Tämän alkuosuuden on kirjoittanut Kerttu Ylä-Jääsken vanhin tytär, myös jo edesmennyt Pirjo Karinkanta (s. 1932) muistelupuheekseen heinäkuussa 2011 äitimme syntymän 100-vuotisjuhlaan, johon hänen jälkeläiset useammassa polvessa kokoonnuimme Heinola-talolle yhdessä äitimme Kertun muistoksi juhlistamaan. 

Äiti Kerttu syntyi sata vuotta sitten 23. heinäkuuta 1911 Vehkalahden kuntaan kuuluvassa Reitkallissa, joka on nykyisin liitetty Haminaan. Vanhemmat olivat äiti Eeva-Liisa, os. Vapalahti ja isä Matti Ruoti, kotoisin Reitkallista.

Matti Ruoti luopui osuudestaan kotitaloon veljensä Einarin hyväksi. Perhe muutti Haminaan Tallimäelle, joka on pari kilometriä keskustasta. Perheessä oli kolme tytärtä ja poika Jaakko, joka kuoli pienenä. Aune oli vanhin, sitten Kerttu ja nuorin oli Eeva. Aune ja Kerttu olivat läheinen sisarpari. Isä oli tyttäristään ylpeä. Riiausaikakin sattui suht´ samaan aikaan. Äidistä tuli Ylä-Jääski, Aunesta Ylätupa.

Ylä-Jääskin nuoripari muutti Hietakylään (jossa oli isän kotitalo ja jossa minä Pirjo synnyin) pian Pitäjänsaarelle, jossa Seppo syntyi. Nykyään silta yhdistää saaren mantereeseen. Aikanaan oli pari-kolmesataa metriä merta välissä.

Isä oli saaren osuuskaupassa myymälänhoitajana. Uskon äidin olleen myös myymälässä töissä. Kai meitä joku oli hoitamassa. Siellä olin pudonnut laiturilta mereen, ja kun olin pulpahtanut pintaan, sai joku tyttö vaatteista kiinni. Summassa Haminan lähellä isä oli vähän aikaa samoissa tehtävissä. Siellä Seppo oli jäädä auton alle. Maantie kulki talon edessä.

Sen jälkeen tuli muutto Kotkaan, missä isä meni rautakauppaan tukkumyyjäksi. Kotitalo oli keskustan tuntumassa. Nykyisin on linja-autoasema torilla, josta on vain parisataa metriä taloon. Se oli ja on nelikerroksinen, kaksiportainen kivitalo, nimeltään Bulevardi, osoite Puistotie 4. Siellä asuessa äiti oli kotiäiti.

Minulla läheni koulun alku, mutta myös sota läheni. Alkoi talvisota ja koulu suljettiin. Talvisodan ajan olimme äidin ystäväsisarusten kotitalossa Summassa. Siellä ei ollut pommitusvaaraa, kun taas tähtiyöt tiesivät pommitusvaaraa Kotkaan. Talvella oli ennätyspakkasia. Miehet rämpivät sodassa.

Onneksi se sota ei kauaa kestänyt ja koulu jatkui. Oli kriittisiä aikoja. En muista oliko ennen talvi- vai jatkosotaa, kun olimme myös poissa kaupungista ns. neuvottelujen aikana isän sukulaisten luona Turkialla. Siellä muistan Sepon sairastaneen hyvin vakavan keuhkokuumeen.

Kotkassa oli arkista aherrusta. Oli myös pyykkipäiviä. Padassa kiehui lipeävesi, jossa keitettiin valkopyykki. Koko tupa höyrysi. Tupa oli talon kellarikerroksessa, pienet ikkunat pihatasolle. Pihassa oli isoja halkopinoja, mutta en muista miten taloa lämmitettiin. Keittiössä oli puuhella. Kesäisin kerättiin käpyjä hellaa varten. Jokaisella oli kellarissa puuliiteri, mihin halot heitettiin sisään kadunpuolen pikkuikkunoista. Kerran Seppo halkaisi isonvarpaan niitä hakatessa. Pieni poika kirveen kanssa.

Vieressä oli iso kallio ja metsää. Sen takana yleinen sauna, jossa viikoittain kävimme. Asunnossa oli hyvin pieni wc, ylhäällä vesisäiliö. Narusta vetäen tuli vettä. Keittiössä kylmä vesiraana, kuten silloin sanottiin. Meillä oli keittiö, makuuhuone ja isohuone. Pihassa oli sota-aikana kanihäkkejä. Kaneja pidettiin lihan sekä turkisten vuoksi.

Kun alkoi jatkosota, lähdettiin taas kiireellä pois kaupungista. Kotkahan oli saari ja silloin oli vain yksi silta, joka yhdisti mantereeseen eli Hovinsaareen. Vieressä kulki myös rautatie. Pelättiin, että jos silta pommitettaisiin, pois ei pääse.

Meitä lähti ystäväni Marita äitinsä kanssa, meidän äiti, Seppo ja minä. Oli avolavakuorma-auto (luultavasti rautakaupan) ja suuntana Pyhtää. Maritan äidin siskon luo ensin. Matkasta jäi mieleen, että tuuli vie baskerini Hovinsaaren sillalla.

Pyhtäällä meidän perhe siirtyi pian toiseen kylään, Purolaan. Se oli silloin hyvin ruotsinkielistä seutua, mutta ainakin minusta meidät otettiin hyvin vastaan. Siellä oli myös siirtolaisia ainakin Lavansaaresta. Miehet olivat siellä jossakin.

En muista aikoja, miten missäkin olimme. Kotkassa olimme taas rauhallisempina aikoina. Kotkaa pommitettiin aika paljon. Siellä oli satama, teollisuutta ja saksalaisia laivoja öljysatamassa. Kerran poissa ollessamme tuli ikkunalasit sisään.

Talvella 1943 perhe lisääntyi, syntyi Tarja. Silloinkin oli pommitusvaara, joten äiti ulos lähtiessä ohjeisti, että jos tulee hälytys, vie vauvan kori wc-pytyn päälle. Siellä ei ole sirpalevaaraa.

Tarjan ollessa pieni, olimme taas Purolassa, entisen emännän siskon talossa. Näiden veljellä oli maalaistalo, jossa tosin vain miniä hoiti taloa. Äiti osallistui talon peltotöihin. Silloin oli talkooväelle runsas illallinen, jolloin me lapset pääsimme mukaan. Näistä naisista jäi äidille hyviä ystäviä.

Sodan loppuaika oli kovaa rytinää, koulut suljettiin. Isä järjesti minulle koulupaikan kauppias-asiakkaansa luo Miehikkälään (lähemmäs rajaa). Seppo lähti Ruotsiin sotalapsena. Minulle lähtöä ensin esitettiin, mutten halunnut. Seppo itse sanoi, että hän lähtee. En muista kuinka kauan hän siellä oli, ei kovin kauaa. Kun hän palasi, oli innoissaan. Muistan, kuinka hän pomppi sängyn päällä ja veti laatikoita auki. Sitäkään en muista puhuiko suomea.

Sodan loputtua isä sai Haminan Tallimäeltä Viipurinkadun varrelta rintamamiestontin. Hän osti Ylämaalta purettavan parakin, josta sai paljon rakennustarvikkeita, joista oli pulaa, kaikkeen tarvittiin ostolupia. Sepon kanssa laitoimme lautoja taapeliin, oiottiin käytettyjä nauloja ratakiskon päällä vasaralla hakaten ja paljon muuta.

Kun taloa alettiin rakentaa, kävi isä edelleen Kotkassa töissä. Aamulla hän luetteli äidille mitä kaikkea päivän aikana piti tehdä. Se oli erittäin raskasta aikaa. Muistan Joulupäivän olleen ainoa, kun pidettiin vapaata. Siitä ajasta on monenlaisia yksityiskohtia mielessä. Ei mukavia.

Raskasta oli äidilläkin, sillä hän odotti Jukkaa, joka syntyi tammikuun lopulla 1948. Talon valmistuttua helmikuun lopussa avattiin kauppa. Se oli liiketalo, jossa alakerran tilat olivat kauppatiloja keittiötä lukuun ottamatta. Makuuhuoneet olivat yläkerrassa, siellä Jukka myös syntyi. Kaupassa myytiin ruokatavarasta rakennustavaraan, kaikkea mahdollista maaleista possun leseisiin. Äiti oli heti mukana kaupassa, minäkin minkä kotitöiltä ehdin.

Alueella oli paljon siirtolaisten talonrakentamista. Starkilta tuli joka viikko puhelu, jolloin isä kertoi, mitä kaikkea tarvittiin lisää. Näiden puheluiden aikana Totti Kanervaara huomasi, minkälainen rautakauppias oli asialla. Niin hänet houkuteltiin Starckjohannin leipiin Lahteen.

Talo Haminassa myytiin Osuuskauppa Ympyrälle ja edessä oli muutto Lahteen vuonna 1950. Siellä oli juuri valmistunut kerrostalo Aleksanterinkadun loppupäähän. Sinne ostettiin kaikki uutta huonekaluista tauluihin. Äidillä ja isällä oli varmaan ensimmäistä kertaa elämä helpompaa. Jukan eli pienimmän kanssa isä kävi esim. (olikohan Mailaveikkojen) pelejä katsomassa. Lahdessa syntyi vielä viides lapsi eli Merja vuonna 1954.

Minä ja Raimo tapasimme pian Lahteen muuton jälkeen, olimme molemmat Starckjohannilla töissä, tosin eri taloissa. Meidät vihittiin toukokuussa 1953. Olen tässä kertonut äidin ja meidän muidenkin elämästä sen ajan jota kenelläkään toisella ei ole tiedossa tai muistoissa. Toiset voivat kirjoittaa jatkon. Se taas ei ollut helppoa elämää. 

Näin siis sisaremme Pirjo muisteli oman lapsuuden aikaa ja muistoja äiti-Kertusta ja perheemme elämästä 1930-luvulta vuoden 1950 alkupuolelle. 

Pirjon toivomuksesta jatkan nyt nuorimpana sisarussarjastamme kertoen äidistämme Kerttu Ylä-Jääskestä omien muistikuvieni ja kokemusteni kautta.

Kuten jo tuosta Pirjo Karinkannan osuudesta on luettavissa, Kerttu ja Toivo Ylä-Jääsken perheeseen syntyi lapsia kolmella eri vuosikymmenellä, joten lapsuutemmekin osuivat hyvin erilaisille ajanjaksoille jo Suomenkin historiaa ajatellen. Vanhin lapsista eli Pirjo syntyi vuonna 1932, Seppo 1934, Tarja 1943, Jukka 1948 ja Merja 1954. Minulla ja vanhimmalla sisarellani oli siis ikäeroa 22 vuotta. Pirjo oli ehtinyt avioituakin puolisonsa Raimon kanssa jo ennen minun syntymääni. Kasvoin heidän lastensa Jarin ja Riitan kanssa yhteisen lapsuuden ajan.

Kuten Pirjon kirjoituksen lopussa hän mainitseekin, elämä Kertulla ei ollut jatkossakaan helppoa. Isämme Toivo lähti omille teilleen minun, nuorimmaisen ollessa vasta seitsemän kuukauden ikäinen. Äiti jäi kolmen lapsen kanssa viemään elämäämme eteenpäin.

Lahti oli hänelle siinä vaiheessa vielä suhteellisen uusi kaupunki, eikä siihen asti kotona perhettään hoitaneelle naiselle ollut ehtinyt vielä liikoja ystäviä tai edes tuttavia ehtinyt tulla. Joitakin kuitenkin, kuten kummieni Helvin ja Unton perhe, joihin vanhempani oli tutustunut isäni työpaikan kautta.

Kummitätini Helvi lukeutuikin äitini läheisimpiin ystäviin aina kuolemaansa saakka. He olivat ymmärrykseni mukaan tärkeät ystävät toisilleen puolin sekä toisin, jakaen keskenään henkilökohtaisimpiaan iloja ja suruja vuosikymmenten saatossa.

Silloin 1950-luvun aikaan ei sosiaaliturva ollut samalla tasolla kuin nykypäivänä. Äitimme Kerttu ei saanut asumistukea sen enempää kuin toimeentulotukeakaan vaan lasten ja oman elämän eteenpäinviemiseksi oli löydyttävä työpaikka. Siinä asiassa avuksi löytyi samassa kerrostalossa asunut yläkerran naapuri, joka tarjosi äidillemme työpaikan johtamastaan puusepäntehtaasta kävelymatkan päästä kotoamme.

Minulle löytyi päivähoitopaikka ensin yhden samassa talossa asuneen Bertta-tädin luota, joka teki ompelutöitä kotoaan käsin. Muutaman vuoden ikäisenä pääsin Pelastusarmeijan lastentarhaan, jota siihen aikaan kutsuttiin seimeksi. Koska äiti meni aamuisin jo seitsemäksi töihin, kuului minun seimeen saattaminen kotona vielä asuvien, vajaa kymmenvuotiaan veljeni Jukan ja teini-ikäisen siskoni Tarjan tehtäviin ennen kouluunmenoaan. Samoin he taisivat hakea minut sieltä usein jo ennen kuin äiti pääsi pois töistä.

Äitimme onni oli, että hänellä oli kaksi jo aikuiseksi kasvanutta lasta, joiden kanssa saattoi puhua asioistaan ja heihin tarvittaessa tukeutua. Hänen elämäänsä vaikeutti huomattavasti myös se seikka, että isäni silloinen olinpaikka ei ollut kenenkään tiedossa, eikä hän myöskään maksanut meistä kolmesta nuorimmaisesta mitään elatusmaksuja. Onneksi oli sentään hyvä asunto.

Vasta seitsemän vuotta isämme lähdön jälkeen oli perheemme saanut ensimmäisen kerran minkäänlaista vihiä hänen olinpaikastaan, joten kaikki vastuu asumisesta, ruuasta, koulumaksuista tarvikehankintoineen oli äiti-Kertun kontolla. Siihen aikaanhan maksettiin oppikoulusta lukukausimaksut sekä kouluruuat, joita toki koulusta oli mahdollisuus ostaa. Kaksi nuorimmaisista oli silloin jo oppikoulussa, minä vasta 1965 alkaen.

Kuten arvata saattaa, opimme me lapsetkin käymään töissä jo koulun ohessa varsin nuoresta alkaen. Silloin oli onneksi tarjolla mm. lähetin hommia ja muuta pientä, mitä lapsillakin saattoi turvallisesti teettää. Kaikki pienempikin taskuraha oli korvaamattoman arvokasta, koska viikkorahojen jakamisesta ei meidän taloudessamme olisi voinut puhuakaan. 

Uusi raskas koettelemus 

Eipä äidin murheet vielä siihenkään loppuneet. Vuonna 1964 tuli viesti, jota kukaan äiti ei kohdalleen halua. Vanhin poika Seppo oli marraskuisena ensilumen päivänä joutunut autokolariin, joka vei hänen henkensä. Seppo oli ehtinyt silloin 30-vuotiaana olla vasta muutaman vuoden naimisissa ja häneltä jäi vaimon lisäksi noin puolitoistavuotias tytär. Seuraavana kesänä syntyi vielä poika, jonka tulosta ei veljeni kuolinhetkellä ollut vielä tietoa.

Suru Sepon kuolemasta oli äidilleni jo niin raskas taakka, ettei hänen särkynyt sydämensä siitä koskaan enää kunnolla parantunut. Hänen itsensä kuoltua muutama kymmenen vuotta myöhemmin häntä pitkään hoitanut lääkäri kertoi, että äidillämme oli sananmukaisesti särkynyt sydän eikä hän erikoislääkärinä oikeastaan voinut edes ymmärtää mikä tämän naisen oli näinkin kauan, 71-vuotiaaksi, pitänyt hengissä.

Minäpä kerron mikä. Hänen elämänasenteensa oli positiivinen. Hän yritti ja löysi aina elämästä jotain hyvää, jotain odottamisen arvoista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet mm. hänen usein toistuneet toiveensa, kunpa vielä ehtisin nähdä sen ja sen lapsenlapsen kasvavan. Kunpa sitä ja kunpa tätä, odotan ehtiväni nähdä.

Toivoa oli aina. Ja sen hän onnistui mm. minulle henkiseksi perinnöksi jättämään. Se kaikki piti hänet hengissä. Olemme usein, nyt kauan jo ilman häntä eläneenä muistaneet hänen valoisuutensa ja empaattisuutensa muita ihmisiä kohtaan. Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen kotiäiti, mutta hän oli äiti, joka omalla esimerkillään osoitti, että ihminen ei voi jättäytyä muiden varaan, vaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin on mentävä. Valonpilkahduksia on osattava nähdä aina kun mahdollista.

Katkeruus ei ketään kanna. Se on asia, joka karkottaa loputkin ihmiset ympäriltä. Se syö ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin kanssakulkijoita. Hän opetti meidät ajattelemaan itsenäisesti ja antoi sen kaikkein arvokkaimman perinnön, jonka ihminen voi lapselleen antaa – terveen itsetunnon. Joka ei todellakaan ole sama asia kuin itsekkyys, vaan aivan jotain muuta, arvostuksen ja vastuun itseämme kohtaan.

Arvostan äidissäni myös sitä, että häneltä löytyi tervettä ylpeyttä siinä vaiheessa, kun isämme olisi ollut halukas palaamaan takaisin osaksi perhettämme. Olimme oppineet elämään ilman häntä, eikä hänelle ollut enää sijaa eikä hän nauttinut sen enempää entisen vaimonsa kuin lastensakaan arvostusta tekonsa jälkeen. Vaikka isä oli poissa elämästämme, hänen sukunsa, etenkin sisarensa oli meille hyvin rakas ja läheinen elämänsä loppuun asti.

Olin tuosta veljeni äkillisestä kuolemasta alkaen, jolloin itse olin 10-vuotias, tottunut alitajuntaisesti pelkäämään, onko äiti vielä aamulla elossa. En sitä tietenkään koko ajan ajatellut. Hän ehti nähdä vielä minun naimisiinmenoni, useamman lapsenlapsensa ripillepääsyn, ylioppilaaksi pääsyn ja paljon muita odotusarvojaan.

Kerran sitten koitti sunnuntaiaamu, jolloin menin häntä omasta kodistaan hakemaan kanssani joulumyyjäisiin. Tuona aamuna hänestä ei enää ollut lähtijäksi, vaan löysin hänet omasta sängystään levollisen näköisenä, aamun sanomalehti avonaisena rinnallaan ja Nitropurkki kädessään. Sängyn vieressä oli myös hänen suosikkikirjansa Hilja Valtosen Ruskapäiviä.

Jäljellä oli vain kuori äidistämme. Tuli tunne, että siinä vaiheessa kaikki muu hänestä oli jo lentänyt taivaaseen, kenties rakkaan poikansa luo. Meille muille jäi jäljelle vain suru ja kiitollisuus sekä muistot vahvasta, kovia kokeneesta, samalla herkästä, mutta valoisasta naisesta. Jos elämä olikin ollut vuosikymmenien ajan vaativaa, oli kuolema juuri sellainen, jolla tavalla meistä suurin osa haluaisi saada täältä lähteä, kun sen aika on tullut.