Harva ihminen on syntynyt tähän maailmaan karkauspäivänä. Kerttu syntyi. Vuosi oli 1916, ensimmäinen maailmansota oli käynnissä. Synnyinpitäjä Räisälä Karjalankannaksella kuului Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Kerttu Maria syntyi neljäntenä lapsena kuusilapsiseen maanviljelijäperheeseen. Isä Hemmin Heikki oli kookas tumma mies. Äiti Ida oli pienikokoinen ja ahkera mamma, joka aloitti illalla sukan neulomisen isojalkaiselle miehelleen, ja aamulla sukat olivat valmiit.
Lapsuus ja nuoruus Räisälässä
Suomi itsenäistyi joulukuun kuudentena 1917. Markan rahat olivat käytössä, ja seteleissä oli suomen, venäjän ja ruotsin kieltä. Perheessä oltiin luterilaisia, haastettiin karjalan murretta, välillä vain puuskahdettiin: ”Hospoti pomiloijaa”. Pieni Kerttu ei tällaisista asioista perustanut. Riitti kun vatsan sai täyteen ruokaa, oli lämmintä vaatetta ja tuvan uunissa tulet.
Kertulle oltiin hankkimassa ensimmäisiä ihan omia kenkiä. Otettiin mitta kantapäästä varpaiden yli. Kerttu vei itse mitan suutariin, oli lapsellisuuttaan matkalla pienentänyt mittaa. Kengistä tuli liian pienet. Niitä piti pitää, vaikka ne puristivat.
Kerttu halusi lähteä kiertokouluun muutaman vuoden ikäisenä, kun isot siskotkin menivät. Koulussa rupesi itkettämään, kun tuli niin kova ikävä mammaa. Opettaja otti Kertun syliinsä ja antoi rintasokeria. Ikävä haihtui.
Viisivuotiaana Kerttu lähti pieneksi ajaksi naapuriin piikomaan. Pääsi sunnuntaina kotiin ja toi lempisiskolleen Ailille tuliaisiksi kauniita sinisiä kukkia pellonpientareelta. Ailille hän antoi toisen paitansakin.
Myöhemmin virallinen kiertokoulu kesti joitakin viikkoja. Kerttu oppi siellä lukemaan ja kirjoittamaan, laskennossa hän oli taitava. Oppivelvollisuuslaki astui voimaan Suomessa vuonna 1921, mutta kansakouluja ei saatu jokaiseen kylään. Syrjäseuduilla käytiin kiertokoulua, ja siihen oli Kertunkin tyytyminen.
Kotona maalaistalossa riitti töitä perheen lapsille, Kertulle myös. Ruuanlaittoa työmiehille, lehmät, lampaat, siat ja Jalo-hevonen vaativat hoivaa. Heinän ja viljan viljely työllistivät, pellavaa kasvatettiin yli oman tarpeen.
Ei elämä ollut kuitenkaan pelkkää työntekoa, ripille pääsyn jälkeen Kerttukin sai luvan perästä lähteä nurkkatansseihin. Posket saatiin punaisiksi nipistelemällä ja huulet pureksimalla. Siinä oli sen ajan kaunistautuminen. Kolme vuotta vanhempi Niippa-Topi oli ensi ihastus. Tiet kuitenkin jostain syystä erkanivat.
Nuori perhe Vuoksenrannassa
Kerttu rakastui antrealaiseen Ilmariin, mentiin naimisiin. Kehystetty hääkuva saatiin seinälle yhdistämällä valokuvaamossa 18-vuotiaan morsiamen ja seitsemän vuotta vanhemman sulhasen suurennetut henkilökorttikuvat. Esikoinen Erkki Ilmari syntyi 1935.
Rakennettiin ensimmäistä omaa kotia Vuoksenrannan Korpilahdessa Ilmarin veljen naapuriin, vain sadan metrin päähän. Appivanhemmat ja Ilmarin veljen perhe olivat lähellä, jos tarvitsi apua. Serkkupojat olivat Erkin leikkikavereita. Kerttu osasi ulkoa paljon virsiä, joita hän lauleli maatalon töitä tehdessään. Hän virkkasi kalastajalangasta pitsiä aina, kun muilta töiltään ehti. Oli käytännöllistä kuljettaa mukana pientä lankakerää, ja virkata yksittäisiä palasia, jotka hän sitten virkkasi kiinni toisiinsa päiväpeitoksi sängyn päälle.
Virkattu päiväpeitto perunakuopassa
Syksyllä 1939 Suomessa järjestettiin ylimääräiset kertausharjoitukset. Viranomaiset eivät halunneet antaa aihetta levottomuuteen, siksi Karjalan rajaseudun asukkaat yllättyivät pommitusten alettua.
Neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan 30.11.1939. Viipurin lääninhallitus antoi heti käskyn koko Kannaksen eteläosan evakuoimisesta. Tyhjennettävän alueen pohjoisraja kulki Käkisalmesta pitkin Räisälän, Vuoksenrannan, Antrean ja Viipurin maalaiskunnan pohjoisrajaa.
Tuttu suojeluskuntalainen kulki polkupyörällä talosta taloon kertomassa evakuoinnista, aikaa oli vain muutama tunti, ja piti ilmoittautua lähimmällä rautatieasemalla. Ilmari oli jo liikekannallepanossa kutsuttu sotapalvelukseen, joten Kerttu hoiti evakkoon lähdön muiden lähtijöiden kanssa. Hän piilotti Ilmarin ohjeen mukaan talon uudet ikkunat hiekkakasoihin. Ilmarin arvokkaat jatsarit ja virkkaamansa päiväpeiton muiden taloustavaroiden mukana Kerttu vei piiloon perunakuoppaan.
Vuoksenrantalaisten raskas evakkomatka päättyi Etelä-Pohjanmaalle Kurikkaan, jossa saatiin katto päälle kuka minkäkinlaisissa oloissa. Kerttu ei antanut Erkkiään sotalapseksi Ruotsiin, vaikka Erkin serkkupoika lähti sinne. Kerttu osasi monia loruja, Erkille hän lallatteli: ”Oli kerran silkunsalkku, pieni reipas miehenalku, ajoi hevosta kuin mies, monet hauskat temput ties.”
Siirtolaisnaiset pääsivät Kurikassa töihin Viipurista siirtyneelle makaronitehtaalle. Ilmari kävi vaivihkaa kotona Vuoksenrannassa hakemassa piilotettuja tavaroita ja postitti Kertulle Kurikkaan paketissa myös virkatun sängynpeiton.
Elettiin pula-aikaa. Elintarvikkeiden ja useiden kulutustavaroiden osto-oikeuksien rajoitukset alkoivat jo talvisodan aikana. Ensiksi kortille joutuivat polttoaine, kahvi ja sokeri, myöhemmin lähes kaikki elintarvikkeet. Maaseudulla oltiin mahdollisimman omavaraisia. Kasvatettiin pelloissa viljan lisäksi perunaa, lanttua, naurista ja kaalia, lihotettiin sikoja ja munitettiin kanoja.
Välirauhan aikana siirtolaiset pääsivät takaisin kotiin. Talon ikkunat olivat säilyneet ehjinä, kotiin käymään päässyt Ilmari laittoi ne paikoilleen. Pitsinen päiväpeitto asettui kamarin hetekalle. Tehtiin maatalon töitä, elettiin niin kuin ennenkin. Paluu Karjalaan oli koko Euroopan sotahistoriassa harvinainen, sillä siviilejä päästettiin sotatoimialueelle kesken sotatoimien eikä alueita ollut virallisesti saatu takaisin.
Jatkosota syttyi kesäkuun lopulla 1941, Ilmari joutui palvelukseen. Pappi toi Kertulle suruviestin, Ilmari oli kaatunut kolmen viikon kuluttua Ruskealassa. Kerttu peitti kasvonsa mustalla suruhunnulla, kuusivuotias Erkki mustassa puvussaan oli kalpea ja totinen. Haudalla veisattiin: ”Oi Herra, jos mä matkamies maan, lopulla matkaa nähdä sun saan!” Hautajaisväestä otettiin valokuva Ilmarin hautakummulla Vuoksenrannan kirkon edustalla.
Suomi julisti 6.12.1941 alueet jälleen Suomen tasavaltaan liitetyiksi. Elämistä sävyttivät niukat olot ja tiukka moraali. Nuorten naisten siveyttä vahti erityisesti kirkko, joka muistutti lesken uhrista. Leskiä ohjeistettiin lauseella: ”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua.”
Toisen kerran evakkoon
Kerttu kävi ystävättärensä Lahjan kanssa lapsineen asioilla Viipurissa. Kiertävä valokuvaaja otti lapsista muistoksi kuvan Hirvipatsaan edustalla Torkkelinpuistossa. Kahdeksanvuotias Erkki ja Lahjan nuorempi tytär seisoivat paaden päällä ja nojailivat hirven etujalkaan. Ilmeet olivat iloiset ja aurinko paistoi.
Kerttu tapasi tuttavien kautta ensirakkautensa Niippa-Topin. Rakkaus syttyi uudelleen. Mentiin kihloihin Topin ollessa lomalla rintamalta. Suunniteltiin häiden ajankohtaa. Kesäkuussa 1944 jouduttiin Vuoksenrannasta lähtemään toisen kerran evakkoon.
Yhdeksänvuotiaalla Erkillä oli siirtolaiskolonnassa mukana oma Ulla-niminen vuona, joka kävi omin lupineen juomassa kermaa hevoskärryjen alla olevasta ämpäristä. Jossain vaiheessa kiiltäväturkkinen Ulla katosi, etsinnöistä huolimatta sitä ei löytynyt. Erkille tuli suuri suru. Sievä- ja Solmu-nimiset lehmät myös olivat Erkille tärkeitä, iltaisin hän rukoili vähän muunnellen Kertun opettaman iltarukouksen: ”Rakas Jumala, taasen on ilta, yö joutuu, jo nukutaan. Surut lievitä vanhemmilta, ovat joskus he murheissaan. Kotieläimet läävässä makaa, nuo Sievät, Solmut niin. Rakas Jumala tähtien takaa, katso niidenkin vuoteisiin. Unirauha kaikille anna. Aamen.”
Asetuttiin väliaikaisesti elämään Etelä-Pohjanmaalle Töysään, onneksi kaikille löytyi jokin asumus. Kertulle tuli Töysään viesti, että Topi oli astunut miinaan Impilahdella heinäkuussa 1944 ja että hänen jalkansa oli jouduttu amputoimaan. Kerttu ajatteli, että kyllä jalattomanakin pystyi elämään. Topi kuitenkin menehtyi viiden vuorokauden kuluttua kenttäsairaalassa. Kertulla oli taas käyttöä mustalle suruhunnulle Joensuun kirkossa. Topista jäi muistoksi hänen asemasotavaiheessa tekemiään puhdetöitä: valokuvarasia, karhupatsas, kynttilälampetit ja tuohisalkku.
Hiuksilla suruhuntu, päiväpeitto matka-askissa
Vihdoin koitti rauha 19.9.1944. Lapin sotaa käytiin kuitenkin vielä huhtikuuhun 1945 saakka. Kotiin Vuoksenrantaan ei ollut enää menemistä. Karjala jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle, jolle alettiin maksaa myös sotakorvauksia. Kerttu sai Vuoksenrannan omaisuudestaan valtiolta korvauksena rahaa ja valtion obligaatioina.
Kerttu tunsi itsensä turvattomaksi. Isä ja äiti olivat Veikko-veljen kanssa saaneet asutustilan Someron läheltä. Muut siskot ja veli olivat hajaantuneet ympäri maata, kuka minnekin. Tuntui hyvälle olla kalastaja-Villen kanssa. Mentiin naimisiin ja asetuttiin asumaan Villen vanhempien talon yläkertaan Kuopiossa. Perhe-elämää ei kestänyt vuottakaan Villen menehdyttyä syöpään.
Appivanhemmat olivat huolesta sekaisin, että Kerttu Erkkinsä kanssa perii heidän omaisuutensa. Kerttu kipakkana naisena viskasi Villen valokuvat lattialle, otti omat vähäiset tavaransa, nykäisi Erkkiä kädestä ja taas lähdettiin. Yllään hänellä oli mustan ulsterinsa alla musta leninki ja suruaikaan kuuluva musta huopahattu suruhuntuineen. Virkattu päiväpeittokin mahtui vaneriseen matka-askiin.
Päiväpeitto sängyn päällä
Lopullinen Pariisissa tehty rauhansopimus astui voimaan Suomen osalta 15.9.1947. Kerttu ja Erkki olivat asettuneet Hyvinkäälle Suopellon kartanoon. Kerttu teki töitä keittiössä, oli välillä karjakkonakin. Erkki jatkoi kansakoulun käyntiä. Kartanon palkollisten vapaa-ajan elämä oli vilkasta, käytiin yhdessä Tuusulan maatalousnäyttelyssäkin.
Riistavedeltä kotoisin ollut Pentti oli kartanossa Muuruveden maamieskoulun jälkeisessä työharjoittelussa. Hän ihastui Kerttuun, ja ihastus oli molemminpuolista. Pentti oli rauhallinen ja luotettavan oloinen poikamies, sodasta ehyenä palannut. Alettiin seurustella.
Mannerheimliiton sotakummivaliokunta ilmoitti, että Erkillä oli islantilainen kummi 1.1.1948 alkaen. Sotaorpoavustusta ei kuitenkaan annettu, jos orvon äiti oli jo solminut uuden avioliiton. Niinpä Erkki ehti saada yhden kerran avustusta.
Muutettiin paremman elämän toivossa Punkaharjulle. Kerttu ja Pentti vihittiin avioliittoon, kun lakisääteinen vuosi oli kulunut Kertun leskeksi jäämisestä. Tytär syntyi maaliskuussa. Kotiin kutsuttu kätilö pesi vastasyntyneen pesuvadissa ja ihasteli pulskaa tyttöä. Isä-Pentti hääri ylpeänä kameransa kanssa vauvan ympärillä. Kerttu olisi halunnut antaa tytölle nimeksi Marjo Talvikki. Antoi kuitenkin periksi Pentin mielipiteelle. Tytöstä tuli Liisa Marjatta, ja hän sai Pentin suvusta kolme kummia.
Puolivuotiaan Liisan kanssa muutettiin Rantasalmelle, seuraava väliaikainen asuinpaikka oli Pentin kotona maalaistalossa Riistavedellä. Erkki pääsi ripille Riistaveden kirkossa. Pentti olisi halunnut rakentaa perheelleen talon kotitilansa maille kauas salolle. Kerttu ei sellaiseen suostunut. Ei hän halunnut asua niin korvessa.
Kun Pentti sai perintöosuutensa, muutettiin Haukivuorelle. Pentti osti Opel-merkkisen kuorma-auton, jolla teki ajoja ja hankki perheelle elatusta. Taloudelliseen tilanteeseen toi helpotusta Liisan saama lapsilisä, jota hänen synnyinvuotenaan oli alettu maksaa suomalaisille lapsille. Eri paikkakunnilla asuttiin vaatimattomasti, mutta Kerttu teki aina kodista viihtyisän. Kun talviaikaan ei saanut leikkokukkia maljakkoon, Kerttu laittoi männynoksia. Kaipasiko Kerttu kauneutta arkielämäänsä?
Tiilitehtaalle asumaan
Rautalammilla oli myynnissä tiilitehdas, jonka Pentti osti. Tiilien teosta odotettiin menestystä. Erkkikin oli jo 18-vuotias ja pätevä työmies. Lähdettiin maaliskuussa 1953 Rautalammille, muuttoautona toimi luotettava Opel.
Suoritettuun ostoon kuului myös hiekkakuoppa, vähän mäntymetsää ja tiilitehtaan pihapiiri. Rakennuksen alakerrassa oli tiili- ja sementtivalimo. Siellä oli kaikki yrittämiseen tarvittava: kattotiilien, muuraustiilien, viemäriputkien ja kaivonrenkaiden tekokoneet. Yläkerran kahden huoneen asunto oli tarkoitettu väliaikaiseksi, lämpöä saatiin puuhellassa puita polttamalla. Perhe rakensi pihalle saunan ja ulkohuussin.
Kerttu kätevänä perheenemäntänä teki uudesta kodista taas viihtyisän. Vaaleanpunainen teeruusukin menestyi itsetehdyssä sementtiruukussa keittiön ikkunalla. Virkattu päiväpeitto löysi paikkansa hetekan kaunistajana. Kipakka Kerttu suutahti välillä rauhalliselle Pentille, joka oli hitaamman puoleinen. Silloin Pentti kysyi: ”Tanssitaanko.” Kertun suuttumus meni ohi, häntä vain nauratti. Pentti ei osannut ollenkaan tanssia, vaikka miten yritti. Elämä oli asettumassa uomiinsa, oltiin uuden alussa.
Heinäkuussa Pentillä todettiin veritulppa, ja hän joutui kunnalliseen sairaalaan. Kohta Kertulle tuotiin sanaa, Pentti oli menehtynyt – vain neljän kuukauden kuluttua tiilitehtaalle muutosta. Hautajaiset pidettiin Riistavedellä.
Muistoksi jäi valokuva Pentin lapsuuskodin pihamaalta, Pentti valkeassa arkussa hautajaisväen edessä. Kerttu oli pyyhkäissyt suruhunnun pois kasvoiltaan. Liisalla oli yllään Kertun tekemä valkoinen rimpsumekko. Kuvanoton jälkeen villikko-Liisa oli yrittänyt serkkupoikien yllytyksestä heittää kissaa järveen. Lopputulos oli, että Liisa putosi järveen ja kissa säilyi kuivana. Kesäaurinko kuivatti nopeasti mekon, kun se oli ensin saatu puhtaaksi savesta. Paksut letit olivat märät ja saven hajuiset kirkossa siunaustilaisuudessakin.
Sukulaismies toimi pappina, ja Pentin viimeiseksi maalliseksi leposijaksi tuli sukuhauta. Kerttu laittoi Pentin kuolinilmoitukseen värssyn: ”On kohtalon kulku niin kummaa. Läpi tuskien käy elon tie. Oi missä on surujen summa? Missä murheiden määrä lie?”
Vauvalle vanha viltti, kotona uusi vaaleansininen
Kerttu, Erkki ja Liisa palasivat hautajaisten jälkeen Rautalammille. Perunkirjoituksessa oli todettu velkaa olevan osuuskassalle, säästöpankille ja kolmelle Pentin sisarukselle. Velkoja ryhdyttiin maksamaan vähä vähältä. Tehtiin tiiliä ja kaivonrenkaita, Erkki ajoi kuorma-autoa. Vilkkain rakennuskausi oli ohi, tiilitehtaan tuotteilla ei ollut kysyntää.
Kerttu oli raskaana, ei ollut kertonut Pentin hautajaisissa kenellekään. Sikiö vaikutti pieneltä, ja odottava äiti oli aneemisen oloinen mustissa vaatteissaan. Kätilö komensi hänet Kuopion keskussairaalaan synnyttämään. Kerttu synnytti marraskuussa terveen pienen tyttövauvan.
Liisa oli pettynyt, hän oli niin monesti juossut ulkona ja vilkuttanut lentokoneelle ja huutanut, että tuokaa meille vauva. Vauvan piti olla poika ja nimeksi piti tulla Mikko. Eihän siinä muu auttanut, oli tyytyminen tyttövauvaan. Kerttu häpesi silmät päästään, kun kodinhoitaja tuli hakemaan häntä ja vauvaa kotiin. Kodinhoitajalla oli mukanaan harmaa vanhasta viltistä katkaistu ja päärmätty vaatteiden silitysalunen, johan vauva olisi pitänyt kietaista.
Onneksi flanellista ja villaista vaatetta oli niin reilusti, että silitysalustaa ei tarvittu. Kerttu oli nimenomaan antanut kodinhoitajalle ohjeeksi ottaa mukaan toinen lohenpunaisista vilteistä, jotka hän oli hiljattain ostanut. Kotona olisi ollut myös äitiysavustuspakkauksesta saatu vaaleansininen kuviollinen vauvan viltti. Tieto vauvasta kulkeutui Pentin sukulaisille, joista saatiin vauvalle viisi kummia. Vauva kastettiin Riitta Marjukaksi kummien läsnä ollessa tiilitehtaan kodissa.
Väliaikaisesti Pentin lapsuudenkodissa
Elintarvikekorttien kanssa ostosten tekeminen loppui vuonna 1954. Viimeisinä vapautuivat kahvi ja sokeri. Erkki joutui sotaväkeen Parolannummelle. Kerttu, Liisa ja pieni Riitta lähtivät siksi aikaa asumaan Riistavedelle Pentin lapsuuskotiin. Kirjeenvaihtoa oli käyty appiukon ja Pentin sisarusten kanssa. He pyysivät asumaan.
Kertun saapuessa kahden tyttären kanssa kyläläiset ihmettelivät nuoremman tytön ikää. Kalenterista räknättiin päiviä ja kuukausia. Lopulta kaikki uskoivat, että tyttö oli Pentin. Oli hänessä Pentin näköäkin, kun oikein tarkasteltiin. Liisa-sisko alkoi nimittää Riittaa Nalluksi, jonka nimen oli kuullut radiokuunnelmasta. Lempinimi jäikin käyttöön.
Puoliorpoa tyttöä lellittiin ja säälittiin. Sanottiin, että ”pien Nallu ei ollu ies issääsä nähnä”. Kerttu imetti Nallua kaksivuotiaaksi asti. Liisalla oli kerran korvasärkyä. Kerttu lypsi lämmintä rintamaitoa korvaan, ja särky lakkasi. Ei tarvinnut lähteä lääkäriin kirkonkylälle asti.
Liisa aloitti kansakoulun ensimmäisen luokan Riistaveden mummolasta käsin. Pentin veli oli rakentanut perheelleen talon kotitilan maille. Hän souti Liisan ja omat lapsensa järven yli koulun rantaan ja haki koulupäivän päätyttyä kotiin. Talvella hiihdettiin jään poikki. Kertun anoppi oli jo kuollut. Talossa oli paljon väkeä. Asumaan sinne olivat perheettöminä jääneet yksi Pentin sisar ja veli, oli myös vakituisia ja satunnaisia työmiehiä.
Muualle muuttaneet sisarukset kävivät ahkeraan lapsuudenkodissaan. Kuopiossa ja Helsingissä asuvat kaukaisemmatkin sukulaiset tulivat tapansa mukaan maalle lomiaan viettämään, ja heille löytyi aina töitä. Liisalla oli seuraa serkuistaan. Talon väki oli körttejä, ja kuljettiin seuroissa. Kerttu veisasi heidän kanssaan Siionin virsiä.
Jokapäiväisen leivän hankinta
Kerttu palasi pesueensa kanssa asumaan tiilitehtaalle Rautalammille. Erkki ajoi hiekkaa kuorma-autolla, työtä riitti eri paikkakuntien tietyömailla. Tiilien tekeminen oli lopetettu. Tiilitehtaan velkoja lyhennettiin vuosien ajan. Kerttu ompeli tilauksesta vaatteita vieraille Kuopiosta aikoinaan ostetulla Husqvarnalla.
Yhtenä keväänä otettiin kasvatettaviksi neljä porsasta. Viides tuli kaupan päälle, oli niin pieni ja surkea. Myyjä arveli, että tuskin siitä olisi ollut edes eläjäksi. Porsaille oli tehty ulkorakennuksen yhteyteen suuri karsina. Niille annettiin nimet: Jysky, Veera, Eino ja Olli. Viides rääpäle ristittiin Vikiksi. Tyttäret keräsivät porsaille horsmia lisäruuaksi.
Viki sai erikoiskohtelun, tyttäret ottivat sen lemmikikseen. He olivat kotipihalla retkellä ja antoivat Vikille limonadia pesuvadista. Vikistä kasvoi ponteva sika, joka karkasi pihasta maantielle lauantai-iltaisin kylän nuorison pyöräillessä lavatansseihin. Nuoret tiesivät huutaa sen nimeä, ja se juoksi polkupyörien perässä minkä sorkistaan pääsi. Porsailla oli hyvät oltavat puhtaissa pahnoissaan, ja tyttäret leikkivät niiden karsinassa niiden kanssa.
Syyskylmien tultua Erkki lopetti siat Pentin sodasta tuomalla pistoolilla. Osa lihoista jäi itselle, suurin osa myytiin. Kerttu keitti sisuksista ulkona muuripadassa saippuaa, jota naapurit kovasti kehuivat. Tyttäret eivät syöneet verilettuja. Eihän voinut tietää, oliko veri Vikin vai kenen. Talvella sikojen saparot olivat vielä tallessa. Tyttäret ottivat ne kauppaleikkeihinsä mukaan.
Läheisellä suolla oli muuraimia ja karpaloita, metsässä kasvoi mustikkaa ja puolukkaa, joen varressa oli mehukkaita vadelmia. Mustikoista Kerttu ei perustanut, ne eivät oikein säilyneet ja olivat niin sottaisia. Oma mansikkamaa tuotti hyvin mansikkaa. Kerttu tunsi sienistä vain suolasieniksi kelpaavat, joten kerättiin kangassieniä, haapasieniä ja karvalaukkuja.
Kerttu sai kasvattaa naapurin pellossa pellavaa, josta hän monien työvaiheiden jälkeen kutoi liinavaatteita omalle perheelle ja vieraillekin. Naapurissa oltiin perunannostotalkoissa ja palkka saatiin perunoina. Kerttu kävi auttamassa naapurin emäntää erilaisissa maatalon töissä, palkkana oli maitoa ja kananmunia. Joskus talvella vesi loppui kaivosta. Silloin pesuvettä sulatettiin lumesta, tai haettiin joesta pudottamalla sillalta veteen ämpäri narun päässä.
Arkielämän sattumuksia
Kuopion kummit lähettivät varsinkin jouluiksi ihania paketteja: piparkakkuja, silkkipaperiin käärittyjä omenia ja appelsiineja, soikeaan kauniiseen rasiaan pakattuja taateleita, itse tekemiään neuleita tytöille, oli paperinukkejakin. Kerran Erkki oli hankkinut jostain siskoilleen vapuksi heliumilla täytetyt ilmapallot, joista riitti suurta iloa. Kerttu sitoi kummankin tytön pallojen narut yhteen ja kiinnitti ne ulkovaraston ovenkahvaan, että säilyisivät viileässä ulkoilmassa hyvinä pitempään. Pallot pääsivät irti ja lähtivät tuulen mukana painumaan pihasta suolle päin. Liisa juoksi henki kurkussa juhlava Munsalan kansallispuku yllään ja juhlakengät jalassaan märällä suolla pallojen perässä. Onneksi ne lensivät matalalla, ja Liisa onnistui saamaan ne kiinni ennen jokea.
Kerttu joutui kerran Rautalammille sairaalaan, umpisuoli leikattiin. Erkki jäi kotiin pikkusiskoja huoltamaan. Hän muisteli vuosikymmentenkin jälkeen, miten hyvin hän selvisi siskojen kanssa monta vuorokautta. Hän haki läheisestä lammesta hauen, siivosi sen ja paistoi syötäväksi. Tunnin kuluessa hauen uimisesta se oli jo syöjien suissa.
Kerttu teki Liisalle napakat letit, samoin Nallulle hän solmi rusetin tukkaan niin tiukasti, että kampaukset kestivät koko Kertun poissaolon ajan. Eivätpä tytöt näyttäneet ”kyntöruunilta”.
Kylällä asui karjalaisäiti kahden aikuisen poikansa kanssa. Kerttu oli ystävystynyt heidän kanssaan, ja kyläiltiin puolin ja toisin. Tyttäret kävivät palmusunnuntaina siellä virpomassa. ”Virpoi varpoi, vitsat käyvät, tuoreeks, terveeks tulevaks vuuveks. Vitsat siul, palkka miul.” Ensimmäisenä pääsiäispäivänä saivat hakea palkaksi suklaamunia. Rautalammin Kerkonkoskella kansakoulua käynyt Liisa kävi Kertulta salaa pyrkimässä oppikouluun. Hänet hyväksyttiin erinomaisin pistein. Kerttu kielsi jyrkästi moiset hömpötykset, ei ollut rahaa koulunkäyntiin. Olisikohan puoliorpo tyttö saanut vapaaoppilaspaikan?
Suruhuntu paloi – ja naapurin navetta myös
Tytöt olivat kerran kolunneet matalan osan varastotilassa ja löytäneet leikkeihinsä Kertun mustan suruhunnun. Kerttu kielsi ja käski viedä hunnun paikoilleen. Tytöt eivät totelleet, eivät halunneet luopua uudesta hauskasta leikkivälineestä. Kerttu suuttui, tempaisi hunnun ja paiskasi sen hellan pesään. ”Tätä mie en ennää tarvii, ettekä työkää tarvii!”
Yhtenä pakkasyönä Kerttu heräsi ovelta kuuluviin koputuksiin. Hän meni pelokkaana ovelle. Erkki ei ollut kotona, oli työajossa jossain kauempana ja oli jäänyt sinne kortteeriin. Ovella oli jonkin kilometrin päästä avojaloin juossut kylmettynyt poika, joka sekavana yritti selittää tapahtumia.
Kerttu vilkaisi taivaanrantaa, joka loimotti punaisena. Pojan isä oli juovuspäissään riehunut puukon kanssa, puukottanut kahta isompaa poikaansa ja kahta väliin tullutta naapuria. Hän oli tuikannut lopuksi navetan tuleen, ja eläimet menehtyivät. Kerttu lämmitti vettä ja hieroi pojan jalkoja, antoi lämpimät vaatteet ja peitteli pojan vuoteeseen. Tyttäret olivat hereillä ja pukeutuivat unisina. Kerttu komensi pojan nukkumaan ja olemaan hiljaa, vaikka joku koputtaisi oveen. Kerttu ja tytöt lähtivät potkukelkalla lähimpään naapuriin apua hakemaan. Yöstä selvittiin hengissä. Perheen isä joutui vankilaan.
Päiväpeitto jouti kaapin hyllylle
Kertun Aili-sisko houkutteli Kerttua lapsineen Hyvinkäälle asumaan pois Rautalammin korvesta. Kertun ja Ailin isä oli kuollut, vanhempien Someron talo oli myyty. Perinnöt jaettiin. Aili sai muita enemmän luvattuaan huolehtia mammasta. Ailin perhe oli muuttanut asumaan Hyvinkään Noppoon miehen kotitilalle. Perinnönjako aiheutti eripuraa, jonka seurauksena Kerttu ei pitänyt enää yhteyttä muihin sisaruksiinsa kuin Ailiin.
Hyvinkäältä Aaponkadun rintamamiestalon yläkerrasta saatiin uusi koti Kertun perheelle. Erkki teki kestäviä puulaatikoita, joihin mukaan otettava omaisuus pakattiin. Huonekalut lahjoitettiin naapureille ja osa myytiin. Hyvinkäällä Nallu aloitti koulunkäynnin. Liisa meni jo kansakoulun kuudennelle luokalle. Hyvinkään kauppalasta oli tullut Hyvinkään kaupunki vuoden 1960 alusta. Nyt oltiin kaupunkilaisia.
Uuteen asuinympäristöön sujahdettiin helposti. Kodissa oli sähköt, oli sisävessakin. Keittiössä oli puuhella. Olohuoneen Porin Mattiin ostettiin brikettiä pienissä säkeissä, lämmitti mukavasti, eikä tullut roskaa. Olohuoneeseen ostettiin vuodesohva, kaksi nojatuolia, radio ja radiopöytä, iso ruokapöytä ja neljä tuolia sekä senkki. Keittiöön hankittiin pienempi ruokapöytä tuoleineen. Makuualkovissa nukuttiin levitetyllä hetekalla.
Kalastajalangasta virkattu sängynpeitto ei enää sopinut sisustukseen, vaan sai olla liinavaatekaapin ylähyllyllä. Pian ostettiin Rosenlew-jääkaappi, ja voita ei enää tarvinnut säilyttää suolavesiastiassa. Kerttu sai huonekasvit kukoistamaan. Valtavan kokoinen kissus täytti olohuoneen yhden seinän ja kiipesi kattoonkin. Nurkassa kasvoi aralia ja pelakuut loistivat ikkunalla.
Työpaikkoja sai, kun kävi vain kyselemässä. Kertun ensimmäinen työpaikka oli Linjalassa, linja-autoaseman kahvilassa. Seuraava työpaikka oli Vakkurin puutarhalla. Erkki jatkoi hiekkakuormien ajamista Hyvinkään seudulla vieraan palveluksessa, yöksi ehti kotiin.
Kerttu huomasi, että kapea vyötärö oli alkanut hävitä. Hän osti postimyynnistä ohutta vaaleanpunaista muovia olevat housut, joiden lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle. Niitä olisi pitänyt pitää jalassa tuntikausia, jotta mainoksen mukaan ylimääräiset kilot olisivat sulaneet pois. Kerttu piti housuja hetken aikaa, piilotti ne sen jälkeen vaatekaapin perukoille. Tyttäret jaksoivat pitkään muistuttaa äitiään turhamaisesta ostoksesta.
Puutarhalla työskentely kuivatti ihoa, ja iltaisin Kerttu laittoi käsiinsä paksun kerroksen Lemon Juice Glycerine -käsivoidetta. Nailoneita jalkaan vedettäessä piti karheissa käsissä käyttää vielä varmuuden vuoksi mustia pitsisormikkaita, jotka olivat tallella lesken suruvaatetuksesta.
Välillä kiltit – välillä hankalat tyttäret
Kerttu kävi kesällä polkupyörällä Aili-siskon luona heinätöissä ja muutenkin kyläilemässä. Nallu istui hajareisin pyörän tavaratelineellä ja varoi jättämästä jalkojaan pinnojen väliin. Liisalle ostettiin valkoinen Monark-merkkinen polkupyörä.
Kerttu sai työpaikaltaan monta hyvää ystävää, jotka kävivät kyläilemässä. Eeva oli erityisen mukava, hän antoi tyttärensä pieneksi jääneitä vaatteita Nallulle. Kerran Nallu toi koulusta lapun, jolla puoliorpo oppilas olisi saanut kaupasta valtion avustuksena monot tai jotain vaatetta. Kerttu suuttui. ”Myö ei oteta!”
Kerttu sai molemmista tyttäristä pienen lisän leskeneläkkeeseensä. Isomman sotalesken eläkkeen hän oli menettänyt avioiduttuaan rauhan aikana. Tyttäret toivat hyviä numeroita koulusta. Ruotsin kieltäkin opiskelivat ja pärjäsivät hyvin raittiuskilpakirjoituksissa. Kerttu oli tyytyväinen.
Vuoden 1963 alusta rahayksiköksi tuli markka, joka vastasi sataa vanhaa markkaa. Nallu luuli, että nyt heistä tuli rikkaita. Asia selvisi, että yhtä köyhiä oltiin kuin ennenkin. Piti vain totutella uuteen ajatteluun. Kauan kuitenkin puhuttiin vielä vanhoista markoista.
Liisa kävi rippikoulun ja pääsi ripille Hyvinkään uudessa kirkossa. Kerttu katseli senkin päällä olevaa kuvaamossa otettua rippikuvaa ja ajatteli, että onneksi tytöllä oli Pentin nenä. Jouluaattona Kerttu kävi joulupukin käynnin jälkeen tyttöjen kanssa mammansa haudalla viemässä kynttilän. Hautausmaalle oli lyhyt kävelymatka. Jouluaamuna varhain mentiin kirkonmenoihin Hyvinkään uuteen kirkkoon. Sinne onneksi pääsi paikkurin kyydissä. Kerttu otti tyttäret mukaan tietäen, että ainakin Nallu nukkuisi saarnan ajan.
Nallu kapinoi sukunimeään vastaan. Olisi halunnut olla mieluummin kalastaja-Villen jälkeläinen eikä Pentin. Sukunimeksi olisi silloin saanut hienon ulkomaalaiselta vaikuttavan Hoffrénin.
Tyttäret tappelivat. Murrosikäinen Liisa ärsytti tahallaan pikkusiskoaan lallattamalla, että raha ei lopu eikä ruma tartu, näin lauleli Karvanallu. Viisi vuotta nuorempi Nallu oli kuin tuli ja leimaus, taas juostiin peräkanaa ympäri huushollia. Kerttu komensi molemmat tytöt keittiön nurkkiin häpeämään. Seuraava riidan aihe oli, kumpi pääsee parempaan nurkkaan. Piti jakaa vuorot ja muistaa tarkasti, mihin nurkkaan mentiin viimeksi.
Kerran Kerttu unohti Nallun nurkkaan, jossa tämä nukkui seisoaltaan seinään nojaten. Oli niin suuttunut ja itsepäinen, että ei ilmoittanut kärsineensä jo rangaistuksen. Myös alumiinisen maitokannun pesemisessä oli tarkat vuorot, sillä kumpikin tyttö inhosi maitokannun pesemistä yli kaiken. Kannu oli kuitenkin tarpeen pestä, sillä haettiin maitoa Turtiaisen kaupasta.
Liisa oli kesällä töissä sokerijuurikasta harventamassa. Hän osti tienesteillään itselleen vaatteita, kirjoja, ruususuklaata sekä Nyyrikki- ja Regina-lehtiä. Kerttukin luki aikansa kuluksi näitä lehtiä, luki tietysti myös kotiin tilattuja Hyvinkään Sanomia ja Helsingin Sanomia. Savon Sanomat kuuluivat entiseen savolaiseen elämään.
Kertun seuraava työ oli kotiapulaisen paikka Nousiaisen kolmilapsisessa virkamiesperheessä, jonka äiti oli kaupunginvirastossa töissä ja isä oli insinööri.
Karjalan ja savon murteet
Erkki lähti Ruotsiin etsimään töitä vuonna 1964. Aikansa kierreltyään hän sai paikan Volvon tehtaalta Göteborgista. Kun joku ihmetteli Kertun murretta, hän tokaisi: ”Mie en mittää muuta perinnöks saanu ku tämän kielen. Sen mie piän.” Savossa elämänsä alun asuneet tyttäret eivät olleet omaksuneet karjalan murretta. Erkin puheessa säilyi karjalaisuus. Hän kiusasi savolaisesta isästä syntyneitä siskojaan: ”Eihä se mikkää synti oo olla savolaine, oha se kuitenki kauhian suur häpiä.”
Kirjeenvaihtoilmoituksiin vastaaminen
Aili-sisko halusi naittaa Kertun. Hän yritti toimia puhemiehenä naapurinsa poikamiehen puolesta. Mies oli varakas maatilan omistaja. Kerttu ei välittänyt hänestä, vaan etsi elämäänsä hupia Helsingin Sanomien kirjeenvaihtoilmoituksiin vastaamalla. Ei hän itse kirjoittanut kirjeitä, Liisa kirjoitti sanelun mukaan. Liisalla oli parempi käsiala. Jokunen mies tuli näyttäytymään. Yksi tuli kutsumatta juovuspäissään palotikkaita pitkin ja rikkoi olohuoneen ikkunan. Sai korvata särkemänsä.
Kansakoulun neljännen luokan käsityötunnilla ommeltiin äideille leivinliinat. Nallu kirjaili omaansa sanan Äiti. Toiset tytöt kirjailivat äitiensä nimikirjaimet. Opettajan ihmetellessä Nallu perusteli, että äidin sukunimi saattoi vielä muuttua.
Epäonninen kihlaus
Kirjeenvaihtoilmoituksesta löytynyt Helsingissä asuva Juho-niminen leski vaikutti ihan mukiinmenevältä, oli selvinnyt hengissä sodastakin. Vasen silmä oli lasia, mutta siihen tottui. Lyhyen seurustelun jälkeen Juho kosi Kerttua, ja ostettiin kihlat.
Juho halusi Kertun ja tyttärien muuttavan hänen luokseen Helsinkiin. Hyvinkäällä ei mikään pidätellyt Kerttua. Muutettiin Helsinkiin, jossa Kerttu oli joskus nuoruudessaan käynyt. Nallu lähti mukaan toukokuussa 1965 kesken koulun kevätlukukauden. Kansalaiskoulun jo käynyt Liisa jäi joiksikin viikoiksi vielä Hyvinkäälle koulukaverinsa luo asumaan ja tekemään töitä Kruununpuiston kaupassa.
Kerttu meni siivoamaan Saksasta tulleita laivoja. Työ oli raskasta, mutta raha oli tarpeen. Hän vitsaili olevansa laivatyttö. Joskus sunnuntaisin käytiin kävelyllä, Kerttu, Juho ja Nallu. Juholla oli aiemmin ollut Vasikkasaaressa pieni kesämökki. Kesäviikonloppuisin mentiin sinne vuoroveneen kyydissä retkeilemään.
Hyvin pian selvisi, että kihloihin meno oli virhe. Juho oli määräileväinen ja ryyppäsi. Kaikkien hermot kiristyivät pienessä Helsinginkadun asunnossa. Kerttu purki kihlauksen ja siirtyi tyttärien kanssa asumaan Juhon yhteen pieneen huoneeseen. Kaisaniemen puistossa otetusta sunnuntaikuvasta Kerttu leikkasi Juhon pois.
Juho muutti itse nukkumaan keittiön puusohvalle ja otti ahneuksissaan vielä kaksi alivuokralaispoikaa asumaan olohuoneeseen. Hän laittoi puhelimen numerolevyyn pienen lukon, jotta muut eivät voineet soittaa hänen puhelimellaan. Juho kiroili, kun ei halutessaan päässyt kylpyhuoneeseen, jossa asioi aina joku vuokralaisista. Hän lähti viereisen talon ravintolaan Tenhoon iltaa istumaan ja istui siellä valomerkkiin asti.
Tyttärien kanssa uuteen asuntoon
Kerttu löysi nopeasti itselleen ja tytöilleen Pengerkadulta kahdeksannesta kerroksesta siistin asunnon, jonne muutettiin. Asunnon ikkunoista näkyi kattojen yli meri. Keittokomerossa oli kaasuhella, joka toimi alakerran Elannosta ostetuilla kaasupoleteilla. Kerttu leipoi tapansa mukaan puoliympyrän muotoisia riisipiirakoita, joissa oli ruiskuori kantena päällä, perunapiirakat hän teki pyöreiksi ja rypytti reunat. Hyvin paistuivat kaasu-uunissa.
Liisa sai ensimmäisen työpaikkansa Tampereen Rohdoksesta. Opettaja yritti innostaa Nallua pyrkimään oppikouluun vielä kuudennelta luokalta, oli niin hyvä oppilas. Nallu oli solidaarinen siskoaan kohtaan, ja lähti liikelinjalle kansalaiskouluun Liisan tavoin. Aleksis Kiven koulu oli oppilasmäärältään Pohjoismaiden suurin kansakoulu, ja lapset kävivät koulua kahdessa vuorossa. Nallu pääsi päivävuoroon.
Kerttu sai hyvin pian vakituisen työpaikan Sanomapainosta. Työ oli paperipinojen tasoittamista ja ilmaamista kahdessa vuorossa. Myös Liisa pääsi Sanomapainoon töihin. Liisa oli vilkas ja sai helposti uusia ystäviä, joiden kanssa vietti vapaa-aikaansa. Kerttu neuvoi molempia tyttäriään: ”Pitäkää itsenne ihmisinä.” Työnantajalta sai hakea työsuhdeasuntoja, jotka olivat Pitäjänmäellä työpaikan lähellä. Kerttu ei ollut kiinnostunut Ankkalinnaksi kutsutusta talorykelmästä, joka hänen mielestään muistutti kolhoosia.
”Siut mie halluun pittää elos”
Kerttu kirjoitutti Liisalla taas vastauksia kirjeenvaihtoilmoituksiin. Erään kirjeenvaihdon seurauksena tuli ovikelloa soittamaan tummahiuksinen herrasmies. Hän oli Uuraasta Karjalankannakselta lähtöisin ollut leskimies Asarias, jonka nimi oli lyhentynyt käytössä Asaksi.
Miehen olemus miellytti Kerttua ja he alkoivat tapailla. Asa oli Kerttua vanhempi ja oli jo eläkkeellä. Asa toi torilta tai kauppahallista Kertulle kalaa. Kerttu keitti kerran viikossa Asan mieliruokaa riisivelliä, ja ruisleivän päällä oli suolakalaa. Ruuan jälkeen Kerttu istui sohvalla virkkaamassa uutta päiväpeittoa. Asa istui myhäilevänä vieressä, silitti Kertun käsivartta ja sanoi hellästi: ”Kerttu Kerttuli”.
Kertun kesäloman aikaan he kävivät joskus risteilyllä Porvoossa. Kerttu ei missään nimessä halunnut lähteä Karjalaan käymään. ”Mie en halluu nähhä sitä kurjuutta.” Asa yritti kosia Kerttua, joka kieltäytyi sanoen: ”Mie oon tappant nii monta miestä, siut mie halluun pittää elos.” Asalla oli Eläintarhanlahdessa iso moottorivene, jonka kyydissä Kerttu ja tytöt pääsivät merelle. Vasikkasaaresta lunastettiin telttapaikat, ja siellä vietettiin miellyttäviä lomapäiviä ja viikonloppuja.
Erkin Suomi-lomilla käytiin hänen Volvollaan tapaamassa Riistaveden sukulaisia. Käytiin myös entisillä asuinpaikoilla Rantasalmella, Rautalammilla ja Hyvinkäällä. Vähintään joulu- ja pääsiäiskortit kulkivat postissa puolin ja toisin entisten naapureidenkin kanssa. Erkki mainitsi joskus ohimennen Göteborgin vuokraemännästään. Kerttu ja tyttäret kiusasivat Erkkiä, arvasivat, että kyse oli tyttöystävästä. Erkki kielsi kaiken.
Leskiäidin kaksi tytärtä – tumma ja vaalea
Liisa ja poikaystävä vihittiin avioliittoon Kallion kirkossa. Hääkahvit juotiin kotona oman väen kesken. Uudenvuodenpäivänä syntyi poikavauva. Lapsen isä oli asunut Kertun, Liisan ja Nallun kanssa jonkin aikaa ennen lapsen syntymää. Liisan anoppi järjesti nuorelle perheelle asunnon, jonne Liisa ei halunnut muuttaa vauvan kanssa.
Mies oli osoittautunut epäluotettavaksi, ja käytti alkoholia runsaasti. Mies muutti yksinään. Kerttu, Liisa, Nallu ja pieni poikavauva jatkoivat elämäänsä kerrostalokaksiossa. Kerttu ja Liisa olivat eri vuoroissa töissä. Nallu meni rippikoululeirille ja pääsi ripille Kallion kirkossa. Hän hoiti poikaa vapaa-aikoinaan. Nallu kirjoitti ruutuvihkoonsa kansanballadin sanat: ”Leskiäidillä kaksi tytärtä oli tumma ja vaalea. Tytär tummainen eli tanssien eikä huolessa huomenen. Tytär vaalea äidin hoivissa pysyi tiellänsä kaidalla.” Nallu kävi kauppakoulun ja sen jälkeen kauppaopiston, oli hyvä oppilas ja sai keväisin stipendejä. Hän koki velvollisuudekseen olla kiltti ja tuottaa äidilleen iloa. Kerttu oli tyytyväinen ja ylpeä.
Nallu alkoi käydä tanssimassa koulukavereidensa kanssa. Eräältä tanssi-illalta jäi matkaan poika, jonka kanssa hän rupesi seurustelemaan. Kerttu otti ilolla vastaan vävyehdokkaan, jota karjalanpaistit ja muut herkut odottivat aina. Kerttu tuputti ruokapöydässä ruokaa lisää ja lisää. Hän pesi uudelleen vävyn kauluspaidat, Nallu ei ollut osannut pestä niitä oikein.
Kerran tavallisena työpäivänä Kerttu käskettiin pomon toimistolle. Ihmeissään hän totteli. Vävyehdokas oli pomon huoneessa ja kysyi, sopisiko Kertulle, että hän menisi naimisiin Nallun kanssa. Hämmentyneenä ja yllättyneenä Kerttu totesi olevansa vain onnellinen tällaisesta. Jälkeenpäin hän kertoi Liisalle olleensa tosi vihainen, kun hänellä sattui olemaan noin tärkeällä hetkellä likainen työasu päällään.
Nuoret kihlautuivat, ja sulhanen kävi armeijan. Suunniteltiin häitä. Nuoripari järjesti käytännön asiat, haki Pengerkadun poliisiasemalta lakisääteiset luvatkin alkoholipitoisen boolin tarjoilua varten. Häät olivat kaikin puolin oikein onnistuneet. Juhlissa oli mukana kummankin tyttären kummitätejä Savosta, Aili-sisko perheineen Hyvinkäältä, oli Nallun kavereita, sulhasen äiti ja sisarukset perheineen. Asa oli myös mukana, kirkosta tulon jälkeen istui hääpaikassa taustalla myhäilevänä. Kerttu ja Nallun anoppi – leskiä molemmat – tanssivat nauraen valssia keskenään. Vastavihitty aviomies palasi työpaikalleen Keski-Suomeen Tikkakoskelle. Nallukin sai töitä samalta paikkakunnalta ja lähti kotoa.
Surua ilman huntua
Marraskuussa Kerttu alkoi huolestua, Asa ei ollut vastannut puhelimeen muutamaan päivään. Hän oli itse töissä ja kehotti Liisaa käymään Asan asunnolla. Liisa löysi Asan makaamasta kuolleena eteisen lattialla. Jälkeenpäin selvisi, että Asa oli menehtynyt sairauksiinsa jo muutamaa vuorokautta aiemmin. Hänet siunattiin Honkanummen kappelissa, ja hautapaikka oli valmiina vaimon vieressä samaisella hautausmaalla. Asan lapset perheineen olivat paikalla, samoin Kerttu, Liisa, Nallu miehineen ja Liisan pikkupoika. Kertulla ei ollut suruharsoa hatussaan.
Aikojen päästä Asan kuoleman jälkeen Kerttu tapasi miehen, jonka kanssa saattoi käydä maaseudulla miehen omistamalla mökillä. Eräällä mökkikäynnillä mies joi epähygieenisesti vettä suoraan koussikasta. Se riitti välirikkoon siistille Kertulle, joka jälkeenpäin kertoi tyttärilleen: ”Mie heivasin sen. En mie kehant sellasta katella.”
Sairaus tuli jäädäkseen
Erkin kanssa perinteisellä kesälomamatkalla Riistavedellä sukulaistyttö huomioi Kertun sinertävät huulet ja kehotti menemään lääkäriin. Työpaikkalääkäri oli jo aiemmin todennut Kertulla aikuisiän diabeteksen, johon oli aloitettu lääkitys. Sokeritautia oli sairastanut jo mammakin ja ainakin yksi veli ja sisko.
Kerttu alkoi saada kohtauksia, jolloin puhe puuroutui ja oikea käsi meni voimattomaksi. Kohtauksen tultua Liisa soitti ambulanssin. Kerttu vietiin sairaalan ensiapuun, jonne saavuttua kohtaukset olivat ohi. Kerttu palautettiin kotiin. Tällainen toistui monta kertaa.
Vihdoin eräs lääkäri huomasi, että Kertun kaulasuonet olivat kalkkeutuneet. Lääkitystä yritettiin tuloksitta. Kohtaukset aiheuttivat sen, että lopulta Kerttu oli Meilahden sairaalassa vuodepotilaana. Hän ei pystynyt puhumaan eikä liikkumaan, mutta ymmärsi kaiken. Hän vastasi puheeseen silmiään räpäyttämällä. Yksi räpäys tarkoitti ei. Kaksi räpäystä oli kyllä.
Erkki lensi Göteborgista äitiään katsomaan. Nallu kävi miehensä kanssa Keski-Suomesta. Kerttu oli puhumattomana sairaalassa kaksi ja puoli kuukautta. Lopulta tuli aivoinfarkti, ja hän nukkui pois tästä maailmasta 60-vuotiaana tammikuussa 1977. Sanomapainon työkaverit olivat hämmästyneitä, Kerttu olikin oikeasti ollut sairas, vaikka työpaikalla laski leikkiä huimauksistaan.
Kerttumaisuus jatkaa elämäänsä Kertun jälkeläisissä
Kertun viimeinen leposija on Helsingissä Honkanummen hautausmaalla, jonkin matkan päässä Asan haudasta. Hautakiveen laitettiin oikea syntymäpäivä, karkauspäivä. Päivämäärä oli sotkeentunut vuosikymmenten aikana kahteenkin erilaiseen, eikä Kerttu ollut tullut oikaisseeksi vuonna 1964 virheellisenä saamaansa henkilötunnustakaan. Kertun siunaustilaisuuden jälkeisessä kahvitilaisuudessa laulettiin paljon virsiä. Seurakunnan työntekijä ihmetteli, sellainen ei ollut kaupunginosassa tapana.
Kertun perunkirjoitus tehtiin nopeasti ja lyhyimmän kaavan mukaan varatuomarin toimistossa. Omaisuusluettelossa kunkin kultaisen korun arvo oli viisi markkaa, tosin kaulaketju oli arvioitu 30 markaksi. Mankeli, Hyvinkäällä hankittu jääkaappi ja böömiläinen kristallikruunu olivat kukin 10 markan arvoiset. Vainajan vaatteet olivat vain yksi markka ja vanhat huonekalut kolme markkaa.
Osuusliike Elannon jäsenenä Kerttu hyötyi hautausavustuksesta. Varat ylittivät velat moninkertaisesti. Pankkilainoja ei ollut. Kertun säästöistään tallentamat määräaikaiset pankkitalletukset jaettiin sulassa sovussa kolmen lapsen kesken. Tyttäret jakoivat korut keskenään, Erkki vei Ruotsiin mukanaan vain Niippa-Topin tekemän puurasian valokuvineen ja evakkomatkat kulkeneen virkatun päiväpeiton. Liisa jäi poikansa kanssa asumaan Pengerkadun asuntoon, jonne Erkki ja Nallu tulivat mielellään vierailuille. Erkki avioitui vuokraemäntänsä kanssa kahden vuoden kuluttua Kertun kuolemasta. Liisa ja Nallu saivat tutustua häneen Suomi-lomilla.
Tyttäret miettivät joskus jälkeenpäin, millainen ihminen Kerttu oikeastaan oli ollut. Hän ei ollut jäänyt kiinni menneisyyteen, hän eli nykyhetkeä. Katse oli myös suunnattu tulevaan. Kun häntä oli joku kiusannut siirtolaisuudesta ja murteesta, ryssitellyt, hän oli topakasti antanut takaisin samalla mitalla. Hän oli oman arvonsa tunteva nainen, joka useimmiten toimi viisaasti intuitionsa mukaan. Erkki menehtyi syöpään 71-vuotiaana, lapsia hänellä ei ollut. Kerttumaisuus jatkaa elämäänsä Kertun tyttärissä ja tyttärien lapsissa. Virkattu päiväpeitto on tallessa, samoin vaaleansininen kuviollinen vauvan viltti. Mustia suruhuntuja ei nykyisin pidetä. ”Hospoti pomiloi.”
Kirjoittaja
Marjukka Hietala
Lisätietoja
Kirjoitin Kertun tarinan Laukaan kansalaisopiston Naisten ääni -intensiivikurssilla Jarna Pihlajamäen ohjauksessa. Meillä kahdeksalla oppilaalla oli kolme tapaamiskertaa, yhteensä 16 oppituntia. Kirjoittaminen oli prosessin luontoista. Kirjoitin tätä oikeastaan itseäni varten. Äitini Kerttu ei muistellut menneitä, tai jos niistä kertoikin, en minä niitä kuunnellut. Olen kysellyt viisi vuotta vanhemmalta siskoltani Liisalta äitimme elämästä. Minä olen siis tarinan Nallu. Kirjoittamisprosessi on ollut hyvin raskas, mutta antoisa. Olen paneutunut myös jonkin verran Suomen historiaan kirjoituksen myötä. Mielestäni myös Kertun tarina on julkaisemisen arvoinen. Olen saanut tähän luvan myös siskoltani Liisalta.
Lähteet
https://sakaripalsi.wordpress.com/2012/10/07/antrean-verkko http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/02/15/sotalesket-olivat-sodan-hiljaisia-jalkitaistelijoita
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.