Kansakoulun opettaja Eeva Hanna Rantala

Äiti syntyi Hollolan Lahdessa vuonna 1900. Monien vaiheiden jälkeen hän siirtyi Ylitornion Pessalompolon opettajaksi vuonna 1926. Hän halusi etäisyyttä hirveisiin sisällissodan tapahtumiin ja muutosta sinänsä.

Pessalompolon johtokunnalla ei pysynyt kynät kädessä, kun pätevä, Jyväskylän seminaarin käynyt nuori opettaja hakeutui Perä-Pohjolaan. Äitini Eeva Hanna Nikula ei tiennyt Lapista mitään. Hän luuli porojenkin oleilevan navetassa.

Valinnan jälkeen lohduttavan kirjeen Eeva Nikulalle lähetti Oskari Rantala, hänen tuleva appensa, joka kertoi kuinka kaunis onkaan Pessalompolo.

Työ lähti sujumaan vauhdilla ensin Pessassa, sitten Niemessä ja lopulta uudella koululla Vuonorovalla, jossa mie kuopuspoika Pekkakin synnyin. Äiti teki elämäntyönsä Lompolossa ja oli vanhempien arvostama, oppilaisiinsa luottava opettaja. Isän kanssa he saivat viisi elävää poikaa. Meitä hän rakasti yli kaiken.

Perä-pohjolaisena hän oli ylitse muiden. Ei pakkaset, ei pimeä eikä ikuinen valo häntä häirinnyt. Sääskien kanssa äiti pärjäili, eikä lakannut ihailemasta taivaan kaaren kauneutta ja vaarojen sineä.

Kun Eeva Rantala sai työkaverikseen Kauko Voutilaisen, repesi riemu. Voutilainen teki kirjalliset työt ja opetti yläluokkia. Äiti sai keskittyä kaikella hellyydellä pieneen väkeen. 42-vuotinen työrupeama päättyi eläkevuosiin. Kerrottavaa riitti, olihan hän opettanut neljät sukupolvet.

Työn lisäksi äidille tuli rakkaaksi Kenttäniemi, joka onnellisten sattumuksien kautta siirtyi meille kokonaan. Se oli niin rakas, että lainaan tähän kirjastani Kenttä kaihoisan pätkän:

Kyllikin kanssa käytimme mummun viimeisen kerran 1985 vuokkojen maassa Hollolassa. Tullessamme sieltä, levähdimme kunnolla kotona. Kentässä joutsenetkin tulivat tervehtimään Lapin muoria. Veimme mummun hollille ja näytimme, tuolla on nyt joutsenet. Äitihän oli ikänsä yrittänyt nähdä Rantalan sulassa joutsenet, mutta aina kun hän ehti sinne, olivat suuret valkoiset linnut juuri lähteneet.

Äiti, tuolla net ovat, viitoin rakkaimpani kanssa kilvan. Kaihoisan surumielisesti äiti totesi:

Nyt kun minä näkisin joutsenet, niin minä en enää näe!

Kuopuksesi Pekka