Kaija Räihä – televisiosta ja teatterista tilkkuihin

Kivikasvojen Maitonaama, Lepakkolinna ja Sininen enkeli olivat televisio-ohjelmia, jotka viihdyttivät katsojia 1970-luvulla. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat Ismo Sajakorven ja esiintyjien asut Kaija Salaspuron käsialaa. Kaija Salaspuro, nykyisin Räihä, toimi vuosina 1970–1982 OY Mainos-TV- Reklam AB:ssa pukusuunnittelijana.

Televisiouransa aikana Kaija Räihä näki ja koki monia televisiotuotantojen kehitysvaiheita. Alkuaikoina ohjelmat tuotettiin vielä mustavalkoisina ja väriohjelmiin siirryttiin asteittain. Huima tekninen ja ilmaisullinen eteenpäinmeno vaati suunnittelijoilta jatkuvaa kouluttautumista. Värituotantoja harjoiteltiin aluksi pienimuotoisissa musiikki- ja viihdeohjelmissa. Vuonna 1972 tuotettiin värillisenä ensimmäinen kokoillan elokuva, Hannu Salaman romaaniin pohjautuva Se tavallinen tarina.

!970- ja 1980-luvut olivat MTV:ssä näytelmien tuottamisen kulta-aikaa. Aitiopaikka- ja Teatterituokio -nimisten perusotsikoiden alla esitettiin näytelmiä kuukausittain. Esitysten taso oli vaihtelevaa osin runsaudesta johtuen. Se tavallinen tarina, Magdaleena ja maailman lapset, Amalia, Se on sitten kevät, Vieras rouva, Vastamyrkky, Metsästys joulun alla, Kylä huokasi, Rajuilma, Hämärässä ja Hanski Hortensia ovat näytelmiä, joissa Räihän mielestä kokonaisuus – myös pukusuunnittelu – oli onnistunut.

”Televisiossa saamieni työtehtävien monimuotoisuudesta ja lukumäärästä johtuen tuo kaksitoistavuotinen ajanjakso oli minun tulikasteeni ja yliopistoni tälle alalle”, Kaija Räihä sanoo.

Kaija Räihä valmistui pukusuunnittelijaksi vuonna 1967 Taideteollisen oppilaitoksen pukutaiteen osastolta. Lisäksi hän on suorittanut teatteritaiteen jatko-opintoja muun muassa Bratislavan Teatterikorkeakoulussa ja Italiassa. Ennen MTV:tä Räihä työskenteli mallipukineiden toteuttajana Kirjokangas Oy:ssä. Atelier Maire Virkkusella hän suunnitteli, kuositteli ja leikkasi pukuja sekä suunnitteli freelancerina vaatteita Friitala Oy:lle ja Lara Oy:lle.

Vuodesta 1982 Kaija Räihä on työskennellyt eri teattereissa, tehnyt vierailutöitä sekä toiminut yhdeksäntoista viimeistä vuotta skenografina Lahden kaupunginteatterissa, josta jäi eläkkeelle vuonna 2006.

Visuaalisesti näyttävää teatteria

Kaija Räihä tunnetaan parhaiten näyttävistä musikaalipuvustuksista (mm. Anna Karenina ja Zorbas), mutta myös lukuisista puhe- ja lastennäytelmistä (mm. Täällä Pohjantähden alla, Lepakko, Juha, Varjo, Lemmenlähde).

”Kaija Salaspuro on teatterille todellinen lahja, jälleen pukukokoelma ihanaa silmänruokaa sadun hengessä.”

”Vanhempieni romaani herätti yleisössä syviä huokauksia: valtavan kauniit ja ihanat kohtaukset tanssisaleineen ja tansseineen, huikeine pukuineen sekä tunnelmallisine valoineen.”

”Kaija Salaspuro on jälleen luonut näyttävän puvustuksen, jonka väriskaala noudattaa laatijalleen tyypillisesti murrettuja, taitettuja sävyjä.”

”Kalevalassa kaikki sulautuu kaikkeen. Niinpä tämä esitys on myös fantastinen värinäytelmä; Kaija Salaspuron kevyet ja kirjavat ja silti luonnonläheiset puvut leikkivät harmaassa, tummassa, kalliomaisessa suomalaismaisemassa kuin ihmisten tunteet, luonnon viisaudessa aina jotenkin lapsenomaiset.”

”Esityksen visuaalista ilmettä luo myös Kaija Salaspuron puvustus, jonka tyylikkäässä eleganssissa ei ole rahtuakaan tuohi- ja rohdinkulttuurista.”

Näitä kritiikkejä oli ilo lukea. Tutustuin ja ystävystyin Kaijaan jo ihan nuorena asuessani Helsingissä. Muutettuani Lahteen yhteys säilyi ja isoksi ilokseni Kaija haki ja sai ensin pukusuunnittelijan viransijaisuuden ja sitten vakinaisen pestin Lahden kaupunginteatterin skenografina.

Suunnittelutyön hän teki pääosin työhuoneellaan Helsingissä. Näytelmien harjoitus- ja pukujen toteutusvaiheiden aikana hän yöpyi omakotitalomme yläkerrassa. Silloin Kaija teki pitkää päivää, lähti aamulla teatterille jo ennen kuin minä heräsin ja palasi vasta iltamyöhäisellä. Näin ja koin läheltä Kaijan ilot ja surut, usein uupumuksenkin.

Kaija oli pedanttinen viimeiseen asti. Kiersi kangas- ja tarvikekaupoissa, värjäsi kankaat, neuvotteli ohjaajien, lavastajien, valosuunnittelijoiden ja ompelimon henkilökunnan kanssa, sovitti pukuja näyttelijöille, seurasi näytelmien harjoituksia. Jos jossakin kohtauksessa näyttelijän piti pudottaa nenäliina, sen piti olla helposti saatavissa taskusta tai hihasta. Oli monen monta yksityiskohtaa, jotka piti ottaa huomioon. Kaiken piti pelata yhteen näyttämöllä.

Pääsin usein Kaijan seuraksi ensi-iltoihin. Jännitettiin yhdessä, vaihdettiin ajatuksia: mikä toimi prikulleen, mikä ehkä ei ihan. Sitten jännitettiin, mitä kriitikot kirjoittavat. Huokaistiin ja iloittiin, jos esityksestä tykättiin. Joskus ei tykätty ja se painoi mielet maahan. Syynä saattoi olla se, ettei kokonaisuus toiminut yksi yhteen. Paineen alaista oli Kaijan työ iloineen ja suruineen.

Liki kaksisataa puvustusta

Kaija Räihän pitkän työhistorian aikana näytelmien, musikaalien, oopperan, revyyn, tv-draamatuotantojen, viihde- ja asiaohjelmien puvustuksia kertyi liki kaksisataa.

”Teatterityössä olen uiskennellut monissa liemissä; olen nähnyt ja kokenut erilaisia muotisuuntauksia riippuen milloin ohjaajista, milloin itsestä tai vallitsevista virtauksista. Olen suunnitellut pukuja epookkiin, tyylitellen epookkia, sekoittaen aikakausia, fantasiapuvustuksia, kirpputoripuvustuksia tai kehittänyt kokonaan oman tyylin. Olen tehnyt töitä kaikenkokoisille näyttämöille ja ollut mukana keskikokoisissa ja suurproduktioissa. Jokaisessa työtehtävässä on vaadittu varsinaisen taiteellisen työn lisäksi melkoisesti tutkimustyötä, organisointikykyä, tuotekehittelyä sekä koulutuksellista toimintaa teatterin eri toimipisteissä työskentelevien toteuttajien ja teatterin ulkopuolisten erityisosaajien kanssa”, Kaija Räihä kertoo työstään.

Lahden kaupunginteatterin musikaali Anna Karenina oli Kaija Räihän uran mittavin tuotanto, jota varten valmistettiin tyylitellen kolmisensataa 1870-luvun epookkia myötäilevää asukokonaisuutta. Musikaali oli yleisömenestys ja sen julkinen kehu visuaalisuudesta ylistävää. Eräs arvio puvuista oli, että niillä tehtiin teatterihistoriaa. Räihän vahvoja alueita ovat olleet hyvä materiaalien, pukujen rakenteiden ja aikakausien tuntemus sekä osaava värien käyttö.

Kaija Räihän periaatteena on ollut ideoiden loppuun saattaminen tinkimättömästi. ”Olipa yleisönä lapset tai aikuiset – on aina tarjottava parasta mahdollista osaamistaan.”

Tilkut tulivat tilalle

Eläkkeelle jäätyään Kaija Räihä on hyödyntänyt teatteriosaamistaan ja jatkanut vapaamuotoisesti suunnittelutyötä muodossa jos toisessa. Yhden ison osan hänen ajastaan vievät tilkut. Hänen käsissään vanhat puvut, pöytäliinat, verhot ja muut kankaat alkoivat elää toisenlaista elämää.

”Käsityöläisyys ja kaikenlainen käsillä tekeminen on kodin ja ennen kaikkea äidin perintöä. Olen tehdyt käsitöitä lapsesta asti ja päättänyt jatkaa niiden parissa niin kauan kuin kädet ja pää toimivat. Taiteilija minussa ei jää koskaan eläkkeelle,” Kaija sanoo.

Ajatus saada vanhat kankaat uusiokäyttöön innosti Kaijan lisäksi neljää muuta teatterissa elämäntyönsä tehnyttä naista. He vuokrasivat yhteisen työhuoneen, jossa ompelevat tilkuista muun muassa täkkejä, peittoja ja seinävaatteita tavoitteenaan näyttely tai useampi. Yhteistä teemaa töille ei ole valittu vaan jokainen tekee, mitä haluaa. Kaija kuvaa ryhmää sanoilla: ”uudelleen elvytetty ompeluseura” tuloksena näyttö luovuudesta, osaamisesta ja käsityöläisyydestä.

”Tapaamisissamme yhteisöllisyydellä ja ajatusten vaihdolla on iso merkitys. Suunnittelu- ja ompelutöiden lomassa keskustelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kyytiä saavat niin ajankohtaiset kuin yhteiskunnallisetkin asiat, myös henkilökohtaiset ilot ja surut. Vaihdamme tilkkuja ja kankaita toisiltamme sekä mietimme työtapoja. Mottomme on ystävyys ja avunanto – hoidamme toinen toistamme.”

Kaijan ensimmäisenä sysäyksenä aloittaa tilkkuilu oli arkkuvaatteen valmistaminen kierrätyskankaista itselle ja suvun käyttöön. Hän oli kohdannut lähipiirissä menetyksiä. Kuolema ja hautaaminen saivat hänet pohtimaan yleisestä käytännöstä poikkeavia vaihtoehtoja. Ajatuksissa oli myös ekologisuus ja ympäristönsuojelu.

”Luulin aluksi, että arkkuvaate olisi aivan uusi idea, mutta perehdyttyäni asiaan sain tietää, että arkkualbaa oli käytetty Suomessa jo 1100-luvulta lähtien. Monet yhteisöt kuten Martat ovat valmistaneet ja lahjoittaneet niitä seurakuntien käyttöön. Olen tehnyt monta suunnitelmaa ja aloitusta alban toteuttamiseksi, mutta valmista ei ole tullut, se antaa odottaa vielä tulemistaan. Sitä vastoin on syntynyt useita tilkkupeittoja. Tilkut vain alkavat elää omaa elämäänsä ja vievät ihan eri suuntiin kuin alun perin oli tarkoitus.”