Aluksi

Tuikkaan kuistilta kumisaappaat jalkaani ja saattelen poikani autolle kevätsohjoselle pihamaalle. Halaan vielä viimeksi pitkään ja katson Aria anovasti suoraan silmiin, jospa hän kuitenkin muuttaisi lähtöpäätöstään.

Kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskiani. Uskallanko sanoa pojalle mitä ajattelen, on varmaan päätöksensä tehnyt?

– Kuule, minä kysyn nyt sinulta, onko pakko lähteä, tappavat sinut kuin Esan silloin joskus? Sinulla on perhe ja kaikki hyvin täällä kotimaassa, miksi lähdet?

Poika on piipahtamassa pikaisesti vanhempiensa luona lomallaan Niinisalon YK-rauhanturva koulutuskeskuksesta. Eletään huhtikuuta vuonna 1988. Sopimus rauhanturvaajaksi Libanonin Unifil-operaatioon on allekirjoitusta vaille valmis.

Äidin ja pojan kesken ei ole ollut tapana halailla lapsena eikä vanhempanakaan. Jostain sieltä kaukaa yli 40 vuoden takaa nousi äidille samanlaiset tunteet pintaan joita hän oli kokenut lähettäessään vasta vihityn aviomiehensä lomilta rintamalle – viimeistä kertaa.

Ei kai Arille käy samoin kuin Esalle vuonna -44.

Saima-äidillä oli vaikeita asioita kohdatessaan tapana tuumata: Kaikki järjestyy, mutta tällä kertaa hän ei niin sanonut.

Arilla oli täysi työ pitää tunteensa kurissa lähtiessään ajelemaan kohti omaa kotiaan ja tulevaa seikkailua. Kyynel herahti pojalle silmäkulmaan hänen muistaessa äidin kohtaamat vaikeudet sota-aikana ja sen jälkeenkin nuorella iällään.

Luku 1.

Saima Kyllikki

Minä, Saima Kyllikki synnyin Karjalassa, Harlun pitäjässä v. 1926 Jänisjärven rannalla pieneen maalaismökkiin monilapsiseen perheeseen. Mökin ympärillä oli muutama hehtaari peltoa ja metsää, navetassa kolme lehmää, tallissa hevonen ja vähän pienempiä eläimiä. Isä ja vanhemmat veljet hankkivat maatilan töiden lisäksi lisätienestiä rakennustöissä ja savotoilla. Meitä sisaruksia oli kaikkiaan seitsemän, lisäkseni viisi veljeä ja pari vuotta minua vanhempi siskoni Suoma. Yksi veljistä kuoli jo aivan pienenä. Evakkoon lähdettiin ryssää pakoon kahteen kertaan. Ensin talvisotaa karkuun ja välirauhan aikana palattiin takaisin kotiin. Uusi lähtö tuli jatkosodan lopulla heinäkuussa -44. Noista ajoista en ole juuri lapsilleni kertonut, tuovat niin paljon pahoja muistoja mieleen. Olin 13-vuotias lähtiessämme ensi kerran evakkoon.

Haluan kertoa lyhyesti jotakin elämästäni, jos vaikka jota kuta kiinnostavat sen vaiheet. Helppoa elämää en ole saanut elää. Hyviäkin päiviä elämääni on mahtunut runsain mitoin, jopa vuosia. Kohtalaisesti olosuhteisiin nähden olen pärjännyt ja kestänyt jokseenkin tolkuissani kaikki nämä vuosikymmenet, kiitos siitä kuuluu ehdottomasti kolmannelle aviomiehelleni Aarnelle ja lapsilleni, ilman heitä olisi elämäni ollut toisenlainen, millainen, yksin Luoja sen tietää.

Sodan ajan eläneenä pyrin unohtamaan ja painamaan pois mielestäni ikävinä kokemani asiat. Sodan jaloista pääseminen normaaliin elämään oli tärkeää, katsoin mieluummin eteenpäin kuin murehdin menneitä.

Luku 2.

Ari

Olen Ari s. 1952, Saima-äidin kolmannesta avioliitosta syntynyt ensimmäinen lapsi. Mitä olen perinyt ja ominut äidiltäni, hänen karjalaisista sukujuuristaan, se on jäänyt minulle epäselväksi.

Asuin Pohjois-Karjalassa Kiteellä 70-luvulla muutaman vuoden, en tuntenut siellä oloani ainakaan sen enemmän karjalaiseksi tai kotoisaksi kuin savolaisuuttakaan täällä Savossa puolisavolaisuudestani huolimatta. Isäni suku on täkäläistä alkuperää. Lienenkö oikein mistään kotoisin?

Tavatessaan rajan takaisesta Karjalasta aikanaan poismuuttaneen ikätoverin jossakin syntymäpäivillä tai seurakunnan vanhustenpiirissä, äitini kielenkannatkin irtosivat, muutoin hän oli mieluummin suvun keskenkin hieman poisvetäytyvä ja introvertti – paitsi; siitä myöhemmin.

Karjalaisia kuvataan vieraanvaraisena ja ystävällisenä heimona. Minulle on ajan mittaan muodostunut toisenlainenkin kuva. Omiin heimolaisiinsa karjalaiset suhtautuvat kyllä edellä mainitulla tavalla, mutta entäpä vaikka savolaisiin? Kateutta, jopa pahansuopaisuuttaa löytyy karjalaisenkin heimon keskuudesta. Onko siihen syynä katkeruus, pakkomuutto pois kotiseudulta, kotoutumisen epäonnistuminen tänne Savon maille. Onko minun kokemukseni ja tulkintani karjalaisväestön olemuksesta liian pienen, ehkä vain jonkun oman sukulaiseni antamaan kuvaan perustuva näkemys?

Karjalaiset evakot vetäytynevät edelleen mielellään, ketkä vielä hengissä ovat, jonnekin sivummalle rupattelemaan ja muistelemaan ihanaa kotiseutuaan siellä kauniissa Karjalassa. Kieli palaa entiselleen ja oudolta tuo murre savolaisen korviin kuulostaakin mummojen ja pappojen muistellessa ajat sitten menneitä.

Onko niin, että tänne Pieksämäen seudullekin suurin joukoin sijoitetut muunmuassa Harlun pitäjäläiset tunsivat ja tuntevat vielä tänäänkin olevansa muukalaisia omassa maassaan, vuosikymmeniä täällä asuttuaan? Meitä haukuttiin ryssiksi, emme osanneet edes savvoo viäntee ja tapammekin poikkesivat paikallisesta kantaväestöstä, näin minulle kertoi vielä elossa olevan enoni.

Luku 3.

Muistelus lapsuudestani (kertojana Saima)

Palataan sota-aikaan. Yhden muiston haluan kertoa noilta ikäviltä ajoilta, se on tapaus kotipaikaltamme Karjalasta. Oli talvi ja kova pakkanen. Lähdettiin isosisko-Suoman kanssa hiihtäen kyläilemään tuttujen luo parin kilometrin päähän. Kylässä ollessamme alkoi kuulua pommikoneiden jylinää, omiksi ne aluksi kuviteltiin. Kohta kuului pommien jymähdykset ihan läheltä, lattia tärisi jalkojen alla, onneksi pommit eivät osuneet ihan kohdalle. Tuli kiire kotiin katsomaan, miten siellä asiat ovat. Kotimatkalla yksi pommi oli pudonnut äsken hiihdetylle omalle ladullemme. Valtava kuoppa kierrettiin hiihtäen sen ympäri uusi latu. Olipa meidän tyttöjen henkikulta ollut hiuskarvan varassa. Meitä oli varoitettu vihollisen koneista ja niiden äänen kuullessa piti mennä metsään puiden ja kivien suojaan. Olikohan uskovan äitimme rukoukset silloin kuultu, niin me kuin muu perhe ja kotikin säästyivät vihollisen pommien osumilta.

Meidän sisarusparvemme oli sota-aikaan siinä iässä, että vanhimmat heistä menivät naimisiin ja me nuoremmatkin aloimme etsiä seurustelukumppaneita lukuunottamatta pahnanpohjimmaista Raimoa joka syntyi vuonna -38. Vanhemmat veljet joutuivat rintamalle. Minäkin löysin seitsentoista vuotiaana jatkosodan aikana muutaman vuoden vanhemman, ihanan, kihara ja tumma hiuksisen sulhasmiehesehdokkaan. Tämä lääkintäalikersantti palveli rintamalla jossain meidän Jänisjärven kotipaikkamme lähellä. Suhteemme kehittyi ripeästi lomien aikana ja kirjeenvaihtomme oli vilkasta. Naimisiin mentiin pian. Eikä siinä kauaa vitkasteltu, kun ensimmäinen lapsi oli tulollaan.

Avioliitto jäi lyhyeksi

Mieheni joutui mukaan tiukkoihin taisteluihin. Kuultuaan komppanian pojista yhden haavoittuneen poterossaan jossain Ägläjärven seudulla, lääkintäalikersantti-mieheni läksi noutamaan tulen alle jäänyttä toveriaan toimittaakseen hänet joukkosidontapaikalle. Konekiväärisuihku tavoitti Esan matkalla etulinjaan ja silpoi hengettömäksi, näin minulle kerrottiin.

Esa siunattiin kentälle jääneenä Keski-Suomeen kotiseurakuntansa sankarihautaan kesällä -44. Odotin silloin lähes viimeisillään lasta, joka ei koskaan nähnyt isäänsä. Ikävästi kävi siskotytöllekin, hänkin avioitui sodan aikana ja taisi olla peräti sama päivä kun hänenkin miehensä kaatui, Suoma-siskosta tuli yksinhuoltaja ja sotaleski samalla tavoin minun kanssani, ei se ollut niin kovin harvinaista siihen aikaan. Yksi veljistäni sairastui vakavasti rintamalla ja kuoli heti sodan päätyttyä.

Terve poika syntyi Keski-Suomessa, hänelle annoin nimen Esa isänsä mukaan.

Toisen kerran naimisiin

Vietin lyhyen suruajan jo poikani Esankin takia ja pian löytyi lohduttaja nuorelle sotaleskelle samalta kylältä minne olin asettunut sodan päätyttyä. Kävelin papin puheille uusin toivein, uuden miehen kanssa. Pikku-Esa odotti tuota pikaa veljeä tai siskoa. Sisko syntyi vuonna -46. Onni ei hymyillyt pitkään tämän avioliiton kohdallakaan. Toisesta miehestäni ei tullut perheen elättäjää ja pitkäaikaista kumppania kuten olin toivonut, hän lähti ja jätti minut lapsineni.

Sisarpuolia tyttärelleni isänsä kauttakin kertyi useita. Maijaksi kastettu tyttö selvitti isänsä jälkiä myöhemmin maailmalla. Tapasin Maijan isän jälkikäteen kerran. Tapaaminen järjestyi vieraillessani tytön luona vuosikymmeniä myöhemmin. Siitä en halua kertoa sen tarkemmin.

Kolmannen mieheni Aarnen kuultua minun tavanneen Maijan isän, nousi asiasta melkoinen meteli, vaikka yleensä Aarne oli luonteeltaan ja ololtaan kuin viilipytty. Tyttö oli yhteyksissä isäänsä usein löydettyään hänet.

Tämän toisen aviomiehen kanssa hommasimme silloin heti naimisiin mentyämme jopa omakotitontin, mutta talo jäi rakentamatta. Tontin kohtalosta en ole kuullut sen jälkeen. Toisesta avioliitostani ei jäänyt paljoa jälkipolvelle kerrottavaa.

Tyttö oli syntymänsä jälkeen annettava kasvattikotiin. Yksin en pystynyt elättämään kahta pientä lasta. Hän pääsi ja myöhemmin paljastui että joutui, lapsettoman pariskunnan ottolapseksi maalaistaloon lähelle syntymäkotiaan.

Minulle tytöstä luopuminen oli hirveä asia. Olen kantanut huonoa omaatuntoa tästä loppu elämäni. Pidimme yhteyttä häneen ja kävimme kylässäkin muutaman kerran, kirjoittelin aika ajoin. Kasvatuskodin kulissit olivat hyvät, mutta kasvatusvanhemmat tuntuivat melkein työnantajilta, ei läheisiltä ja Maija joutui tekemään paljon töitä nuoresta pitäen.

Välini Maijan kanssa tulehtuivat vanhemmiten vuosiksi, varmasti hän kantoi minulle kaunaa tapahtuneesta. Esakin oli saanut jäädä äidin luo ja kasvattikodissa olon hän koki kaikkea muuta kuin hyväksi jo silloin lapsena, saati myöhemmin.

Maijan elämä toisti valitettavasti minun jälkiäni, jopa oman, toisen lapsensa hylkäämiseen ja luovuttamiseen kasvatiksi muualle elämän ajauduttua lähes toivottomaan tilanteeseen.

Ari sai puhuttua Maijan käymään vielä luonani Aarnen kuoleman jälkeen, vaikka hän oli jo silloin kovin sairas ja se vierailu oli kultaakin kalliimpi. Koin saaneeni yhteyden takaisin tyttäreeni, vaikka olin tehnyt hänelle suuren vääryyden.

Yritimme saada Maija-tytön takaisin perheeseemme mentyäni naimisiin Aarnen kanssa vuonna -51. Ottovanhemmat eivät luovutukseen suostuneet. Silloin viiden ikäinen tyttö olisi ollut halukas muuttamaan uuteen kotiimme. En enää muista tarkemmin, mutta tiukka vääntö tästä asiasta aikanaan käytiin, sitten luovutimme, oli muutakin mietittävää.

Muutto taas kerran

Muutin uuteen kotikylään vuonna -50. Sain työpaikan Savosta karjakon apulaisena pienen paikkakunnan metallitehtaan omistamalta maatilalta. Tilalla oli kymmeniä lehmiä ja muuta karjaa, kymmenkunta hevosta. Lehmät laidunsivat kesäisin ulkona ja lypsy tällöin tapahtui ulkona laitumella. Karjakko apulaisineen oli tuttu näky kylän raitilla rientäessämme maitokärryinemme lypsypaikalle ja sieltä takaisin.

Asuntonamme oli pieni hellahuone navetan viereisessä Karjakoiden pytingissä. Tähän kolmen hellahuoneen pieneen”rivitaloon” asetuin esikoispoikani Esan kanssa. Pojalle löytyi kaveri viereisestä kortteerista, työväen vuokra-asuntoja kutsuttiin myös tuolla nimellä.

Onni, Onkka oli hieman juro, isokokoinen pojan jässikkä, turvallinen leikkitoveri Esalle. Onnillakaan ei ollut isää ja hän oli pari vuotta Esaa vanhempi. Kaveruksista kehittyi poikasina melkoisia nyrkkisankareita. Kolmanneksi pyöräksi joukkoon tuli vielä Kuappo, Eero K. Pojat nyrkkeilivät, painivat ja nostelivat puntteja kylän urheiluseurassa. Onkka oli hitaanlainen ja voimakas jullikka, Esa pieni ja pippurinen, Kuappo siltä ja väliltä. Pojista tuli erottamaton trio ja kaveruus kesti vuosikymmenet. Esa muutti opiskelemaan Etelä-Suomeen kansakoulun päätyttyä ja jäi sille reissulleen. Hän piti yhteyttä varsinkin Onkkaan aina kotona käydessään kunnes Onkka kuoli viinaan joskus vuosituhannen vaihteessa.

Nättinä, uskallaan näin sanoa, reiluna kaksikymppisenä naisihmisenä, pikku pojastani huolimatta, sain kylällä huomiota miesten keskuudessakin. Käsikynkkääni ilmestyi, salskea, kiharatukkainen nuori mies samalta kylältä. Hän oli vain pari viikkoa minua vanhempi sorvaaja, joka työskenteli tehtaan metalliverstaassa.

Kolmas avioliitto

Helppo ei tullut seuraavasta avioliitostakaan sulhasmies-Aarnen suvun vastustaessa sitä varsin voimakkaasti, minulla kun oli ennestään kohta kouluun lähtevä pojannassikka ja suvun tiedossa oli myös pieni tytär toisaalla kasvatuskodissa. Nämä lapset olivat sentään lähtöisin oikeista avioliitoista, eikä mitään äpäriä, nekään eivät sodan jälkeen mitenkään harvinaisia olleet.

Aarne oli sisarusparvensa toiseksi vanhin. Hänen isosiskonsa oli jo aviossa, kaksi veljeä oli nuorempia ja vielä vuonna -38 syntynyt pikkusisko. Ukki oli jonkin verran alkoholisoitunut. Aarne oli kantanut melkoisesti vastuuta myös omasta lapsuusperheestään aiemmin. Isänsä juopottelu sapetti Aarnea suunnattomasti. Itse hän ei ottanut viinaa ollenkaan, monille sodan käyneille miehille näkäräinen maistui. Loppuvuodesta -26 syntyneenä Aarne välttyi sodalta, rauha tuli hänen ollessa matkalla rintamalle.

Kylällä oli hurja puute asunnoista. Tehtaalla oli töissä pitkälti toista sataa henkeä ja asuntoja väkimäärään nähden niukasti ja nekin kovin pieniä. Oli jopa niin, että hellahuone oli jaettu pahvisilla seinillä tai vain kalkkiviivoilla useammalle poikamiehelle. Iso osa asunnoista oli vanhoissa 1800 – 1900-luvun vaihteessa rakennetuissa ja muualta siirretyissä, pitkissä, punamullalla maalatuissa pytingeissä. Toimihenkilöt ja ”herrat” asuivat keltaisissa taloissa ja niissä asunnoissa saattoi olla useampikin huone keittiön lisäksi.

Vastavihittynä nuorena parina saimme oman hellahuoneen Soukkasen isosta pytingistä, myöhemmin siitä tuli Vanhusten pytinki nimeltään. Kohta tuli muutto muutamaa neliötä isompaan Asemapytinki 1:n hellahuoneeseen. Eipä aikaa kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme. En muista millainen sopimus oli tehty ottolapsiasioissa Maija-tytön suhteen, mutta nyt mieheni otettua vastuun perheen päänä, tytöllä olisi ollut mahdollisuus elää hyvin uudessa perheessämme. Esa vietti valveillaoloajastaan suurimman osan Onkan luona muutaman sadan metrin päässä kotoa ja olihan hän aloittanut koulunkäynninkin juuri ennen Arin syntymää. Ari syntyi vuonna 1952.

Appiukosta, joka oli työssä tilan tallilla hevosmiehenä, minulla on hyvät muistot, hän kuoli jo melko nuorena 54 vuoden iässä vuonna -60. Anopin asenne minua kohtaan ei aluksi ollut erityisen myönteinen, se parani kyllä ajan myötä. Appiukko otti usein pojat mukaan hevoskyytiin silloin kun se vain oli mahdollista. Tallilla puuhailemisesta ja hevosajeluista muodostui pojille sitten kuin päivähoitopaikka kun isä ja minä oltiin yhtä aikaa poissa kotoa.

Mummo muutti aikanaan asumaan ostamamme talon yläkertaan vähäksi aikaa ukin kuoltua, kun talliväelle tarkoitetussa tehtaan asunnossa sai asua vain tallin väki. Taisi mummo lainata vähän rahaa talon ostoonkin.

Luku 4.

Itselleni otan, en suvulle (Arin kertomaa)

Ittelleni minä Saimasta akan otan enkä suvulle. Ja tulkoon meille enstisen lisäksi poikia niin paljon kun on tullakseen, näin tömäkästi sanoi sulhasmies omalle suvulleen. Tämän isä kertoi minulle vasta paljon myöhemmin, tytöistä ei kai ollut puhuttu tuossa vaiheessa mitään, näin tulkitsin isän puhetta?

Sanottakoon tässä yhteydessä että aiemmin käytetyt ottolapsi, kasvattilapsi ja kasvattikoti termit sisarpuolestani kerrottaessa ovat äidin käyttämiä ilmaisuja, virallisia en tiedä.

Jokseenkin onnellista, näin uskon, uusioperheen elämää vietettiin neljän hengen voimin jonkin aikaa. Kohta syntymäni jälkeen perheeseen oli tulossa jälleen lisäystä.

Tällä kohdin minun on turvauduttava kuulopuheisiin ja nekin vielä hyvin epävarmoja. Kukaan sukulaisista, ei Esa-veljeni, eikä enää ainut elossa oleva enonikaan muista tarkasti tuon 50-luvun alun tapahtumia.

Äidin murheet eivät siis loppuneet uudessa avioliitossakaan. Yhteisestä esikoisesta, Ari-pojasta oltiin ylpeitä ja hyvillään. Seuraava lapsi syntyi kuolleena, ilmeisesti keskosena ja hänellä on kerrottu olleen jonkinlaista epämuodostumaa tai jokin vakava vamma, suru perheessä oli suuri.

Luku 5.

Eero (Saima)

Vuonna -55, vuoden alussa syntyi meille kovasti toivottu poikavauva ja hän sai nimekseen Eero. Eero sairasti aivan pienestä pitäen vaikeaa maitorupea, joksi tätä sairautta siihen aikaan sanottiin ja se oli äärimmäisen hankala tauti. Eeron hoitaminen vei minun aikani lähes kokonaan. Eeroa hoidettiin mitä erilaisimmilla voiteilla ja lääkkeillä kutinan helpottamiseksi, yöt menivät valvoessa ja vauvan itkua kuunnellessa. Jostakin Aarne sai sellaisen kansanparantajan voidereseptin ja sen mukaan valmistettiin kotona mustaa tököttiä johon kuului muistaakseni tervaa ja olikohan sian tai lampaan rasvaa ja taisi siinä olla joitakin muitakin aineita, en enää muista mitä. Sillä töhkällä poika maalattiin melkein kokonaan mustaksi ja kyllä se auttoi kutinaan ja välillä iho paranikin, mutta koskaan ei ihan terveeksi.

Muutimme Eeron synnyttyä hieman isompaan keittiön ja yhden huoneen asuntoon toiseen pytinkiin Kahuseen, siellä edes toinen meistä vanhemmista sai nukkua rauhassa toisessa huoneessa vauvan itkiessä yöllä. Eeron kädetkin sidottiin tai laitettiin sellaisiin tumpposiin ettei hän olisi repinyt itseään ja iho oli silti verillä. Hermojani koeteltiin, miksei koko perheen, pahinta se oli Eerolla. Isä kävi verstaalla töissä ja teki paljon ylitöitä toimeentulon turvaamiseksi.

Luku 6.

Ongelmat eivät loppuneet vieläkään (kertojana Ari)

Eräs hämärä painostava mielikuva palaa muistini lokeroista Kahusen vuosilta ennen kouluun menoani. Heräsin unesta ja näin ikkunasta taivaan ja hangen olevan tulipunainen. Isä rauhoitteli äitiä tämän hätäillessä maailmanlopun olevan tulossa. Jälkeenpäin muistellessani tapahtumaa tuli mieleen, että oliko joku uskovien piireissä vaikuttanut ”profeetta” ennustanut maailmanlopun olevan tulollaan koht`sillään tai jotakin tällaista ja äiti tulkitsi voimakkaan ilta- tai aamuruskon tulevaksi maailmanlopuksi? Toisin kuin isän, äidin suku oli jossain määrin uskovaista porukkaa. Tunnetusti kylämme oli paikkakunta, josta historian kirjat kertovat pappienkin kiertäneen kylän kaukaa jumalattoman menon takia.

Äidin äiti, Maria-mummo kävi sabattina kauppalan adventtiseurakunnan kirkossa, jossa minäkin muistan joskus olleeni mukana. Pieksämäen mummolassa oli Allan-ukki, muutama lehmä, hevonen ja paljon kanoja. 50-luvulla siellä asui vielä kaksi enoakin ja toisella heistä oli perhettäkin. Allan-ukki kuoli vuonna 1956 minun ollessani 4-vuotias, muistan ukin arkun mummolan yläkerrassa.

Esa raivasi tiensä kylän poikien joukkoon välillä nyrkit viuhuen. Heti kansakoulun jälkeen v. -59 hän läksi opiskelemaan Etelä-Suomeen ensin ammattikouluun ja sitten teknikoksi.

Merkilliseltä minusta pikku pojasta tuntui se, että meillä oli kolme eri sukunimeä, yhdessä perheessä? Tämä nimiasia ei mahtunut millään minun pieneen päähäni, eikä sitä koskaan sen paremmin selitettykään. Myöhemmin ymmärsin veli- ja siskopuoli sanojen merkityksen, olin Esaa aina nimittänyt isoveljeksi ja Maijaa siskoksi, siis häntäkin joka asui muualla.

Muistissani on hyvin vähän asioita ja tapahtumia joihin Esa-veljeni liittyi lapsuudessa, toki hän muutti opiskelujensa perään minun ollessani vasta 7-vuotias, ikäeroahan meillä oli noin 8 vuotta.

Joitain selkeitäkin muistikuvia minulla on varhaislapsuudesta, mutta niihin eivät Esa ja Maija liity juuri mitenkään, minua tämä ihmetyttää, valokuviakin on meillä noista ajoista hyvin vähän.

Eeron syntymän jälkeen äiti synnytti vielä yhden lapsen, hatara muistikuva liittyy tuohonkin tapahtumaan. Lienee ollut joskus vuosina 56 – 58, sen tarkempaa ajankohtaa en tiedä.

Meille odotettiin innokkaasti vauvaa. Äidin ja vauvan iloiseksi odotettu kotiinhakumatka kauppalan sairaalaan muuttuikin hautajaisreissuksi. Pieni arkku isän sylissä hämärällä sairaalan käytävällä palaa mieleen tapausta muistellessa. Isän ja isoveljen kanssa veimme arkun hautausmaalle, näin Esa kertoi minulle joskus, muuta hänkään ei tuosta reissusta muista. Isä kertoi vauvan hirttyneen synnytyksen loppuvaiheissa omaan napanuoraansa, hän olisi ollut eläessään neljäs poika perheeseemme.

Tähän päättyivät perheemme lapsien syntymät, ikävimmällä mahdollisella tavalla. Isä ei saanut enää lisää kaipaamiaan poikia. Eikö meissä kolmessa suharissa ollut tarpeeksi kasvattamista ja elättämistä, lisänä vielä mielessä siskomme siellä jossakin. Esan muutettua pois kotoa, jäimme me kaksi nuorempaa veljestä vielä kotiin telmuamaan.

Vuonna -59 syksyllä oli muutto edessä entiseen, tuttuun Asemapytinki 1:seen kylän pääraitin varrelle, nyt talon keskelle. Siinä oli tarjolla peräti huoneen ja keittiön asunto, aiemmin asuttiin saman pytingin päädyssä. Samana syksynä Esa-veli muutti Etelä-Suomeen ammattikouluun..

Luku 7.

Työelämästä ja vähän muustakin (Saima)

En ehtinyt juurikaan työelämään avioiduttuani Aarnen kanssa ennenkuin vasta viimeisen, kuolleena syntyneen lapsen jälkeen.

Kansakoulun lisäksi en käynyt muita kouluja. Karjanhoidon alkeet opin kotona Karjalassa ja ennen Savoon muuttoa työskentelin jonkin aikaa isolla karjatilalla Sysmässä. Uudella kotikylälläni tein monenlaista työtä karjahomman lisäksi. Maatilalla vähennettiin lehmiä 60-luvulla sen vaihtaessa omistajaa kahteen kertaan, navetalla työt vähenivät.

Olin riuskan työihmisen maineessa, näin olen ymmärtänyt ja tein sitä työtä mitä firma milloinkin tarjosi. Olin Eero-pojan kanssa samassa malliverstaassakin töissä jonkin aikaa. Siellä tehtiin ja korjattiin puisia, muunmuassa putkien ja erilaisten venttiilien valumuotteja niitä tarvittiin valimossa metallivaluja tehdessä. Tehtaan tuotteet tarvitsivat kuljetuslaatikot ja kehykset, ne valmistuivat Vasaranvarressa, sielläkin olin välillä töissä. Tehdas oli käytännössä ainut työtä tarjoava yritys paikkakunnalla.

Tehdas omisti myös sahan, siellä sahattiin keväällä kaikki tarvittava sahatavara vuodeksi kerrallaan ja vähän myyntiinkin. Sahalla työskentelin monena keväänä. Sinne oli lyhyt matka Asemapytingiltä ja työmaalle johti pieni polku suoraan metsän halki, myös joelle, jossa tukit odottivat lautassa nostamistaan raamiin.

Luku 8.

Lautoilla (Ari)

Joki oli meille pojille vaaranpaikka. Keväällä jäälautat ja myöhemmin tukkilautta sahan edessä vetivät meitä pieniä poikia puoleensa magneetin lailla. Isommat kossit viettivät joella aikaansa paljonkin, mutta meiltä lautoille ja joelle meno oli jyrkästi kielletty. Kerran ainakin tuota kieltoa rikoimme ja siitä reissusta jäimme kiinni pikkuveljen kanssa. Itse olin luultavasti kuuden tai seitsemän ikäinen ja Eero tietysti reilun kaksi vuotta nuorempi. Näkikö äiti meidät seikkailemassa jää- tai tukkilautalla? Herpaantuiko meidän peräämme katsomaan lupautuneen lapsenlikan huomio hetkeksi ja pojat pinkaisivat joelle ja löysikö vahtimme meidät lautoilta, tätä en tarkemmin muista.

Käryn käytyä juoksimme piiloon pytingin korkeiden rappusten alle, sieltä äiti meidät etsi ruokatunnille tultuaan ja seurauksena oli selkäsauna. Veikkaisin minun saaneen hieman enemmän satinkutia, vanhempana, viisaampana.

Toisen selkäsaunan saimme isältä tapeltuamme Eeron kanssa, taisteluvälineenä käytettiin tiiliskiven kappaletta. Jompi kumpi, ilmeisesti minä, edelleen otsasassani olevasta arvesta päätellen, sain tiiliskiven murikan päähäni ja molemmille tuli remeliä. Tukkapölly kuului ojennuksien joukkoon pienemmästäkin, selkäsaunoista ainoiksi muistini mukaan jäivät äsken kertomani. Traumoja noista tuskin kuitenkaan olen saanut.

Isä ja äiti olivat kasvattajina ymmärtääkseni melko suvaitsevaisia ja johdonmukaisia. Meillä oli tiukat rajat tekemisten ja sanomisten kanssa, valehtelua ei sallittu. Vanhemmilla piti olla tieto minne oltiin menossa, kenen kanssa ja tätä jatkui pitkälle murrosikään asti. Talossamme riitti lasten perään katsojia lyhyemmiksi ajoiksi molempien vanhempien ollessa töissä tai muuten poissa kotoa. Asemapytingeissä asui iäkästäkin väkeä, mummoja ja pappoja jotka ilomielin olivat avuksi tarvittaessa lastenlikkaa.

Luku 9.

Siihen aikaan kun isä talon osti (Saima)

Vuonna -61 syksyllä tapahtui iso muutos asumisemme suhteen. Ostettiin oma, ”ihan paska” talo kylän reunalta, Tiiliruukilta. Edellä hyvin taloa kuvaava laatusana sitaateissa on lainaus 5-vuotiaan pikkumiehen todettua näin ensi kertaa uuteen kotiin tultuamme. Eero-pojan saapas meni lahosta rappulaudasta läpi porstuaan kiivetessä ja se kirvoitti nuoren miehen lausumaan tuon usein jälkeenpäinkin lainatun repliikin. Oma talo oli tehtaan työväen keskuudessa harvinaisempi ylellisyys, yleensä asuttiin vuokralla kortteereissa, noissa punamullalla maalatuissa pytingeissä.

Talossamme piisasi remonttia enemmän kuin tarpeeksi. Tontilta purettiin jo ensimmäisenä syksynä turhia rakennuksia, pieni navetan tapainen tönö ja sikakoppi, raivattiin ja naapurin hevosella kynnettiin oma peruna- ja kasvimaa. Tontti kasvoi pajun ja lepän raippaa talon oltua asumattomana muutaman vuoden. Tiiliruukilla kaikki talot olivat asukkaiden omia ja useimpia niitä ympäröi pikku peltotilkut ja vähän metsää. Kotieläimiäkin oli muunmuassa lehmiä, hevosia ja sikoja, kanoja unohtamatta.

Ensimmäisenä keväänä meille uusittiin katto, syksyllä rakennettiin talkoovoimin erillinen tiilikellari perunoille ja kasviksille ja siitä eteenpäin aina oli remontti päällä kun rahaa liikeni, uusittiin muunmuassa ikkunat, ulkovuoraus, maalaus jne, jne.

Ukki, appeni kuoli vuonna -60 ja mummo muutti kesällä -62 talomme yläkertaan asumaan. Se oli huono ratkaisu. Meillä oli jatkuva riita mummon kanssa ja minä sain suurimmat syyt niskaani, kun en saanut muka poikia kuriin, isä oli lähes aina tehtaalla töissä tai teki kotona remonttia. Meteli mökissä oli välillä hirmuinen remontinkin takia ja poikien kavereita vilisi sisällä ja ulkona. Kävin tehtaalla osa-aikaisesti töissä, pojat olivat silloin ”päivähoidossa” milloin missäkin, kai mummokin yritti katsoa välillä niiden perään ja Ari oli muka jo iso koulupoika, tietysti hänkin yritti vahtia pikkuveljeään.

Luku 10.

Äiti valvoi ja uhkaili (Ari)

Pienessä kylässä suuren lapsijoukon kesken leikit ja monet pelit sujuivat hyvin. Se oli ilmeisen onnellista aikaa kaikkiaan, kavereista ei ollut pulaa.

Mutta ei niin paljoa hyvää, ettei äidin menneisyys entisine avioliittoineen ja jo aikuistuvine sisarpuolinemme olisi ollut ikävälläkin tavalla joskus läsnä elämässämme. Heräsin joskus äidin ja isän rankkaan riitelyyn raha-asioista. Ne johtuivat muunmuassa äidin halusta antaa enemmän rahaa niin veli- kuin siskopuolelle, mikä isän mielestä ei aina ollut kohtuullista, kun rahasta talon ostamisen jälkeen oli ainainen pula. Äiti uhkasi jopa erota ja se ahdisti mieltäni aika-ajoin suuresti. Mummon asuminenkin saman katon alla kiristi vanhempien välejä. Onneksemme mummo muutti omaan asuntoonsa Asemapytinki 2:seen parin vuoden päästä ja meille veljeni kanssa jäi yläkerran huone omaan käyttöömme.

Äiti oli äärimäisen herkkäuninen ja hän vaikutti monesti hyvin väsyneeltä, vaikka yritti sitä peittääkin. Isän kova kuorsaaminen oli yhtenä syynä äidin valvomiseen ja äiti menikin monesti nukkumaan kesäisin vinttikomeroon tai vaihtoi yöllä eri huoneeseen isän kanssa.

Kun tulin murrosikään ilta- ja yöjuoksuineni, en taatusti päässyt hipsimään kotiin, etteikö äiti olisi ollut valveilla tai ainakin herännyt kotiin tulemiseeni. Hän kävi vilkaisemassa minua keittiössä tai yläkerrassa aamuyölläkin, vaikkapa palatessani soittokeikalta. Joskus aurinko oli jo kesäaikaan korkealla vetäessäni peittoa korville. Tansseista tullessa, saatoin hieman tuoksahtaa nauttineeni muutakin kuin äidin luottamusta ja hernekeittoa, mutta koskaan en muista äidin moittineen minua esimerkiksi viinan hajusta tai väärästä seurasta.

Myöhemmin tyttöjen sallittiin tulla kotiin vierailemaan, heihin äiti ja isä halusivat tutustua muutenkin kuin vain vaivihkaa kyselemällä, kenen kanssa vietin aikaa tanssireissuillakin. Toki tiesivät peli- ja soittokeikoilla olevan porukan ihan tarkkaan, he kaikki olivat vanhemmilleni tuttuja poikia. Aika usein tyttökaverit minulla vaihtuivat, eivät kai kestäneet jatkuvasti pelaamassa tai soittokeikoilla ja harjoituksissa olevaa poikaystävää, jota kaikenlisäksi tuntui kiinnostavan kaikki muu paitsi kunnollinen seurustelu tyttöjen kanssa.

Äiti totesi tähän tyyliin pitkälle venyneistä kotiintuloajoista, että hyvä kun tulit, pääsen nyt nukkumaan. Koin syyllisyyttäkin äidin valvottamisesta.

Kumpikaan vanhemmistani ei ottanut yhtään näkäräistä, vaikka se muutoin oli ehkä liiankin yleistä kylällä.

Luku 11.

Isän poika (Saima)

Vanhemmiten pohdin paljon suhdettani nimenomaan Ari-poikaani. Hän oli pienestä pitäen isän poika. Eero ja Esa olivat enemmän minun hoteissani ja Ari tunsi varmasti mustasukkaisuuttakin veljiään kohtaan. Joutuiko hän ottamaan olosuhteiden pakosta liian varhain roolin pärjäävänä pikkumiehenä, sitä olen miettinyt? Silloin nuorempana en asiaa osannut edes murehtia. Sairaalloinen pikkuveli vei minun huomioni ja Esa sotaorpona oli jäänyt ilman isää, yritinkö korvata hänelle senkin menetyksen, mene ja tiedä? Ari joutui kantamaan vastuuta pikkuveljen paimentamisesta varhain, vaikka oli vain reilut kaksi vuotta Eeroa vanhempi. Jo alle kouluikäisenä pojat kulkivat perätysten kauppaan ja asioille, jäivät kotiin monesti kahdestaan joksikin aikaa minun mennessäni töihin. Esa vietti suurimman osan ajastaan Onnin luona ja koulussa kun sinne joutui. Esa oli Onnin kanssa niin kaveria, ettei niitä pitänyt erossa mikään ja Ari oli isoveljelleen liian pieni leikki- ja pelikaveriksi.

Naapurit, ukki ja mummo olivat apuna katsomassa välillä poikien perään. Isällä ja Arilla oli enemmän yhteisiä harrastuksia ja yhdessä olemista kuin minun kanssani. Eero jäi yleensä kotiin ja jo alle kahden vanhana kulki Ari isän mukana yökalassa ja metsälläkin, heti kun kynnelle kykeni. Isä vietti enemmän aikaa Arin kanssa kuin minä pikkuveljen synnyttyä ja se lienee vaikuttanut myöhemminkin valitettavasti suhteeseemme. Ari istui moottoripyörän takaistuimella ja pieni perämoottori oli hänen polvillaan ja reppu selässä kun meidän miehet läksivät kalareissulle Konnevedelle tai Suonteelle.

Koskaan emme ole Arin kanssa kertoneet tunteistamme tai ongelmistamme toisillemme, vaikka se olisi ollut hyväksi puolin ja toisin. Ari kuuli pienenä kovat riitammekin isän kanssa ja aikuistuttuaan myös vaistosi ongelmat isän ja minun suhteessa. Mitä lie Aarne kertonut pojalle meidän välisistä ongelmistamme, sitä en tiedä.

Luku 12.

Myöhempiä vaiheita (Ari)

Äidin suhtautuminen vieraisiin miehiin herätti minussa jo nuorena ristiriitaisia tunteita, lisäsikö niitä kuulemani riidat isäni kanssa? Isä oli periaatteen mies. Hän arvasi rakastuttuaan ja avioituessaan repaleisen ja traumaattisen menneisyyden eläneen naisen kanssa, että elämä ei tulisi olemaan aina helppoa tällaisessa uusperheessä. Isä halusi olla sanansa mittainen mies avioliitossaankin, niin ylä- kuin alamäessä ja sitä hän oli elämässään kaiken kaikkiaan. Tätä piirrettä isä korosti meidän kasvatuksessammekin; mies kantaa aina vastuunsa eikä valehtele!

Isä joutui sietämään melkoisesti äidin ailahtelevan luonteen tempauksia ja ajoittaista rohkeaakin käytöstä. Äiti työskenteli tehtaalla ison miesjoukon kanssa ja keskellä. Korviini kantautui kaikenlaisia huhuja äidin suhmuroinnista milloin kenenkin miespuolisen työkaverin kanssa. Nämä kylän puheet herättivät minussa kiukkua. Äiti oli ilmeisen suosittu tehtaan miesporukoissa ja hänellä oli hieman, eikä ihan vähänkään flirttaileva tapa puhutella miehiä. Jopa pikkuveljeni alullepanostakin liikkui ikäviä juttuja kylällä, nämä lienevät olleet kuitenkin tuulesta temmattuja, isääni ne puheet eivät minun tietääkseni vaikuttaneet tai sitten hän peitti hyvin epäilyksensä ainakin omilta pojiltaan.

Luku 13.

Sydänkohtaus (Saima)

Ostamaamme aluksi rähjäiseltä näyttänyttä taloamme remontoitiin lähinnä kesäisin ja pääosin oman väen voimin ja se saatiin vuosien saatossa hyvään kuntoon.

Ari kävi armeijan 70-luvun alkupuolella ammattikoulun jälkeen ja lähti sen jälkeen Itä-Suomen kierrokselle työn perään ja avioitui melko pian. Eero työskenteli muutaman vuoden tehtaalla, joutui nuorena eläkkeelle ja muutti kaupunkiin mentyään naimisiin hänkin. Mielenkiintoista Eeron elämässä oli se, että hänen vaimollaan oli kaksi lasta edellisistä kahdesta avioliitosta, kumma yhteensattuma tämäkin.

Kotitalo hiljeni palatakseen eloon lomilla ja viikonloppuisin lasten perheineen vieraillessa meillä mummolassa.

Otin heidät ilolla vastaan, vaikka joskus väsyin siihen hulinaan, ruokapöydässä saattoi olla kymmenkunta henkeäkin. Työskentelin melko pitkään tehtaan hommissa saunanlämmittäjästä kaikenlaisiin ulkotöihin asti kuntoni mukaan, jopa tehtaan johtajan kalaverkkoja selvitellen ja patruunan kartanon nurmikoita ajellen.

Vakava sydänkohtaus yllätti minut 60 ikävuoden kieppeissä. Aiemmista oireista en osannut tällaista aavistaa. Sairaalan portilla sydämeni pysähtyi, elvytys onnistui ja ohitusleikkauksen jälkeen palasin kotiin elävien kirjoihin.

Terveyden kanssa murheet alkoivat kuitenkin lisääntyä päivä päivältä, kärsin mitä merkillisimmistä oireista. Selkääni tuli rajuja lihaskramppeja jollaisia ei aiemmin ollut ja pari kertaa vuodessa jouduin sairaalahoitoonkin joksikin päiväksi kipujen takia. Mielenterveys oli koetuksella ja aikuisiän sokeritautikin tuli muiden sairauksien lisäksi. Itse ajattelin selkäsärkyjen johtuneen sairaalassa tapahtuneen hoitovirheen takia silloin sydänkohtauksen aikoihin, koskaan eivät lääkärit sitä kuitenkaan myöntäneet, ei korppi korpin silmää noki.

Luku 14.

Turun keikka (Saima)

Keskinäiset välit isän, ukin tai miksikä tuota äijän turjaketta sanoisin, muuttuivat aikaa myöten entistä kireämmäksi. Aarne tuli kärttyisäksi, murjotti ja tuiskahteli milloin mistäkin. Oli mustasukkainen ja syytti toisten perään katsomisesta, se oli jo liikaa. Jos katsoin ja tarinoin joidenkin vanhojen ukkojen kanssa, ei sen tarvinnut mitään sen kummempaa merkitä. Itse ei saanut aikaiseksi yhtään mitään, edes kalastaminen tai kaupassa käynti eivät kiinnostaneet, minun piti kaikki kotityötkin tehdä, mittani täyttyi ajan myötä ja jotain piti saada muuttumaan.

Oli syksy joskus 90-luvun alussa. Soitin Turkuun Esalle ja pyysin etsimään vuokra-asunnon sieltä jostakin läheltä heitä. Arilta kysyin asunnon löydyttyä, lähteekö viemään minut muuttokuormineni Turkuun. Muutto tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta ratkaisulta, eroa en osannut miettiä.

Sen muistan hyvin, kun Ari sanoi minulle autossa matkalla Turkuun, että minä vien sinut sinne, mutta takaisin en hae, sen tekee joku muu. Et sinä siellä pitkään kuitenkaan viihdy – hän oli oikeassa. Poika oli minulle hyvin katkeran tuntuinen.

Teinkö päätökseni liian heppoisin perustein vai oliko taustalla pidempiaikainen ongelma johon en vain löytänyt muuta ratkaisua, jälkeenpäin sitäkin pohdin? Joka tapauksessa isä jäi mökkiinsä kuin nalli kalliolle; ei saatille ulos tullut. Yllättyi kai ratkaisustani, toki olin vihjannut muuton mahdollisuudesta aiemminkin, päätöksen teko vain vei pitkään.

Muuttokuorma vietiin Turun lähiöön valtavan suureen kerrostaloon. Arin äänestä kuulin hänen lähtiessäänkin vielä pettyneen sävyn, ei toivotellut onnea uuteen kotiin. Läksi samantien ajelemaan kotiinsa nostettuaan tavarani Esan kanssa asuntoon.

Luku 15.

Kunnes kuolema teidät erotti (Ari)

Käväisin kotitalossa isän luona pari kertaa hänen asuessa siellä yksin, tunnelma oli masentava. Ensimmäisen kerran eläessäni näin isän itkevän. Muistan kun hän tuumasi minulle, ettei minunkaan sydän kiveä ole, on ikävä äitiä. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja parta näytti olleen viikkotolkulla ajamatta. Olin syvästi huolissani!

Kolme kuukautta muuttokuorman viemisestä isä haki äidin takaisin, minä en ollut mukana. Elämä palasi kotimökissä entiselleen, ehkä hieman rauhoittuneena, näin ymmärsin. Yksin ei ollut kummankaan hyvä olla.

Erään syyskuun illan vuonna -96 muistan hyvin. Äiti soitti ja kertoi isän viedyn ambulanssilla sairaalaan. Sanoin käyväni myöhemmin illalla häntä vilkaisemassa. Vajaan tunnin päästä äiti soitti uudelleen ja kertoi sairaalasta soitetun isän kuolleen. Ajoin sairaalaan hyvästellen siellä kylmenevän isän ja sieltä kotikylälle äidin luo. Äiti vaikutti ottavan isän kuoleman yllättävän levollisesti. Sanoi pärjäävänsä kotona, vaikka ehdotin meille lähtemistä ainakin seuraavaksi yöksi, asuttiin kuitenkin vain parinkymmenen kilometrin päässä Pieksämäellä.

Isää hoitanut lääkäri soitti seuraavana päivänä ja kysyi, halutaanko isälle tehtävän ruumiinavauksen? Syy kuolemaan oli todennäköisesti pitkään häntä vaivannut sydämenlaajentuma, sen hoitamatta jättäminen ja siitä aiheutunut vesipöhö ja tukehtumiskuolema. Lääkärin mukaan ruumiinavausta ei tarvita, ellei kuolemaan mahdollisesti liity rikos ja kuoleman voidaan katsoa johtuneen pitkäaikaissairaudesta.

Tuumasin lääkärille avauksen olevan turha, mitä vanhaa miestä pilkkomaan ja jos äiti on isän myrkyttänyt, joka ei tunnu todennäköiseltä, ukko tuskin herää henkiin ruumista repostelemalla.

Hautajaiset pidettiin pienellä porukalla, en pystynyt arkun äärellä lukemaan muistovärssyä, sen teki vaimoni.

Luku 16.

Kunnes kuolema erotti meidät

Äiti muutti muutaman kuukauden päästä kaupunkiin. Esa lunasti perikunnalta kotitalomme perunkirjoituksen jälkeen vapaa-ajanviettopaikakseen. Äidin kunto heikkeni pikkuhiljaa ja hän alkoi tarvitsemaan erilaisia palveluja ja lääkehuoltoa useasti päivässä. Lopulta hän päätyi laitoshoitoon muistisairauden edettyä niin pitkälle, että hänet tavoitettiin kerran lumihangessa istumassa asumansa rivitalon takaa, oli hortoillut aikansa pakkasessa osaamatta enää omaan asuntoonsa.

Jo ennen lopullista päätymistään ympärivuorokautisen hoidon palveluyksikköön eli äiti ajoittain aivan omissa maailmoissaan. Rivitalon ikkunasta avautuvassa maisemassa näkyi kuulemma kotitalomme lähellä oleva Pentlampi ja joskus siellä liplattivat rajan takaisen Jänisjärven aallot. Kertoi sellaistakin, että edellisenä päivänä oli ollut pidoissa Sortavalassa, pöydän notkuneen karjalanpaistia, -piirakoita ja sultsinoita. Ihmetteli sitäkin, miksi naapuri huudattaa yökaudet televisiota ja pesee pyykkiä koneella keskellä yötä. Oli hakannut seinään kepillä, että antaisivat naapurin nukkua rauhassa.

Vierailut palvelutalon dementiaosastolla eivät mieltä ylentäneet. Äiti oli jo vuosia pelännyt joutuvansa joskus vanhainkotiin ”hourumummojen” joukkoon. Remontti palvelutalossa ja pompottelu huoneesta toiseen sotki äskettäin taloon muuttaneen äidin pasmat lopullisesti. Löysin hänet milloin mistäkin huoneesta, vieraasta sängystä ja välillä lattialtakin pötköllään. Tarinat muuttuivat entistä utuisemmiksi. Lähtölaskenta oli käynnissä.

Viimeiset vierailut äidin luona olivat raskaita. Ensimmäisiä kertoja uskalsin koskettaa hänen kättään ja silittää hänen hiuksiaan kunnolla, nyt kun hän tuskin tajusi ja tunsi sitä. Jokin meidän välillämme oli estänyt läheisyyden, ketään en osaa siitä syyttää? Kun katsoin viimeisellä vierailukerralla äitiä silmiin, häivähtikö siellä jonkinlainen tunteminen ja yhteys? Kyyneleet pusertuivat väkisin silmiini, ei ensimmäistä kertaa, mutta ehkä äidin edessä, näkikö hän sen, en tiedä?

Jokin liikahti sisimmässäni kun hoitaja soitti vanhainkodilta16.02.2008 illalla. Olimme tulleet juuri vaimoni tädin hautajaisista kotiin. Arvasin puhelun syyn, äiti oli jättänyt tämän maailman murheet kesken päivällisen. Oliko tunne helpotus vai ikävä, enää ei itkettänyt? Mietin hetken, oltiinko sujut äiti? Molemmat teimme parhaamme.

Hautajaisissa luin itse muistovärssyn – Herra antoi, Herra otti.

Ainoan siskoni elämä ei koskaan löytänyt oikeaa, tyyntä uomaa, se päättyi kesken, Maija ei jaksanut odottaa loppuun asti – seestymistä. Me kolme veljestä jatkamme.

Äiti, jokainen meistä lapsistasi kirjoittaisi elämästäsi erilaisen elämäkerran, kukin näköisensä, tämä on minun versioni.

Lopuksi (Saima, äitini)

Kiitos Ari kun tulit taas käymään, loppuni on lähellä. Toiset eivät ole ehtineet tai jaksaneet käydä. Väsyttää. Kunpa voisin kertoa sinulle ääneen sen, että rakastin sinua yhtä paljon kuin Esaa ja Eeroa, Maijaakin, en vain osannut sitä aikanaan sanoa enkä näyttää. Jouduit liian varhain kantamaan vastuuta itsestäsi ja veljestäsi, pyytäisin sitä anteeksi jos pystyisin. Itkettää, huomaan, sinuakin. Tuntuu hyvältä kun silität poskea ja tukkaa. Pärjäile poikani, ainahan sinä olet pärjännyt tähänkin asti.