Kirsti Vähäkangas - Piehingistä Pikkulahelle

Soli 1950-lukua, ku puskeuvuin elon taipaleelle Pitkäkarin kuusikosa elikkä Gellmannin lasareetisa täälä Raahesa. Pienen piehinkiläisen maalaistalon esikoisena mun hääty pahasesta sikiästä asti reuhkasta häläppärinä maatöisä. Ei siinollu kahta puhetta: soli kopattava harava kouraan jo keskenkasvusena. Ei Luoja laiskoja elätä! Käsityötaitua meillä kotona pijettiin tähellisenä. Niimpä oonki oppinu kuttoon ennenku lukkeen. Ja seittemän lakanapitsiähän sitä hääty ihte virkata, ennenku kelepas naimisiin. Äitin mielestä.

Opintielle oppikouluun

Kuka lie älynny, että likka laitetaan pyrkimään Raaheen oppikouluun? Kokkeisiin menin ja kouluun pääsin. Tästä mahollisuuvesta oon ollu ikupäiväsesti kiitollinen. Eijjollu mikkään ihtestäänselevyys 1960-luvulla, että maatalon tyttö laitetaan koulunpenkkiä kuluttaan. Eikä sollu ilimasta lystiä. Kirijat, vihkot ja muu tilipehööri hääty maksaa ihte ja kyytit kans. Omat evväät hääty raijjata völijysä ku kouluruokailu oli maksullista eikä aina ollu rahhaa.

Kesällä rannin tyttöitten kans hunteerattiin tulevaa koulutaivalta ja vähä se pelotti, ku  aanasin, että sielä häätyy päntätä päähän vieraita kieliä. Joku tiesi vissisti, että oppikoulusa opetettaan matematiikkaaki. Eikä meistä kellään ollu hajuakkaan mitä se vois olla. Herpaariumin kokuaminen oli hupasta näpräämistä. Sata kasvia litisty pahavikansien välliin kahesa kesäsä. Oon aina tykänny koulunkäynnistä. Kesälomalla ootin, että alakas jo se koulu.

Alakuperänen suunnitelma oli lukia kansankynttiläksi, mutta keskikouluaikana ne toiveet tyssäs ku honasin, etten ossaa piirtää enkä laulaa. Niimpä sitte pyrin viijenneltä luokalta Raahen Porvari- ja Kauppakouluun. Ku avviisisa julukastiin valittujen nimet, enkä ollu kelevannu siihen porukkaan, nii sanua pässäytin kotiväjelle, että se ny tullee Kultalanperälle ensimmäinen ylioppilas. Ja niin tuliki kolomen vuojen tankkaamisen perästä.

Kosmuskynästä internettiin

Sev verran petrasin numeroita lukiosa, että pääsin Raahen Porvari- ja Kauppakouluun yo-luokalle. Konttoritöisä oon viihtyny helekatin hyvästi. Arpeeti eijjoo ikinä tuntunu ykstotiselta ku oon harrastanu urakiertua: oon hommannu suolarahoja senki seittemällaisesa souvisa. Senkään takia aika ei päässy tulleen pitkäksi, ku kehitys toimistoalalla harppo etiäpäin hirmu vauhilla ja uutta asijaa hääty päntätä päähänsä alavariinsa.

Ihan ekaksi pääsin Raahe-yhtiön palakkakonttoriin kesälomatuuraajaksi. Sitte palavelin sielä kassöörina muutaman vuojen. Sillon kalakkeripaperi ja kosmuskynä oli tähellisiä tilipehöörejä konttoreisa. Nykytoimistoisa ei kumpaakaan kaivata. Yks vuosi vierähti kaupunkilehti Raahelaisesa 1980-luvulla valolatojan äitiysloman tuuraajana. Sillon eijjollu vielä atk-ohojelmista tietuakkaan kirijapainoalalla. Sivuja taitettiin painokuntoon läskin kans.

Monet Raahen kaupungin toimistot henkilöineen tuli vuosikymmenien saatosa tuttuiksi: asuntotoimisto, mittausosasto, rahatoimisto, teknisen viraston kanslia, enerkialaitos, nuorten työpaja, keskushallinto, kehittämiskeskus, atk-osasto. Toimenkuvat vaihteli kiitettävästi. Reilun kolomen vuosikymmenen aikana kerkesin tuottaa vinon pinon pumaskoita ja töhertää erräänki aanelosen silippurikeleposeksi.

Ku en malttanu kieltäytyä, niin lipsahin mukkaan henkilöstölehti Pekan Pookin toimituskuntaan kymmeneksi vuojeksi. Siitähän tämä journalistin ura sitte urkeni. Eläkeläisen kiireet pakkas päälle vuonna 2015.

Kilimut pojavvesselit

Elettiin vuotta 1973 ku muutaman kohtalokkaan tanssi-illan jäläkeen vastasin myöntävästi kosintaan. Se yks poika Nahkalakinkavulta oli niin tokiottonen, että heti ekan saattoreissun perästä oli vihille viemäsä. Ei siinä auttanu muu ku harpata Veijon kans papin aamenille. Eijjois tullu kuuloonkaan talostella susiparina.

Saatiin aikaseksi kaks tosi tomeraa poikaviikaria: Jani ja Janne. 1970-luvulla pykättiin aravamökki Honganpalloon. Eipä sitä ois eläväisille pojankosseille parempaa lapsuuven maisemaa löytyny mistään. Ne sai vappaasti vinkeillä kamraatien kans ja hörheltää pitkin pihoja ja mehtiköitä.

Meilloli Haapajärven tekoaltaalla soutuvene. Kesäset yökalareissut ov varppina jääny pojilla mieleen mielusina muistoina. Jani vilijeli surviaisen toukkia meijjän kellarisa. Sitte se istua nökötti Rainen kans altaan jäällä pilikkimäsä apuroita monet talavet. Rainesta tuliki isona meripiolooki. Janne rustas Askon kans yhtenä kesänä pikkuriikkisen mökkeröisen Tarpion mehtään. Kaverukset nukkua urvotti siinä monet kesäyöt.

Mutta pojat kasvaa hurahti jo aikamiehiksi ja kortteeraa omisa hotteisaan. Jättivät meijjät kaksistaan köppäseen. Eipä silti, ennois mittään peräkamaripoikia tahtonukkaan. Hyvä, ku älysivät lähtiä. Jani kouluttautu it-alalle ja Janne löysi leipäpuun rakennusalalta. Yksinkertaseksi mummuksi pääsin kesällä 2003. Lastenlapsia on nyt kuus (2024).

Ei me sitte jaksettu ylläpittää kotimusejua Honganpalosa, ku pojat oli kerta häippässy mieron teille. Nykynen kortteeri Pikkulahen rannalla passaa meille ku tikku silimään. Apostolin kyytillä jaksaa vinttasta sapuskan ostoon ja harrastuksiin, joita eläkeläisillä on piisalle asti.

Tarinoita turisteille ja avviiseihin

Niinhän sitä sanotaan, ettei ihiminen elä yksin leivästä. Hengenravintua saa harrastuksista. Soli 1980-luvun loppupuolta, ku Veijo innostu ilimailusta. Se rupes harrastaan purijelentua. Elämä oli alituista pilivien tutkailua. Heti ku kumpiasia putkahleteli taivaalle, mies paineli kiireen vilikkaa lentokentälle ja hinnautti ihtesä pilivien pohojiin keikkumaan. Sielä ku velakki näytti saatavilta. Ilimailuasiat tuli mulle tutuksi ku sepittelin kertomuksia Leivo-lehteen. Kenttätiimaa kerty mutta mokomien räppävärkkien kyytiin en tohtinu lähtiä. En etes iltapiimään mäkikeikalle.

Nuihin sammoihin aikoihin päätin ihtekki alakaa ruveta harrastammaan jotaki ja ampasin Raahen työväenopistoon opaskurssille vuonna 1987. En sitte malttanu sitä hommaa ihan heti lopettaa. Luovutin Guide-merkin takasi Opasliitolle vuonna 2017.

Yhtenä synkkänä syksysenä iltana vuonna 1995 Utriaisen Pirkko, Raahe-seuran kotiseutuaktiivi, telefuneeras mulle ja ehotti, että skriivaisin jotaki Raahen Joulu-lehteen. – Ku sinnoot sieltä Salosten puolelta, Pirkko perusteli. Niin siinä kävi, että se homma meni verriin enkä oo älynny heittää pois. Aluksi kirijottelin kirijakielellä. Mutta mun oli ihan pakko kokkeilla Raahen murteella skriivaamista, ku joululehen murrejutut kolahti suoraan syvämmeen.

Räntätty raaheksi

Muutaman joululehesä julukastun jutun perästä työkaverit rupes höynään, että alakasin tyrkyttää murrepakinoita johonki paikallisseen avviisiin, ku joululehti ilimestyy vaan kerran vuojesa. Aluksi änkyröin vastaan: ompa pölijä ehotus, eisunkai mulloo mittään asiaa kellekkään.

Yhtenä satteisena suvi-iltana vuonna 2002 äkkäsin värkätä jutun Raahen palosta vuonna 1810 ja pitkällisen harkinnan perästä tuuppasi kertomuksen iimeilinä päätoimittaja Terttu Rusilalle syynäiltäväksi. Asiaa rupes piisaan, ku olin kekannu yhistää matkailuoppaana hankitun tievon ja Raahen murteen. Äläkää ny vaan luulko, että oisin omasta päästä kaikki jutut keksiny! Yksistätuumin on tarinoita pähkäilty ja äpöstetty monen ihimisen kans. Kirijaston ja museon väki on auliisti jeesannu ja lainannu eepoksia.

Sitte ihimiset tivas alavariinsa, että millon julukaset kirijan. Se tapahtu vuonna 2005. Silippuja ja säpäleitä on kokoelma murrejuttuja. Sitte tuli Höykäsen pölläys vuonna 2009. Kumpiki oli omakustanteita.

Kustannussopimusta tarijottiin

Oon aina aatellu, että kirijojen tekeminen ois tyssänny vuoteen 2009, ku koin omakustanteet hirviän työläiksi. Mutta tammikuusa 2010 yhtenä iltana, ku oltiin Veijon kans justiin lähösä Tökärille humppakurssille, käläkätti kännykkä ja kustantaja Arto Pietilä soitti ja tarijos kustannussopimusta. Minä oli niin ällikällä lyöty, etten älynny sanua juuta enkä jaata. Työpaikalla otin asian puhheeksi. – Kellekkään ei tarijota kustannussopimusta ja ku sulle tarijotaan, niin et voi kieltäytyä, työkaverit vakkuutti. Niin sitte tuli kasattua Juorupeili, ensimmäinen Meijjän kaupunki tarinoi -kirija. Nyt jäläkikätteen voin sanua, että homma jotenki eskaloitu. Tuli ketjureaktio. Synty Meijjän kaupunki tarinoi -kirijasarija, vaikka aluksi aattelin etten ala millekkään enkä ainakaan kirijasarijaa ala tekkeen, vaikka yks ihiminen sitä ehotti sillon vuonna 2010. Tähän mennesä on julukastu yhteensä 16 Raahe-kirijaa.

Paikallisseen avviisiin oon kirijotellu juttuja sekä ylleiskielellä että Raahen murteella vuojesta 1987 ja sopimus on voimasa toistaiseksi. Wanahan Raahen Joulukalentereihin oon toimittanu tekstit vuojesta 2014. Naisten Ääneen oon laittanu kymmenittäin tarinoita raahelaisista naisista. Siinäpä ne tärkeimmät.

Joku on vissiinki lukenu kirijotukset, ku niitten takia sain vuonna 2015 Pro Raahe -mitalin. Vuonna 2016 Raahe-seura nimitti minut Raahen Fiiaksi.

Toimituksen huomautus! Suomalainen Naisliitto palkitsi Kirsti Vähäkankaan kunniakirjalla ja kukkasin Vaasassa pidetyssä Minna Canth -seminaarissa 8.10.2023. Vähäkangas on kirjoittanut yli 100 pienoiselämäkertaa Suomalaisen Naisliiton ylläpitämään Naisten ääni -verkkojulkaisuun.