Kyllikki Antila - avarakatseinen perheenäiti

Kyllikki Antilan (o.s. Vesala) syntyessä vuonna 1920 oli hänelle jo nimi valmiina. Kyllikin äidin isä oli nähnyt unen, että hänellä oli sylissään pieni tyttö, jonka nimi on Kyllikki. Tyttö syntyi ja hänet ristittiin Kyllikiksi.

Kyllikki kasvoi Kauhajoen Aronkylässä 8-lapsisen perheen vanhimpana tyttärenä. Lapsuudestaan Kyllikki ei paljon kertonut. Sen hän kertoi, että äidin apuna hän joutui jo nuorena tekemään kodin askareita, koska Kyllikin jälkeen syntyi neljä poikaa kahden vuoden välein. Tämän jälkeen syntyi vielä kaksi tyttöä ja poika. Sota-aikana Kyllikki toimi lottana ja Suomen eduskunnan ollessa sotaa paossa Kauhajoella hän oli mukana tarjoilemassa ja järjestämässä kansanedustajille ruokaa ja juomia.

Avioliitto ja elämä maanviljelijän vaimona

Kyllikki avioitui 23-vuotiaana Toivo Antilan (synt. 1915) kanssa 1943 ja muutti Vähäkyrön Saarensivun kylään. Toivo oli rintamalla vielä siihen aikaan.

Antilan talossa asuivat Kyllikin sinne muuttaessa myös Toivon sisarukset: Ahti, Tauno, Hellin, Laina ja Aili. Nämä muuttivat sitten myöhemmin avioiduttuaan pois. Nykyajan miniälle tämä tilanne olisi erikoinen, mutta silloin siihen vain sopeuduttiin.

Pian nuoripari sai ensimmäisen lapsensa Riitan, joka syntyi 1945. Vuonna 1947 syntyivät Ritva ja sitten odotettu poika Reijo vuonna 1950. Viimeinen heidän lapsistaan, Pirjo Helena, syntyi vuonna 1957. Työtä riitti, ei ollut nykyajan mukavuuksia. Ei lämmintä vettä, ei sisävessaa. Kesällä vaatteet pestiin jokirannassa, jossa vesi lämmitettiin avotulella. Kaikki lapset olivat mukana ja kävivät samalla uimassa.

Toivo Antila oli maanviljelijä ja hoiti tarkkana miehenä perheen raha-asiat. Sen aikaiseen tapaan Antilassa oli lehmiä, joiden hoitaminen jäi Kyllikin tehtäväksi. Maito myytiin meijeriin ja maidon myynnistä saaduilla maitotilin rahoilla Kyllikki ruokki ja vaatetti perheen.

Kun lehmät 1970-luvulla piti hävittää, se oli Kyllikille vaikea paikka. Hän koki, että häneltä vietiin työ ja työpaikka, sekä tietenkin myös työstä saadut rahat. Lehmien jälkeen Kyllikki ompeli naapurissa olevalle Kotityö Kestille esiliinoja kotonaan ja sai siitä omaa rahaa.

Vuonna 1955 tapahtui asia, joka vaikutti voimakkaasti Toivon ja varsinkin Kyllikin elämään. Toivon sisar, Hellin Kaminen (synt.1914) kuoli vain 41 vuotiaana. Hänen miehensä Arvo (synt. 1911) oli kuollut äkillisesti vain 1,5 vuotta aiemmin. Heidän lapsensa Seija (synt. 1944) ja Pauli (synt. 1947) jäivät ilman kumpaakaan vanhemmistaan. Seija ja Pauli olivat olleet jo äitinsä sairastaessa Kyllikin ja Toivon luona. Nyt oli mietittävä mihin heidät sijoitetaan.

Kunnan silloinen holhouslautakunta päätti erottaa sisarukset ja sijoittaa heidät eri taloihin kasvateiksi. Silloin Kyllikki ja Toivo päättivät, että Seija ja Pauli voivat muuttaa heille, olihan talo ja sen asukkaat jo heille tuttuja. Niinpä sisarukset muuttivat asumaan saman katon alle serkkujensa kanssa. Koulumatkatkin paikalliseen kyläkouluun sujuivat nyt mukavasta, olihan heillä seuraa toisistaan. Pauli ja Ritva aloittivatkin koulun ensimmäisen luokan yhtä aikaa.

Vuodet kuluivat työtä tehdessä. Toivo osallistui voimakkaasti Vähäkyrön kunnassa eri tehtäviin, ollen muun muassa mukana monessa lautakunnassa. Kotityöt jäivät Kyllikin tehtäväksi. Hän viihtyi kotona ja kotitöissä, eikä lehmiä voinutkaan jättää päiväksikään hoidotta.

Yksi henkireikä oli Maatalousnaisten järjestämät ompeluseurat. Tapana oli, että jokainen jäsen vuorotellen järjesti omassa kodissaan ompeluseurat, joissa tehtiin käsitöitä ja samalla seurusteltiin ja kahviteltiin oman kylän naisten kanssa. Toisinaan oli joku asiantuntija kertomassa esimerkiksi ruuanlaitosta tai puutarhanhoidosta. Myöhemmin Toivo ja Kyllikki matkustivat Vähänkyrön Sotainvalidien mukana muun muassa Kanarialla, Leningradissa ja Norjassa.

Kyllikki seurasi aikaansa lukemalla kirjoja ja kuuntelemalla ensin radiota ja myöhemmin seuraamalla televisiota. Hän oli hyvä kuuntelija ja hänen kanssaan oli helppo keskustella. Avarakatseisena ihmisenä hän ei koskaan tuominnut ketään, vaan ymmärsi ihmisten erilaisia ratkaisuja. Kun lapset toivat matkoiltaan kavereitaan vaikkapa Italiasta, Vietnamista tai Puolasta Antilaan, Kyllikki otti aina vieraat avosylin vastaan.

Kyllikki oli avulias ja hyväsydäminen ihminen. Suuren perheen emäntänä hän oli tottunut leipomaan pullat ja leivät aina itse. Tätä tapaa hän jatkoi vielä silloinkin, kun hän Toivon kuoltua asui jo yksin. Monet kerrat olen minäkin saanut häneltä lämpimän leivän kainaloon lähtiessäni.