Kaisu Heikkilä - Tampereen Diorit

Kaisu Marjatta Lehti syntyi Tampereella vuonna 1918. Olen kartoittanut äitini elämänvaiheita, persoonallisuutta ja elämäntyötä väitöstutkimuksessani ”Muodin vai muodon vuoksi?” (2003) ja hän on ollut tutkimukseni keskeinen ydinhahmo, joka toimi siltana menneestä tulevaisuuteen antaen tutkimukselleni taitotietonsa, nimensä ja kasvonsa.

Jos Kaisu Heikkilän työ ja elämä pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan, ne olisivat: ”Muotia ikä kaikki.”

Tuntematon isoäitini

Kaikki kulttuurinen dialogi on vuoropuhelua menneisyyden kanssa (Karkama 1995) ja tässä merkityksessä tutkimukseni perushahmoksi nousee myös tuntematon isoäitini Hilja Lehti (1888–1952), joka perusti Tampereelle Naisten Pukukeskuksen jo 1920-luvulla, kun Kaisu oli vasta viisivuotias. Yritys toimi myöhemmin tunnetumman, vuonna 1953 perustetun Kaisu Heikkilä Oy:n sisaryrityksenä naisten muotivaatteiden suunnittelun, valmistuksen ja myyntitoiminnan päättymiseen asti (1992).

Tuomas Lehti, Kaisun isä oli vilkas ja seurallinen liikemies, jonka monet innovatiiviset keksinnöt värittivät perheen elämää joskus positiivisesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti. Tuomas oli esimerkiksi perustamassa kahden muun liikemiehen kanssa Kemiantehdasta, josta myöhemmin kehittyi Kiilto Oy. Tuomas oli myynyt osuutensa jo paljon aikaisemmin.

Tuomas Lehti perusti Tampereelle ensimmäisen kaljatehtaan ja kemikaaliliikkeen. Hän keräsi myös kotimaista taidetta, jota on säilynyt jälkipolville. Tuomas oli taitava kauppamies ja pystyi toimittamaan Naisten Pukukeskukselle jo sotien aikana ja heti niiden jälkeen laadukkaita kankaita ulkomailta ja myös valmisvaateleninkejä liikkeessä myytäväksi.

Vahvojen naisten ketjussa

Isoäitini, Hitti-mummin lapsuus, persoonallisuus, käsityötaito ja elämänvalinnat vaikuttivat paitsi hänen omaan minäkuvaansa ja uraansa myös jälkipolvien tulevaisuuteen. Kaija Heikkisen (1991) mukaan filosofisessa tarkastelussa on yleensä korostettu käsityön universaalisuutta ja painotettu käsin tekemisen vaikutusta ihmisen sosio- ja antropogenesikseen.

Käsityö on ihmisen ja luonnon välistä toimintaa, aineenvaihduntaa, kuten työkin. Käsityössä on eräällä tapaa mukana viittaus ihmisen kulttuurievoluutioon. Näin tarkastellen kohoaa esiin käsityön tuloksen, teknisten ja materiaalisten seikkojen sekä työprosessiin liittyvien tekijöiden lisäksi kysymys käsityön tekijästä itsestään, hänen persoonallisuudestaan.

Harrastepohjainen käsityö ei vastaa teollista muotoilua eikä edes taidekäsityötä ainutkertaisen tuloksen vaatimuksineen, mutta kaiken suunnittelun ja muotoilun, myös käsityötuotteen perustana on samankaltaisia taidon ja kyvykkyyden edellytyksiä. Anttilan (1993) mukaan monipuoliseen havaintopohjaan perustuva kognitiivinen hahmottaminen on hyvän käsityösuorituksen ja muodonantokyvyn edellytys.

Käsityö ei ole pelkkää jäljentävää toimintaa eikä mekaanista rutiinia, vaan kaikkiin käsityötoimintoihin liittyy omaa suunnittelua, omakohtaista ongelmanratkaisua ja omatoimisten havaintojen tekoa. Käsityötaidon hallintaan liittyy myös monenlaisen informaation nopea ja rationaalinen käsittelykyky, kommunikointikyky, vahva minäkäsitys ja itseluottamus, sosiaalisen ja muun ympäristön huomioonottamisen kyky.

Luovassa toiminnassa jokainen työ ja tehtävä tehdään ainutkertaisena suoristuksena ja uuden oppimista tavoittaen. Siksi luova toiminta on perusluonteeltaan käsityöläismäistä (Graae 1991).

Hilja Lehti on tuntematon muulle maailmalle, mutta minun ja äitini maailmassa voimakas, luova ja taiteellinen alkuäiti, jonka tekojen, ratkaisujen ja elämänkäänteiden ansioista me olemme sitä, mitä olemme.

Hiljan ansiosta ja vaikutuksesta on syntynyt koko se tekstiilin ja vaatetuksen monikerroksinen maailma, joka on aina ympäröinyt minua, ketjun kolmatta lenkkiä, perhettäni, äitiäni Kaisua ja hänen perhettään, monia ystäviä, työtovereita, työntekijöitä; tamperelaisia monessa polvessa.

Hiljan ansioista muodin, vaatetuksen ja estetiikanmaailma on seurannut Kaisua läpi elämän ja myös minua vielä yritysten toiminnan päättymisen jälkeenkin muotoutuen uudella tavalla tutkimukseen, analyyseihin ja ideoiden ammentamiseen menneen traditiosta.

Kaisu Heikkilän elämä ja ura

Kaisu suoritti alakoulun Aleksanterin kansakoulun puukoulussa Hämeenpuiston varrella ja siirtyi oppikouluun saman kadun varrelle, Tampereen tyttölyseoon, ”Tipalaan”. Hilja Lehden viidestä lapsesta nuorimmainen, Kaisu oli kouluvuosista lähtien eniten kiinnostunut vaatteista, käsityöstä, liikkeestä, Naisten Pukukeskuksesta, joka muutti paikkaansa Tampereella monta kertaa päätyen lopulta Kauppakatu 9:ään.

Jo kouluvuosina Kaisu kävi somistamassa Naisten Pukukeskuksen näyteikkunoita. Ylioppilaaksi päästyään hän suuntasi ensin Jyväskylän opettajakorkeakoululuun ja myöhemmin Helsingin kauppakorkeakouluun. Helsingissä Kaisu hankki myös leikkuu- ja kuosittelutaidot AEL:n järjestämillä Helsingin leikkuuopiston kursseilla sekä myöhemmin muotipiirustustaidon alkeet Regina Backbergin tuon ajan suositulla muotipiirustuskurssilla.

Kaisu joutui opiskelujen lomassa keskelle sodan vuosia; opiskelu oli rikkonaista keskeytyen tuon tuostakin, kuten talvisodan syttyessä 1939 ja jatkosodan puhjettua 1941. Eräänä syksyisenä iltana 1941 Kaisu Lehti tapasi sattumalta kouluaikaisen ystävänsä, Antti-veljen luokkatoverin Kauko Heikkilän Tuotannon ravintolassa Hämeenkadun varrella. Kauko oli käymässä kotonaan lomalla rintamalta.

Talvisodan ja jatkosodan ankaruuden kokenut nuori luutnantti ja Kaisu Lehti ryhtyivät kirjeenvaihtoon ja seuraavana kesänä 1942 ostettiin kihlat; häitä vietettiin saman vuoden jouluna Kaukon lyhyellä rintamalomalla.

Tuskallinen Lapin sota oli vielä käynnissä, kun perheen vuonna 1944 syntynyt esikoinen, Markku vietti ensimmäisiä elinvuosiaan enimmäkseen Kaisun kanssa perheen ensimmäisessä Nyyrikintien kodissa. Sodan jälkeen majuri Kauko Heikkilän työpaikka oli esikunnassa Helsingissä, hän suoritti ekonomin tutkinnon, erosi armeijan palveluksesta ja nuori perhe asui Helsingissä, kunnes Hiljan sisaren Maijan mies Väinö Vartio sai hankituksi Kaukolle työpaikan Tampereelle Ruuskasen pukutehtaalle.

Kaisu auttoi yhä aktiivisemmin Hiljaa liike-elämässä, vaatteiden valmistuksen, suunnittelun ja myynnin maailmassa.

Sodan jälkeinen ankara kovuus tuntui puristavan ihmiset jaksamisen rajoille, mutta jotenkin elämästä selvittiin aina seuraavaan päivään eilistä vahvempana. Mieluisan työn tekeminen auttoi ihmisiä unohtamaan ja juurruttamaan jalkansa syvälle kotiseudun maaperään.

Sota vaikutti koko sukupolven ajattelutapaan, työnteon eetokseen, asioiden oikeaan arvojärjestykseen. Sodasta selviytyminen lujitti perheiden yhteenkuuluvuutta, ja mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta omin käsin työtä tehden rauhan vallitessa otettiin kiitollisena vastaan. Vaatetusala, kankaat, muoti kuuluivat jo luonnostaan esteettisiin tavoitteisiin ja toiveisiin ja olivat valmiina Kaisu Heikkilän ajattelun ja toiminnan maailmassa.

Kesällä 1948 Kauko Heikkilä astui ensi kerran Viialan Sarkkilan kylän maalaistalosta erotetulle rantapalstalle ja alkoi omin käsin raivata tontille kesämökin paikkaa. Kaukoranta alkoi hahmottua ja vähitellen Kaisu ja Kauko Heikkilä perheineen viettivät kaikki kesänsä Kaukorannassa, Pyhäjärven rannalla. Tuona samaisena syksynä 1948 minä synnyin ja pääsin seuraavana kesänä ensi kerran kiikkerässä tervaveneessä Kaukorannan pieneen kesämökin esiasteeseen.

Kotisaunan lauteilta ja järven vilpoisista laineista tuli Kaisun ja Kaukon henkinen ja fyysinenkin lataamo. Kaukoranta oli yli puoli vuosisataa Heikkilän perhekunnan kesäinen tapaamispaikka. Laskemattomien kesäisten juhlien ja lomailun lisäksi minulle on jäänyt mieleen monien ulkomaisten myyntiedustajien vierailut kesähuvilalla, samoin lukuisat leninkimallistojen valokuvaukset Kaukorannan ympäristössä, josta löytyi koivikkoa ja viljapeltoa, kalliorantoja, ladonseinää ja saunalaituria. Ajalta on säilynyt tuhansien muotikuvien rikas, ainutlaatuinen kuva-arkisto.

Vuonna 1951 Heikkilän perhe muutti Kalevan kaupunginosaan uusiin tornitaloihin ja perheellä oli ensimmäinen oma auto, vaaleanvihreä Skoda. Naisten Pukutehdas kukoisti ja vei yhä enemmän Kaisun aikaa. Sukupolvet vaihtuivat, Hilja Lehti nukkui ikiuneen vuonna 1952 kuusikymmentäneljävuotiaana ja vastuu vaatetuksen ja muodin maailmasta siirtyi lopullisesti Kaisu Heikkilälle.

Vuonna 1953 perustettiin uusi yhtiö Naisten Pukukeskuksen rinnalle, Kaisu Heikkilä Oy. Kauko siirtyi muutaman vuoden päästä Ruuskaselta oman yrityksen palvelukseen johtamaan hallintoa ja rahaliikennettä. Yritys sai vuonna 1956 upean uuden liikehuoneiston vasta valmistuneeseen Seurakuntien taloon, ”Taivaanlinnaan” Hämeenkatu 28:aan.

Myymälän yläpuolelle kolmanteen kerrokseen valmistuivat valoisat atelierosaston tilat; työhuone ompelijoille ja mallimestarille sekä asiakkaiden vastaanottotila sovituskoppeineen. Mallia otettiin Pariisin suurista muotitaloista.

Kauppakadun puolelle, Taivaanlinnan seitsemänteen kerrokseen, valmistuivat avarat, tilavat tehdastilat Kaisu Heikkilää Oy:n teollista vaatevalmistusta varten. Atelier oli Kaisun lempilapsi; yrityksen toimintaa kehitettiin toisaalta teollisen toiminnan ja sarjatuotannon suuntaan, mutta Kaisu halusi samanaikaisesti säilyttää yksilölliseen suunnittelu- ja käsityötaitoon perustuvan ateliertoiminnan ja Haute couture – henkisen muotinäytöstoiminnan, johon hän oli tutustunut jo varhain perinteeksi muodostuneilla Pariisin matkoillaan.

Lokakuussa 1953 Kaisu Heikkilä oli perustamassa kansainvälisen naisten palvelujärjestön, Soroptimist Internationalin klubia Tampereelle, järjestyksessä toisena klubina Suomeen. Klubiin kutsuttiin ammattiensa johtavia naisia, ja voidaan ajatella, että soroptimismi liitti Kaisun toisella, laajemmalla tasolla kansalliseen ja kansainväliseen vahvojen naisten ketjuun.

Muotisalonki ja suomalainen vaatetusteollisuus

Kaisu Heikkilä Oy oli 1950-luvulla toimintatavoiltaan, kooltaan ja suhteessa muotiin melko erikoinen yhdistelmä Suomessa. Yritys oli pieni perheyritys, joka toimi lähes kokonaan pääkaupungin ulkopuolella, provinssissa.

Yritys toimi kaksijakoisesti valmistamalla ranskalaiseen couturemuotiin verrattavia uniikkeja luomuksia atelierissaan, mutta valmistamalla toisaalta vähittäisliikkeille ja jälleenmyyjille suunnattuja pienteollisia valmisvaatteita. Yrityksessä seurattiin Hilja Lehden perinnettä ja valmistettiin rohkeasti valmispukuja ja muotinäytöksissä esitettäviä kokoelmia, joiden materiaaleina olivat parhaat eurooppalaiset laatumateriaalit toimittajina samat kangastehtaat, jotka toimittivat kankaita Pariisin muotitaloille.

Verstaalla, kuten tehdasta alkuaikoina kutsuttiin, ommeltiin puolestaan polkukoneilla pieniä sarjoja leninkejä, jakkupukuja, hameita ja puseroita, jotka vietiin myymälään tai lähetettiin jälleenmyyjille muualla Suomessa. Ideat sarjatuotantoon saatiin usein muotinäytösten luomuksista yksinkertaistamalla mallia ja käyttämällä edullisempaa kangasta.

Kun tarkastellaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta ja käsityön ja suunnittelun prosessia ympäristössä, voidaan tukeutua Pirkko Anttilan (1993) sanoihin, jotka perustuvat Roycen ja Powellin teoreettiseen malliin (1983). ”Käsityön prosessi on kaikilta osiltaan sidoksissa vallitsevan kulttuurin arvoihin, sen traditioon ja muotokieleen. Käsityötä arvioidaan ympäristön taloudellisten ja sosiokulttuuristen tekijöiden mukaan. Näiden arvokriteerien nojalla tekijä itse ja hänen ympäristönsä arvioivat, tyydyttääkö käsityö tai artefakti taloudellisesti, eettisesti, sosiaalisesti, teknisesti tarkoitukseltaan, muodoltaan ja ulkonäöltään tai vastaako se perinteen tai vallitsevan muodin vaatimuksia. Tekijä itse arvioi, missä määrin työ tuottaa hänelle henkistä tai sensomotorista mielihyvää.”

Kokonaispersoonallisuuden vaikutus niin Hilja Lehden kuin Kaisu Heikkilänkin valintoihin on ilmeisesti toiminut juuri näin. Uskon erityisesti mielihyväaspektiin, koska tunnen omalla kohdallani samoja tunteita, jotka asettuvat tuntemusten asteikossa ylimmäksi ja ohittavat esimerkiksi taloudellisten tavoitteiden merkityksen. Luovan työn tuottama mielihyvä on suunnittelijan voimakkain kannustin, mutta sen yhteys liiketaloudellisiin tavoitteisiin ei ole lainkaan itsestään selvää.

Kaisu Heikkilä Oy:n ateliervaatteiden valmistus oli vilkkaimmillaan 1950-luvulta 1960-luvun puoleen väliin. Atelierasuja valmistettiin tämän jälkeenkin, mutta couturemuoti ei ollut sellaisessa myötätuulessa kuin aikaisemmin ja salonki toisensa jälkeen sulki Helsingissäkin ovensa.

Sodanjälkeinen lehdistö oli tukenut kaikkea kotimaista työtä, suomalaista teollisuutta ja yritteliäisyyttä. Positiivisella suhtautumisella niin suuren maailman muotiin kuin sitä hyvin seuraavaan suomalaiseen pukeutumistapaan, kehitettiin myönteinen ilmapiiri, johon kuului hyvä, asiallinen pukeutuminen, muodin seuraaminen, vaatetusteollisuuden ja salonkien toiminnan tukeminen.

Niin lukuisat naisten lehdet kuin sanomalehdetkin kirjoittivat laveasti muodista ja tuntui siltä, että suomalainen vaate oli lehdistön lempeässä suojeluksessa. Kaikki kritiikki ei tietenkään ollut vain positiivista, mutta toisinaan Kaisu Heikkilää onnistui ylittämään uutiskynnyksen jopa Iltasanomissa, kuten 1959 lehden otsikoidessa lehdistönäytöksestä: ”Muotiyllätys Tampereelta!”.

”Suomen ensimmäisen oikeaoppisen Dior-hameen, lyhyen, polvien kohdalla kapeaan tuppiloon päättyvän pussihameen, esitti tamperelainen Kaisu Heikkilä Oy, joka toisaalta tuottaa vaatetustehtaastaan valmisvaatetta, toisaalta toimii tamperettarien Haute couture- tilausateljeena. Ravintolaksi muuttuneessa vesibussi Tampereessa esitetyssä muotinäytöksessä yllätti Tampere muotikaupunkina rohkeudellaan, hauskoilla, pukevilla yksityiskohdilla ja uusien pariisilaisten ideoiden tulkitsijana.” (Iltasanomat 5.10.1959)

1960-luvun puolivälistä lähtien Kaisu Heikkilä Oy:ssä kehitettiin voimakkaasti teollista tuotantoa. Koneellistaminen oli saatu hyvään alkuun ja tehtaan uudet avarat toimitilat saatiin vuosikymmenen lopulla valmistuneeseen pienteollisuustaloon Kalevantielle, vastapäätä yliopistoa.

Vuonna 1966 Kaisu Heikkilä Oy osallistui ensi kertaa Kööpenhaminan kansainvälisille muotimessuille suurella puuvillapukujen kokoelmalla. Tästä alkoi yrityksen vientikauppa, joka kasvoi vuosien mittaan tärkeimmäksi toiminnaksi kattaen 1970-luvun alkuvuosina yli seitsemänkymmentä prosenttia yrityksen tuotannosta.

Kaisu Heikkilä juhli viisikymmenvuotispäiväänsä joulukuun alussa 1968 liekinpunaisessa lankabrodeeratussa minimekossa ja suunnitteli sekä teollisia mallistoja että uniikkeja muotinäytösvaatteita.

Minä olin ylioppilasvuoden jälkeen vuoden Pariisissa kieltä ja muotia opiskelemassa ja aloittelin äitini jalanjäljissä suunnittelijan taivalta. Taideteollisen korkeakoulun muotitaiteilijan opinnot pukutaiteen osastolla täydensivät tietojani, mutta varsinaisen oppini sain työssä oppimalla, yhteistyössä Kaisu Heikkilä Oy:n ammattitaitoisten mallimestarien ja ompelijoiden kanssa, heidän työtään seuraamalla ja omia ideoitani kehittämällä.

Luova työ ja yhteinen maku

Allekirjoitan pitkälti Markku Graaen käsityksen luovasti työtään tekevän ihmisen perusominaisuuksista, joista hän asettaa ensimmäiseksi vapauden ja itsenäisyyden kokemisen. Itsenäisyys on loppumaton itsensä harjaannuttamisen ja itsensä harjoittamisen asia.

Toisena luovuuden perusominaisuutena Graae esittää kyvyn rakastaa työtään. ”Työtään on osattava katsoa sydämen silmin. Tämä rakkaus on joko syvää kiintymystä työhönsä tai varauksetonta työlleen avautumista. Eräänä loppuun palamisen syynä lienee sydämen ”heräämättömyys”. Se mikä älylle on liikaa ja kestämätöntä, saattaa olla sydämelle helppoa ja yksinkertaista. Työn rasitukset on otettava vastaan sydämellä, ei älyllä tai vatsalla.”

Työn rakastaminen, intohimo työhön on juurtunut minuun varhain, aivan samoin kuin äidilläni Kaisullakin. Se on siirtynyt sukupolvien ketjussa, vähitellen täytenä ikään kuin huomaamatta. Tunnistan helposti työhön kiintymyksen voiman, joka pelastaa loppuun palamiselta ja stressiltä, vaikka voisi kuvitella päinvastoin.

Äidilläni Kaisulla ja minulla oli ällistyttävän samanlainen maku väreissä, malleissa, tyyleissä. Tämä maku oli kehittynyt ja nivoutunut kiinteästi yhteen vuosien yhteistyöstä, yhdessä tekemisestä ja yhdessä kokemisesta. Siitä tuli kehittynyt vaistonvarainen yhteinen tieto asioista.

Hiljainen tieto kypsyi sukupolvien työskenneltyä työn keskellä ja makukasvatus tapahtui kuin itsestään käytännön elämässä ja toiminnassa. Tacit knowledge, hiljainen tieto ei Polanyin (1966) mukaan tarkoita jotakin, jota ei voitaisi lainkaan ilmaista sanoin, vaan jotakin, jota on tarpeetonta ilmaista selittämällä ääneen. Me vain tiesimme, vaikka kaikkea ei lausuttu ääneen.

Rolfin (1995) mukaan ihmisellä voi olla myös hiljainen ennakkotieto (tacit foreknowledge) vielä keksimättömistä asioista. Oli tärkeää, että suunnittelijalle ominainen ennakkotietäminen oli Kaisulla ja minulla yhteistä tietämistä. Tieto, ennakko-oletus ja aavistus vielä toteutumattomista muotivirtauksista oli tajuntamme pohjalla yhtäaikaisena ja selvänä ja asioiden varmistaminen keskustelemalla vei ideoita eteenpäin ja toi ne realismin piiriin, konkretiaan oikeista väreistä, kuoseista ja malleista. Yhteinen makumme pohjautui ehkä esteettiselle perimälle, traditiolle, joka oli kiertynyt kaukaa menneisyydestä arjen kokemusmaailmojen kautta silloiseen nykyhetkeen. Keskustelut avasivat ennakko-oletuksia suunnitteluprosessissa käytettäväksi informaatioksi. Läheskään kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut – eikä olisi voitukaan – sanoa ääneen.

Kaisun työntäyteinen ura oli kiireimmillään 1950- ja 1960-luvuilla. Siitä huolimatta hän ehti osallistua aktiivisesti monen yhdistyksen toimintaan, kuten esimerkiksi Sydännaiset, Kadettiupseerien rouvat, Innerwheel, Sotilaskoti-yhdistys ja tietenkin se mieluisin ja rakkain: Tampereen soroptimistit.

Kansainvälisyys

Kaisun elämässä työ ja perhe nivoutuivat yhteen, eikä meille lapsille tullut koskaan mieleen, että työ olisi haitannut perheen yhteenkuuluvuutta tai vapaa-aikaa. Kansainvälisyys oli se elementti, jota Kaisu vaali ja kannusti meitä lapsiakin sen omaksumaan. Itse hän oli ensi kertaa ulkomaanmatkalla vuonna1937 Saksassa, ja meidän lasten nuoruuteen kuuluivat itsestään selvänä itsenäiset ulkomaanmatkat, joiden tavoitteena oli kielten oppiminen, mutta myös erilaisten kulttuurien ymmärtäminen.

Muotiin ja vaatetukseen liittyvät matkansa Kaisu aloitti niinkin varhain, kuin 1950-luvun alussa, tietenkin Pariisiin, joka oli tuon ajan kiistaton muodin keskus. Siitä lähtien säännölliset vierailut muodin pääkaupunkiin kuuluivat jokavuotiseen ohjelmaan ja 1960-luvun puolivälin jälkeen pääsin minäkin mukaan Pariisin muotimessuille ja muotitaloihin Haute couture –kokoelmien esityksiä seuraamaan.

Pariisissa haisteltiin muodin tuulia, seurattiin sitä, mitä muualla tapahtui ja tutkailtiin suuren kaupungin ehtymättömiä ideanlähteitä niin taiteessa kuin upeiden näyteikkunoiden näkymissä.

Samaan aikaan kuitenkin Kaisu Heikkilä Oy:n teolliset mallistot muovautuivat yhä persoonallisempaan suuntaan, suomalaisen vaatemuotoilun poluille ilmentäen yhä selkeämmin pohjoista, suomalaista designia, luonnonmateriaaleja ja graafisia tai värikkäitä painokuoseja, printtejä, jotka miellyttivät erilaisuudellaan ulkomaisia asiakkaita.

Ulkomaan viennin kulta-aika ajoittui n 1966 vuodesta 1980-luvun alkupuolelle, ja hetken aikaa Kaisu Heikkilä Oy oli kansainvälisen vientikaupan harjalla ja menestystekijöinä olivat omaperäinen suunnittelu, design sekä pohjoiset, finnish design-kuosit luonnonläheisissä pitkissä puuvillamekoissa.

Liike-elämän kautta mutta myös monien yhdistysten toiminnan kautta Kaisu Heikkilä sai monia kansainvälisiä kontakteja, joista parhaimmillaan syntyi elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Muistan elävästi keskustelut Kaisun kanssa Euroopan Unioniin liittymisestä; hänen mielestään olimme aina olleet oleellinen osa Eurooppaa, mitä ihmeellisen uutta liittymisessä muka oli!

Eläkepäivinään Kaisu Heikkilä osallistui edelleen aktiivisesti muodin ja suomalaisen vaatetusalan seuraamiseen. Vielä vuonna 2000 hän oli mukana tutustumassa Vatevan messujen ennakkomallistojen esittelyyn Helsingissä. Kaisun ilona ja tukena hänen viimeisinä elinvuosinaan olivat lapset, kaksitoista lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta.

Kaisu Heikkilä kuoli vuonna 2002, kaksi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Siunaustilaisuus järjestettiin pariskunnalle rakkaassa Tampereen Tuomikirkossa 2. joulukuuta 2002, päivänä, jona Kaisu olisi täyttänyt kahdeksankymmentäneljä vuotta. Kirkko täyttyi tutuista ja tuntemattomista tamperelaisista, jotka saattoivat viimeiselle matkalleen Tampereen tunnettua hahmoa ja persoonallisuutta, jota monet tamperelaiset edelleenkin pitävät kansainvälisen muodin lähettiläänä, ”Tampereen Diorina”.