Karin von Willebrand (syntyään Colliander) syntyi 1872 Hämeenlinnassa. Hänen isänsä oli kenraalimajuri Carl Viktor Olivier Colliander ja äitinsä vapaaherratar Johanna Charlotta Adelaide Gripenberg. Karin avioitui 1892 Pietarissa syntyneen itseään pari vuotta vanhemman lakimiehen, myöhemmin lakitieteen tohtorin ja professorin, Wladimir von Willebrandin kanssa, jonka isä oli Turussa 1846 syntynyt kenraalimajuri Reinhold Robert Willebrand ja äiti Libaussa syntynyt Dorotea Anna Alroë.

Monet liiton kokoushuoneen seinällä riippuvia valokuvia katselleista ovat kiinnittäneet huomionsa Karin von Willebrandin olemukseen. Vanha valokuva huokuu lämpöä, hienostunutta henkevyyttä ja suloista lempeyttä. Karin oli koko elämänsä ajan aktiivinen ja valveutunut sekä hengellisissä että sosiaalisissa asioissa.

Nuorena aviovaimona Karin asui muun muassa Nivalassa, jossa hänen miehensä toimi kihlakunnantuomarina. Tuona aikana Karin tutustui Kaisa Kallioon, joka kävi Karinin ja Wladimirin pitämää pyhäkoulua.

Karin sai Nivalaan Helsingistä pianonsakin ja saattoi sitten opettaa lapsille kauniita lauluja. Wladimir piti pyhäkoulussa alkurukouksen ja lyhyen saarnan, jonka jälkeen Karin kertoi lapsille tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun Karin oli jo 60-vuotias, hän sai yllätysvieraan: presidentin puolison Kaisa Kallion. Ne vuodet, jotka Kaisa Kallio asui miehensä rinnalla presidentin linnassa Helsingissä, merkitsivät myös Karinin ja Kaisan tiivistä yhteydenpitoa. He kokoontuivat yhdessä rukoilemaan, keventämään sydäntään ja keskustelemaan.

Karin von Willebrandin elämä ei ollut helppoa. Hän menetti rakkaan Wladimir-puolisonsa 1906. Nuori isä sairastui kovan työtaakan alla tuberkuloosiin ja kuoli vain 36-vuotiaana. Myös Gunnar-poika sai tartunnan ja kuoli jo ennen isäänsä. Karin sai kuitenkin voimavaroja toipuakseen menetyksistään. Hänellä riitti innostusta toimia ruotsinkielisessä NNKY:ssä, jonka kautta hän tutustui valkonauhaliikkeeseen ja liittyi sen aktiivijoukkoon.

Karin oivalsi voimakkaasti sen, että eristynyt elämä ei ole tarkoituksenmukaista, vaan tarvittiin käytännön toimintaa ehkäisemään lähimmäisten hätää ja kurjuutta, johon hän oli usein törmännyt jo toimiessaan miehensä kanssa maaseutupaikkakunnilla pyhäkoulunopettajana. Karin oli voimakkaasti mukana kehittämässä Kauniaisissa toimineen työkoti Emmauksen toimintaa. Karin von Willebrand oli Emmauskotia ylläpitäneen Helsingin Valkonauhan-Vita Bandet i Helsingfors ry:n perustajajäsen.

Karin von Willebrand pani alulle ns. Rautatielähetyksen. Mila Tengströmistä tuli ensimmäinen lähetti, joka oli valmiina auttamaan kaukojunien saapuessa Helsingin asemalle. Monet Helsinkiin työtä etsimään tulleet tytöt ohjattiin Emmauskotiin tai heille hankittiin luotettava työnantaja ja turvallinen kortteeri.

1920-luvulla Venäjän vallankumouksen jälkeen Liisankadun toimisto sai aivan uuden asiakaspiirin. Tuolloin Valkonauhasta hakivat apua monet vallankumouksen pyörteistä paenneet vanhukset, lesket ja “vanhat neidit“. Heitä varten Karin von Willebrand alkoi perustaa Vesperkotia, joka sitten perustettiinkin Helsingin Valkonauhan työmuodoksi.

Karinin sydämellä oli erityisesti lasten ja kotien hyvinvointi. Karin von Willebrand kirjoittaa 1916: “Jumalalle, kodille ja isänmaalle “, se on Valkonauhan tunnussana, sillä me olemme varmat siitä, että yksin se, joka Jumalalle antautuneena ja hänen voimassaan työhön ryhtyy, on kerran puhtauden ihanteen saavuttava. Mutta me tiedämme myöskin sen, että yhteiskunnan velvollisuus on raivata pois kompastuskiviä ja toimia siihen suuntaan, että kullakin on tilaa henkisesti hyvin kehittyä puhtaassa ja hyvässä ilmanalassa ja maaperässä. Siksi työ tapojen saattamiseksi siveellisemmille urille on alettava lasten keskuudessa. Nuoret, hintelät taimet kykenevät vähimmin suojautumaan myrskyä ja vilua vastaan, ne myöskin helpoimmin taittuvat tai lakastuvat hoidon puutteessa.

Mutta sellaisetkin lapset, jotka ovat hyvien kotien suojaamat ja kunnollisten vanhempien kasvattamat, tarvitsevat tässä suhteessa erityistä huolenpitoa. Vanhemmat herätköön täysin tajuamaan velvollisuuksiaan nousevan polven kehittämisessä. Lapsille opetettakoon hyviä, puhtaita ja yksinkertaisia tapoja. Pääehtona kasvatuksen hyvän tuloksen saavuttamiselle näyttää olevan se, että lapsissa säilyy luottamus vanhempiin; muutoin eivät he taisteluissaan, kiusauksissaan ja vastuksissaan vanhemmilta apua voi saada ja ottaa vastaan.

Katkerat, kovat sanat vanhempien huulilla eivät ensinkään sovi silloin kuin lapsi on heille sydämensä avannut, tuntoa painavista hairahduksistaan kertonut, vaikeuksistaan puhunut. Parempi on itkeä hänen kanssaan, mutta myöskin tehdä voitavansa rakkaudella häntä nostaakseen. Tuomitseva sana ja katse vaikuttaa lapsessa vaan sen, että hän katuu avomielisyyttään ja päättää toiste menetellä viisaammin ja pitää asiat omina tietoinaan. Oppikoot lapset huomaamaan, että heillä isässä ja äidissä on ystävä, joka tukee, auttaa ja ymmärtää, mutta joka myöskin olennossaan säilyttää epäämätöntä oikeuden, puhtauden ja totuuden vaatimusta.“

Karin von Willebrand eli elämän iltaansa Eläintarhantiellä sijainneessa sairaskodissa, jossa häntä kävivät viikoittain tervehtimässä lähiomaiset ja erityisesti lastenlapset. Hänelle muodostui yhä tärkeämmäksi myös esirukoilijan tehtävä. Karin von Willebrand kirjoitti miehensä muistolle omistetun kirjan “De bästä är förgånget“. Lisäksi hänen tyttärensä kirjailija Margit von Willebrand -Hollmerus kertoo äidistään teoksessa “Min vrå av världen“.

Karin von Willebrand sai elää pitkän elämän. Hän nukkui pois 91-vuotiaana.