L. Onerva oli monella tapaa kiinnostava henkilö. Hän eli nuoren aikuisiän Venäjän vallan aikaisessa Helsingissä, aikana jolloin kansallisuusaate ja suomalaisen kulttuurin kansainväliset kontaktit olivat ajankohtaisia. Suomen itsenäistyttyä Onerva oli 35-vuotias runoilija, kirjailija, kriitikko ja kääntäjä. Hän oli naimisissa säveltäjä Leevi Madetojan kanssa ja hänellä oli suhde Eino Leinoon. Onerva oli sivistynyt ja itsenäinen kaupunkilainen nainen, joka uskoi naisen omaan vapaaseen tahtoon.

Onervasta tulee Onerva

Onerva eli oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen syntyi Helsingissä vuonna 1882. Hän oli vanhempiensa Johan ja Serafina Lehtisen ainoa lapsi. Ollessaan seitsemänvuotias hänen äitinsä joutui mielisairaalaan. Onervan isä puolestaan muutti työnsä vuoksi Kotkaan tytön ollessa yksitoistavuotias. Onervan kasvatti hänen isänsä äiti, mutta myös isä oli läheinen.

Onerva kävi koulunsa Helsingissä ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1901. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa taidehistoriaa vuodesta 1904 vuoteen 1911, mutta ei koskaan suorittanut loppututkintoa. Onervan kiinnostuksen kohteita olivat kielet – etenkin ranska – ja kirjallisuus, naisasiat, historia, kuvataide ja teatteri. Hän suunnitteli myös näyttelijän uraa.

Onervasta tuli Onerva, kun hän pääsi näyttämään runojaan J. H. Erkolle, joka keksi taiteilijanimen L. Onerva. Hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin Nuori Suomi -nimisessä joulualbumissa, minkä jälkeen tuotanto laajeni novelleihin ja romaaneihin.

Hänet palkittiin useilla valtion palkinnoilla. Vuonna 1947 hän sai Aleksis Kiven rahaston kunniapalkinnon. L. Onerva oli siis ennen muuta runoilija ja kirjailija. Hänen elämästään ja tuotannostaan ovat kirjoittaneet muun muassa Hannu Mäkelä teoksessaan Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä (2003) ja Anna Kortelainen teoksessaan Naisen tie. L. Onervan kapina (2006).

Onerva aikalaisineen

Kirjailija Anna Kortelainen on myös Ateneumin Onerva – Kaupungin naiset -näyttelyn kuraattori. Ateneum-lehden artikkelin mukaan Kortelaiselle tuli näyttelyä rakentaessaan tunne, että aikansa kulttihahmo Onervalla voisi olla enemmänkin kerrottavaa meidän aikamme ihmisille. Niinpä Anna Kortelainen kokosi laajan henkilögallerian Onervan ympärille ja kutsuu näin meidät tutustumaan muun muassa Helene Scherfbeckin ja Juho Rissasen taiteeseen, näyttelijätärdiivoihin Ida Aalbergiin ja Elli Tompuriin.

Esitellyiksi tulevat kritiikin kohteina olleet taiteilijat ja näyttelijät, Onervan opettajat ja ihailijat, kuten taiteilija ja opettaja Albert Gebhard ja kuvataidekriitikko Edvard Richter, unohtamatta naisasianainen Maikki Fribergiä. Näyttely kertoo, kuvittaa ja esineellistää monipuolisesti ja inspiroivasti Onervan nuoruuden ajan, 1910-luvun Helsingin kulttuuriboheemia elämää naisen näkökulmasta. Kävijä voi unelmoida esimerkiksi kahviloiden ja ravintoloiden tarjoamista viihtyisän esteettisistä interiööreistä ja silmäillä ranskankielisiä ruokalistoja tai kuvitella kulkevansa vossikkakyydillä Helsingin keskustassa.

Onerva haastaa kävijän

Viime vuosisadalla eläneitä naisia katsellessani mietin, tunteeko nykyajan nainen edelleen itsensä epävarmaksi syödessään tai nauttiessaan lasin viiniä yksin ravintolassa. Onko käsitys naisen yksityisyydestä muuttunut julkisen näyttäytymisen osalta Onervan ajoista vai onko pikemminkin kysymys kunkin naisen omasta sisäisestä tunnosta?

Anna Kortelainen korostaa Ateneum-lehden tekstissään, että Onerva ja hänen kaltaisensa naiset olivat kulttuuriaktivisteja ja kaupunkielämän suuria selviytyjiä. Entä tavalliset tai sovinnaisuuteen sopeutuneet naiset tai ne, jotka saivat lapsia ja valitsivat äitiyden mukanaan tuoman moraalin?

Näyttely puhuttaa ja haastaa jokaisen kohtaamaan oman sisäisen Onervansa. On ihanaa tuntea kaipuuta sadan vuoden takaiseen Helsinkiin ja saada kosketus vaikkapa tuon ajan naisten pukujen ja hattujen kauneudesta. Näyttelytekstiä ja Onervaa lainaten: ”Flaneeraan ympäriinsä tummanpunaisessa laahustavassa kävelypuvussa ja päässä suuri punanauhainen kesähattu”.

Kirjailijan moraalia paheksuttiin

L. Onerva kuului 1910- ja 1920-luvuilla Naisliiton Helsingin Osastoon ja oli myös Naisten Äänen innokas avustaja ja lehden päätoimittajan, tohtori Maikki Fribergin ystävä.

Se ei miellyttänyt kaikkia lehden lukijoita. Esimerkiksi anonyymi lukija Suomussalmelta ihmettelee, kuka on Onervan puoliso, ja kirjoittaa seuraavasti: ”Kirjoittaja – MF eli Maikki Friberg – esittää Leevi Madetojan aviomiestä, mutta Suomen kansa on monta vuotta kuullut ja nähnyt, että myös kirjailija Eino Leino on Onervan puoliso. Ja sitä paitsi moni muu kuuluisa tai epäkuuluisa mies, kuka sattuu. Kuinka tämä on selitettävissä? Kuuluuko Naisten Äänen moraalisiin periaatteisiin esittää lukijakunnalleen joku kuuluisa oman sukupuolen indiviidi, joka Suomen yleisen, kirkollisen ja epäkirkollisenkin siveysopin mukaan on portto tai kuten kansa sanoo huora.”

Vastausta kysymykseensä siveellisesti loukattu lukija ei saanut Naisten Äänen palstoilla, mutta vastasiko Maikki Friberg tälle yksityisesti, sitä emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että L. Onerva avusti edelleen aikansa suurinta naisasialehteä.

Todellinen taiteen tuntija

L. Onerva toimi Helsingin Sanomien avustajana ja aika ajoin vakinaisena kirjallisuus-, taide- ja teatteriarvostelijana. Taiteilijan jäämistössä on pieniä, käsilaukkuun mahtuvia, kovakantisia muistikirjoja, joihin hän teki muistiinpanoja kierrellessään Ateneumissa ja taidegallerioissa.

Syksyllä 1917, jolloin Stenmanin taidegalleriassa oli Helena Schjerfbeckin suuri retrospektiivinen näyttely, Onerva kirjoitti Sunnuntai-lehteen kritiikin, jossa osoittautuu ennustajaksi todetessaan tuolloin vaietusta taiteilijasta, ettei ”liene tosiaan liian aikaista, jos hänet nyt vedetään esiin ja annetaan hänelle se kunniapaikka Suomen taiteen Parnassolta, mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu, jos tunnustetaan, että hän, paras naismaalarimme, on samalla maamme kaikkein ensimmäisiä maalarineroja ja että hänen taiteensa kuuluu maailman taiteeseen. Kuinka ei häntä jo kauan sitten ole nostettu kilvelle? Siksikö, että hän on nainen?”

Omakuvat lievittivät ahdistusta

Kun L. Onervan arkistot avautuivat vuonna 2002, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran varastoista löytyi tekstien ohella yllättäen piirroksia ja akvarelleja, jotka hän oli tehnyt 1940-luvulla Nikkilän sairaalassa. Kaksi vuotta myöhemmin ne olivat näytteillä Helsingin taidemuseossa Meilahdessa.

Taidehistoriaa opiskelleelle Onervalle maalaaminen ei ollut vain terapiaa, vaan sillä oli taiteelliset tavoitteet, kuten omakuvista näkyy. Koko L. Onervan sukutragedia on koottuna tuijottaviin, moittiviin silmiin: äidin mielisairaus ja sairaalassa olo, isän vararikko, oma elämäntragedia, alkoholi ja lääkkeet, painetta kestämätön puoliso, josta ei ollut tueksi. Mielisairaalaan väärin perustein joutuneelle runoilijalle piirtäminen oli tapa selviytyä vaikean kriisin lävitse.