Lydia: ”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?”

Lapsuus maalla

Hulda Lydia Lyttinen, os. Kakko, syntyi Kuivaniemellä 24.12.1889. Hänen vanhempansa olivat talolliset Matti ja Anna Kakko. Matti kalasti ja viljeli yhdessä Janne-veljen kanssa sukutilaa Kuivaniemen Pohjoisrannalla. Lydia oli perheen seitsemästä lapsesta toinen.

Lydialla oli ruskeat silmät ja pitkät ruskeat letit, kun hän sisaruksineen kävi kansakoulua Kuivaniemen kirkolla joen toisella puolella. He soutivat kapean joen yli avoveden aikana ja hiihtivät jäätä pitkin talvisin. Lydia oli lyhyt ja hintelä, mutta hän souti rivakasti ja hiihti reippaasti. Terävä laskupää ja kaunis käsiala säilyivät läpi elämän.

Lapsirikkaista taloista Pohjois-Pohjanmaalta oli menty Amerikkaan jo ennen vuosisadan vaihdetta. Myös Lydian Janne-eno lähti rapakon taakse, mutta palasi takaisin kotitilalleen, kun ei viihtynyt uudessa maassa. Ehkä Janne rohkaisi Lydian Mari-sisarta sulhasineen lähtemään vuonna 1910 siirtolaiseksi Amerikan Minnesotaan, jonne he jäivät.

Kaupunkiin

Lydiankin oli 15-vuotiaana lähdettävä tienaamaan oma elantonsa. Hän matkusti junalla läheiseen Kemin kaupunkiin, jonne Matti-isä vei usein lohia myytäväksi. Lydia toimi aluksi ison talon pikkupiikana ja ikävöi kovasti vanhempiaan ja sisaruksiaan. Kun hän pääsi leipomon myyjättäreksi, hän sai ystäviä ja alkoi viihtyä kaupungissa. Lydia oli silloin jo kaunis nuori nainen. Luonteeltaan hän oli ahkera, sanavalmis ja pippurinen. Hänestä tuli pian muotitietoinen kaupunkilainen, joka tutustui kemiläisiin tyttöihin ja poikiin, kaupungin työläisiin ja urheilijoihin. Lydia huolehti aina vanhemmistaan ja sisaruksistaan, vei Kuivaniemellä käydessään heille lahjoja ja auttoi talon töissä. Kirjeet kulkivat tiuhaan Suomen ja Amerikan väliä, ja siskokset tiesivät kuolemaansa asti toistensa ilot ja surut.

Rakkautta, sotaa ja lapsia

Mielitietty, Isak, löysi Lydian pullakaupasta. Se oli enne heidän yhteiselle elämälleen. Muhoksella 2.8.1889 syntynyt Isak Väinö Lyttinen toimi Kemin asemalla vaihdemiehenä ja harrasti aikalaistensa tavoin nyrkkeilyä ja painia. Rakastavaiset seurustelivat pari vuotta.  Avioliittoon heidät vihittiin jouluna 1914. Koti perustettiin Rovaniemelle. Lydia rakasti runoja, ja lausui niitä mielellään. Isak osasi laulaa.  Niinpä Isakin veli hoksasi pyytää heidät mukaan Rovaniemen harrastajateatterin toimintaan.

Lydian ja Isakin esikoinen, Eila Lyyli Annikki, syntyi seuraavana vuonna, mutta menehtyi muutaman viikon ikäisenä. Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikoja. Isak ei onneksi joutunut rintamalle, mutta toimitti tärkeitä tehtäviä valtion rautateiden palveluksessa. Tsaarin armeijan sotavarusteita kuljetettiin kymmenillä hevosilla Kantalahteen tulleista aluksista Rovaniemelle, josta lastit vietiin junilla Suomen rataverkkoa pitkin Venäjälle.

Lydia sai pojan, Väinö Veikko Allanin, kesällä 1916 ja toisen, Alpo Atso Alvarin, 1918. Lapissa oli itsenäisyyden julistamisen jälkeen nälänhätä, paljon työttömiä, lakkoja ja mielenosoituksia. Etelästä junalla lähetetyt viljalastit oli ryöstetty ennen kuin ne pääsivät Rovaniemelle asti. Kansa söi jäkäläleipää. Samaan aikaan Lappiin levisi koko Euroopassa paljon ihmishenkiä vaatinut espanjantauti. Se vei Lydian ja Isakin toisen pojan, Alpon.

Takaisin Kemiin

Lydia ei viihtynyt Rovaniemellä ja suri kuolleita lapsiaan. Seuraavana vuonna perhe muutti takaisin Kemiin. He ostivat nykyisen Valtakadun varrelta talon ja perustivat siihen pienen kaupan. Lydia leipoi myymälään leipää, komeita nisuleetoja ja örfiiloja eli korvapuusteja, joita hän kävi myöhemmin myymässä myös torilla ja lähiseutujen markkinoilla.

Kolmas lapsi, Sirkka Eila Orvokki, syntyi syksyllä 1919 siinä leipomisen, kodin- ja kaupanhoidon sivussa. Tietysti heillä oli koti- ja myymäläapulainen, ja Isak auttoi kaikissa töissä aina rautateiltä vapaana ollessaan. He olivat onnellinen perhe, joka ponnisteli kohti 1920-luvun kasvun ja rauhan aikaa.

Isak urheili Kemin Innon riveissä. Lydia kannusti häntä ja oli usein seuraamassa kilpailuja. Syyskuussa 1920 Kemissä oli isot painikilpailut, joihin saapui urheilijoita monilta paikkakunnilta. Isak oli harjoitellut tätä ottelua varten. Lydia lähti katsomoon, kun sai sisarensa hoitamaan lapsia. Ottelun tiimellyksessä vastustaja otti ns. takavyöotteen ja Isak lensi matolle, eikä noussutkaan ylös. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin niskanikaman murtuneen. Isak Lyttinen menehtyi 8.9.1920. Hän oli juuri täyttänyt 31 vuotta.

Yksinhuoltajan raskas tie

Lydia oli shokissa monta viikkoa. Hän itki, valitti ja tunsi itsensä sairaaksi ja kyvyttömäksi jatkamaan elämäänsä kahden lapsen kanssa ilman Isakia.  Velkainen talo ja kauppa pakottivat Lydian tekemään pitkiä työpäiviä surusta huolimatta. Kun huonovointisuus ei mennyt ohi, Lydia meni lääkärille. ”Ette te sairas ole, te olette raskaana”, lääkäri totesi. Lydia ei tiennyt, itkeäkö vai iloita uudesta raskaudesta. ”Mieheni on kuollut”, hän toisteli lääkärille. Sitten hän ymmärsi, että lapsi oli Isakin viimeinen lahja hänelle.  Laila Lyyli Lemmikki syntyi 11.5.1921, kahdeksan kuukautta isänsä kuoleman jälkeen.

Lydia löysi uuden miehen lohduttajaksi ”Isakin ikävään”, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Hän sai vielä yhden tyttären, Vieno Esterin, 5.3.1923. Suhde Vienon isään ei kestänyt, ja Lydia jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

Kaupunkikaupan tuotto ei riittänyt heidän kuluihinsa, joten Lydia haki uusia myyntipaikkoja seudulle perustettujen sahojen juurilta. Lapset oli jätettävä kotiapulaisen hoiviin ja mentävä toreille ja markkinoille leipää ansaitsemaan.

Ensimmäisten joukossa luotolaisten kauppiaana

Veitsiluodon sahasaaren ensimmäiset kauppiaat olivat Tulkin sisarukset, mutta pian heidän jälkeensä, vuoden 1925 tienoilla, Lydia varasi kioskimaisen myyntipaikan sahan lähelle rakennetusta hallista. Samoihin aikoihin kauppiaat menivät myös Kuusiluodon sahatyöläisiä palvelemaan. Molemmat sahat olivat merimatkan päässä, joten Lydia meni sinne parin muun kauppiaan kanssa sulan veden aikoina pikku laivoilla tai veneellä. Talvella hän kulki pienellä Pekka-hevosellaan pitkät matkat merenjäätä pitkin. Kemiläiset tunsivat Lydian ja Pekka-hevosen, jotka molemmat olivat tavallista pienempiä ja sitkeämpiä. Lydia oli vain 150 cm pituinen, joten hänelle sopi hyvin, että hevonenkin oli tavallista pienempi. Yhdessä he tekivät matkoja pyryssä ja pakkasessa vuosikausia, eikä Pekka koskaan jättänyt Lydiaa pulaan.  Kauppapäiviä olivat aluksi vain sahan tilipäivät. Siitä Veitsiluoto-yhtiön rakennuttamat pitkät lautaiset kauppahallit saivat nimen tilikopperot.

Laman kourissa

Maailmanlaajuinen talouslama saavutti pohjoisen Kemin nopeasti. Vuonna 1930 kaupungissa oli paljon työttömiä, joille ei riittänyt edes hätäaputöitä. Poliittinen liikehdintä oli vilkasta ja kaupungista pakeni ihmisiä öiseen aikaan Neuvostoliittoon. Monet jättivät laskunsa maksamatta Lydia Lyttisen ruokatavarakauppaan. Hyllyt tyhjenivät, kun Lydia ei voinut olla antamatta ruokaa velaksi nälkäisille asiakkailleen. Tukkukauppa ja pankki eivät olleet yhtä armeliaita. Lydian talo ja muu omaisuus myytiin konkurssihuutokaupassa kesällä 1931. Hän menetti kaupunkikodin, kaupan ja leipomohuoneensa, jossa oli leiponut tuoreet leivät toripäiviksi. Lapset saivat olla kesäisin Lydian vanhempien luona maalla, mutta muuten hän huolehti yksin neljästä kouluikäisestään.

Veitsiluodon luotettava hovihankkija

Taloudellisen hädän aikana yhteiskunta oli teettänyt työttömillä maantien kaupungista Veitsiluotoon. Sillä liikennöi säännöllisesti linja-auto. Lydia ryhtyi pitämään tilikopperonsa myyntitiskiä auki joka päivä, sillä saaren asukasluku oli kasvanut ja siellä työssä olevilla perheillä oli myös ostovoimaa. Kuusiluodossakin hän kävi parin viikon välein pitämässä kahvilaa ja myymässä työmiesten tarvitsemia vaatetavaroita, työrukkasia ja elintarvikkeita.  Väinö-veli ja myöhemmin tyttäret tuurasivat Lydiaa Veitsiluodossa, kun hän kävi Kuusiluodon tilipäivillä.

Lapset kasvoivat ja heistä oli sekä iloa että huolia. Välit olivat lämpimät, vaikka Lydia oli ankara ja vaativa kasvattaja. Allan, Sirkka, Laila ja Vieno olivat hänen elämänsä keskipiste. Heitä varten hän ponnisteli ja heille hän halusi antaa kaikkensa. Elanto oli vaatimatonta konkurssin jälkeen vuokratalossa. Veikko kävi oppikoulua ja pääsi myöhemmin opettajaseminaariin. Tytöt halusivat heti kansakoulun jälkeen työhön, jotta saisivat omaa rahaa vaatteisiin, kenkiin ja meikkeihin, joihin äidin ansiot eivät riittäneet.

Vuodesta toiseen, kesät talvet Lydia saapui pikku myymäläänsä Veitsiluotoon. Asiakkaille oli myymälän puolella appelsiinilaatikko istuimeksi. Siinä kerrottiin ilot ja surut kauppiaalle, joka oli myötätuntoinen ja kannustava kuuntelija. Samalla tehtiin kauppaakin. Jos asiakas ei löytänyt kaupasta tarvitsemaansa, Lydia hommasi sen parin päivän sisällä tukkukaupasta. Se oli helppoa niin kauan, kun tavaroita oli vapaasti saatavilla Kemin tukkuliikkeissä.

Raskaat sotavuodet

Kun sota alkoi, hävisivät kulutustavarat äkkiä pienten kauppiaiden saatavilta. Kortille menneistä tuotteista piti leikellä ostokortteja, ja vähäiset varastot oli jaettava niin, että kaikki vakituiset asiakkaat saivat osansa. Lydian elanto pieneni. Hän hankki lisätuloja Tornion ja sen jokivarren jobbareitten Ruotsin tuliaisilla. Kahvia, sokeria ja sakariinia tuli Lydian puotiin salakuljettajilta, joiden toimintaa kukaan ei pitänyt rikollisena, hyvänä palveluna vain. Lydia keksi viedä sakariinia Helsinkiin asti ja sai samalla ostaa puotiinsa tavaroita Helsingin tukkukauppiailta.

Pommitukset uhkasivat Veitsiluodon saarta, jossa oli runsaasti teollisuutta. Hälytyksiä tuli usein, eikä pommisuojia ollut kaikille. Linja-auto saattoi ajaa kaupunkiin lyhdyt pimeinä.

Lydia oli muuttanut Vienon kanssa asumaan pieneen taloon Järppiin, kun Allan, Sirkka ja Laila olivat lähteneen maailmalle. Allan ja Laila olivat avioliitoissa, ja heillä kummallakin oli jo kaksi lasta. Lydia iloitsi lastenlapsistaan ja odotti poikaansa takaisin sodasta, jonka uskottiin olevan pian lopussa.

Ainoasta pojasta sankarivainaja

Kapteeni Veikko Väinö Allan Lyttinen tuli sodasta puuarkussa heinäkuussa 1944. Tästä surusta Lydia ei tahtonut selvitä. Tilikoppero oli kiinni monta viikkoa. Elämä jatkui kuitenkin. Tämä suurin suru, ainoan aikuisen pojan menetys, jätti Lydian kasvoille murheen uurteet ja hänen ruskeitten silmiensä tuike himmeni vakavaksi katseeksi.

Vuosien myötä Lydia sai lisää lastenlapsia, joiden hyvinvoinnista hän huolehti anteliaasti. Kun Lailan tytöt kipaisivat koulun jälkeen mummun kaupalle, tämä tarkisti aina lapsen vaatetuksen. Monet kerrat hän otti hyllystä uudet villahousut ja kiepsautti ne lapsen jalkaan tai löysi sopivan villatikkurin, joka mahtui takin alle. Lydian tyttäret pitivät kiinteästi yhteyttä äitiinsä ja mummu oli rakas kaikille seitsemälle lastenlapselle.

Viimeinen vitsaus

Ohutseinäisissä kauppapuodeissa ei ollut minkäänlaisia tulisijoja. Hallikauppiaat lämmittivät niitä talvella pienillä kamiinoilla. Lydialla oli ollut vuosikausia öljykamiina, jonka päällä hän kiehautti kahvinkin pitkän työpäivän piristykseksi.

Helmikuun pakkaspäivänä 1958 Lydia oli kaupalla vasta kymmenen maissa, koska oli käynyt ostamassa tukkuliikkeestä ison laatikon vaatetavaraa. Hän sytytti kamiinan saadakseen myymälään vähän lämpöä. Kamiina kaatui, ja liekit levisivät nopeasti kuiviin tavaroihin. Lydia yritti tukahduttaa tulta pahvilaatikolla, mutta tuli ahmaisi senkin nopeasti. Hänen oli paettava kaupastaan, kun tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja hiuksiinsa.

Lydia heräsi, kun häntä nostettiin sairasautoon. Hänen kauppansa tuho oli täydellinen. Muut kaupat selvisivät savu- ja vesivahingoilla.

”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?” Lydia kysyi sairasvuoteellaan. Kukaan ei osannut vastata. Lydia oli jalkeilla muutaman viikon kuluttua.

Uusi alku omin voimin

Veitsiluoto-yhtiö ei suostunut korjaamaan vanhaa kauppahallia. Neuvottelujen jälkeen yhtiö lupasi, että kauppiaat saavat itse korjata kauppansa ja jatkaa toimintaansa. Ison yhtiön päätös tuntui kohtuuttomalta köyhiä kauppiaita kohtaan. Lydia ei kuitenkaan lannistunut. Hän ei osannut kuvitella elämäänsä ilman tilikopperoa ja veitsiluotolaisia asiakkaitaan, hänen ystäviään. Vieno-tyttären aviomies Martti Tevasaari korjasi kaupan. Lydia hankki uuden pienen varaston ja istui taas kesällä tiskin takana valmiina palvelemaan asiakkaitaan. Siinä hän oli ollut 34 vuotta aina yhtä iloisena, ystävällisenä ja aktiivisena kuuntelemaan asiakkaittensa tarpeita ja huolia. Hänen huolistaan harva tiesi.

Lydia ei ehtinyt elää tätä uutta alkua kovinkaan pitkään, kun sairaus alkoi vaivata. Viimeisillä voimillaankin hän matkusti linja-autossa Järpistä Veitsiluotoon ja avasi puodin. Syksyllä 1959 Laila haki äitinsä Ouluun lääkäriin. Lydialla todettiin vatsasyöpä. Hän oli muutaman viikon Oulun lääninsairaalassa ja kuoli 69-vuotiaana 20.11.1959. Häntä jäivät kaipaamaan kolme tytärtä perheineen. Kemiläiset, ja etenkin Veitsiluodossa ja sen lähistöllä asuneet perheet, muistivat pitkään kauppiaansa, joka oli uskollisesti palvellut pienissä tilikopperoissaan kolmea sukupolvea.