Impi Wiljander syntyi Helsingissä 30.9.1884. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta 1904, opiskeli yliopistossa historiaa, äidinkieltä ja kansanrunoutta ja muutti sukunimensä sinä aikana Viljatieksi muun perheen mukana. Opiskeluaikana hän opetti muun muassa matematiikkaa Sörnäisten yhteiskoulussa ja osallistui aktiivisesti opiskelijoiden järjestötoimintaan. Suomenmielisyys, yhtenäisen kansakunnan aate vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että helsinkiläisyydestään huolimatta hän ei halunnut liittyä uusmaalaiseen osakuntaan, vaan liittyi savo-karjalaiseen osakuntaan äidinpuolen savolaiset juurensa tiedostaen.

Impin isä Anton Viljander, myöh. Viljatie, oli Helsingin Suomalaisen Reaalilyseon, nykyisen Ressun, ylivahtimestari. Äitinsä puolelta Impi oli Rautalammin Korhosia. Tätä hän piti identiteetilleen niin tärkeänä, että kertoo siitä muistelmakirjansa Vallilan vaari (Kuopio 1957) alkusivulla. Impi on kertonut 1951 sukutaustastaan myös entiselle lähetyssaarnaajalle Kiinan-Kalle Korhoselle, että isä oli ”Valkealan suntion David Viljanderin poika. Tämän isä taas oli ollut Pietarissa hopeaseppänä. Isän äiti Anna Sofia Gröhn, myllärin tytär Elimäeltä. Äiti Eeva Korhonen, synt. Vesannolla 3/7 1859, asuivat Niinivedenpäässä Niemen talossa ja lähtivät nälkävuonna 1867 nälkää pakoon. Tämän isä Matti Korhonen ja vaimo Susanna Korhonen, ensimmäinen serkku, ja saivat maksaa sukurahaa siitä, että saisivat mennä naimisiin.”

Muistitiedot eivät pidä kaikin osin paikkaansa ihan tarkasti. Impin äidinpuolen isovanhemmat eivät päässeet nälkää pakoon, vaan kuolivat nälkään tai sen seurauksiin Kivennavalla, Matti 1867 ja Susanna 1868. Kuolinsyiksi on tosin merkitty ”vesipöhö” ja ”hermokuume”. Eivätkä he olleet niin läheistä sukuakaan kuin Impi oli kuullut kerrottavan. Samaa Rautalammin Korhosten sukua kuitenkin, mutta viidensiä, vaan ei ensimmäisiä serkkuja. Lisäksi sukutarina naimisiin menoon liittyvästä erityisluvasta ei ehkä koskekaan Impin isovanhempia, vaan mahdollisesti Impin isoäidin äitiä, joka oli vain 15-vuotias mennessään naimisiin.

Kesken opintojen Impi haki kansanopistonjohtajattaren paikkaa Tuusulasta, sai sen 1907 ja meni vuonna 1910 naimisiin samana vuonna 1907 opiston johtajana aloittaneen O. W. Sirkan (1869–1949) kanssa. Muistelmakirjassaan Impi kertoo, että pontimena opintojen keskeyttämiseen oli opiskeluvuosina syntynyt tietoisuus ja koettu henkilökohtainen vastuu kansallisesta heräämisestä. Kutsumus veti työhön kansan pariin eikä akateemisiin opintoihin. Aikomuksena oli palata jonkin ajan kuluttua yliopisto-opintoihin, mutta kansanopistotyö elämäntoverin rinnalla vei nuoren vaimon kokonaan. Innostus ja rakkaus nuorison parissa tehtävään työhön säilyi Impissä läpi elämän. Hänen johtajattaren uransa alkoi niin varhain, että kun Tarja Lång teki tällä vuosituhannella väitöskirjatutkimuksen naisrehtoreista ja kansanopistonjohtajattarista, Impi ei päässyt mukaan, koska Lång aloitti aineistonsa keräämisen vasta vuodesta 1924.

Vuonna 1915 Sirkat siirtyivät Hartolaan käynnistämään uudestaan Maila Talvion alkuunpanemaa, mutta jostain syystä pian lopetettua kansanopistoa. Suolahteen Sirkat tulivat vuonna 1920, O.W. opiston johtajaksi ja Impi johtajattareksi. Paikan valintaan lienee vaikuttanut eniten se, että O. W. oli äitinsä puolelta laukaalaisia ja käynyt myös koulunsa Jyväskylässä. Muutto Hartolasta kuvaa hyvin itsenäisyyden alkuajan liikenneoloja. Autoja ei ollut. Tavarat pakattiin kymmeneen hevoskuormaan. Laivaranta oli kolmenkymmenen kilometrin päässä Päijänteen rannassa. Jyväskylästä päästiin Suolahteen sentään junalla.

Keski-Suomen opisto oli luonnonkauniilla paikalla Suojärven rannalla. Päärakennus oli kuitenkin kahdeksan vuoden ja neljän johtajan aikana päässyt rapistumaan varojen puutteessa. Paikkailtu pärekatto oli kuin tilkkutäkki, ei maalinjälkeä ovissa eikä ikkunoissa ja ikkunoita rikki. Opiston talouden hoitaminen olikin maailmansotien välisenä aikana vähintään yhtä suurella osalla johtajaparin elämässä kuin itse opetustyö. Valtionapu ei riittänyt, vaan kannatusmaksuja ja lahjoituksia suorastaan kerjättiin maakunnasta. Maanviljelys ja puutarhanhoito eivät olleet vain opiston tietopuolista opetusta, vaan myös välttämätön keino rahoittaa opiston toimintaa. Samaa tarkoitusta palvelivat kesäkurssit ja täysihoitolan pitäminen kesäisin. Opisto oli muutenkin hyvin omavarainen; olipa sillä jonkin aikaa oma sähkölaitoskin.

Opistotyön runsaudesta huolimatta Sirkkojen toimeliaisuus ulottui paljon oman opiston seinien ulkopuolelle. Opisto järjesti iltamia ympäri maakuntaa, ei vain sivistystarkoituksessa, vaan myös proosallisesti varainkeruun nimissä. Sirkat, erityisesti Impi, olivat suosittuja puhujia. Heidän erilaista tyyliään kuvattiin niin, että ”kun Otto puhuu ja itkee, kuulijat nauravat, kun Impi puhuu ja nauraa, kuulijat itkevät”. Impin mukaansatempaavuudesta ovat vakuuttavana esimerkkinä Keski-Suomen naistenpäivät. Niitä pidettiin vapaaehtoispohjalta ilman mitään järjestösidonnaisuuksia vuosittain helmikuun toisena lauantaina ja sunnuntaina puolen vuosisadan ajan vuodesta 1924 vuoteen 1974. Impi oli mukana kahta viimeistä kertaa lukuun ottamatta. Tavallisesti hänellä oli avajais- tai päättäjäispuhe.

Erityisen aktiivisesti Sirkat olivat mukana nuorisoseuratyössä. O. W. suunnitteli kirjailija Elsa Heporaudan kanssa monia juhlakulkueita kesäjuhliin. Vuonna 1924 Impi valittiin Keski-Suomen Nuorisoseurojen Liiton esimieheksi tohtori F. A. Heporaudan jälkeen. Siinä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1941 asti. Valtakunnallistakin tunnustusta Impi sai, kun hänen kutsuttiin vuonna 1947 Suomen Nuorison liiton kunniajäseneksi ja vuonna 1956 Suomen kansanopistoyhdistyksen kunniajäseneksi. Annettiinpa Impille epävirallinen kunnianimikin ”Keski-Suomen äiti”. Impi oli Keski-Suomessa paljon keskeisempi vaikuttaja kuin miehensä. Hän toimi Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisosastossa, raittiusjärjestössä, marttatoiminnassa, Punaisessa Ristissä, Hartolan kunnanvaltuustossa sekä Äänekosken ja Suolahden kirkkovaltuustossa. Hän oli edustajana vuosien 1948 ja 1951 kirkolliskokouksissa. Muun toimeliaisuuden ohella hän suomensi kymmenkunta kirjaa norjan ja tanskan kielestä.

Opiston käyneiden sivistyspohja ei jäänyt opistolla pidettyjen oppituntien ja maataloustöiden varaan. Ohjelmaan kuului myös opintoretkiä, esimerkiksi jokavuotinen Helsingin matka. Eivätkä ne olleet anniltaankaan tavanomaisia luokkaretkiä. Käytiin kansallisteatterissa ja elokuvissa, jotka eivät kumpikaan olleet vielä tuolloin maaseudulla mitään tavanomaista kansanhuvia. Kohteena olivat myös Suomenlinna ja presidentin linnakin, jossa saatettiin tavata presidentti ja jota esitteli opistolaisille muiden muassa rouva Kaisa Kallio. – Kulttuuriyhteydet säilyivät sotienjälkeiseenkin aikaan asti, sillä esimerkiksi vuonna 1959 Ilmari Kianto kiitti Impiä lahjaksi saamastaan Vallilan vaari -kirjasta.

Harras uskonnollisuus oli ominaista sekä Sirkkojen perhe- että julkiselle elämälle. Kuvaava esimerkki on puolison ja pojan Impille antama äitienpäivälahja J. F. Newtonin Parhaita amerikkalaisia saarnoja. Asennoituminen henkii kirjan omistuskirjoituksesta: ”On äitienpäivä, on rukouspäivä, on ihmeellisiä aikoja Sirkkojen kodissa. On tänä kevännä Jumala erikoisesti meitä saanut vetäneeksi verkkoonsa. Hän auttakoon meitä pysymään verkossa. Sitä tänään äidille Jumalalta rukoilevat Isä & Ilpo.” Perheessä oli neljä lasta. Kaksi kuoli pieninä ja kolmas ylioppilaskeväänään 18-vuotiaana. Aikuisikään eli vain poika Ilpo, josta tuli rovasti ja sotilaspastori. Hänen puolisonsa Eeva Sirkan o. s. Sauru elämäkerta on tässä kokoelmassa.

Opisto oli sisäoppilaitos, jossa opiskelijat asuivat opistoaikanaan. Mitään viikonloppuvapaita ei ollut. Kuri oli kova. Siitä vastasi ehkä enemmälti Impi. Kuvaava esimerkki on, että kun hän erään kerran sai päähänsä, että myös opiskelijat viettävät pääsiäisen opistolla oppiakseen hiljaisen viikon viettoon, ja kun koti-ikävää poteva tyttö erehtyi kysymään, että eikö tosiaan saa mennä kotona käymään, niin Impin kerrotaan sanoneen: ”Mene vain, mutta älä tule sitten enää takaisin”.

Kasvatuksella oli muutenkin suuri paino, vaikka opiskelijoista valtaosa oli jo aikuisiässä, 20–30-vuotiaita. Rukoukset ja iltahartaudet kuuluivat asiaan. Kotiseutu- ja isänmaanrakkauden herättäminen olivat keskeisiä päämääriä. Muutenkin herätteiden antaminen ja kannustaminen sivistysharrastuksiin olivat tärkeämmällä sijalla kuin tietojen jakaminen. O. W. järjesti opiskelijoille laululeikkejä, kilpailuja ja kaikenlaista liikuntaa oppituntien ulkopuolellakin, sillä niiden avulla nuorten uskottiin jättävän tanssipaikat ja huonon seuran. Pidettiinpä kesäisin erityisiä urheilu- ja leikkikurssejakin.

Vuonna 1939 Impi otti johtajan tehtävät kokonaan vastuulleen, kun hänen miehensä tunsi voimiensa vähenevän ja halusi siirtyä sivuun. Opiston toiminta keskeytyi talvisodan alettua runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Sinä aikana opisto oli sotasairaalana. Opistotoiminta jatkui jo 1942, mutta osa tiloista oli suojeluskuntapiirin ja sotilasapteekin käytössä vuoteen 1945 asti. Sotien jälkeen toiminta alkoi vilkastua. Järjestettiin myös kesäkursseja ja aloitettiin kansankorkeakoulu vuonna 1948. Impi Sirkka jäi eläkkeelle vuonna 1952, mutta osallistui senkin jälkeen monen vuoden ajan opiston toimintaan oppituntejakin pitämällä. Hän kuoli Suolahdessa 25.7.1973.