Perinteisten sukkapuikkojen ja kinnasneulojen rinnalle tuli 1800-luvun lopulla suomalaiseen käsityöhön uusi työväline, kutomakone. Neuleiden valmistaminen nopeutui. Samalla syntyi uusi ammattiryhmä, kodeissa työskentelevät konekutojat.

Neovius innosti konekutojaksi

Insinööri Theodor Neovius oli perustanut 1889 Helsinkiin kutomakoneita ja lankoja myyvän tukku- ja vähittäisliikkeen. Hän mainosti alusta saakka aktiivisesti liikkeensä palveluja ja konekudonnan mahdollisuuksia useissa lehdissä. Muun muassa Suomen teollisuuslehti julkaisi jo 1890 n:ro 7 mainoksen, jossa Neovius lupaa koneen ostajalle myös käyttökurssin liikkeen omassa koulussa.

Suomen Naisyhdistyksen lehti Koti- ja yhteiskunta -aikakauslehti kirjoitti heinäkuussa 1897: ”Eräs kotiteollisuuden haara, josta tahdomme erittäin huomauttaa, on kudonta kutomakoneitten avulla. Työ on terveellinen, sillä näillä koneilla voi tehdä työtä sekä seisoen että istuen. Lyhyellä ajalla voi jokainen oppia valmistamaan melkein kaikkia villa- ja puuvillateoksia, sekä naisten, miesten ja lasten alusvaatteita, niin kuin liivejä, yönuttuja, housuja, sukkia, hameita kuin myös lasten vaatteita ja huiveja, mattoja, peitteitä, saaleja, ikkunaverhoja y.m.”

Neovius, sittemmin Neovius Oy oli myös Naisten Ääni-lehden vakioilmoittaja vuodesta 1908.

Konekutojat – vähän tutkittu, muisteltu enemmän

Suomalaisen ansiokotiteollisuuden historioitsija Pentti Virrankoski arvioi konekutojia olleen 1930-luvulla keskimäärin viisi joka pitäjässä eli koko maassa yhteensä noin 2500–3000 kutojaa.

Virrankosken mukaan konekudontaa ja konekutojien työtä on tutkittu vähän. Se ei ole kiinnostanut käsityön tutkijoita, koska työ tehdään koneella. Se ei myöskään ole kiinnostanut teollisuuden tutkijoita, koska työ tehdään kodeissa. Virrankosken mukaan kutojat määrittelivät itsensä kotiteollisuuden edustajiksi.

Konekutojista on olemassa paljon muistitietoutta esimerkiksi kylähistorioissa ja sukutarinoissa. Pikaisesti internetiä selaamalla voi löytää kertomuksen esimerkiksi keskipohjalaisesta Impi-tädistä, joka 1930–1940-luvuilla kutoi koneella päivät pitkät kyläläisille villapuseroita ja välihousuja, oli lainakirjastonhoitaja ja sota-aikana kiertokoulun opettaja, muistelijan mielestä kylän tärkein henkilö. Tai tiedot eteläsuomalaisesta Fannysta, joka 1910-luvulta lähtien oli kotipitäjänsä valokuvaaja, konekutoja ja vakuutusasiamies. Ja tiedot konekutoja Olga Leinosesta, joka oli myös luennoitsija, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kansanedustaja 1919–29.

Muistikuvia äidistäni

Tämä kirjoitus on muistelu vuonna 1916 syntyneestä äidistäni, Kaisa Mäkelästä (o.s. Kotanen) ja hänen työstään 1940- ja 1950-luvuilla konekutojana Ähtärissä. Samalla kuvaan yhteiskunnan muutosta omavaraisesta maatalousyhteiskunnasta pula-ajan ja sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden kautta kohti teknistyvää yhteiskuntaa.

Konekudonnassa muutos tarkoitti privatisoitumista. Konekutojia ei enää tarvittu, koska 1960-luvulta lähtien jokaisella oli tarvittaessa oma, jopa lähikaupasta ostettu, henkilökohtainen, pieni ja kevyt kutomakone valmiine kudontaohjelmineen.  Ja valmisvaateteollisuus suolsi tuotteitaan kauppoihin yltäkylläisesti.

Maalaistaloista keskuksiin

Nuoripari Kaisa ja Lauri Mäkelä muutti Ähtärin Inhan kylään välirauhan syksynä 1940. Taakse jäivät lapsuuden ja nuoruuden maalaiskodit ja niiden suurperheet Alajärvellä ja Soinissa. Oli selvää, että maatilat eivät elättäisi perheiden kaikkia nuoria. Oli lähdettävä ja etsittävä uusi asuinpaikka ja ammatti.

Kaisan ja Laurin mielissä olivat raskaat muistot talvisodassa menetetyistä monista omaisista.

Rohkeasti eteenpäin

Inhaan tullessa pariskunnalla oli mukana vain sivusta vedettävä puusohva. Mutta tekemisen ja eteenpäin pääsemisen tahto oli vahva. Ensimmäinen asuinpaikka oli vanhan pariskunnan saunakamarissa. Heistä tulikin sitten uusi äiti ja isä puoliorvolle Kaisalle ja Laurille.  Talven tullen saunakamari vaihtui Harjun pihan vuokrakeittiöön ja kamariin.

Inhaan oli perustettu 1940 asevarikko (aluksi ampumatarvikevarikko). Sieltä Lauri Mäkelä sai töitä ampumatarvikkeiden ja aseiden huollossa. Mutta mitä tekisi vaimonsa Kaisa. Omakotihaavekin sarasteli.

Ilmassa oli uuden sodan uhka. Kaisa näki unen: hän osasi kutoa koneella.

Tuohon aikaan konekudonta oli paljon esillä julkisuudessa naisten kotirintamatyönä sekä talvisodassa vammautuneiden ja kuntoutuksessa olevien miesten tulevana työnä.

Opettaja läheltä

Uudella kotiseudulla Kaisa oli jo tutustunut moniin ystävällisiin vanhempiin naisiin, jälleen kuin oman äidin korvaajiin. Eräs heistä oli konekutoja Jenny Rutimo.

Jenny Rutimo näytti ja neuvoi, miten kudotaan koneella ja myös avusti kutomakoneen hankinnassa. Niinpä Inhan asemalle saapui tuota pikaa rahtilähetyksenä erityisen raskas puuarkku sisällään vanha, käytetty kutomakone Ideal, saksalainen ja umpirautaa, peräisin varmaankin 1910-luvulta.

Työtila ja laitteet keittiöön

Kodin työtila rakentui. Ideal kiinnitettiin tukevilla pulteilla kodin keittiöön tehtyyn jalustaan. Koneen puolien telineet ja langanohjaimet asetettiin paikoilleen.

Tarvittiin vyyhdinpuu ja puolauslaite. Vyyhdinpuu oli kätevä kiinnittää tuolin selkämykseen ja puolauslaite siitä noin metrin päähän kiinni pöydän reunaan.

Tarvittiin vahvaa neulosta ompeleva ompelukone. Idealin viereen tuli vanha, venesukkulainen Anker. Silitykseen tarvittiin kostean kankaan päällä sihahteleva kuusi kiloa painava ”rässirauta” sekä työpöydäksi vanha kaappipöytä, joka löytyi Inhan sataman romuvarastosta (nykynäkemyksen mukaan pöytä oli laadukasta antiikkia).

Asiakkaat tulivat

Kutomatyö alkoi ja tuotteilla oli kysyntää.  Kaisa Mäkelän asiakaskuntaa olivat alusta saakka Ähtärin kylien asukkaat.  He teettivät aikuisille ja lapsille ”pässinpökkimiä” villaisia alushousuja, villapaitoja, villatakkeja, sukkia, lapasia ja myssyjä.

Maalaistaloissa lampaiden villat oli karstattu ja kehrätty langoiksi. Kutojalle ne tuotiin vyyhteinä. Ne pingotettiin tuolinselkään kiinnitetylle vyyhdinpuille ja lanka puolattiin parafiinipalan läpi. Sitten puolat kutomakoneen puolanpaikoille, langat langanohjaimiin ja niiden kautta itse kutomakoneeseen.

Kudonta-asento huono

Itse kutomatyö oli raskasta. Se oli veivausta etukumarassa istuma-asennossa, vasen käsi oli koko ajan noin metrin päässä oikeasta. Joka vedolla paino siirtyi lonkalta toiselle, kädet koukistuivat vuorotahdissa ja viistivät matalimmillaan liki lattiaa. Silmien piti tarkkaan seurata koneen neulojen toimintaa oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle.

Mutta kutoja oli täynnä intoa. Hänellä oli mitat, levennykset, kavennukset, raidat, kairat ja sileät sekä kuviot kuin valmiina päässä siirtymässä esimerkiksi paidan etumukseen, takamukseen ja hihoihin.

Kutojat lohduttivat

Kesällä 1941 alkoi jatkosota. Huolet, pelot ja surut palasivat. Paketit maalta ja kaupungeista lähtivät sodan rintamille. Koettakaa pysyä edes lämpimänä ja terveenä. Tässä on teille villaisia alushousuja, villapaitoja, kaulaliinoja, sukkia, vanttuita ja pipoja!

Kaisa Mäkelä oli yksi sota-ajan tuiki tarpeellisista Suomen kotirintaman konekutojista. Kutomakoneiden jokaisen vedon mukana siirtyi valmistuvan neuleen jokaiselle riville huoli ja pelko. Mutta myös huolenpito ja toive, että tästäkin joskus selvittäisiin.

Konekutojat olivat työnsä ohella kotirintaman huolien, pelkojen ja surujen tärkeitä kuuntelijoita, jakajia ja osanottajia – niin töiden mittausvaiheessa kuin valmiita asusteita haettaessa. Yösijakin oli joskus pitkämatkalaisille tarpeen.

Sitten konekutojille tuodut langat alkoivat yhä enemmän olla kerillä. Kaikesta oli pulaa, langoistakin. Vanhat neuleet purettiin ja kudotettiin uudelleen. Ja kutojat kautta maan olivat yhä tärkeämpiä huolien, pelkojen ja surujen kuuntelijoita ja myötäkulkijoita.

Uusia lankoja ei ollut senkään vertaa sotien jälkeen, pula-aikana. Mutta jälleen konekutojat jaksoivat kuunnella, keskustella, ottaa osaa ja – loihtia uutta, käytännöllistä ja kaunistakin. He olivat osa jälleenrakennusajan toivoa ja selviytymistä.

Vaihdantataloutta

Sota- ja pula-aikana konekutojien työ oli osa vaihdantataloutta. Omavaraisissa maalaistaloissa oli ruokaa ja konekutojat tekivät kudontatöitä. Rahaa ei ollut juuri kellään. Niinpä kudontatyö luontevasti korvattiin maatalouden ja kalastuksen tuotteilla.

Kaisa Mäkelä usein muistelikin ylpeänä, ettei meillä sota- ja pula-aikoina ollut koskaan ruoasta pulaa.

Omaan kotiin

Kaisa ja Lauri Mäkelä muuttivat 1948 upouuteen omakotitaloon Ähtäriin. Ideal ja Anker saivat nyt tilavammat paikat kodin keittiöstä. Ikkunan äärestä, josta oli suora näköyhteys lähikunnista ja kylistä tulevien linja-autojen pysäkille.

Itselleni kodin rakentamisesta on jäänyt muisto maailman parhaasta tuoksusta. Se on rakennuksen kehikon puun tuoksu, uuden pärekaton tuoksu touhukkaan pärekattokökän jälkeen sekä uuden, vielä maalaamattoman puulattian tuoksu.

Kudotuille vaatteille oli jatkuvasti kysyntää. Mutta vähitellen myös erilaisille vaatteille kuin sota-aikana ja pahimpana pula-aikana. Alushousujen, villapaitojen ja sukkien lisäksi haluttiin damaskeja, lukunuttuja, palmikkoneuleisia puseroita ja villatakkeja, Jussi-paitoja, huivimyssyjä.

Kutojien valtakunnallisen ammattijärjestön Konekutoja-lehden laadukkaat mallikuvat oli kuvattu Suomen Filmiteollisuuden studiossa Helsingin Käpylän työväentalolla.

Uuden kodin paikka oli tarkoituksella lähellä kouluja. Tavoitteena oli saada lapset koulutettua. Perheessä oli kolme tyttöä. Sekä Kaisa ja Lauri olisivat aikanaan halunneet oppikouluun. Muttei Alajärvellä ja Soinissa silloin ollut kouluja, lähimmät olivat Lapualla ja Pietarsaaressa.

Koko perhe työssä

Äiti, isä ja kolme tyttöä osallistuivat kaikki iltaisin kudontatyöhön. Jos asiakkaat toivat purkulangat kerällä, meidän tyttöjen tehtävä oli saada ne vyyhdinpuulle. Opimme myös puolaamaan, vaikka isä oli paras puolaaja. Isä myös kutoi, kun äiti ”rässäsi.”  Kuuden kilon painoinen silitysrauta oli aina hellalla. Se sihahti mahtavasti silityspöydällä kosteaa silitysliinaa vasten. Villavaatteidenkin tuli olla sileitä.

Minäkin opin kutomaan, ainakin suoraa ja kairaa. Muita neulosten nimiä olivat muun muassa sileä, sukka, patentti, palmikko. Äiti osasi tehdä myös erilaisia pitsimäisiä, kevyitä neuleita sekä raitoja ja erivärisiä kuvioita.

Äiti oli taitava kutoja. Hänellä oli ennakkoluulottoman kokeilijan ja suunnittelijan avoin mieli. Kavennukset ja levennykset, raidat ja kuviot tulivat kuin itsestään. Vain vilkaisu Konekutoja-lehden ohjeisiin riitti.

Äidillä oli ilmeisesti erityisen hyvä avaruudellisen hahmottamisen kyky: hän pystyi muuttamaan asiakkaasta ottamansa mitat kolmiulotteisiksi, istuviksi asusteiksi ja hän tiesi, mitä missäkin kohdassa neuletta piti tehdä.

Meistä lapsista oli erityisen hauskaa katsoa sormikkaiden ja sukanterien kutomista. Isolla koneella sormikkaita kudottiin yksi sormi kerrallaan.

Konekutoja-lehti oli myös oivallinen opas 1950-luvun uuden muodin shaalien, lukunuttujen, putkimyssyjen ja boleroiden kudontaan.

Ihmeellisin ohje, jonka muistan Konekutoja-lehdestä, oli salakuljettajan neuleliivi. Liivin lukuisiin taskuihin piilotettuna oli tekstin mukaan hyvä tuoda Ruotsista muun muassa kahvia ja kelloja.

Jussipaitoja, jussipaitoja

Kaisa Mäkelän varsinainen ”bravuurinumero” 1950-luvulla oli eteläpohjalaisen Jussi-villapaidan kutominen. Harmaa, myös siniharmaaksi värjätty lanka ja viininpunainen lanka muodostivat ihailtavan kauniin ja taitavasti kudotun paidan kuvioraidan. Ilmeisesti Tauno Palon ja ähtäriläisen Yrjö Kantoniemen tähdittämä elokuva Härmästä poikia kymmenen (1950) sai aikaan jussipaitojen kudonta-aallon. Kaisa kutoi niitä kymmeniä Soinia ja Lehtimäkeä myöten.

Ideal varastoon

1950-luvun puoliväliin mennessä pula-aika hellitti, kaupoissa alkoi olla hyvät valikoimat neuletuotteita ja muitakin vaatteita, kaikkea ei tarvinnut enää teettää.

Perheeseen syntyi vielä iltatähdet, kaksi lasta, 1956 ja 1957. Pienten lasten hoito oli ensisijaista.

1960-luvulla joka kodin kutomakoneet suorastaan ryöpsähtivät markkinoille. Tienristeyksestä ei tullut enää kudonta-asiakkaita itsekehrättyine lankoineen. Eikä sitten enää kaupasta ostettuine lankoinekaan.

Kutomakone Ideal rasvattiin, pakattiin pitkään puuarkkuun ja vietiin ulkorakennuksen varastoon.

Tunnustus kotirintamanaiselle

Kesti pari–kolme vuosikymmentä ennen kuin tunnustettiin, mitä suomalaiset naiset olivat tehneet kotirintamalla. Äitienpäivänä 1993 Kaisa Mäkelälle ojennettiin Kotirintamanaisen mitali kunniakirjoineen ”Tunnustuksena isänmaan vapauden hyväksi tekemästänne arvokkaasta työstä.”

Ideal kuin ruumisarkku

Kaisa ja Lauri Mäkelä kuolivat kesä- ja heinäkuussa 1996. Samana syksynä kutomakone Ideal puuarkussaan nostettiin tyhjenevän kodin varastosta autoon ja lähetettiin Seinäjoelle Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseoon muistuttamaan konekudonnasta 1900-luvun alkupuoliskon naisten kotiteollisuustyönä. Sekä muistuttamaan osaltaan sota-ajasta ja naisten tekemästä kotirintamatyöstä.