Äitini Saara Maria Katainen kuoli aurinkoisena syysaamuna v. 2016. Päivä 10.10. eli Aleksis Kiven päivä sopi hänen lähtöönsä hyvin, sillä Saara oli sydämestään kirjaihminen ja kirjastoihminen.
Kun muutin muualta äitini kanssa asumaan hänen sairastuttuaan Alzheimerin tautiin, melkein kaikki tapaamani ihmiset kysyivät, että oletko Saaran tyttö.
Eikä ihme, että Saara tunnettiin. Hänen elämäntyönsä Hankasalmen kirjastossa kesti vuodesta 1948 vuoteen 1987, jolloin hän joutui 60-vuotiaana jättämään rakkaan työnsä sepelvaltimotaudin takia.
Gallup-haastattelut veivät hänet 1960-luvulla oman pitäjän kylille. Niistä kertynyt ansio oli monena vuonna suurempi kuin kirjaston tuoma palkka. Moni kuntalainen tuli tutuksi sitäkin kautta.
Äitini oli muuttanut Hankasalmelle kaksikymppisenä neitokaisena tammikuussa 1947 kuultuaan ystävältään, että siellä olisi paikka avoinna kansanhuollossa. Sitä ennen hän oli toiminut harjoittelijana Kangasniemen kunnansairaalassa, mutta huomannut jo lyhyessä ajassa, ettei se ollut hänen hommaansa.
Ylihoitaja ei tykännyt harjoittelijan lähdöstä kesken kaiken vaan oli tokaissut, että olisi mielekkäämpää olla hoitajana kuin kirjoittaa porsaan ostolupia kansanhuollossa. Niin tai näin, Saara muutti naapurikuntaan. Kouluja käymättömälle nuorelle naiselle ei ollut sodan jälkeen paljoa tarjolla.

Nelivuotiaana puoliorvoksi

Muuttaminen ei pelottanut, sillä hänet oli sekä siihen että sopeutumiseen koulittu. Saara oli menettänyt äitinsä jo neljävuotiaana. Viisilapsisen perheen metsänhoitaja-isä koetti paimentaa katrastaan yksin niin hyvin kuin osasi, mutta se edellytti kaikilta mukautumista.
Nuorin sisko sijoitettiin isän kotitaloon Karjalaan Antreaan, kun taas kolme kouluikäistä veljeä jäivät isän luokse. Saara vietiin ensin äidin kotitaloon Säämingin Kukassaareen, kunnes hän vartuttuaan pääsi isänsä ja veljiensä seuraan, välillä Savoon, välillä Karjalaan.
Lopulta nelilapsinen perhekunta päätyi Pieksämäen seudulle Virtasalmen Montolaan, josta isä oli tavannut tulevan puolisonsa. Tähän uusperheeseen syntyi vielä tyttö ennen talvisodan alkamista. Alkuperäinen perhe ei koskaan ehtinyt yhdistyä, sillä vanhin veli kuoli tuberkuloosiin talvisotavuotena ja nuorin veli kaatui jatkosodassa. Jäljelle jääneestä keskimmäisestä veljestä tuli Saaralle hoivaaja, joka kantoi kirjeissään säännöllisesti huolta tämän raha-asioista ja työstä.
Nuorin sisar sijoittui  muiden antrealaisten kanssa Etelä-Hämeeseen eivätkä tytöt tavanneet kovinkaan usein. Liekö menetyksissä ja jonkinlaisessa juurettomuudessa  ollut syy Saaran nopeaan sitoutumiseen myöhemmin.

Kahden kaapin kirjasto

Kansanhuollossa ollessaan neitokainen havahtui siihen, että työ ei ole eläkevirka. Niinpä hän innokkaana lukuihmisenä otti mielihyvin vastaan tarjouksen ryhtyä hoitamaan pientä kirjastoa.
Hankasalmen kirjasto oli perustettu v. 1946. Aluksi se oli yhtä kuin kaksi lukittavaa kirjakaappia ja kuutisensataa kirjaa maamiesseurantalon ravintolahuoneen nurkkauksessa. Se oli avoinna, kun kaappien ovet avattiin eli pari kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan.
Koska tulevalla kirjastonhoitajalla ei ollut kansakoulua kummempaa oppimäärää, hänet velvoitettiin käymään Kansanvalistusseuran kirjeopistossa kirjastonhoidon peruskurssi ja kirjallisuuskurssi. Opintoja kuitenkin viivästytti seurustelu tulevan isäni Tapanin kanssa.
Tapani muisteli ensitapaamista runossaan:

Poistuva perinne
keltaista olkea
sirppejä
talkooväkeä
talkootanssit
yhtäkkiä huomioin
Sinä
häivähdys ujoutta
tiedostamatta sensuelli
tiedän
lasteni äiti
elämäntoveri
jos minulla on onnea
tässä asiassa
tämän ainoan kerran

Tapani vanhempineen ja sisaruksineen oli päätynyt  Hankasalmelle kymmenkunta vuotta aikaisemmin.
Alunperin suku oli Lapinlahdelta, missä 1930-luvun alun konkurssiaalto pisti lähes koko pitäjän polvilleen. Meijerin ja sahan lainojen takaajat joutuivat vastaamaan omaisuudellaan. Niinpä Pajulahden Pekka-isännälle ja vaimolleen Elsalle  tuli pakkomuutto.
Jokunen lehmä oli mukana, kun he siirtyivät lapsineen ensin Petäjävedelle ja sieltä Hankasalmelle. Muutaman asuinpaikan jälkeen löytyi viimein oma pieni Ristolan tila Raatisen kylältä. Siellä Tapani päätti aikansa mietittyään keskittyä marjanviljelyyn.

Marjat ja kirjat rinnakkain

Saara Maria sai huomata kohdanneensa Tapanissa vertaisensa; älykkään, mutta herkän sielun. Niinpä sen enempää kihlausta kuin kuulutuksiakaan ei tarvinnut odottaa kauan. Nuoripari oli ajatellut mennä vihille kaikessa hiljaisuudessa, mutta tomera Elsa päätti toisin. Entinen ison talon emäntä järjesti kyläläisille kunnon juhlat.
Minä synnyin vajaan yhdeksän kuukauden kuluttua. Sisareni tuli maailmaan kun olin 3,5-vuotias.
Kirjat ovat olleet osa elämääni niin kauan kun muistan. Minulle on kerrottu, että jo potalla istuessani pyysin katseltavaksi virsikirjaa. Mitähän mielenkiintoista sieltä lienen etsinyt.
Sitten kun minä ja sisareni kynnelle kykenimme, saimme opetella muovittamaan kirjaston kirjoja. Sivutoimisella kirjastonhoitajalla ei ollut työtuntien puitteissa aikaa siihen. Häntä kutsuivat kesäisin myös mansikan istutus ja kitkeminen, marjojen myynti torilla ja niiden kauppaaminen keskusliikkeisiin.
Kiirettä piti, sillä Saara ja Tapani heräsivät aamulla varhain, ajoivat Jyväskylän torille, myivät mansikat ja palasivat Hankasalmelle. Saara jäi kirjastoon töihin ja Tapani jatkoi Ristolaan poimimaan lisää marjoja muiden poimijoiden apuna.
Kotitalouden tuki ja turva oli Elsa-mummo, joka jäi leskeksi 56-vuotiaana. Siitä lähtien hänen huolenpitonsa kohdistui tyttöihin. Hän laittoi ruuat, tiskasi, kävi sunnuntaisin kirkossa ja piti minulle ja sisarelleni tiukat, mutta lämpimät ohjat.
Meillä oli aina turvallinen olo.
Kahvit ja voileivät – parhaimmassa tapauksessa leipäressu – olivat aina valmiina koulusta tullessamme. Äiti sai häärätä kirjastossa ja muissa askareissa vapaasti. Hän muistelikin, että vaikka välit kerkeäkieliseen anoppiin eivät olleet helpot, niin kirjastosta tulevalle oli aina ruoka hellalla odottamassa.

Kirjastoauto tuli – ja meni

Vuosien aikana kirjasto ehti muuttaa muutaman kerran ennen kuin v. 1966 päästiin siirtymään peräti 5 000 kirjan kanssa entiseen postiin. Kirjoituskone ja puhelinkin saatiin. Sinne pystyttiin jo tilaamaan lehtiä, ja Saara aloitti satutuntien pitämisen. Satumummon vivahteikkaasta luennasta ovat saaneet vuosien myötä nauttia myös minun ja sisareni lapset.
Kirjastonhoitajan virka muutettiin päätoimiseksi vasta vuoden 1975 alusta. Saara sai hoitaa sitä virkaatekevänä pari vuotta, kunnes kuntaan saatiin asianomaisen koulutuksen saanut henkilö. Siinä vaiheessa Saara siirtyi kirjastoapulaisen virkaan.
Kunnan leipä ei ollut leveä, mutta vakaa ja tarpeellinen perheelle.  Puutarhaviljelyn tuotot olivat kausittaisia, joten keväisin oli mentävä vekselivedolla.  Onneksi pankkiin oli saatu niin luottamukselliset suhteet, että ajan mittaan omat nimet riittivät.
Saaran kirjastouran kohokohtia oli Keski-Suomen toisen kirjastoauton hankkiminen v. 1971. Sen reittejä suunniteltiin kotona iltaisin karttoja ja myymäläautojen reittejä apuna käyttäen. Tapani oli ajokortillisena hyödyllinen, jopa välttämätön apumies.
Vielä eläkkeellä ollessaan Saara otti kiivaasti kantaa kirjastoautotoiminnan jatkamisen puolesta, kuitenkin tuloksetta. Se loppui.

Muisto säilyy

Uudesta kirjastotalosta oli puhuttu vuosikymmenet. Haave toteutui vasta v. 1993. Suunnittelija, arkkitehti Saara Juolan sekä äitini Saaran kunniaksi kirjaston oheistoimintahuone nimettiin äskettäin Saaran huoneeksi. 
Huomattuani asian paikallislehdestä lähetin kirjastoväelle kiitokset, joissa arvelin, että äiti, missä hän sitten onkaan, on varmasti tavattoman onnellinen ja kiitollinen tästä  huomionosoituksesta.
Saara oli paitsi kirjojen lukija myös kirjoittaja, tarinoiden kertoja ja eläytyvä runonlausuja. Hän osasi ulkoa käsittämättömän määrän pitkiä runoja. Omissa (toisissa) häissäni hän esitti P. Mustapään Aamulypsyn aikaan, jossa olisi muistamista nuoremmillekin.
Ja jos Eläkeliiton tilaisuuksiin tarvittiin ohjelmanumeroa, sanottiin: Saara lausuu jotakin. Koulutus- tai sopeutumisvalmennuskurssien illanistujaisissa kuultiin usein Saaran laatima ja esittämä kronikka.
Läheisilleen hän kirjoitti kauniilla käsialallaan pitkiä kirjeitä. Kun olin itse lukiolaisena au pairina Länsi-Saksassa, pääsin kirjeiden kautta ristolalaisia lähelle – ja itku tuli ikävöivälle.

Matkailua ja yhdistyksiä

Kun Tapani-puoliso kuoli pitkään sairastettuaan ja Saaralle jäi vapaata aikaa, hän aktivoitui yhdistyselämässä ja alkoi matkustella. 70-vuotiaalla riitti harrastusintoa Eläkeliiton ohella Kalevalaisiin Naisiin ja Marttoihin.
Ensimmäisestä ulkomaanmatkasta kälyn luokse Amerikkaan oli vierähtänyt pari vuosikymmentä, mutta hän ehti vielä lukuisille matkoille Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan.
Hän oli kiltti luonne, jonka oli vaikea sanoa ei. Sisareni muistaa kärttäneensä lapsena pääsyä naapuriin leikkimään ja, vastaus oli: mene jos. Hän antoi lapselle vapauden valita. Jos on tarve, niin mene.
Koska sekä isä että äiti olivat jääneet vaille koulutusta, heille oli hyvin tärkeää kouluttaa lapset. Vaikka rahasta teki tiukkaa, meidät molemmat laitettiin oppikouluun. Molemmat myös valmistuivat ja saivat töitä ja lisääntyivät ja täyttivät Suomen maata kumpikin kahdella lapsukaisella.

Velvollisuus oli iloa

Eläkkeellejäämistilaisuudessaan Saara lausui vanhan intialaisen runon, joka hänen mielestään kuvasi hyvin työtä Hankasalmen kirjastolaitoksessa: se oli mieluisaa velvollisuuden täyttämistä:

Nukuin ja uneksuin,
elämä oli iloa.
Heräsin ja huomasin,
elämä on velvollisuuksia.
Tein työtä – ja katso,
velvollisuus oli iloa.

Huumorintajuisena miehenä Tapani-puoliso oli kirjoittanut mietelauseen: “Se että hänestä tuli suuri rakkauteni, ei välttämättä merkinnyt, että minä olisin sitä hänelle. Parhaimmillaan taisin olla toinen tai kolmas kirjojen ja kirjaston jälkeen.”

Esikoistytär