Kirsti Ojala. o.s. Hiltunen s.1947 Hailuodossa.
Olen elänyt etuoikeutettujen joukossa, koska minulla on ollut aina työtä. Uskon, että työttömyys olisi ollut minulle pahin itsetunnon tuhoaja. Pidän tärkeimpänä voimavarana itsetuntoani, minkä turvin olen selvinnyt kohtuudella kovassa kilpailuyhteiskunnassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.
Äitini Greetta Sofia Hiltunen o.s. Laurila oli hailuotolainen, syntynyt vuosisadan alussa 1904, isä Eino Hiltunen s. 1909 tuli Ilomantsista viimeisinä sotavuosina sotainvalidina äitini puolisoksi. Äitini kotipaikka Hailuodossa oli tavallinen, vanha maalaistalo. Kotona asuivat myös äidin kuuromykkäsisko ja sairaalloinen veli ja velipuoleni, joka oli 21 vuotta minua vanhempi ja ennätti olla rintamalla 18-vuotiaana.
Sisareni syntyi v.1945 vajaa kaksi vuotta aiemmin minua. Olimme kuin kaksoset kyläläisten silmissä. Kansakouluaikana elämä oli kuitenkin turvallista vaikka talous oli tiukkaa. Veljeni toimi enonsa omaishoitajana ja isäni huolehti äidin kuuromykkäsiskon leukemian hoitoihin viemisistä Oulun läänin sairaalaan. Lapsena poimimme mustikoita, joita lähetimme Oulun torille myytäväksi ja siten saimme hieman taskurahaa.
Koululaisena jäin kotini varattomuuden ja paikallisten olosuhteiden vuoksi paitsi silloisesta oppikoulusta ja suoritin kansakoulun 8-vuotisen oppimäärän loppuun kotisaareni Hailuodon kansakoulussa. Lähimmät oppikoulut olivat Oulun kaupungissa. Koulun päätyttyä opettaja Kartimo neuvoi minua menemään Oulussa aloittavaan 4-vuotiseen yksityiseen keskikouluun, siitä ohjeesta olen kiitollinen hänelle. Sisareni oli työssä Oulussa koti- tai baariapulaisena. Hän avioitui ja perhe siirtyi Ruotsiin töihin, kuten monet muutkin suuren ikäluokan nuoret.
Jäkälämetsästä koulurahat
Pystyin hankkimaan kesällä rahaa käymällä työssä jäkälän keruussa, siksi päätin ja uskalsin lähteä 14-vuotiaana Ouluun 4-vuotiseen Kaupallis-teknilliseen yhteiskouluun. Yksityinen koulu aloitti silloin toimintansa Rauhalan tiloissa, koulusta tuli myöhemmin Lassinkallion yhteiskoulu, kun se sai tilat Tuirasta uudesta koulurakennuksesta.
Kesälomalla hankitut rahat riittivät syyslukukaudeksi. Kevätlukukauden rahoittamiseksi oli käytettävä mielikuvitusta. Sain vähäistä avustusta mm. Lionseilta äidinkielen lehtorin suosituksesta, Sotainvalidien Veljesliitolta, koska isäni oli sotainvalidi, lisäksi vanhemmat saivat jostain kasaan hieman rahoitusta. Menot olivat tulojen myötä, valmistin itse vaatteet, mitään turhaa ei voinut hankkia, koulukaverin koti oli onneksi edullinen asuinpaikka. Asuin Oulussa viikot ja menin Hailuoto-laivalla viikonlopuksi kotiin Hailuotoon aina silloin, kun meri oli sula. Kun meri jäätyi tarpeeksi, matka tehtiin pikkubussilla tai isolla liikennöitsijän ”amerikanraudalla” joskus jopa uhkarohkeasti heikoilla jäillä.
Keskikoulu- ja ylioppilastodistuksella sai hyvin töitä
Heti keskikoulun käytyäni sain työpaikan Typpi Oy:n tutkimuslaboratoriosta vuonna 1967. Olin laboratorioapulaisena lastulevyliimojen kehittelyosastolla. Solmin avioliiton täysi-ikäisenä eli 21-vuotiaana v 1968. Suoritin lukion opinnot työssä ollessani ja kirjoitin ylioppilaaksi Lassinkallion iltalukiosta v. 1970. Muutimme saman vuonna Tampereelle puolisoni työn perässä.
Tampereella menin työnvälitystoimistoon ja kerroin ottavani mitä tahansa työtä. Pääsin OTK:n lihanjalostuslaitoksen lähettämöön ja myöhemmin konttorille ja minne osastolle milloinkin tarvittiin. Huomasin mielikseni, että pystyin monenlaiseen työhön.
Muutimme jälleen puolison työpaikan perässä ja siirryimme Jyväskylään. Sielläkin sain pian töitä, menin ensin Valmetin sorvaamoon tarkastamaan sorvattuja metallikappaleita. Työkokemukseni perusteella pääsin Keskisuomen Vesipiirin laboratorioon äitiysloman sijaiseksi. Vesipiirin laboratoriossa jouduimme keskelle Lievestuoreen järven pilaantumisjupakkaa. Pysyvästi painui mieleeni mediamyllerrys asiasta, mikä oli harvinaista vielä 70-luvulla.
Vakituiseen valtion virkaan Jyväskylän Yliopistoon
Lomitukset olivat silloin lyhyitä, sillä äitiyslomaa oli n. kolme kuukautta. Siksi olin hakenut vakituista paikkaa. Minut valittiin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan laborantiksi. Odotin esikoistani, mutta kukaan haastattelija ei puuttunut siihen asiaan. Kävin vannomassa virkavalan Jyväskylän yliopiston rehtorille ja aloitin työt 15.5.1971. Tein töitä ainakin kahdelle professorille, kahdelle väitöskirjan tekijälle ja yhdelle lisensiaattiyöntekijälle. Tutkimukset liittyivät huippu-urheilun haittoihin tai kuntourheilun hyviin puoliin. Laboratorion näytteet olivat joko koe-eläinten osia, ihmisen verta tai lihasnäytteitä. Koe-eläinten haju sai aikaan voimakkaan pahoinvoinnin raskauden aikana, muulloin siihen tottui. Eläimillä oli onneksi laboratoriosta erillään oleva oma tilansa. Tutkimuslaitteet olivat hyvin varustettuja ja niihin oli upotettu runsaasti rahaa. Työni oli mielenkiintoista ja haastavaa.
Yliopiston ilmapiiri herätti yhteiskunnallisen kiinnostuksen
Esikoisemme syntyi vuoden 1971 jouluksi. Työnteko ei paljon siitä keskeytynyt, vain kolme kuukautta. Lapsi vietiin kahden kuukauden ikäisenä päivähoitoon naapurin rouvan hyvään huomaan.
Jyväskylän Yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden ansiona pidän kiinnostukseni heräämistä ympärillä olevaan yhteiskuntaan ja vaikutuskanaviin. Tutustuin silloiseen ay-toimintaan eri paikallisten aktivistien imussa, pääsin näkemään ja ymmärtämään eri poliittisesti suuntautuneiden yliopistoihmisten kamppailuja ja yhteistoimintaa, aistin kaikessa ihmisrakkautta ja yksilön tärkeyttä, sain paljon kannustusta ja kiitoksen kantavaa voimaa elämää varten. Rohkeus ja luottamus omiin kykyihin pääsivät esille siinä työyhteisössä.
Ansion perässä miehiselle alalle
Reilut kaksi vuotta kuluivat Jyväskylässä ja sitten päätin lähteä opiskelemaan uutta ammattia, koska valtion leipää ei sanottu suotta kapeaksi. Hakeuduin tarkoituksella miehiselle alalle, Tampereen Teknilliseen oppilaitokseen, prosessitekniikan linjalle. Kuusi muuta naista oli osunut kolmikymmenpäiseen joukkoomme. Pärjäsimme aivan mainiosti poikajoukossa, tekniikka upposi päähän naisille siinä missä miehillekin.
Pidän hyvänä tekun aikaisia kesätyöjaksoja, koska niissä oppi monenlaisia työhön ja työelämään liittyviä asioita. Olin töissä yhden kesän Haarlan paperitehtaalla ja toisen kesän Nokian sellutehtaan vuorolaboratoriossa. Niiltä ajoilta jäi mieleeni paperipyyhkeiden valmistuksen yhteydessä syntyneet värilliset jätevedet avoaltaissa. Siitä syystä en koskaan osta mielelläni kukkakuvioituja tai koristeltuja saniteettipapereita.
Opiskeluaikana olin oppilaskunnan jäsen ja ryhmämme edustaja, mutta aikaa ei riittänyt mitenkään merkittävään aktiivitoimintaan.
Teknikon paikka oli lottovoitto 70-luvun lopulla
Valmistuin prosessiteknikoksi keväällä 1976, pääsin töihin Raahen Rautaruukille työsuojeluteknikkojen lomittajaksi. Työ oli määräaikainen, siksi lähetin hakemukset Oulu Oy:lle valkaisumestarin avoimena olevaan toimeen. Tehtävään valittiin mies. Kerrottiin, että valinnan tehnyt insinööri oli tuumannut, että pirun hyvillä papereilla oli eräs nainenkin hakijoiden joukossa. Sattui sitten niin, että kesälomat alkoivat olla käynnissä ja laboratorion työnjohtaja sai työpaikan uudesta Oulun kaupungin energialaitoksesta, jolloin e. m. valkaisumestarin paikkaan lähetetyt hakupaperit otettiin esiin ja sieltä minunkin paperini huomattiin toistamiseen. Kesken kesälomamatkani sain mieluisen kutsun haastatteluun Oulu Oy:n pääkemistiltä. Minut valittiin tehtävään ja aloitin työt 19.7.1976 klooritehtaan laboratorion työnjohtajana.
Työpaikasta oli pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä
Vain muutama tekun aikaisista kurssikavereista oli onnistunut saamaan ammattia vastaavan työpaikan, onni potkaisi minua totisesi. Tuli tunne, että tästä narusta on pidettävä kiinni ja tämän työpaikan eteen kannattaa satsata kaikkensa. Paljon oli oppimista, niin prosessissa kuin laboratorion töissä ja laboratorion henkilöstön johtamisessa.
Työilmapiiri oli tyystin erilaista, kuin valtion leivissä. Huomasin, että oli pidettävä itse puolensa. Ammattijärjestö oli miesten valtakuntaa, naisia oli vain muutama Ouluyhtiön Tekniset ry:n jäsenenä. Järjestön toimintaan oli tärkeä mennä mukaan.
Jäin äitiyslomalle vuoden 1980 alussa ja palasin työhön vuoden loppupuolella. Äitiysloma oli silloin pidentynyt jo lähes vuoden mittaiseksi eli nykyiselleen. Minun sijaisekseni oli palkattu määräaikaisessa työsuhteessa oleva miesteknikko, työkaveri ja ay- yhdistyksen sihteeri. Hän sai palattuani hoitaa mm. vuoroesimiesten sijaisuuksia, joita minulle ei suotu. Lähes vuoden kuluttua paluustani äitiyslomalta ilmoitettiin, että minun on siirryttävä tuotekehitystehtäviin ja entinen sijaiseni alkaa hoitaa laboratorion työnjohtotehtäviä. Olin aluksi tyytyväinen ja kiinnostunut asiasta. Ilmeni kuitenkin, että mitään tuotekehitystehtäviä ei ollut olemassa, vaan olisin joutunut ns. heittopussiksi. Kieltäydyin ottamasta vastaa olemattomia tehtäviä. Jouduin tietenkin uhkailujen ja pelottelujen kohteeksi työnantajan edustajien taholta. Minä en saanut apua ammattiliitolta, vaikka olin menettämässä vakituisen työpaikkani äitiyslomittajalle. Solidaarisuuteeni vedoten uhattiin ensin irtisanoa lomittajani, jos en suostu esitettyyn muutokseen. Vetosin uuteen YT-lakiin, mikä sai päälliköt hereilleen.
Tuotekehitystehtäviä alkoi vähitellen löytyä, siksi luovuin viimein työnjohtajan paikastani. Sain jääräpäisyydestäni ikuisen merkin otsaani, minut esiteltiin kaikille uusille esimiehilleni hankalaksi ihmiseksi, jota piti varoa. Onnekseni sain tutkimus- ja tuotekehitystyössä pari tosi asiallista esimiestä, joiden ansiosta koin työn mielekkyyttä ja onnistumisen tunteita. He antoivat arvoa osaamiselle ja omatoimisuudelle. Kun jäin vielä kerran äitiyslomalle, sijaisekseni palkattiin kemisti FM, joka opetteli työni. Hänestä tuli myöhemmin yrityksen johtohenkilö. Palattuani äitiyslomalta, jatkoin entisessä tehtävässä.
Tuotekehitys- ja asiakaspalvelutoiminta, missä työssä olin lähes 15 vuotta, oli lopulta haastavaa, vapaata ja mielenkiintoista. Sitä voi pitää elämäntyönäni. Siksi ei voi sanoin kuvata, miten turhalta tuntui sinä päivänä, kun se työ loppui. Sitä ei halunnut uskoa todeksi. Jouduin lähes toimettomaksi ja tunsin kaikesta, että minun toivottiin häipyvän kuvioista. Työpaikkoja ei Oulussa ollut, enkä onnistunut pääsemään hakemiini paikkoihin. Kestin kaikessa rauhassa hammasta purren kohtaamani syrjinnän kunnes minua taas tarvittiin.
Huolehdin ammattitaidostani, osallistuin aina työnantajien järjestämille kursseille ja opettelin työssä kaikki uudet ATK-taidot ja niin pysyin tekniikan kehityksessä mukana. Lisäksi kävin äitiysloman aikana mm. omatoimisen automaatio- ja hydrauliikkakurssin siltä varalta, jos työpaikka menisi alta.
Painajaiset tulivat 30 vuoden päästä uniin
Kovassa teollisuuden murrosvaiheessa puunjalostusteollisuus ensin jaettiin tulosvastuullisiin yksiköihin ja lopulta yksiköitä myytiin omistajanvaihdosten ja fuusioiden yhteydessä.
Muutokset vaikuttivat toimenkuvaani negatiivisesti. Tehtäväni hupenivat ja näyttivät loppuvan, koin turhautuneeni, mutta joka päivä oli saatava jotenkin kulumaan. Työssä koin ahdistusta, mutta ajoin ammattiyhdistyksen jäsenten etuja. Ymmärsin, että omia etuja ei pysty ajamaan, vaan aina ay-liikkeessä ajetaan muiden etuja. Painajaisunet seurasivat lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen minua eläkepäivinäni. Kerrottuani ystävilleni työpaikan ahdistuksista, unet vähenivät. Unessa olivat seinät vastassa joka taholla, kenenkään ihmisen kanssa ei päässyt puheille. Luojan kiitos, että mieleni ei ole pahemmin järkkynyt silloin eikä myöhemminkään.
Työelämäni viimeiset kymmenen vuotta toimin laboratorioesimiehenä amerikkalaisen yhtiön leivissä saman Nuottasaaren tehtaiden aidan sisällä, minne olin tullut Oulu Oy:n palvelukseen. Ennen kuin amerikkalaiset sisäistivät suomalaisen työelämän säännöt, oli tehtävä kovasti töitä työpaikkojen puolesta, minulle luettiin ”madon luvut” ay-johtajana, mutta työni oli kuitenkin jo arvostettua, joten en piitannut paljonkaan jyrinöistä. Lopulta pääsin yrityksen YT-lain alaiseen johtoryhmään. Mielipiteitäni kysyttiin ja niillä oli vaikutusta. Kirjoitin tekstejä henkilöstölehteen, kuten olin kirjoittanut Oulu Oy:n Hakkeita -lehteen ja Veitsiluodon Viesti-lehteen. Kirjoituksissa sain ajatuksiani eteenpäin.
AY-vaikuttajana pitkään
Osallistuin ammattiyhdistyksen toimintaan, kouluttauduin, otin kantaa, tein vaikeita kysymyksiä, olin vuosien mittaan toisaalta piikki lihassa, toisaalta niin sanottu kantava voima.
Luottamus kasvoi niin pitkälle, että johdin 13 vuotta työpaikan yhdistystä oltuani ensin johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja. Kiinnostus ammattiyhdistystoiminnassa ei rajoittunut vain työpaikan aidan sisälle, vaan Oulun piirin ja valtakunnan tasolle. Minut tunnettiin monien kokousten ja tilaisuuksien myötä, koska aina oli jotain kysyttävää tai sanottavaa. Lisäksi kirjoittelin ammattiliiton ja piirin lehtiin.
Kirjoitin mm. ensimmäisen liittokokouskäyntini jälkeen protestirunon Tekniset -lehteen, ”Ydin on makeinta mammutinkin luussa”. Paikallinen liiton asiamies ihmetteli, miten sain liittokokouksessa rohkeutta käydä 500-päisen yleisön edessä tekemässä esityksiä. Tuumasin, etteivät ne osallistujat yhtä lihaa olleet, jokainen aivan oma kengän kuluttajansa. Minulle selvisi onneksi vasta jälkeenpäin, että puhujien naamat näytettiin viidessä monitorissa Dipolin auloissa
STTK:n aluetoiminnassa oppi paljon yhteiskunnasta
Tunnettavuus aiheuttaa sen, että tehtäviä alkaa tulla lisää ja lisää. Niinpä sitten kohdalleni osui elämäni suurin ammattijärjestön luottamustehtävä ja haaste. Minulta kysäistiin, että olisinko kiinnostunut STTK:n (Toimihenkilökeskusjärjestön) aluetoimikunnan puheenjohtajan paikasta. Vastasin, että miksi en olisi. Eräänä lauantai-iltana tuli puhelu ja onniteltiin uutta puheenjohtajaa. Aloitin puhtaalta pöydältä vuoden 1994 alussa. STTK oli uusi, siihen oli liittynyt konkurssiin menneen TVK:n liitot, joissa oli lähes puoli miljoona jäsentä.
Olin ns. kiintiönainen, koska aluepuheenjohtajaksi haluttiin nainen, sillä uudet jäsenliitot olivat naisvaltaisia. En tuntenut olevani kiintiönainen, vaan asioiden organisoija ja hoitaja.
STTK:n Oulun Aluetoimikunnan jäsenmääräksi arvioitiin 50 000. Olin ottanut arvaamatta tuulisen tehtävän, sillä uudet jäsenliitot hakivat paikkaansa uudessa keskusjärjestössä. Mielestäni selvisin hyvin, en ottanut riita-asioita esityslistalle, puhumalla selvittiin lopulta monista vaikeuksista. Minut valittiin neljä kertaa kahdeksi vuodeksi tehtävään, josta omasta tahdosta lopulta pääsin eroon.
Keskusjärjestötehtävä oli niin laaja, että opin tuntemaan yhteiskunnan liki kaikki tahot olemalla mukana, kun kutsuttiin tai ottamalla tarvittaessa yhteyttä eri viranomaisiin järjestön eduksi.
Tahoja, joihin oli pidettävä yhteyttä, olivat työvoimatoimistot, työterveyslaitos, vakuutusyhtiöt, pankit, työsuojelupiiri, maakunnan liitot, lääninhallitus, TE-keskukset, muut keskusjärjestöt, poliitikot, kauppakamari, koulut, lehdistö jne.
Aluehallintoa kehitettiin maassamme, läänit jaettiin maakuntiin, joihin perustettiin maakunnan liitot, Oulun läänissä Pohjois-Pohjanmaan Liitto ja Kainuun Liitto. Maakunnissa tehtiin parhaillaan kehitysohjelmia, joiden valmisteluun oli päästävä mukaan. Uuden keskusjärjestön aluepuheenjohtajan ensimmäisiä tehtäviä oli neuvoteltava edustus maakunnan yhteistyöryhmään kahdessa maakunnassa. Kainuun maakuntaliitossa onnistuttiin heti saamaan paikka, Pohjois-Pohjanmaalla myöhemmin. Kuuluin vuoden 1996 alusta Pohjois-Pohjanmaan maakunnan yhteistyöryhmään eli MYR:iin kuuden vuoden ajan.
EU toi uudenlaisen vireen maakuntiin
Samoihin aikoihin Suomi liittyi EU:hun, se toi maakuntiin uudet EU-ohjelmat ja direktiivien aika alkoi. Maakunnan liitot oli valmistettu ohjelmien tekemiseen ja sitä kautta järjestömme oli mukana.
Oli uskomattoman mielenkiintoista oppia tuntemaan alueen päättäjät ja vaikuttajat.
Maakunnan yhteistyöryhmässä on laaja edustus eri yhteiskunnan vaikuttaja-aloilta samoin valtionhallinnon kaikki ministeriöt olivat edustettuina. Rahaa kertyi hankkeisiin hyvin monia virtoja myöten. Palkansaajapuolen edunvalvojan tehtävä oli selvä, oli pidettävä huolta, että rahoilla saadaan työpaikkoja aikaan. Huomasin aikoinani, että palkansaajien edustajien kysymysten jälkeen kehittyi aina hyvä keskustelu, eli virkamiehetkin rohkenivat avata suunsa.
Läänit jaettiin seuraavaksi TE-keskuksiin, eli työvoima- ja elinkeinokeskuksiin maakuntien mukaan.
Läänin koulutusneuvottelukunta oli tärkeä maaherran johtama kokous. Minut kutsuttiin siihen aluksi varajäseneksi ja lopulta varsinaiseksi. Neuvottelukunnan alaisuuteen perustettiin työryhmä Aikuiskoulutuksen toimintaohjelman laatimiseksi. Osallistun työryhmään kaikkien keskusjärjestöjen edustajana.
Sain kutsun v. 1999 TE-keskuksen työvoiman ja koulutuksen ennakointiprojektin ohjausryhmään työmarkkinajärjestöjen edustajaksi. Projektia jatkettiin monta kertaa ja saatiin lopulta valmiiksi.
Kulttuuriyhdistyksen toiminta, mielessä eläkeajan harrastus
Tekniikan vastapainoksi sopii kulttuuri. Innostuin Kalevalaisten Naisten toiminnasta naapurini tohtori Tuovi Monolan välityksellä. Liityin paikalliseen yhdistykseen v. 1992. Olin kuusi vuotta puheenjohtajana, myöhemmin usein varapuheenjohtajana. Toimin Kalevalaisten Naisten liiton hallituksen jäsenenä kolmivuotiskauden. Toimintani kalevalaisten naisten yhdistyksessä painottui erilaisten esitysten ohjaamiseen sekä tapahtumien järjestämiseen. Ohjasin mm. 12-henkilön esitystä aikamatkaohjelmaan Oulun 400-vuotisjuhlatapahtumaa varten. Ohjelmassa ”Meren yli mailleni”, jonka oli kirjoittanut Esko Laukkanen, tuotiin esiin ensimmäinen oululainen naisrunoilija Elsa Kristiina Holmsten.
Tasa-arvon tavoitteet ajatuksiin
Naisjärjestön jäsenyys johti minut Oulun seudun NYTKIS: in (Naisjärjestöt Yhteistyössä, Kvinno-organisationer i Samarbete) hallitukseen ja vuoden 2004 puheenjohtajaksi Naisjärjestöjen Keskusliiton mandaatilla. Tässä yhteydessä vuosien mittaan tapasin monia eri järjestöjen ihmisiä ja verkosto kasvoi roimasti. Toimin edelleen Oulun seudun NYTKIS: in rahastonhoitajana.
Kuuluin ns. naistentalohankkeen kannatusyhdistyksen suunnitteluryhmään. Naistentaloa ei saatu Ouluun, sen sijaan neljä naisjärjestöä perustivat Sinni Oy:n. Perustajiin kuului mm. Suomalaisen Naisliiton Oulun osasto ry. Olin samoihin aikoihin v. 2006 liittynyt jäseneksi Suomalaisen Naisliiton Oulun osastoon. Sinni Oy vuokrasi toimitilat kaupungilta ns. Hermolasta. Osakeyhtiö Sinnin toiminta pantiin jäihin muutaman toimintavuoden jälkeen määrärahojen puutteessa ja kaupungin korotettujen vuokrien vuoksi.
Suomalainen Naisliitto ry valitsi minut arvokkaaseen tehtävään eli liiton puheenjohtajaksi vuosiksi 2014, 2015 ja 2019 se on mielestäni kunnianosoitus pohjoisen naisen äänelle.
Kirjoittaminen kiinnostaa
Kun Suomalaisen Naisliiton Oulun osasto pyysi minut jäseneksi, sain melko heti rahastonhoitajan ja sihteerin tehtävät. Huomattuani, että jäsenistö ei ole paljon perillä yhdistyksen menneisyydestä, aloimme Terttu Välikankaan kanssa suunnitella osaston historiikkia. Koska olin jo vapautunut eläkkeelle, otin tehtävän kokonaan harteilleni. Kirja valmistui 104 vuotta Oulun osaston perustamisen jälkeen. Useat oululaiset naiset ovat päässeet kirjassa näkyväksi toimittuaan aikoinaan Suomalaisen Naisliiton Oulun osastossa. Kirjan nimi on Pohjoisen Naisen ääni.
Olin yksi kolmesta toimittajasta v. 2013 ilmestyneessä kirjassa Naiset vastuunkantajina sodan vuosina 1939-1945. Kirjan muut toimittajat ovat Marjatta Keränen ja Terttu Välikangas. Kirjaan on koottu 37:n eri naisen kertomus äidistänsä tai itsestänsä pikkutyttönä kotirintamalla, sotatoimialueella tai sotalapsena.
Kirja kustannettiin yhteistyössä Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston ja Oulun Ympäristön Kalevalaisten Naisten kanssa.
Olen tutkinut sukujuuriani ja koonnut sukukirjaa varten materiaalia. Lisäksi olen saanut paljon tietoa amerikkalaisista sukulaisista pitämällä yhteyttä heihin. Monena kesänä on vieraanani käynyt ”amerikanserkkuja”. Sukukirjan kirjoittaminen on alkanut.
Perhe ja lapset
Lasten koulujen vanhempaintoiminta on ollut tärkeää aikansa. Olin perustamassa Oulun Lyseon vanhempainyhdistystä ja toimin kaksi vuotta sen puheenjohtajana. Olin Pohjankartanon yläasteen musiikkiluokkien vanhempaintoimikunnan jäsen ja puheenjohtaja kaksi vuotta. Oulussa taisteltiin vuosittain musiikkipainotteisen opetuksen puolesta. Taistelu tuotti lopulta aina positiivisen tuloksen.
Tämän kaiken tohinan ohella kasvoivat kolme lastani, yksi poika ja kaksi tyttöä, aikuiseksi ja lennähtivät pois kotipesästä. En kai heitä kasvattanut, he kasvoivat. Jos toiveeni toteutuu, he ovat valmiita kartuttamaan omaa henkistä omaisuuttaan omalla tavallaan, tuskin minun tavalla.
Minulla oli hyvä puoliso, toimeentulomme oli riittävä, rakensimme kaksi omakotitaloa ja remontoimme rivitalo-osakkeen Puu-Raksilassa vanhimmalle tyttärelle asunnoksi. Tämän kaiken ohella pystyimme onnekseni huolehtimaan omista vanhemmistamme heidän viimeisinä vuosinaan, jolloin he tarvitsivat lähiomaisen turvaa ja tukea.
Jouduin eläkkeelle jäätyäni valitettavasti luopumaan puolisostani hänen pahan henkilökohtaisen ongelmansa vuoksi pelastaakseni oman mielenterveyteni.
Suuria ilonaiheitani ovat olleet lapsenlapseni, kolme poikaa ja yksi tyttö. Tunnen itseni tarpeelliseksi joskus, kun minua pyydetään lapsenvahdiksi.
Vapaaehtoistyöstäni yksi esimerkki
Henkisen väkivallan laajasti kokeneena olin apuna väkivaltaa kokeneiden naisten päivystävässä puhelimessa lähes kymmenen vuoden ajan. Väkivallan muotoja tulee jatkuvasti lisää ja naiset ovat enimmäkseen väkivallan kärsijöitä. Vaikka työ on joskus raskasta, on mielihyvä siitä, että voi olla vaikka vähäisenäkin tukena väkivallan uhrille.
Ansiomerkkejä kunniamainintoja:
Arizona Chemical Oy haki Kirsti Ojalalle v. 2004 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.
Kalevalaisten Naisten Liiton kunniamerkki Osmansolmu v. 2007
Kauppakamarin kunniamerkki 30 vuoden työstä v. 2007
Opetusneuvos Hilja Vilkemaan säätiön tunnustuspalkinto v. 2011
Oulun Naisunioni on nimennyt v. 2014 Kirsti Ojalan toiseksi Vuoden Saraksi
Oulun ympäristön Kalevalaiset Naiset on nimennyt Kirsti Ojalan v. 2019 Oulun Tähtiemoksi
Kirjoittaja
Kirsti Ojala
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.