Kirsti Melinin esiäiti Napuella

”Oletko saanut syntyessäsi sen aikaisen muotinimen vai onko nimi sukusi kautta tullut”, kysyy Marja.

”Nimeni Kirsti on nimenomaan sukuni kautta saatu. Nimi tuli minulle 1700-luvulla eläneeltä esiäidiltäni. Suvussa perintönä kulkeneessa tarinassa häntä on aina ihailtu ja pidetty vahvana naisena. Äitini muisti hänet usein kertoessaan suvun historiasta ja vanhoista ajoista. Hän halusi kasvattaa myös minusta vahvan naisen, joka pystyisi ottamaan vastuuta ja tilanteet haltuunsa, eikä pillahtaisi itkuun heti vaikeuksien tullessa.”

”Koetko itse, että nimi olisi kohdallasi ollut enne?”

”Minun on itseni sitä vaikeata arvioida. Koen kyllä, että vaikeiden tilanteiden tullessa olen usein muistanut tuon esiäitini, hänen kokemansa ongelmat sekä niiden voittamisen. Ehkä se on antanut myös hiukan itselleni pontta tilanteista selviämiseen. Jonkinlaista samaistumista esiäitini Napuen matkaan koin silloin, kun kävin miestäni ensimmäisen kerran katsomassa sairaalan teho-osastolla hänelle työmatkalla sattuneen kolarinsa jälkeen.”

”Mitä esiäitisi sitten Napuella teki?”

”Tarina on pitkä, joten ota hyvä asento tuolissasi, niin voin kertoa siitä.”

Kenraali Armfelt oli 1714 lähettänyt Pohjanmaan miehille käskyn saapua sotimaan Isonkyrön Napuelle. Sinne olikin saapunut 19.2. mennessä 1 086 miestä ympäri Pohjanmaata aseinaan keihäät tai kiväärit. Näiden mukana oli esiäitini Kirstin puoliso Jaakko Yrjänänpoika sekä renki Tuppu Matinpoika. Lisäksi Napuella oli rykmenttejä ympäri Suomea, yhteensä noin 5000 miestä. Vastassa oli venäläisen kenraali Galitzinin joukot, jotka olivat saaneet tsaarilta tehtäväksi tuhota Suomen armeijan. Venäläisten taisteluvahvuus oli kaikkiaan 10 863 miestä eli noin kaksinkertainen miesylivoima Suomen armeijaan verrattuna.

Kotiin jääneetkin olivat peloissaan, koska Napuen taistelutantereelle kertyi matkaa vain vajaa kaksi peninkulmaa. Kotiin olivat jääneet Kirstin lisäksi kaksi nuorta piikatyttöä, lapset 14-vuotias Maria ja 12-vuotias Tuomas sekä Kirstin iäkkäät vanhemmat sekä isän iäkäs sisar.

Napuella koitti pian kohtalokas päivä 19.2., jolloin 60–70 prosenttia pohjalaisten pitäjien miehistä sai surmansa taistelutantereella. Tieto tästä kantautui pitäjän kappalaisen kautta jo seuraavana päivänä Kirstinkin korviin. Samalla varmistui myös, että rakas puoliso Jaakko Yrjänänpoika oli kaatuneitten joukossa. Renki Tuppu Matinpoika oli joutunut vihollisen vangiksi. Kova oli isku vaimolle, jonka menetti rakkaan puolisonsa. Hänen piti tästä eteenpäin selvitä yksin ja ilman miesväkeä myös raskaista maatilan töistä.

Kirsti oli kuitenkin voimakastahtoinen nainen. Vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja kyyneleet valuivat valtoimenaan, hän päätti haudata puolisonsa kunniallisesti siunattuun maahan. Hän valmistautui huolella suunnittelemaansa retkeen, satuloi nopeimman hevosensa kevyen reen eteen, otti vähän evästä mukaansa, hyvästeli pikaisesti lapsensa sekä muun kotiväkensä ja lähti yöllä kohti Isonkyrön Napuen kylää.

Retki olisi ollut helpompi tehdä kahdestaan ja sen vuoksi hän yritti komentaa piikatyttöä mukaansa. Tämä oli kuitenkin niin peloissaan, että tuli täysin hysteeriseksi tällaisesta ehdotuksesta. Tähän Kirsti totesi: ”Pohjanmaalla on aina tarvittu vahvoja naisia – kaikki vain eivät näytä olevan sellaisia.” Hän tunsi saavansa jonkinlaista sisäistä voimaa tästä piikatyttöä loukkaavasta lausahduksestaan. Hänelle tuli entistä suurempi tarve näyttää olevansa vahva pohjalainen nainen, joka ei pelkää edes venäläistä sotajoukkoa.

Sudet ulvoivat ja matka taittui vaivalloisesti jonkinlaista metsätietä pitkin. Samaa metsätietä olivat joitakin päiviä aikaisemmin taivaltaneet seudun miehet, lähtiessään viimeiselle matkalleen. Lopun ajan ajatukset täyttivät Kirstinkin mielen. Lapset olivat vielä liian nuoria ja vanhemmat liian vanhoja selvitäkseen ilman häntä arjen askareista. Se sai hänet yhä päättäväisemmäksi. Hän sitoi huivinsa tiukemmalle ja hoputti hevosensa laukkaan lumikinoksia täynnä olevalla metsätiellä. Matkan tavoite oli kirkkaana mielessä.

Kirsti tiesi matkaa tehdessään, että varsinaiset sotatoimet olivat ainakin jotenkin tauonneet, koska 70 prosenttia suomalaisista miehistä oli tapettu. Se ei kuitenkaan poistanut mitenkään hänen uhkarohkean matkansa vaaroja. Todennäköisesti venäläinen sotaväki majaili alueella ja oli mahdollista, että pieniä taistelujakin vielä oli meneillään. Venäläisestä sotaväestä tiedettiin, että he kohtelivat naisia, lapsia ja vanhuksia erityisellä raakuudella. Naisia raiskattiin, lapsia kaapattiin ja vietiin Siperiaan ja kaikkia kidutettiin.

Kirsti tuli vähitellen yhä lähemmäksi taistelutannerta. Hän tunsi ilmassa palaneen katkua ja vaistosi olevansa nyt jo lähellä määräpaikkaa. Häntä jännitti ja pelotti, mutta uhmakkaasti hän jatkoi matkaansa jäätä myöten näkösuojassa Kuivilan ja Jaurin nevan kautta kohti Napuen kylää.

Jaurin nevan reunassa hän näki ison kuusen juurella kaksi repaleisiin vaatteisiin verhoutunutta miestä, jotka viittilöivät häntä tulemaan lähemmäksi. Kirsti käänsi rekensä miehiä kohti. Miehet kauhistuivat, kun he huomasivat tulijan olevan nainen. He varoittivat Kirstiä menemästä lähemmäksi taistelutannerta ja Napuen kylää, koska niin hän pääsisi varmasti hengestään. Kirsti oli kuitenkin päättäväinen ja sanoi hakevansa miehensä ruumiin ja vievänsä sen kotiin. Kun varoitukset eivät auttaneet naista luopumaan tavoitteestaan, toinen miehistä lähti oppaaksi osaksi matkaa.

Näin Kirstin matka jatkui hitaasti ja varovaisesti kyröläismiehen avustuksella. Mies tarttui ohjaksiin ja ajoi koko ajan puiden katveessa ja hitaasti rekeä luisutellen, jotta he eivät olisi turhaan herättäneet kenenkään huomiota. Heidän onnekseen aamu oli niin aikainen, että lähistöllä majailevat venäläiset eivät olleet vielä jalkeilla. He olivat ilmeisesti juhlineet hyvin mennyttä taisteluaan edellisenä iltana ja nukkuivat sen vuoksi normaalia pitempään tuona aamuna.

Hiljaisella vauhdilla matkalaiset lähestyivät vähitellen itse taistelutannerta, jossa taistelun jäljiltä makasi vielä useita satoja ruumiita. Susien ulvonta kuului täälläkin kauempaa. Ehkä susilauma oli vainonnut tuoreen veren ja oli nyt lähestymässä taistelutannerta. Joitakin ruumiita oli kerätty taistelutantereen reunaan, mutta ruumiita virui myös laajalla alueella itse taistelukentällä runsaasti. Näky oli karmaiseva. Verta oli kaikkialla ja lumihanki oli laajoilta alueilta värjäytynyt punaiseksi veren tahraamana. Taistelukeihäitä ja muuta rojua virui myös pitkin aluetta. Kiväärit oli kuitenkin kerätty sotasaaliina jo kaikkialta pois.

Hevonen sidottiin taistelukentän laitaan ja sen eteen löydettiin jostakin vähän ruohoa sekä lehtipuun oksa, jota se peloissaan luimistellen ja vähän vauhkoontuneena jäi mutustelemaan. Kyröläismies osasi kertoa, että pohjalaisten rykmentti oli taistelussa sijoitettu keskellä olevaan taisteluryhmään. Kepillä oli käännettävä monta päätöntä, raajatonta ja veristä ruumista, jotta tunnistus olisi onnistunut.

Jaakolla oli ollut tummanvihreä sarkatakki ja päässään kyläkraatarin susiturkista tekemä karvareuhka. Vihdoin Kirstiä onnisti. Sarkatakki oli tosin enemmän punaisen veren tahraamana kuin vihreä ja karvareuhkaa ei näkynyt missään. Pää ja jäsenet olivat tosin paikoillaan. Jaakko oli saanut ilmeisesti miekanpiston suoraan sydämeensä ja kuollut todennäköisesti nopeasti.

Kyröläinen auttoi ruumiin rekeen, sitoi sen tiukasti kiinni ja peitteli sen. Reki käännettiin nyt tulosuuntaan ja ajettiin taas puiden katveessa Jaurin nevalle, missä toinen miehistä yhä oleskeli. Kirsti jätti loput eväänsä miehille, kiitti heitä ja lähti kotimatkalle. Vaara ei todellakaan ollut ohitse. Venäläiset olivat lähistöllä ja susilaumoja liikkui alueella useita. Yhä piti taivaltaa mahdollisimman varovaisesti. Kirsti oli kuitenkin saavuttanut jo päätavoitteensa ja se antoi lisää voimaa. Kun tähän asti oli selvitty, miksi ei selvittäisi tästä eteenpäinkin.

Kotimatka oli vähintäänkin yhtä haasteellinen kuin menomatka. Pakkanen oli kiristynyt ja Kirstin jalat ja kädet meinasivat jäätyä. Hänen piti välillä hypätä reestä ja juosta reen perässä, jotta jalat olisivat saaneet liikuntaa ja pysyneet sulana. Vaikka Jaakon ruumis oli alkuun sidottu hyvin, köydet löystyivät kovassa matkanteossa ja hänen piti pysähtyä kiristämään köysiä pariin kertaan. Kun hän pysähtyi, kuului takaapäin kummallista pauketta. Se muistutti taistelutantereen ääniä, mutta niistä ei voinut olla kuitenkaan aivan varma. Edessäpäin kuului suden ulvontaa.

Kun Kirsti arveli tehneensä matkaa noin peninkulman, matkanteko hieman helpottui. Takaapäin kuulunut pauke oli lakannut kuulumasta, samoin suden ulvonta. Myös tunne matkan onnistumisesta ja omasta selviytymisestä vahvistui matkan edetessä. Omia tulojälkiä pitkin oli helppo taivaltaa. Vähitellen seudut kävivät muutenkin tutummiksi ja vihdoin hän saapui arvokkaan kuormansa kanssa kotiin.

Ilo oli suuri, kun kotiväki totesi hänen palanneen matkaltaan ehjin nahoin. Varsinkin hänen iäkäs isänsä oli ollut matkan alettua varma, että lapset menettäisivät nyt sekä isänsä että äitinsä. Matkan jännitys purkautui Kirstissä siten, että hän nukkui lähes seuraavan vuorokauden. Sen jälkeen hän oli valmis järjestämään puolisonsa hautauksen siunattuun maahan.

Tässä vaiheessa Kirsti ei aavistanut, että Ison vihan ajan koettelemukset jatkuivat ja koskettivat hänenkin elämäänsä vielä rankasti. Venäläisjoukot liikkuivat pitkin Pohjanmaata varastellen ja tuhoten paikkoja sekä ryöstäen lapsia viedäkseen heitä Siperiaan. Tällaisen kohtalon koki myös hänen rakas poikansa Tuomas.

”Tämän päivän tilanteet ovat toki erilaisia, mutta kyllä nykyäänkin periksi antamattomuutta tarvitaan”, totesi Marja tarinan kuultuaan.

”Onko sinun elämässäsi ollut tuollaisia vaaroja ja riskejä sisältäviä tilanteita kuin esiäidilläsi?”

”Ei ehkä noin konkreettisesti, mutta kyllähän riskejä jokaisen elämään liittyy nykyäänkin. Riskit vain ovat hiukan erilaisia.”

”Pitkäjänteinen ponnistelu tärkeän päämäärän hyväksi, esimerkiksi jatko-opintojen saattaminen loppuun, on vaatinut itseltäni päättäväisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Silloin ei ole juuri ollut varaa miettiä muiden ihmisten mielipiteitä tai reaktioita. On vain pitänyt puskea eteenpäin päämäärää kohti. Monilta muilta asioilta on pitänyt ummistaa silmänsä ja turha tunteilu on pitänyt unohtaa. Tavoitteen saavuttaminen on sitten tuonut tyydytystä.”

”On myös paljon tilanteita, joissa ei ole voinut luottaa siihen, mitä muut tekevät. On pitänyt luottaa omiin voimiinsa ja omaan jaksamiseensa. Vasta vanhempana olen enemmän tiedostanut yhteistyön merkityksen.”

Historia toistaa itseään ja vaikkei toistaisikaan, siitä voi aina oppia jotakin. Historian pohjalta tulee vain ymmärtää, että ongelmat, joiden ratkaisuun siitä voi nyt olla apua, ovat uusia ja ainutkertaisia.

Kuuntele ja katsele Kirsti Melinin teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakdms0YUpWajJaeW8/view