemme. Koulua käytiinkin sotavuosina talvisotaa lukuun ottamatta normaalisti ja koulu toi lasten elämään päivittäisiä rutiineja, iloa ja turvaa. Talvisodan syttyminen marraskuussa 1939 sulki koulut seuraavaan kevääseen asti. Muistan tuon talven ilmahälytykset ja sen, kun valkoinen lakana harteilla juoksimme pommisuojaan koulun perunakellariin. Voi kuinka paljon me ikävöimmekään tavallisia koulupäiviä ja omia opettajiamme!
Me kasvoimme nuoriksi kaiken työn ja touhun keskellä. Pidin koulusta ja se oli tärkeä asia siinäkin mielessä, että meidän lasten arjessa säilyi sotavuosinakin turvallisuuden tunnetta lisäävä arjen rutiini. Hain tyttökouluun noin 11-vuotiaana mutta kun koulun alkaminen tuli syksyllä ajankohtaiseksi, isäni totesi: “Laila, sinua tarvitaan kotona ja kaupassa, et voi lähteä kouluun.” Asiasta ei keskusteltu sen enempää, enkä muista äitimme kommentoineen asiaa lainkaan. Toki tiesin valtavan työmäärän, joka kotona oli, koska perheemme piti kodin yhteydessä sekatavarakauppaa.  En kapinoinut isän päätöstä vastaan, vaan ehkä päinvastoin tuo luottamuksen ja tarpeellisuuden osoitus minua kohtaan vain lisäsi tunnetta omasta merkityksellisyydestäni ja vaikuttavuudestani yhteisen hyvän eteen.

Koti – lapset apuna ja ilonpisaroina

Talvisodan aikana kotien ikkunoihin kiinnitettiin Molotovin kartiineja, paperista valmistettuja ja Neuvostoliiton ulkoministerin mukaan nimettyjä pimennysverhoja, jotta kotien valot ja asutus eivät näkyisi iltaisin ja öisin viholliskoneisiin.  Kotien pihapiireihin rakennettiin pommisuojia ja koska ruoasta oli pulaa, kansanhuoltoministeriön määräyksestä välttämättömyyselintarvikkeita alettiin säännöstellä syksyllä 1939. Kaikki ruoka meni kortille. Ostokortista leikatulla kupongilla jokainen sai ostaa maitoa, leipää, voita tai sokeria tietyn määrän. Henkilökohtaista voiannosta käytettiin harkiten tai se säästettiin äidille leipomiseen. Elintarvikkeiden säännöstelyllä taattiin ruuan riittävyys kaikille ja minusta tuntuu, että me lapset opimme tämänkin toimenpiteen kautta kunnioittamaan paitsi ruokaa, myös ihmisten tasapuolista kohtelua.
Naapuriston isiä ja poikia kutsuttiin palvelukseen ja pian alkoi kantautua myös suruviestejä rintamalla kaatuneista miehistä. Haukiputaan pappi vei suruviestejä koteihin polkupyörällä kulkien. Pappi saattoi myös soittaa suruviestin välityspyynnön äidilleni, koska kodissamme oli yksi Pateniemen harvoista puhelimista. Näin äidistäni, kuinka raskas tämä tehtävä oli hänelle – kaikki perheet, pojat ja miehet olivat tuttuja ja läheisiä. Jokainen viesti viilsi läheltä ja syvältä. Näinä hetkinä me lapsetkin koimme sodan koskettavuuden ja mielestämme kaukana oleva sota oli yhtäkkiä Pateniemessä.
Sota-aikana kotirintamalla vallitsi selviytymisen ja kamppailun ilmapiiri, jossa surua ja ikävää ei voinut päästä valtaan. Kyllä kotirintamalla jaksetaan, kunhan raja pitää ja miehet selviävät rintamalla, oli ajan henki. Me lapset aistimme äitiemme surun ja väsymyksen. Tämä oli omiaan vain lisäämään lasten tietoisuutta ja halua toimia kodin, lähiyhteisön ja kansakunnan hyväksi. Me lapset emme näyttäneet omaa suruamme, pelkoa tai isän ikävää, vaan pyrimme kaikin keinoin tuomaan ilon pisaroita kodin arkeen ja mahdollistamaan Kotirintama kestää -iskulauseen todentumisen omassa kodissamme.
Useimmissa kodeissa oli paikalla vain lapsia, naisia ja vanhuksia. Kun meidän isämme oli rintamalla, äiti ja me kolme tytärtä asuimme nelisin kotitalossamme pohjoiseen menevän maantien varrella. Isän vuonna 1928-29 rakentamassa talossamme oli Sekakauppa O.E. Tyvelä ja pelottavimpina aikoina me menimme äidin ystävän Forsmanin Eevan luokse yöksi. Myös Eeva oli talossaan keskenään lastensa kanssa ja yhdessä ollessamme me kaikki tunsimme olomme turvallisemmaksi. Tammikuussa 1940, kun Oulua pommitettiin, Forsmanin perhe tuli yöllä meille ja menimme kaikki meidän kellariimme pommituksia turvaan. Me lapset uskoimme olevamme perunakellarissa turvassa mutta muistan hyvin, kuinka suuri huoli Hanna- ja Eeva -äideillä oli Oulussa koulua käyvistä ja siellä tuttavaperheissä asuvista sisaruksistamme Paulasta, Maijasta ja Pekasta.
Sota-aikana kaikki perheet tukivat ja auttoivat toinen toistaan niin peltotöissä kuin vaikka lämmityspuiden hankkimisessa.  Perheet yrittivät sodasta huolimatta elää niin normaalia elämää, kuin vain oli mahdollista. Äidit yrittivät turvata lasten elämää ja luoda arkea, jossa lapset saivat leikkiä ja unohtaa ympärillämme olevan sodan. Käpymetsässä, perunamaalla, leikkimökissä tai uimarannalla sota unohtuikin ja lapset saivat elää lähes normaalia elämää. Mukava muisto on myös saunakutsut ystäväperheiden luo ja parhaimmillaan ystävien seurassa saatoimme jopa unohtaa sodan läsnäolon hetkeksi. Kerran talvisodan aikana naapuriperheen isä, rintamalta lomalla ollessaan, tuli hädissään sanomaan meille, että laittakaa nyt ihmeessä edes verhot kiinni, teiltä näkyy valot ja Oulua pommitetaan!  
Varmaan noin kymmenenvuotiaasta alkaen olin aina koulupäivän jälkeen perheemme kaupassa aputyttönä. Niinä päivinä, kun äiti lähti käymään tukkuliikkeessä, minulla oli lupa olla pois koulusta ja olin kaupassa töissä. Olin myös tottunut nuoresta tytöstä lähtien asioimaan postissa äidin asialla. Äidilläni Hannalla oli ihmeellinen luottamus minuun jo hyvin nuorena, kun hän lähetti minut maksamaan kaupan laskuja postiin. Minulla oli paljon rahaa mukanani, eikä kukaan tuntunut pelkäävän, että hukkaisin tai joku voisi viedä laskurahat.
Me sisarukset opimme jo hyvin pieninä tyttöinä olemaan äidin apuna kaupassa. Purimme kuormia, täytimme hyllyjä ja käärimme paketteja jo pikkutyttöinä. Asiakkaita aloimme palvella heti, kun näimme myyntitiskin yli.  Silloin kun ehdimme leikkimään, leikimme kauppaleikkiä kotipihalla tai isän tekemässä leikkimökissä. Toki teimme myös käpylehmiä ja niiden aitauksia.
Kerran, kun äitimme oli käymässä Oulussa tukkuliikkeessä, ajattelimme pikkusiskojeni Paulan ja Sirkka-Liisan kanssa yllättää kotiin palaavan äidin. Päätimme keittää mannapuuroa, jotta äitiä odottaisi kotona valmis ruoka. Ensimmäinen puuron keittäminen ei mennyt ihan suunnitelman mukaan. Puurosta tuli hirveän paksua ja jouduimme lisäämään maitoa ja vettä keitokseemme monta kertaa. Lopulta puuro ei enää mahtunut kattilaan ja kohta meillä oli kaksi kattilaa täpötäynnä mannapuuroa. Ilahduttamisajatus kääntyikin peloksi siitä, että äiti voisi olla vihainen ja piilotimme puurokattilat eteisessä olevaan ruokakaappiin.
Sota-aikana, kun aviomiehet olivat rintamalla, perheenäidit väsyivät vastuuseen, huoleen ja ainaiseen puutteeseen. Naapurissamme asui kuusilapsinen perhe, jonka äiti tuli iltapäivällä kauppaan ostamaan maitoa. Maito oli kuitenkin ehtinyt loppua ja sen kuultuaan, hän hermostuksissaan löi maitopäälärin kaupan tiskiin ja huusi minulle vihaisesti: ”Laita tyttö maitoa pääläriin!” Tilanne oli minulle paitsi pelottava, myös vaikea, koska tiesin, miten ikävää maidon puuttuminen oli lapsiperheelle. Seuraavana sunnuntaiaamuna sama äiti lähetti yhden pojistaan pyytämään minua käymään heillä: “Äiti käski Lailan tulla käymään meillä.”  Pelkäsin mennä, koska maidon loppuminen oli vielä mielessäni ja mietin myös, olenkohan vahingossa punninnut jonkin ostoksen väärin. Pakko oli kuitenkin mennä! Kun astuin sisään, perheen Lyyli-äiti sanoi, että käskin sinut syömään limppisoppaa. Helpotus oli suuri ja meillä oli mukava hetki yhdessä.

Siirtolaiset – Uudet ja ikuiset ystävät

Sodan vaikutukset konkretisoituivat meille lapsille, kun Karjalan ja Petsamon siirtolaisille alettiin etsiä tilapäismajoitusta ja asuntoja. Kuten tiedämme, sotakorvaukset ja siirtoväen sijoittaminen olivat iso urakka ja haaste Suomelle. Meidän lasten elämään siirtolaiset toivat kuitenkin mielenkiintoisia asioita ja uusia ystäviä. Meille oli ihan luonnollista antaa kodeistamme tilaan niille, jotka sitä tarvitsivat. Naapurissa olevaan mummolaani muutti Varjosalon perhe ja meidän kotimme yläkertaan tuli asumaan mukava nuoripari, jonka mukana päätin lähteä ensimmäisen kerran tansseihin Pateniemen seuran talolle. Ylikäytävällä matkani kuitenkin keskeytyi, kun isä tuli pyörällä vastaan ja sanoi: ”Tie poikki tyttö!” Tansseihin en siis päässyt uusien ystävieni mukana, mutta ystävyyttämme se ei estänyt. Niin monet koko elämän mittaiset ihanat ja iloiset ystäväni ovat tulleet Oulun seudulle Karjalan siirtolaisina.
Naapuriimme tuli siirtolaisena Karjalasta myös Aino äitinsä kanssa. Perheen isä oli menettänyt toisen jalkansa rintamalla ja oli sotilassairaalassa. Me tytöt ystävystyimme heti Ainon kanssa. Kaikki leikit ja touhut olivat yhteisiä niin metsässä kuin kasvimaallakin, ja pikkuhiljaa Aino muutti kaikessa hiljaisuudessa meille ihan asumaan. Ainon äiti, joka teki raskasta laivanlastaustyötä, hyväksyi tyttärensä ratkaisun.  Välillemme muodostui ikuinen ystävyys, joka jatkuu edelleen, vaikka asumme nyt eri puolilla Suomea.
Karjalasta tulleet ihmiset olivat valoisia ja iloisia ihmisiä. Ystävystyin monien kanssa. Heidän kanssaan opimme leipomaan karjalanpiirakoita ja he tutustuttivat meidät pohjoisen ihmiset myös sieniin. Sienisalaatti tai -kastike oli meille ihan uusi herkku.

Saksalaiset sotilaat – ensikosketus kansainvälistymiseen

Jatkosodan loppuvaiheessa Oulussa oli paljon saksalaisia sotilaita. Muistan, kuinka meidän suomalaisten silmissä hyvin puetut sotilaat tulivat kodin keittiöön ja laittoivat itselleen ruokaa puuhellalla. Heidän repuistaan kaivamat säilykepurkit herättivät meissä kummastusta. Syötyään sotilaat siivosivat jälkensä ja jättivät säilykepurkin tai pari keittiömme pöydälle. Yhteistä kieltä ei ollut mutta heidän hyvä käytöksensä herätti luottamusta ja olihan meillä yhteinen vihollinen. Saksalaista päällystöä ja suomalaisia upseereja myös sijoitettiin asumaan meidänkin kotitalomme yläkertaan ja kodin jakaminen oli meille lapsille ihan luonnollista.
Tuhannet saksalaissotilaat erottuivat Oulun katukuvassa ja myös Pateniemen Porilan männikköön oli majoitettu saksalaisia sotilaita. He asuivat suurissa teltoissa ja iltaisin sieltä kuului reipasta laulua ja soittoa. Venäläisten sotavankien lisäksi, me emme olleet koskaan aiemmin elämässämme olleet tekemisissä vieraan kielen tai muunmaalaisten ihmisten kanssa ja näin me nuoret tietämättämme otimme ensiaskelia kansainvälistymiseen. Me tytöt toki myös kuulimme ja näimme, kuinka jotkut isommat tytöt seurustelivat saksalaisten sotilaiden kanssa.
Syksyllä 1944 solmitun aselevon ehtoihin kuului, että Suomessa olevat saksalaissotilaat riisutaan aseista ja saksalaisia sotilaita alettiin evakuoida Lappiin ja sieltä Norjaan. Saksalaisia lastattiin laivoihin sekä juniin ja he lähtivät kohti pohjoista autoineen ja hevosineen. Oulu ja kotiseutumme sijaitsivat aselepolinjalla, olihan saksalaisten kanssa sovittu, että Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäisivät suoraan suomalaisille. Oulusta pohjoista kohti mennessään he katkoivat puhelinlinjat, pylväitä kaatui maantien varteen ja Haukiputaalla he räjäyttivät Kiiminkijoen sillan mennessään. Tästä alkoi Lapin sota ja saksalaisista tulikin yhtäkkiä vihollisiamme.

Rauha – katse tulevaan – menneisyyteen ei katseltu

Sodan loputtua kävelin luokkakaverini Paulan kanssa koulusta Taskiselle Paulan kotiin, Paula kertoi isoveljiensä Juhanin, Olavin ja Kalevin palanneen rintamalta kotiin. Rintamalta palanneiden miesten tapaaminen jännitti ja nuo 20–26-vuotiaat sodan käyneet miehet näyttivät silmissäni vanhoilta miehiltä. Sanoin käsipäivää sodan laihduttamille ja vanhentamille miehille enkä voinut aavistaa, miten kohtalo vielä puuttuisi peliin ja Olavista tulisi aviomieheni viisi vuotta myöhemmin.  Vanhemmat naiset tiesivät, miten sota oli kohdellut miehiä ja varoittivat seurustelemasta, saati kihlautumasta sodan käyneen miehen kanssa. Sukulaistäti neuvoi: “Jos sinun on pakko seurustella Taskisen poikien kanssa, riiaisit edes nuoremman veljen kanssa.” Jälkeen päin ymmärsin, että tätini varmaan yritti suojella minua sodan miehiin mahdollisesti jättämiltä arvilta. Kuten niin monesti, aikuisten neuvot kaikuivat kuuroille korville ja häät pidettiin syyskuussa 1950 kotipihallani Tyvelässä. 64 vuotta kestänyt avioliitto päättyi sotaveteraanipuolison poismenoon keväällä 2014.
Olen nyt jälkeenpäin ihmetellyt, kuinka emme mieheni tai ystäviemme kanssa juuri koskaan puhuneet sodasta ja sen kamaluuksista. Koko kansa katsoi vain eteenpäin. Kiihkeä jälleenrakentaminen ja yhteinen ponnistelu sotakorvausten eteen leimasi tuota sadan jälkeistä aikaa.

Lopuksi

Äitini kertoo, kuinka kodin ja perheen perustaminen sekä oman yritystoiminnan pyörittäminen toivat elämään aivan uuden sisällön, jossa ei annettu tilaa sodan muistoille. Vasta me sotaveteraanien lapset ja lastenlapset aloimme esittää vanhemmillemme kysymyksiä sodasta ja sen vaiheista. Onneksi ymmärsin ja ehdin isäni pitkän elämän aikana tallentaa edes jotain hänen muistojaan. Sen kuitenkin aina aavistin, että kaikkea isä ei halunnut meille lapsille ja lastenlapsille kertoa. Isäni viimeinen toivomus olikin: “Kunhan poikien (lastenlapset) ei koskaan tarvitse käydä sotaa, riittää että minä olin siellä!”
Me veteraanien lapset tiesimme isien olleen sodassa, mutta äitien elämästä ja toiminnasta sotavuosina en ainakaan minä ole kuullut lapsena tai vielä aikuisuudessanikaan juuri mitään. Vasta viime vuosina, melkein 80 vuotta sodan päättymisen jälkeen, olen ymmärtänyt alkaa kysellä äidiltäni hänen ja muiden sota-ajan lasten muistoja ja kokemuksia sotavuosilta. Olemmeko vieläkään ymmärtäneet, että myös lapset ja naiset kävivät sotaa ja ottivat kotirintamalla hoidettavakseen monia tehtäviä, jotka olivat aiemmin olleet miesten töitä. Nuo kokemukset ja muistot ovat monelle sota-ajan lapselle tai muihin pohjoismaihin lähetetyille sotalapsille ymmärrettävästi liian raskaita kerrottavaksi. Toisaalta onko meidän jälkipolvien kiinnostus keskittynyt pääasiassa rintamalla käytyyn sotaan ja naisten, lasten sekä vanhusten sotahistoria on jäänyt sivurooliin.
Työkeskeisyys, yrittäjyyshenki, lannistumattomuus, ilonpisaroilla eläminen, auttamisen halu ja myönteinen elämänasenne ovat muovautuneet juuri noista sota-ajan yhteisöllisistä hyödyllisyyden ja pienen ihmisen vaikuttavuuden kokemuksista. Uskonkin, että siinä piileekin myös äitini pitkän elämän ja positiivisen elämänasenteen salaisuus ja ehkä juuri tuo läpi elämän tyydytystä tuottava auttamisen halu on äidin pitkän onnelliseksi kokeman elämän salaisuus.