Kaija-Leena Virsiheimo – Sihteeristä arkistopäälliköksi
Elämä kuljetti Kaija-Leena Virsiheimon Raahesta Ouluun ja takaisin kotikaupunkiin Raaheen. Monivaiheinen työura on vaatinut jatkuvaa uuden oppimista. Vapaa-aikaan on kuulunut vapaaehtoistyötä, lasten harrastuksia ja mökkeilyä.
Raahessa syntynyt
Kaija-Leena Virsiheimo (o.s. Siponen) syntyi Gellmanin synnytyssairaalassa klo 20:45 ukonilman jyristessä Raahen yllä heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1951 Paavo ja Kaarina Siposen esikoistyttäreksi.
Paavo-isä oli saanut kaupallisen koulutuksen ja työskenteli sotien jälkeen vuoteen 1949 Ruona Oy:n osto-osaston konttorissa. Tämän jälkeen hän kävi Helsingissä Oy Alkoholiliike Ab:n järjestämän Ravintolain vastuunalaisten hoitajien kurssin ja siirtyi isänsä, liikemies Kalle Siposen, perustaman Hotelli ja Ravintola Seurahuoneen palvelukseen kesään 1951 asti.
Nuori perhe asui Seurahuoneen vieressä ns. ”Pikkupuolella”, rakennuksessa, jossa vuosia myöhemmin toimi Irja ja Velu Siposen pitämä Lounas-Mökki -niminen baari. Nykyään (2026) rakennus on osa vanhusten toimintakeskus Kreivinaikaa.
Lohtajalle ja takaisin Raaheen
Paavo Siponen oli siirtynyt aikaisemmin heinäkuussa 1951 Lohtajan Osuuskassan johtajaksi. Muuttokuorma odotti valmiina, kun äiti ja tytär pääsivät sairaalasta. Lohtajalla perhe asui neljä vuotta, jona aikana perheeseen syntyi toinen tytär Eija-Liisa tammikuussa 1953.
Takaisin Raaheen perhe palasi kesällä 1955 ja asettui asumaan Kirkkokadulle rakennukseen, jonka toiseen päähän Kaija-Leenan isä ja äiti perustivat kenkäkaupan. Perheen kolmas tytär Anna-Maija syntyi lokakuussa 1957. (Myöhemmin rakennuksessa toimi vuosien ajan Osmon Pyörä -niminen urheiluliike ennen kuin se purettiin nykyisten liikerakennusten tieltä.)
Pian tämän jälkeen vanhemmat siirtyivät Hotelli-Ravintola Seurahuoneen palvelukseen useaksi vuodeksi ennen siirtymistään pankkialalle. Kirkkokadulta perhe muutti jälleen ”Pikkupuolelle” lyhyeksi aikaa ennen Ouluntielle muuttoa.
Elämää Kirkkokadulla
Kaija-Leenalla on mieluisia muistoja niiltä vuosilta, kun perhe asui Kirkkokadulla. Kalle-pappa asui kadun toisella puolella ja saman rakennuksen toisessa päässä isän veljen perhe. ”Serkkujen kanssa vietettiin paljon aikaa ja käytiin papan kesähuvilalla Hakotaurissa uimassa.”
Vastapäätä, papan talon vieressä oli E.J. Karin värikauppa. Karin Erkki-setä ja Tyyne-täti asuivat samassa rakennuksessa (Tyyne oli Kalle-papan sisko). Kirkkokadun talojen tontit olivat isoja ja tontin perällä sijaitsivat piharakennukset ja saunat. ”Setä savusti usein siikoja pihallaan tynnyristä tehdyssä savustuspöntössä ja me lapset saimme herkutella lämpimillä savukaloilla. Sedän ja tädin kotona oli iso akvaario, jossa oli eläviä värikkäitä pikkukaloja pihan puolen ikkunan edessä. Sitä me lapset ihmeteltiin ja ihasteltiin”, Kaija-Leena muistelee.
Värikauppaa piti Karien poika Jouko, isän serkku. ”Muistan, että hänellä oli aina isorotuisia koiria. Iltaisin Kareilla aikuiset pelasivat korttipeliä nimeltä Bridge. Se oli niihin aikoihin varmaan suosiossa, sillä isä ja äitikin kuuluivat bridgekerhoon. He ovat osallistuneet ja voittaneetkin joissakin peleissä”, Kaija-Leena kertoo. Hänellä on muistona näiltä ajoilta joitakin palkintolusikoita ja lautasia.
Korhosen talossa Ouluntiellä
Kaija-Leena kertoo, että 1950-luvun loppupuolella muutettiin Korhosen taloon, Ouluntie 7:ään. Kaksikerroksinen hirsinen puurakennus on vielä nykyäänkin (2026) asuintalona samassa osoitteessa. Talo oli valmistunut joitakin vuosia aikaisemmin ja sen omisti Kustaa Korhonen, Korhosen Kusti kuten häntä kutsuttiin. Hän toimi rehtori-opettajana Saloisten koulussa.
”Hän ajoi moottoripyörällä, myöhemmin autollaan, pihaan mukanaan ruskea salkku aina kuukauden ensimmäinen päivä. Hän kävi henkilökohtaisesti paikanpäällä perimässä vuokrat. Jos päivä oli sunnuntai, hän kävi heti seuraavana arkipäivänä.”
Talossa asui kuusi muutakin lapsiperhettä, joten kavereita riitti pihaleikkeihin. ”Heti kun pihalla tarkeni, keräännyttiin lapsiporukalla hyppimään hyppyskää. Paras hyppynaru saatiin vanhasta pyykkinarusta, joka oli tarpeeksi tukeva ja ajan pehmentämä. Se pyöri hyvin. Pihaleikeissä oli myös paksu muutaman metrin mittainen poukkulauta, jonka alla keskellä oli parru. Laudan molemmissa päissä seisoi tyttö. Laudalle astuessaan tyttö antoi lisävauhtia toisessa päässä seisovalle, tavoitteena oli hypätä mahdollisimman korkealle.”
Kaija-Leena muistelee, että lapset saivat läheiseltä Karikosken Essolta tyhjiä litran öljytörppöjä, joita käytettiin samaan tapaan kuin kymmenen tikkua laudalla -leikissä. Peliä leikittiin isolla porukalla, myös naapuripihojen lapset olivat mukana. Naapurustossa asuivat muiden muassa Karikosket, Romppaiset, Kankaalat ja Vedenojat. Yksi törppö asetettiin keikkasevan laudan päälle. Kun joku pelaajista hyppäsi laudalle, törppö lensi pitkin kenttää ja muut lapset juoksivat piiloon.
Se, jonka kohtalona oli etsiä lapset piiloistaan, joutui ensin hakemaan törpön laudan päälle. Piilosta löytyneen lapsen nimi huudettiin: Kaijan nimi törpössä, Eijan nimi törpössä… kunnes kaikki lapset olivat löytyneet. Jos joku piilossa olleista ehti paikalle ennen kuin hänen nimensä oli huudettu törppöön, hän juoksi esiin ja potkaisi törpön laudalta mahdollisimman kauas ja huusi: Kaikki pelastettu. Ja kaikki löydetyt saivat taas mennä piiloon ja leikki jatkui.
Kaija-Leenan koulutie alkoi Seminaarin kansakoulussa vielä Korhosen talosta käsin. Hän kävi kansakoulua viisi vuotta. Siihen aikaan pyrittiin oppikouluun erikseen järjestettävillä pääsykokeilla. Ensimmäisen luokan oppikoulua Kaija kävi Raahessa ja siirtyi toiselle luokalle Oulun normaalilyseoon, kun perhe muutti Ouluun vuonna 1964.
1950-luvun lopulla alettiin Raahessa rakentaa Lehmirannalle omakotialuetta, minne Siposille valmistui uusi omakotitalo vuonna 1961. Osoite oli silloin Pitkänkarinkatu 47. Katuosoite muuttui myöhemmin Kirkkolahdenkaduksi. Kun perhe muutti Ouluun, talon osti Jalmari Häkkinen. Kesällä 2026 talo on purettu pois.
Elämää Oulussa, kesät Raahessa
Siposen perikunta myi Hotelliravintola Seurahuoneen Kalle Siposen (1891–1962) kuoleman jälkeen. Siposet siirtyivät Oulun Osuuspankin palvelukseen, isä Paavo Kastellin konttorin johtajaksi ja äiti Kaarina pääkonttoriin pankkivirkailijaksi. Äiti oli toiminut joitakin vuosia Raahen Osuuskassan pankkivirkailijana ennen Ouluun muuttoa.
Kaija-Leena jatkoi koulunkäyntiä Oulun Norssissa kielilinjalla ja sai valkolakin vuonna 1972. Kouluaikoina ei juuri iltaisin käyty muualla kuin kavereiden luona heidän kotonaan ja käytössä oli tarkat kotiintuloajat. Perheen vanhimpana tyttärenä hänet kasvatettiin ”kurissa ja herran nuhteessa”. Tansseihin ei päässyt eikä ”korviksia” saanut laittaa ennen rippikoulua. ”Monet taistelut käytiin isän kanssa. Pikkusiskot kertoivat myöhemmin päässeensä monessa asiassa minua helpommalla, kun olin jo edellä avannut ’polkuja’ heidän tulla perässä.”
Teinivuosina Oulun nuorison kokoontumispaikka oli Hovinarri tai Lentävä Lautanen. Kouluajoilta asti paras kaveri oli Seija. ”Sain olla hänen kotonaan joskus yötä ja jonku kerran yökyläilyn aikana karattiin Seijan kanssa Pyrinnölle tansseihin. Minulla oli hänen isosiskonsa kengät lainassa. Ne oli sen verran isot, että kengänkärkiin laitettiin paperia. Sitä en edes muista sainko yhtään tanssia. Urheilusalin penkissä istuttiin ja katsottiin lattialla tanssivia pareja. Myöhemmin kyllä käytiin kuuntelemassa oululaisia nuorisobändejä ja Kuusisaaressa tanssimassakin.”
Kaikki kesät vietettiin Raahessa perheen kesämökillä Hakotaurissa. Kaija-Leena muistelee, kuinka isä kauhisteli tavarapaljouden määrää, jota tuotiin mökille kesän alkaessa. ”Kuplavolkkari oli pakattu niin täyteen, että me tytöt istuttiin mattorullien päällä takapenkillä. Matot oli kaupunkiasunnosta ja ne pestiin kesäisin mökkirannassa meressä puupenkin päällä juuriharjalla ja mäntysuovalla. Penkki oli nostettu mereen ja siinä sitä seisottiin vedessä ja harjattiin matto puhtaaksi penkin leveys kerrallaan. Rapatuikit näykkivät jaloista ja paarmat kiusasivat pään ympärillä. Matot käytiin viruttamassa syvemmällä meressä veneestä käsin. Sen jälkeen oli kiva vielä uida.”
”Lapsena uitiin paljon. Jos vesi tuntui kylmältä, uskallettiin kastautua vedessä lorulla: ’Yks, kaks, kolme. Istu isän polveen. Äiti sanoi: älä istu. Isä sanoi: istu vaan. Ja näin sitä istutaan!’ Sitten kaikki pitivät nenästä kiinni ja yhtä aikaa painuttiin sukelluksiin veden alle. Meressä uitiin niin kauan, että hampaat löivät loukkua ja vanhempien piti komentaa meidät pois vedestä.”
”Lukiovuosina olin kesätöissä Valion konttorissa ja tulin yleensä viikonlopuiksi mökille Raaheen. Saatuani ajokortin pääsin vapaammin liikkumaan. Samoihin aikoihin aloitin seurustelun ja solmin ylioppilaskesänä 1972 avioliiton, joka sittemmin päättyi eroon vuonna 1977. Nuoruuden avioliitosta on vuonna 1975 syntynyt tytär.”
Kauppaopiston sihteerilinjalta työelämään
Ylioppilaaksi päästyään Kaija-Leena jatkoi opiskelua Oulun Kauppaoppilaitoksessa sihteerilinjalla ja valmistui merkonomiksi vuonna 1974. Yhtenä oppiaineena oli muun muassa pikakirjoitusta, jota ei koskaan myöhemmin tarvittu työelämässä. Konekirjoitustunneilla paukutettiin mekaanisilla kirjoituskoneilla. Tätä varten piti opetella kymmensormijärjestelmä. ATK:kin oli oppiaineena. Se oli vielä lähinnä teoriaa. Oppilaat tutustuivat tunnilla luokan edessä olevaan valtavan kokoiseen metalliseen laatikkoon, joka oli sen aikainen tietokone.
Ensimmäinen sähkökirjoituskone oli käytössä vasta joskus myöhemmin. Tietotekniikka tuli kyllä tutuksi vuosien aikana, kun työelämässä oli pysyttävä kehityksen mukana. Työn ohessa opiskeltiin tekstinkäsittely- ja taulukkolaskuohjelmat, joista siirryttiin vähitellen erilaisiin sähköisiin järjestelmiin. Viimeisin ”ponnistus” oli valtakunnallinen Kanta-järjestelmä ennen eläkkeelle siirtymistä vuonna 2015.
Ensimmäinen vakituinen virka avautui Kaija-Leenalle kesällä 1974 Oulun mielisairaanhoitoihopiirin kuntainliitossa, ”Piirillä”, nimikirjanpitäjänä. Tytär sai päivähoitopaikan Peltolan päiväkodista, mikä oli perustettu henkilökunnan lapsille entisen, legendaarisen ylilääkäri Konrad von Baghin asuinrakennukseen. Työura ”Piirillä” kesti seitsemän vuotta. Tänä aikana toimenkuva oli muuttunut talousjohtajan sihteeriksi. Organisaatiokin muuttui tuona aikana Piirimielisairaalasta, Oulunsuun sairaalaksi ja myöhemmin tämän jälkeen Psykiatrian klinikaksi. Tähän vaikutti muun muassa mielisairaanhoitopiirien lakkauttaminen ja sairaanhoitopiirien aloittaminen.
Kaija-Leena sai viran vuonna 1984 Oulun sairaanhoito-oppilaitoksesta. Virka oli uusi ja perustettu oppilaitoksen rehtorin sihteerin tehtäviä varten. Hän sai kuvaannollisesti aloittaa ensimmäisen työpäivänsä puhtaalta pöydältä. Oma työhuone kalustusta lukuun ottamatta oli tyhjä.
Kirjoituspöydän ylälaatikossa oli viranhakemukseen hänen liittämänsä palautuskirjekuori siltä varalta, ettei tulisi valituksi kyseiseen virkaan. Ensimmäisenä aamuna rehtori toivotti hänet tervetulleeksi ja ohjasi heti auditorioon opettajakunnan kokoukseen. Jos hän oli tähän asti kirjoittanut pöytäkirjat sanelusta, niin nyt hän sai toimia sihteerinä ja tehdä muistiinpanot kokouksesta. ”Se oli iso ja jännittävä hetki. Opettajia oli kokouksessa auditoriollinen”, Kaija-Leena muistelee. Rehtori Iines Kuittinen (terveydenhuoltoneuvos, terveystieteiden kunniatohtori) toimi puheenjohtajana. Hänen jäätyään pian eläkkeelle rehtorina seurasi Annikki Lämsä (terveydenhuoltoneuvos).
Takaisin Raaheen
Vuosi 1984 oli Kaija-Leenan elämässä muutenkin käänteen tekevä. Hän oli kesälomalla mökillä Hakotaurissa ja menossa polkupyörällä kaupunkiin. Sairaalan rannassa ajoi autolla vastaan tutun näköinen mies. Niin näytti mieskin hänet tuntevansa. Tästä kehkeytyi sitten molempien heidän siskojensa ansiosta romanssi. Siskot sattuivat vielä olemaan samassa työpaikassa. Niin Kaija sai Jouninsa, nykyisen aviomiehensä. Kun yhteinen elämä aloitettiin, koti päätettiin perustaa Raaheen vuonna 1985.
Jouni kävi töissä Rautaruukin Oulaisten tehtaalla ja hänen työuransa jatkui siellä eläkevuosiin saakka. Kaija-Leena puolestaan kävi Raahesta käsin Oulussa töissä siihen saakka, kunnes jäi äitiyslomalle. Perheeseen syntyi kaksi poikaa vuosina 1986 ja 1988. Tässä välissä hän sai työpaikan Kansaneläkelaitoksen Raahen toimistosta.
Äitiysloman loppupuolella tuli Raahen aluesairaalaan kanslistin virka auki. Kaija-Leena aloitti työt maaliskuussa 1989 talousjohtajan sihteerinä ja pojat saivat hoitopaikan henkilökunnan lapsille perustetussa Gellmanin päiväkodissa. Työura jatkui samassa ”talossa” eläkevuoteen 2015 saakka.
Näiden vuosien aikana tapahtui suuri murros tietoyhteiskuntaan. Samalla muuttui organisaatio moneen kertaan ja tehtävät siinä mukana. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelma, joka otettiin käyttöön, oli Teko ja Teko plus. Työn ohessa käytiin Excel-taulukkolaskentakurssit. Tietotekniikka kehittyi ja monet eri järjestelmät tulivat työhön. Se oli jatkuvaa opiskelua työn ohessa.
Lapsiperhearki oli toisinaan kiireistä. Isä Jouni lähti aamuvarhain Oulaisiin, joten Kaija-äiti huolehti aamutoimista. Nyt eläkeläisenä hän muistelee huvittuneena erästäkin aamua, kun oli taas lähdetty kotoa reput mukana ja nuorimmainen kainalossa. Hän jätti pojat hoitopaikkaan ja työpaikan vaatenaulakolla huomasi vasta, että kengät olivat jalassa eri paria. ”Se oli ihana päivähoitopaikka. Pojat saivat sieltä hyviä kavereita, joiden kanssa jatkoivat sitten samaan peruskouluun, harrastuksiin ja armeijaankin. Osa heistä valmistui yhtä aikaa ammattiin, perusti perheen Raaheen ja ovat vielä nykyään toistensa kanssa tekemisissä.”
Pojat harrastivat kesäisin jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa. Poikien jääkiekkoharrastus vei sitten koko perheen mukanaan vuosien ajaksi. Äiti toimi kirjurina, kuuluttajana, kioskinmyyjänä, makkaranpaistajana peleissä ja turnauksissa. Isä toimi vanhemman pojan joukkueenjohtajana useita vuosia. Pelaajien vanhemmat tulivat myös toisilleen tutuiksi. Naistoimikunta kokousti ja organisoi ”kiekkoväelle” muun muassa pikkujoulun ja ohjelmaa kauden päätteeksi. Juniorikiekkoilu vaati varainhankintaa. Junnujen vanhemmat myivät vessapaperia ja arpoja, osallistuivat talkoisiin ja keräsivät jäkälää myyntiin. Kaija-Leena miettii nyt (2026) ruuhkavuosia ja kertoo, että se oli mukavaa aikaa. Siinä iässä sitä vain ehti ja jaksoi kummasti.
SPR:n vapaaehtoistoiminnasta Pointti-projektiin
1990-luvun alussa Kaija-Leena houkuteltiin Punaisen Ristin toimintaan rahastonhoitajaksi, myöhemmin hallitukseen ja puheenjohtajaksi. Hallitus kokoontui niihin aikoihin säännöllisesti kirjaston kerhohuoneessa ja osaston toiminta oli silloin erittäin aktiivista. Kerhotoimintaa oli kouluikäisille ns. Skidikerhossa ja EA-ryhmän nuoret menestyivät valtakunnallisesti ensiapuryhmien taitokisoissa ja olivat eri tapahtumissa, urheilukisoissa ja messuilla päivystämässä.
Osastolla oli myös koulutettuja ensiapuopettajia, jotka kouluttivat EA-I ja EA-II -taitoja muun muassa työväenopiston kautta. Ystävätoiminta puolestaan kokoontui maanantaisin vanhusten palvelutalossa Kreivinajassa ns. maanantaikerhon nimellä. Ystävät toimivat apuna ja kuuntelijana sairaalassa sekä vanhusten ja vammaisten parissa. Osaston toiminnassa mukana olleet vapaaehtoiset olivat auttamassa Oulun Veripalvelun vuosittain järjestämissä verenluovutustilaisuuksissa Raahen seurakuntakodilla.
Raahessa osallistuttiin näyttävästi toukokuun alussa järjestettyyn valtakunnalliseen Punaisen Ristin viikkoon ja syyskuussa kolmipäiväiseen Nälkäpäiväkeräykseen. Nälkäpäivänä myytiin Härkätorin puistossa hernekeittoa ja paikallisen leipomon leipomia ruisleipiä. Keräys sai ihmiset pysähtymään. Hernekeitto teki kauppansa ja Alkon edessä toiminut lipaskeräyskin tuotti hyvän tuloksen.
”Punaisen Ristin inhimillinen auttamis- ja avustustyö sekä ennaltaehkäisevä toiminta pitivät minut paikallisosaston vapaaehtoistoiminnassa yli kaksikymmentä vuotta. Maksan edelleen jäsenmaksua ja osallistun mahdollisuuksien mukaan keräystoimintaan. Sitä kautta voin osaltani vielä vaikuttaa auttamistoiminnassa”. SPR:n periaatteet ja päämäärät ovat edelleen ajankohtaisia. Nämä luovat pohjan inhimilliselle, riippumattomalle, tasapuoliselle ja puolueettomalle auttamistyölle.
Suomen Punaisen Ristin Oulun piiri käynnisti kolmevuotisen Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksen rahoittaman työvoimapoliittisen Pointti-projektin loppuvuodesta 2002. Sen tavoitteena oli perustaa toimipisteitä, Pointteja, Pohjois-Pohjanmaan alueen SPR-osastoihin. Raahessa toiminta alkoi keväällä 2003. ”Otin vuoden virkavapaata ja toimin tässä projektissa kokopäiväisesti. Pointti-toimipiste työllisti yhdistelmätuella työllistettäviä pitkäaikaistyöttömiä eri työtehtävissä. Pointissa toimi kirpputori- ja SPR-tuotteiden myymälä, ompelutoiminta sekä myös sosiaalitalkkaritoiminta. Palasin vuoden jälkeen omaan palkkatyöhöni”.
Mökkielämää Iiläisissä
Kaija-Leena muistelee mielellään vuosia, jolloin Virsiheimot omistivat huvilan Iiläisissä. He ostivat sen Granlundin perikunnalta vuonna 1993. Päärakennus peruskorjattiin kokonaan sekä sisä- että ulkopuolelta. Vesikatto, ulkovuori ja ikkunat uusittiin. Pihanpuoleinen terassi laajennettiin. Kaikki haluttiin säilyttää kuitenkin ulkoapäin entisellään. Rakennukseen asennettiin vesijohto ja sähköt.
Päärakennuksen vieressä sijainnut huonokuntoinen mökki purettiin ja tilalle tehtiin uusi rakennus makuuhuoneita varten. Sauna lämpeni iltaisin.
Pihapiirissä oli lisäksi leikkimökkirakennus, jonka pojat – Pekka ja Mikko – rakensivat aikoinaan. Majojen ja leikkimökkien rakentaminen oli pikku pojille mieluista puuhaa, samoin kalastus. Katiskalla pojat saalistivat lahnoja naapureiden kissoille. Pojat olivat heti alusta asti isän ”pikku hanslankareita” ja mukana korjaustöissä.
Puutarhaa eikä perennapenkkejä mökillä ollut, vaan kesäkukat istutettiin isoihin ruukkuihin tai amppeleihin. ”Minusta oli hauska nyppiä lakastuneita kukkia”, hän muistelee.
Arkistoalalle kouluttautuminen
Hallinnollisten asiakirjojen arkistointi oli kuulunut jo ”Piiriltä” alkaen Kaija-Leenan työtehtäviin. ”Olin käynyt 1980-luvun alussa sairaaloiden ja terveyskeskusten arkistonhoidon peruskurssit Kunnallisopistossa Tuusulassa.” Suoritin 1990-luvulla arkistonhoitotutkinnon Oulun Maakunta-arkistossa.
1990-luvun loppupuolella voimaan tulleet julkisuus- ja henkilötietolainsäädäntö sekä uusi arkistolaki toivat vaatimuksia asiakirjojen ja tietojärjestelmien sekä niihin sisältyvien tietojen suunnitelmalliseen käsittelyyn. Arkistotoimen tehtävä laajeni osaksi tiedonhallintaa.
”Lainsäädännön vaatimusten kasvaessa ja osittain siitä syystä, että olin jo saanut alalle koulutusta suoritin oppisopimuskoulutuksena Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen ammattitutkinnon vuosina 2010–2012. Minut nimettiin tämän jälkeen Raahen seudun hyvinvointikuntayhtymän arkistopäälliköksi ja tietosuojavastaavaksi. Jäin virastani eläkkeelle vuonna 2015.”
Eläkevuodet Varvin rannalla
”Kesäpaikka Iiläisistä myytiin vuonna 2015, kun saimme tontin Varvista ja rakennutimme sinne omakotitalon. Seuraavana kesänä pystytimme itse hirsisen saunarakennuksen rantaan. Kun on lapsesta asti saanut olla meren äärellä, siitä osaa nauttia nyt eri tavalla.
Varvista lähtee luontopolku Lapaluotoon. Vuodenaikojen seuraaminen ja luonnossa liikkuminen on rentouttavaa ja mielialaa kohottavaa. Kevättalvella otan raahelaisittain ’potkurin’ esille ja potkuttelen jäällä aurattuja teitä Isoon-Kraaseliin tai lähisaariin.”
Maaliskuun puolivälissä joutsenet saapuvat Pirttiniemen kärjen sulapaikkaan. Silloin Kaija-Leena käy luontopolulla kuuntelemassa muuttolintujen liverryksiä loppukeväästä. ”Mustarastaan laululla on minulle suuri merkitys. Kuuntelen sen kaihoisaa huilumaista ääntä ja nautin kevään tulosta. Laituri laitetaan paikoilleen varhain alkukesästä ja aloitan aamu-uinnit. Jatkan niitä lokakuun puoliväliin asti, kunnes on aika ottaa laituri maihin. Syksyllä on aika aloittaa jumpat Raahelassa.”
Virsiheimon lapset ja lastenlapset asuvat Raahessa, lähellä mummulaa ja käyvät aina silloin tällöin tervehtimässä isovanhempia. He elävät nyt sitä kiireistä lapsiperhearkea. ”On ihana asia huomata, että molemmilla pojilla on isältään perityt kätten taidot. Heiltä onnistuu hyvin niin rakentaminen kuin korjaus- ja huoltotyöt”, Kaija-Leena iloitsee.
”Kaikilla lastenlapsilla on joku urheilullinen harrastus. Pojilla jääkiekko ja tytöillä futis tai tanssi. Pojat vaimoineen ovat nyt puolestaan aktiivisesti mukana lastensa harrastuksissa.” Mummi ja pappa kuskaavat tarvittaessa lastenlapsia harrastuksiin ja seuraavat yleisössä heidän pelejään ja esityksiä.