Kerron äidistäni, vauhdikkaasta, monessa mukana olleesta martasta. Hän syntyi vuonna 1902 Iisalmen maalaiskunnassa, Runnilla. Kasteessa hän sai nimekseen Kaisu Inkeri. Sukunimien suomentamisen yhteydessä vuonna 1906 hänen sukunimensä Lagus muuttui Hirvensaloksi.

Ukin, Johan Gabriel Hirvensalon, työn vuoksi perhe muutti Hyvinkäälle. Ylioppilaslakin äiti sai vuonna 1921 Riihimäen yhteiskoulusta. Rehtori oli suositellut kielten opiskelua maatalousmetsätieteelliseen pyrkimisen asemasta, kauhistellen ”Voit joutua vaikka pässin teurastamaan”. Äiti lähti kuitenkin isänsä jälkiä seuraamaan. Ukin aikana agronomit tosin valmistuivat Mustialasta.

Opettajana maatalouskouluissa

Maatalousharjoittelu Janakkalassa sijaitsevassa Iso-Hiiden kartanossa muodostui meille jälkipolville erittäin merkittäväksi. Siellä oli näet harjurina samaan aikaan mukavan oloinen Onni Aslak Rauhamaa. Amorkin nuolineen osui paikalle. Nuoret valmistuivat yliopistosta vuonna 1926, kihlajaisia vietettiin 20.6. ukin ja mummin hopeahääpäivänä Hyvinkäällä. Häitä juhlittiin seuraavana vuonna 5.6.1927.

Äidin ensimmäinen työpaikka oli Muhoksella, Koivikon karjanhoitokoulussa. Sitä seurasi Orimattilan kotitalouskoulu ja Hyvinkäällä Uudenmaan maamieskoulu. Isä oli opettajana Peltosalmen maamieskoulussa.

Jokioisten Pienviljelijäkoulu Minkiöllä valitsi heidät molemmat opettajikseen vuonna 1929. Äiti opetti karjanhoitokoulun lisäksi Jokioisissa sijaitsevassa Valtion Maitotalousopistossa. Isän saatua nimityksen Harjun maataloudellisten oppilaitosten johtajaksi tuli muutto Virolahdelle vuonna 1937.

Äiti jatkoi opetustyötä sekä karjanhoito- että maanviljelyskoulussa. Melko pian tunteja oli myös hevoshoitokoulun puolella. Virolahden Osuusliikkeen naistoimikunta sai hänestä aktiivisen jäsenen vuonna1944. Siitä seurasi SOK:n ja YOL:n hallintoneuvostojen jäsenyys 1958–1964.

Perheeseen oli ennen Harjuun muuttoa syntynyt kolme tyttöä; Riitta, Kirsti ja Kerttuli vuosina 1929, 1931 ja 1936. Lapsiluku ei kuitenkaan ollut vielä ”täynnä”. Neljäs tyttö, Sirkka syntyi 1939. Seuraavana vuonna 1940 sarja täydentyi viidennellä, Marjalla – tyttö tuli! Isä oli rauhallisesti todennut: ”Kyllä flikoilla poikia saa”. Niinpä saikin jokaisella, kaikki mieluisia vävyjä.

Lottana koko Lotta Svärd -järjestön toiminta-ajan

Talvisota ja jatkosota ajoivat meidät evakkoon useaan kertaan. Saimme olla sukulaisten luona Hyvinkäällä ja perhetuttavien hoivissa Jokioisissa ja Sippolassa. Sotien jälkeen myös Harjuun majoitettiin siirtolaisia. Äiti keräsi kasseittain vaatteita ja kenkiä, joita saimme viedä vastatulleille.

Äiti oli liittynyt Lotta-Svärd -järjestöön 1919. Hän oli Jokioisten paikallisosaston puheenjohtaja vuosina 1933–36. Virolahdella hän kuului keräys- ja huoltojaostoon, oli lottatyttötyön johtaja sekä kuului Etelä-Kymenlaakson lottapiirin johtokuntaan. Ehtipä hän olla myöskin paikallisosaston johtokunnassa Virolahdella vuodesta 1937 aina järjestön lakkauttamiseen asti. Elävästi mielessäni on Lottajärjestön johtaja Fanni Luukkosen vierailu kodissamme 12.1.1944. Minun piti syntymäpäivävieraitteni kanssa olla aivan hiljaa, koska lotat pitivät kokoustaan viereisessä huoneessa.

Virolahti oli sotatoimialuetta. Äitikin sai rintamapalvelutunnuksen, tosin vasta kuolemansa jälkeen 22.05.1986.

Isänmaan asiat olivat kodissamme tärkeällä sijalla. Maanpuolustushenki oli korkealla. Elokuussa 1945 ihmettelin, miksi isä lähti yksin lomalle. Näin meille nuoremmille sanottiin. Vanhemmat sisareni muistavat tulleensa uimasta ja nähneensä vieraan auton outoine miehineen pihassa. Isä oli tultu pidättämään asekätkennästä epäiltynä. Hän pyysi saada tavata vielä ”isot tytöt” ennen Mikkelin lääninvankilaan joutumistaan. ”Minä en ole rikollinen. Muistakaa tytöt tämä”, oli isä sanonut.

Miksi kerron tästä? Siksi, että se oli raskasta aikaa. Ja siksi, että äiti, tuo hento nainen joutui tuolloin hoitamaan koulutilan ja sen tuoman vastuun. Vankeusaika oli 20.8.1945–18.1.1946. Sen on täytynyt käydä molempien vanhempien voimille, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sodanjälkeisen miesvaltaisen oppilasaineksen hallitseminen, heidän vaikeuksiensa kuuleminen, vaati äidiltä rohkeutta ja itseensä uskomista.

Lotasta martaksi

Marttatoimintaan äiti oli saanut tuntuman jo suvun piiristä. Opiskeluvuosinaan hän asui kummitätinsä, Emäntälehden päätoimittaja Helmi Lagus-Nylanderin kotona. Äiti kuului Kymenlaakson ja Etelä-Hämeen marttapiiriliittojen johtokuntiin, Marttaliiton johtokuntaan 1943–1954 ja Marttaliiton valtuustoon 1949–1954. Virolahden Marttayhdistyksen puheenjohtajana hän oli 1945–1954 ja perusti Jokioisten Marttayhdistyksen 1955, jonka puheenjohtajana hän toimi vuodet 1955–1972. Yhdistyksen kunniapuheenjohtaja hänestä tuli 1973. Vuoteen 1983 hän johti varsin toimeliasta ”Nirpan Virkeät”-opintokerhoa Jokioisissa. Marttaliiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1969 ja liiton suuri kultainen ansiomerkki hänelle myönnettiin 19.11.1977.

Äiti oli yhteiskunnallisesti valveutunut osallistuen politiikkaan kunnanvaltuustossa ja lautakunnissa Virolahdella sekä muun muassa terveyslautakunnan puheenjohtajana Jokioisissa. Valtakunnan politiikkakin kiinnosti, olipa hän kerran eduskuntavaaleissa kokoomuksen ehdokkaana. Väärä puolue, sanoivat asiasta tietävät, maalaisliitossa olisit mennyt läpi!

Äitimme puheiden pitäjänä

Vintille mentäessä oli rappujen puolivälissä tasanne, jossa oli pöytä ja tuoli sekä ikkuna ala-aulaan. Siellä syntyivät lukuisat puheet ja kirjoitukset. Äiti oli innostava puhuja. Koti, uskonto ja isänmaa saivat hänet syttymään. Ilmeisesti myös kuulijat, koska hän oli kysytty puhuja mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa. Äiti valmisti sanottavansa niin huolellisesti, että pystyi puhumaan ilman papereita. Hän sanoikin, että jos niihin erehtyy katsomaan, saattaa vain sekaantua sanoissaan.

Äiti ei tupakoinut. Mutta – joskus kyllä piti pillitupakkaa hiukan sauhuttaa ajatusten kokoamiseksi!

Olisipa hänellä ollut tietokone käytössään, mieluiten läppäri. Silloin olisi voinut hyödyntää matkoillaoloajankin. Ajokorttia hänellä ei ollut, mikä isän mielestä oli hyväkin asia, koska auto ei silloin olisi ollut koskaan kotona!

Matkoja silmällä pitäen martat antoivat hänelle kerran lahjaksi pienoiskangaspuut; voit ottaa mukaasi, ethän sinä kotona kuitenkaan ehdi kutoa!

Vieraskirjan kertomaa

Kodissamme oli vieraskirja aina käytössä. Niinpä meistä viidestä jokainen sai perinnöksi yhden kirjan. Minun aarteenani on vuosien 1940–1948 muistot kirjattuina. ”Siskonpäivillä” tutkimme niitä yhdessä. Aina joku muistaa kertoa vieraista jotakin muilta ehkä unohtunutta. Vieraskirjoja lukiessa tuntuu kuin meillä olisi ollut aina vieraita! Keitä he olivat?

Ensinnäkin ”suuri suku ja laaja lankous”; äidille oli hyvin mieluista, kun sukulaiset tulivat kaakonkulmalle kyläilemään. Mummi tuli Helsingistä ja viipyi ilonamme usein viikkojakin. Hänen kauniilla käsialallaan lukee jokaisen vierailun lopuksi ”Jääkää Korkeimman suojaan te rakkaani täällä!” Äidin siskojen, kälyjen ja serkkujen terveiset ovat useimmiten runomitassa.

Sota- ja pula-aikana kotimme oli avoinna helsinkiläisille tuttavien lapsille, osa heistä suomenruotsalaisia, tulivat suomenkieltä oppimaan.

Näyttää siltä, että Kymenlaakson kaikilta alueilta on lottia ollut meillä kokoustamassa.

Äiti piti perinteistä, niinpä esim. 1.1.1948 kirja kertoo äidin tarjonneen uudenvuoden kahvit 44 hengelle. Koko henkilökunta lapsineen ja osa oppilaista oli mukana. Isän nimipäivää vietettiin kalevalaisen kattauksen merkeissä 28.2. Muistan hyvin katajan oksat koristeena sekä tuohivasut tarjoiluastioina. Karjalainen punapoimintaliina oli silloin aina käytössä. Krysanteemit ja joulutortut olivat vuorostaan pöydässä 25.11, kun oli Kaisun päivä.

Ystävät muutaman kilometrin päässä sijainneesta Järvihovin varuskunnasta ovat hekin kirjaan nimensä piirtäneet, hauskaa tuntuu teksteistä päätellen olleen.

Luokkatoverimme Haminasta, 25km päästä, tulivat linja-autolla. Joskus mukana oli luokanvalvojakin.

Äidillä oli ihmeellinen taito saada vieraat viihtymään. Pienemmälle joukolle hän keksi erilaisia pelejä ja leikkejä. Kesävieraille järjestyi ystävällisen kalastajan veneellä saariretkiä nokipannukahveineen. Ja siellä laulettiin paljon. Kaupunkilaisvieraat saivat marjat ja sienet mukaansa, virkuimmat itse keräämänsä.

Kuinka äiti ehti kaiken ja kaikkialle? Miten hän jaksoi?

Kyllä hänellä oli apua. Oli kotiapulaisia, jossain vaiheessa kotitalousharjoittelijoita Tapiolan emäntäkoulusta Joutsenosta. Itse Airi Kaivola kävi tarkastusmatkoilla. Pula-aikoina Helsingistä tuli kotiompelijoita kaksikin lähes ruoka- ja asuntopalkalla ompelemaan uusia ja korjaamaan vanhoja vaatteita.

Nuorempana äiti oli harrastanut koruompelua. Siitä ovat kauniit liinat muistona. Sukista ja lapasista hän ei oikein innostunut. ”Aina on teollisuus ja hyvät ystävät auttaneet!” Ja olihan hänellä viisi tyttöä juoksemaan asioita. Vaikka meillä oli apulaisia, emme saaneet olla jouten. Aina löytyi jokin työ tehtäväksi. Laiskana ei saanut istua.

Jaksamisen lähteinä olivat aamu-uinnit läheisessä Ravijoessa ja tietyt voimisteluliikkeet aamuisin kotona. Äsken mainittujen lisäksi ryhdikkään vartalon säilyttämiseksi hän käytti kunnon korsettia, ns. ”luuliivejä”, eikä sortunut sukkahousuihin! Iltaisin hän luki, enimmäkseen romaaneja, mutta myöskin naistenlehtiä pysyäkseen ajan tasalla muodin, ravitsemuksen ja sisustuksen saroilla.

Mitä äiti meille opetti?

– iltarukouksen

– vanhoille ihmisille pitää niiata ja kaikkia pitää naapurustossa tervehtiä

– naapurille viedään lämpimäisiä

– lahjoista kiitetään

– ”juhlat ovat virkistystä varten”, parasta oli siis nousta juhlien jälkeisenä aamuna vähän aikaisemmin!

– ja paljon muutakin. Vuosien varrella on huomannut tekevänsä useita asioita juuri niin kuin kotona tehtiin

– hän kannusti lähtemään työelämään niin pian kuin lasten hoito oli järjestyksessä.

Kaisu-äiti

Lapsenlapset oppivat kutsumaan häntä tällä nimellä. Seppo-poika, ensimmäinen viidestätoista, antoi tämän nimen kuullessaan kutsuttavan vuoroin äitiä vuoroin Kaisua.

Adalmiinan helmi- ja Voipukkisatu kulkeutuivat Kaisu-äidin kertomina koko sarjalle. Luonnosta löytyi lasten muistaman mukaan aina ihmeellisiä asioita, milloin lähteessä asustava näkki, milloin aineksia myöhemmin keitettävää taikajuomaa varten.

Pikkutyttöjen unelmapaikka oli Kaisu-äidin ”budoaari”, siellä saivat leikkiä hienoa rouvaa. Perinteiseen, keinutuolissa istuvan mummon rooliin ei kukaan osannut häntä edes ajatella.

Vajaa vuosi isän kuoleman jälkeen äiti nukkui ikiuneen Jokioisten terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Hän oli kaikkien rakastama Kaisu-äiti.