Katsoessani menneisiin vuosiin pääsen siihen tulokseen, että äitini Kaarina Valkosen elämässä oli kaksi johtolankaa: Hän halusi olla valoisa ihminen ja tueksi kanssaihmisilleen niin työsarallaan kuin yksityiselämässään. Hän ponnisteli varmistaakseen kahdelle lapselleen koulunkäynnin ja mahdollisuuden jatko-opintoihin.

Kaarina syntyi Viipurissa vuonna 1914 Elli ja Fredrik Lastikan perheeseen viidentenä lapsena. Hän oli vain parin viikon ikäinen perheen muuttaessa Käkisalmeen. Fredrik Lastikka oli päättänyt viedä joukkueensa turvallisempaan pikkukaupunkiin kauemmaksi uhkaavasta sodasta ja ruoan puutteesta. Hän oli saanut työpaikan faktorina Käkisalmen Sanomien kirjapainosta. Vauva oli vielä kastamatta, mutta kaikessa kiireessä kutsuttiin pappi kotiin, naapuri pyydettiin kummiksi ja vauva sai nimen Kaarin Irja Marjatta.

Lastikan perhe

Elli ja Fredrik Lastikalle siunaantui kaikkiaan kymmenen lasta, seitsemän tyttöä ja kolme poikaa. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman välillä oli 20 vuotta. Äitini oli lapsista ainoa,
joka sai käydä koulua ylioppilaaksi asti, ja se oli pelkkä kohtalon oikku ja ehkä myös merkki hänen avoimesta luonteestaan.

Hänellä oli kansakoulussa hyvä ystävä Kaarina Lähteenkorva, tunnetun käkisalmelaisen kulttuuriperheen tytär. Kun Lähteenkorvan Kaarina kertoi menevänsä Käkisalmen Yhteiskoulun pääsykokeisiin, äitini päätti myös pyrkiä oppikouluun ja suurella vaivalla hän sai oman äitinsä tukemaan ajatusta.

Elli ja Fredrik Lastikalla oli tarpeeksi huolta suuren perheen eteenpäin viemisessä ilman akateemisia tavoitteita, ja Elli-äiti pelkäsi pahoin, ettei perheen isä suhtautuisi myönteisesti oppikouluajatukseen. Mutta kaikki sujui hyvin.

Pojista kaksi, Olavi ja Lauri, asettuivat isänsä tavoin kirjapainoalalle ja löivät itsensä läpi myös kirjailijoina taiteilijaniminään Joel Laikka ja Lauri Vaala. Myös äitini osallistui myöhemmin Kirjapajan nuorisoromaanikilpailuun ja voitti kolmannen palkinnon kirjallaan Langan varassa. Hän käytti taiteilijanimeä Kaarina Laikka.

Nuorin poika Pentti jäi siinä vaiheessa ilman ammattikoulutusta, koska hän joutui sodan ja evakkouden jalkoihin ollessaan talvi- ja jatkosodan aikaan teini-ikäinen. Tyttäret aloittivat työelämän perinteisissä naisammateissa. Hellästä tuli puhelinkeskusneiti samoin kuin äiti Elli oli ollut ennen avioliittoaan. Martta kävi emäntäkoulun ja käsityökoulun. Maire ja Maila aloittivat kotiapulaisina ja Kirstin (Kiti) osana oli olla perheen apuna aina kun tarvittiin.

Käkisalmen Yhteiskoulu

Kaarina suoritti hienon ylioppilastutkinnon Käkisalmen Yhteiskoulusta 1933. Hän sai matematiikasta arvosanan laudatur, mitä siihen aikaan ennakkoluuloisesti pidettiin merkittävänä saavutuksena tytön kohdalla.

Samalla luokalla Käkisalmen Yhteiskoulussa oli Raudusta kotoisin oleva Toivo Valkonen, maatalon ja leskiäiti Emilia Valkosen ainoa poika, tuleva isäni. Jostain syystä hänelle tuli viimeisellä luokalla riitaa jonkun opettajan kanssa ja hän siirtyi suorittamaan ylioppilastutkinnon Imatran oppikoulussa.

Imatralla koulu päättyi lakitukseen kolme päivää aikaisemmin kuin Käkisalmessa, jolloin Toivo tuli ylioppilaslakki päässä Käkisalmen Yhteislyseon päätösjuhlaan ja nosti lakkiaan kohteliaasti vihaiselle opettajalle. Opettaja oli riidan aikana sanonut pitävänsä huolta siitä, ettei Toivo koskaan pääsisi ylioppilaaksi.

En tiedä paljoakaan Kaarinan ja Toivon kouluaikaisesta tarinasta, mutta jo kolmannen luokan valokuvasta näkee, että Toivo istuu Kaarinan takana olevassa pulpetissa. Toivo asui Käkisalmessa vuokrakortteerissa, mutta jossain vaiheessa hänen äitinsä antoi Raudun pellot vuokralle naapuriviljelijälle ja muutti itse Käkisalmeen pitääkseen huolta pojasta.

Kuudennelta luokalta alkaen Kaarina ja Toivo ryhtyivät iltaisin yhdessä kävelemään Käkisalmen katuja. Sodan aikaisista kirjeistä rintamalle voi lukea, että äitini kirjoitti miehelleen: ”Jo lapsesta lähtien olen oppinut sinua rakastamaan…”.

Kaarina Lastikka ja Toivo Valkonen solmivat avioliiton vuonna 1937. Heidät vihittiin Käkisalmen kirkossa toisena joulupäivänä.

Ammattiopinnot ja ensimmäinen työpaikka Porkanniemen kansakoulussa

Ylioppilastutkinnon jälkeen äitini aloitti opinnot Hämeenlinnan seminaarissa ja valmistui kansakoulun opettajaksi alakoulun opettajan pätevyydellä 1937.

Äitini olisi kertomansa mukaan mielellään lukenut papiksi, mutta naistahan ei siihen aikaan haluttu eikä lain mukaan saatukaan vihkiä papiksi. Teologian kandidaattina nainen ei olisi päässyt sielunhoitajaksi samoin kuin mies, vaan olisi helposti joutunut seurakunnan kahvinkeittäjäksi.

Kaarina Valkonen, silloin vielä Lastikka, haki valmistuttuaan kahta opettajanvirkaa. Toinen oli Käkisalmen maalaiskunnassa Porkanniemen koululla ja toinen Torniossa. Toivo Valkonen ei pitänyt Tornio-ajatuksesta ja nuorelle kihlaparille tuli asiasta riitaa. Kaarinalla oli jo silloin viehtymys ”Lapin lumoon”, jonka hän olisi mielellään kokenut itse paikalla Lapissa. Se ei onnistunut, mutta myöhemmin elämänsä aikana hän retkeili useita kertoja Lapissa mm. suuren opiskelijajoukon kanssa Porin setlementti Otsolasta sekä tyttärenpoikiensa kera.

Ensimmäinen työpaikka löytyi Käkisalmen maalaiskunnan Porkanniemen koululta. Hakijoiden joukosta oli ylimmälle sijalle asetettu kokenut opettaja, mutta koulun johtokunta halusi oman kylän tytön opettajaksi. Kokeneempi hakija ei valittanut päätöksestä.

Kaksi Porkanniemen tyttöä äitini ensimmäiseltä luokalta vuonna 1938 oli mukana hänen 90-vuotispäivillään 2004 ja hänen hautajaisissaan 2007 Helsingissä.

Talvisota ja ensimmäinen evakkomatka

Talvisota syttyi 30.11.1939. Toivo Valkonen oli jo ollut muutaman kuukauden linnoitustöissä rintamalla kuten muutkin asekuntoiset miehet. Kaarina Valkonen lähti evakkoon Porkanniemen koululta 5.12. aamuyöstä klo 4 seuranaan nuorin sisarensa Maila ja Eeva-Liisa vaunuissa. Vauvan vaunuihin oli pakattu vähäiset hopeat, valokuvat ja muuta tärkeää.

Yöllä oli satanut lunta, joten taivallus Porkanniemestä Käkisalmen asemalle muodostui raskaaksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Käkisalmen asemalla odoteltiin junan lähtöä tuntikausia ja päämääränä oli Seinäjoki ja sieltä käsin Ylistaro.

Matka tehtiin härkävaunussa ja se kesti noin kolme vuorokautta. Vaunussa oli kamiina, jota voitiin lämmittää ja lotat tarjosivat väliasemilla kaurapuuroa. Äitini kertoi joskus, että vuoden vanhan Eeva-Liisan käsivarret huitoivat kuin tuulimyllyn siivet hänen nähdessään puurolautasen pitkän paaston jälkeen.

Veljeni Martti syntyi Ylistarossa huhtikuussa 1940. Evakkotalon isäntäväestä tuli hänelle kummit.

Joulua 1939 vietettiin Ylistarossa Mäenpään talossa yhdessä talonväen kanssa karjalaiseen tapaan leikkien ja laulaen. Mutta evakkoajan arkipäivä oli harmaa ja ikävä, ja varmaan myös hankala isäntäväelle.

Alkukesästä 1940 Moskovan rauhan solmimisen jälkeen Kaarina Valkonen pääsi kahden lapsensa kanssa oleskelemaan veljensä Olavin huvilalle Naantaliin. Sieltä hän on lähettänyt kirjeen Mäenpään talon emännälle, eikä ilmeisesti ole malttanut olla hieman kehuskelematta uutta oloaan ja Naantalin kauniita maisemia.

Mäenpään emäntä Lyyli M on vastannut kirjeellä, joka on päiväämätön, mutta kirjoitettu Ylistarossa kesällä 1940:
”Terveiset täältä Eteläpohjanmaalta ja kiitokset kirjeestänne. Olipa se hauskaa kun oli vielä ihaneet paikka, kun osasi kuvitellakkaan. Kyllä se varmaan oli uskomatonta, ensi ruveta siellä asumaan, kun täällä oli kohta 7 kuukautta sellaisessa huoneessa ja yksitoikkoisessa elämässä. Kun täälläpäin on ei täällä ole näköaloja mihinkään päin, ei ole järviä, ei mitään. Kaivoistakin pakkaa loppua vesi, kun ei ole satanut, kuivuus tekee suurta haittaa. Nyt ei ole toivo saara uusia perunoitakaan niin varakin syödä kuin muina vuosina. Kaikkia lajia tulee nyt hyvin huonosti, mutta täällähän sitä täytyy vain mennä päivästä toiseen. – – –

Teillä nyt on oikea kesäloma kun saatte mamman (äitini äiti Elli Lastikka) luona käyrä syömässä ettei tarvitse sen kuuman hellan luona päträtä.

Asiasta toiseen kyllä meillän on ollut ikävää ja outoa kun te lähritte ja Eeva-Liisaa meillä jokainen kaipas, kun sitä ei enää tullut kamarista tupaan tepsuttelemaan, setä sen muistaa harva päivä ettei se siitä ota puheeksi.”

Kodin jälleennäkeminen

Äitini näki Käkisalmen, lapsuudenkotinsa ja nuoruutensa kaupungin pari kertaa jatkosodan aikana vieraillessaan vanhempiensa luona. Elli ja Fredrik Lastikka olivat palanneet kotiinsa Seinäjoen evakkoudesta ja asustivat siellä kesään 1944 asti, jolloin eteen tuli toinen evakkoon lähtö.

Vuonna 1991 teimme – Kaarina, Martti ja Anne, Eeva-Liisa ja Niels sekä heidän poikansa Mikko – yhteisen retken Käkisalmeen. Lastikan talo oli siellä vielä, mutta sitä oli vaikea tuntea, koska siihen oli lisätty ylimääräisiä siipiä ja ulokkeita ja lasikuisti oli hävitetty. Osa taloa oli tulipalon turmelema. Äitini tunnisti talon suuresta kaksihaaraisesta koivusta, joka kasvoi ulkorakennuksen edessä, ja latteasta kivestä, jonka juurella isoäitini Elli Lastikka kasvatti kurpitsoita. Kanahäkki oli edelleen paikoillaan ja venäläisen perheen kanat nokkivat siinä jyviä samoin kuin alkuperäisten omistajien kanat aikoinaan.

Meille, seuraaville sukupolville, oli suuri elämys kiertää Käkisalmen katuja, linnaa, Vuoksen rantaa ja pulahtaa Laatokan veteen Isossa hiekassa. Kaikesta tästä olimme kuulleet isovanhempiemme puhuvan joka päivä elämänsä loppuun asti. Äidilleni kokemus oli luultavasti järkyttävä, eikä hän sen jälkeen enää halunnut palata Käkisalmeen.

Jatkosota

Sodat runtelivat ankarasti Kaarina Valkosta. Luutnantti Toivo Valkonen kaatui 8. elokuuta 1941 täytettyään edellisenä päivänä 30 vuotta. Veljeni Martti Valkonen oli hiukan yli vuoden ikäinen ja minä olin vajaat kolmivuotias, joten meille ei jäänyt omia muistikuvia isästä.

Äitini oli 27 vuotias jäädessään sotaleskeksi, ja siitä ajasta olen muistavinani, että äiti käytti suruharsoa hatussaan usean vuoden ajan. Tulevaisuuden unelmat romahtivat. Isäni opinnot Helsingin Yliopiston maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa keskeytyivät sodan takia. Hänen suunnitelmissaan oli ollut tehdä Raudun tilasta koetila, jossa hän olisi voinut käyttää teoreettisia tietojaan samalla kun viljeli isiensä maata.

Unelmat romahtivat, mutta Kaarina Valkonen oli kuin nuori koivu: Taipui mutta ei taittunut. Hän on niitä naisia, jotka rakensivat sodan runteleman Suomen toivorikkaaksi moderniksi maaksi.

Luutnantti Vilho Pietilä, joka oli isäni kanssa samalla rintamalohkolla, on kertonut äidilleni viimeisestä illasta isäni seurassa. Olivat istuneet puun rungolla ja pohtineet vakavia asioita – elämän ja kuoleman kysymyksiä. Toivo Valkonen oli jotenkin aavistanut kohtalonsa. Sanoi uskovansa, että jos hän kaatuu, niin kyllä Kaarina pärjää. Äitini on vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittanut: ”Tämä viesti on velvoittanut selviämään silloin kahden pienen lapsen kanssa, niin kuin myöhemminkin elämän koettelemuksissa.”

Elämä jatkui

Kaarina Valkosella oli suureksi onneksi koulutuksensa ja alakoulun opettajan virkansa Pornaisten Metsäkylän kansakoululla. Moni muu sotaleski jäi yksin lasten kanssa ja ilman omaa ammattia hoitamaan maatilaa ja eläimiä. Valkosten Raudun tila, joka sijaitsi vain kahdeksan kilometrin päässä Neuvostoliiton ennen sotia olleelta rajalta, oli jäänyt rajan taakse ja Raudun maalaiskylien talot poltettu ensimmäisten talojen joukossa, jottei vihollinen saisi niistä tukikohtaa.

Äidilleni tarjottiin mahdollisuutta lähettää lapset sotaa pakoon Ruotsiin tai Tanskaan, mutta hän torjui tarjouksen ja oli sitä mieltä, että meidän piti pysyä yhdessä, tapahtui mitä tapahtui. Mutta kumpikin lapsi sai sotakummin jo syksyllä 1941, Martti tant Lillyn Upsalasta ja Eeva-Liisa Marianne-kummin Kööpenhaminasta.

Sotakummien kuukausittain lähettämät ruokapaketit tulivat suureen tarpeeseen. Muistan vieläkin jotain Tanskan pakettien sisällöstä – metwurstia, pala silavaa, Ramona-porkkanamarmeladia, siirappikaramellejä ym. Martti sai jossain vaiheessa mekaanisen auton ja Eeva-Liisa sai kolmevuotis syntymäpäiväkseen pehmeän lelukoiran.

Tanskan sotakummista Marianne Kørneristä, myöhemmin Marianne Swan, tuli Kaarina Valkoselle ja Eeva-Liisalle elinikäinen ystävä.

Pornaisten Metsäkylä

Kaarina Valkonen oli valmistuttuaan toiminut Käkisalmen maalaiskunnan koululla Porkanniemessä. Tämä koulu jäi talvisodan jälkeen rajan taakse, ja kouluhallitus osoitti hänelle alakoulun opettajan paikan Pornaisten Metsäkylän koulussa (nyk. Parkkojan koulu), jossa hän toimi opettajana vuodesta 1940 vuoteen 1945.

Alakoulun opettajan etuihin Pornaisten Metsäkylän koululla kuului huoneen ja keittiön asunto koulun yläkerrassa, pieni maapala, jossa muistan äitini viljelleen pellavaa, ehkä muutakin, sekä pieni navetta, jossa ainakin kerran oli kaksi lammasta. Helsingin pommitusten aikaan 1944 koulu, sen suuri ullakko ja monet koulun naapureista toimivat turvapaikkana Helsingin sukulaisille.

Kaarina Valkosen oppilas vuosilta 1940-1941 Ossi Anttonen kertoo: ”Kaarina-opettajamme tutustui mielellään meidän oppilaiden koteihin ja vanhempiin, niin että hän varmaan tunsi hyvin jokaisen oppilaansa taustan ja kotiolot. Hän oli mielestäni erittäin tasapuolinen, enkä muista kenenkään meistä olleen hänen suosikkinsa, vaan hän suhtautui samalla tavalla meihin jokaiseen. Moitti, kun oli moitittavaa ja kiitti, kun oli kiitettävää. Koulutehtävissä hän oli vaativa ja esimerkiksi käsitöissä puratti meidän loppua kohti kapenevia pannulappujamme. Joka-aamuinen siisteystarkastus oli päivän ensimmäinen koetinkivi, varsinkin meille pojille. Ei niitä kynsiä aina muistettu aamulla kotoa lähtiessä leikata. Ja siistitkin kädet saattoivat tahriintua jo koulumatkalla, jonka varrella houkutukset olivat niin monipuoliset.”

Ossi Anttonen muistelee edelleen: ”Vaan iloisia asioita on myös vaikka kuinka. Muistan ensimmäisen joulujuhlan, tai ainakin sen, miten opettaja oli taidokkaasti askarrellut meille jokaiselle pienet sinivalkoiset paperiset sydämet. Ne olivat samalla pieni tasku, josta löytyi kaksi karamellia jokaisesta. Edelleen se oli myös joulukuusen koriste.”

Äitini on itse sanonut: ”Kuin sumuharsossa tapahtui syksyn 1941 opetustyö. Mutta elämä jatkui.”

Pornaisten tyttökerho

Koulutyön ohella Kaarina Valkonen veti Metsäkylän koululla Tyttökerhoa, johon kuului lähes 20 nuorta naista. Nuorisotoiminnan tarkoituksena oli saada nuoret reippaiden ja terveiden harrastusten piiriin. Tyttökerho toimi kristillisyyden pohjalta, ja uskon kysymyksistä varmaankin keskusteltiin. Luultavasti tehtiin myös käsitöitä. Kerhon puitteissa oli paljon ilonpitoa, laulua ja naurua, ja laskiaisena oltiin kelkkamäessä.

Tyttökerho teki matkoja ainakin Immolanjärvelle Imatran lähettyvillä ja Konnunsuon vankilaan Lappeenrannan suunnalla, ja matkat olivat toisinaan varsin impulsiivisia. Äitini seminaarin aikainen huonetoveri ja elinikäinen ystävä opettaja Mirja Pulli kertoo muistelmissaan Kaarinan ja tyttökerhon vierailusta hänen koulullaan Konnunsuon vankila-alueella: ”Oli aikainen lauantaiaamu, kun oveeni koputettiin. Ovella seisoi Kaarina suuren tyttöjoukon kanssa yllättäen. En tiedä, miten vastaanotto olisi sujunut, ellei (vankilan johtaja) Vuori olisi tullut apuun. Kuultuaan vierailusta, Vuori soitti minulle ja kysyi, mitä olen heille järjestänyt. Kun hän kuuli, etten kerrassaan mitään, otti hän ohjat käsiinsä. Vangit kantoivat patjat, tyynyt ja peitot luokkaani, jossa tytöt yöpyivät. Ruoka järjestyi (seuraintalo) Majalasta. He pääsivät myös tutustumaan vankilaan. Tytöillä oli hauskaa.” Äidilleni tyypillistä oli, että hän vieraili mielellään niin ystävien kuin sukulaisten luona ja uskoi kaiken järjestyvän.

Jyväskylän Kasvatusopillinen Korkeakoulu

Metsäkylän alakoulun opettajan keittiö ja kamari katsoivat kohti pohjoista. Käännekohdaksi Kaarina Valkosen ja hänen perheensä elämässä muodostui minun kysymykseni äidille: ”Minkä takia aurinko ei koskaan paista meille?” Silloin äitini päätti, kertomansa mukaan: Tänne minä en jää. Kaarina Valkonen lähti Metsäkylän koululta 1945 ja kirjoittautui Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun (nyk. Jyväskylän Yliopisto) vuodeksi jatko-opintoja varten.

Äitini opiskellessa Jyväskylässä me lapset elelimme yhdessä isämme äidin Emilia Valkosen kanssa Uuraisten kunnantalon yläkerrassa pienessä keittiön ja kamarin asunnossa. Muistan kerran kurkistaneeni pullataikinaa, jonka mummo oli laittanut uunin päälle kohoamaan. Liinan alla taikinan pinta oli mustanaan torakoita, joiden kanssa siis jaoimme kotimme. Sodan jälkeinen asuntopula oli kova ja se tulikin leimaamaan elämäämme vuosien läpi.

Uurainen ei ollut sen kauempana Jyväskylästä kuin että äiti silloin tällöin tuli meitä tervehtimään. Äitini suhde anoppiinsa ei ollut hyvä. Emilia Valkonen oli luultavasti pettynyt siitä, että miniä oli kaupunkilaistyttö, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä ja eläinten hoidosta mitään, ja hänen oli vaikea hyväksyä äitini sosiaalista luonnetta ja ulospäin kääntyvyyttä. Mummomme oli vakava ihminen, ja me lapset opimme, että tanssiminen, teatteri ja varsinkin kortinpeluu oli syntiä, josta piti pysyä erillään. Kyllä me lapset kaipasimme äitiämme, mutta rakastimme myös mummoamme.

Suolahden kansanopisto

Vuoden opiskelu antoi Kaarina Valkoselle yläkoulun opettajan pätevyyden, hän vaihtoi uraa ja sai mahdollisuuden auskultoida Suolahden Kansanopistossa Impi Sirkan ollessa opiston johtajana. Opistolaiset olivat täyskasvuisia ihmisiä ja se sopi hyvin Kaarina Valkoselle, joka nyt oli erikoistumassa aikuiskasvatukseen.

Nelihenkinen perheemme – mummo oli mukana pitämässä huolta lapsista – sai kansanopistolla asuttavakseen hellahuoneen. Siinä samassa huoneessa elimme ja nukuimme kaikki neljä, ja mummo huolehti ruoanlaitosta.

Luulen, että äitini oli pidetty kansanopiston opettaja, ja sikäli kuin tiedän, häntä pyydettiin jäämään Suolahden Kansanopistolle. Mutta koska asunto-olot eivät muuttuneet hellahuonetta paremmiksi, hän lähti opistolta ja sai paikan Porin Setlementtiopiston opettajana ja apulaisjohtajana.

Siirtyessämme Poriin kesällä 1946 sanoimme lopulliset jäähyväiset mummollemme, joka muutti Vuoksenniskalle sisarensa luo. Porin vuosien aikaan me lapset vietimme kaikki kesälomat kesäkuun alusta elokuun loppuun Köyliössä äitimme vanhempien Elli ja Fredrik Lastikan luona.

Porin setlementti Otsola

Porin setlementti, kristillis-yhteiskunnallinen työkeskus Otsola aloitti toimintansa 1945. Työ alkoi nuorisokerhojen perustamisella maaliskuussa, ja tavoitteena oli nuorison kokoaminen kerhoihin pois vahingollisista vapaa-ajan käyttötavoista.

Laajemmin katsoen setlementtitoiminnan tarkoituksena oli tarjota aikuisille ihmisille ja nimenomaan työläisväestölle mahdollisuus opiskeluun ja uusiin harrastuksiin. Päämääränä oli yhteiskunnallisten erojen tasoittaminen ja siltojen rakentaminen ihmisten välille. Jokainen sai tulla opintopiireihin omana itsenään ja kehittää tietojaan ja taitojaan. Kristinuskon sanoma oli toiminnan perustana.

Jo alusta lähtien selviteltiin Porin seudun asukkaiden opiskelutarpeita ja perustettiin opintopiirejä, esimerkiksi ruotsin kielen opintopiiri, näytelmä- ja lausuntapiiri, yhteiskuntapiiri, kirjanpitopiiri jne. Äitikerhoja perustettiin myöhemmin ja ne sekä yhteiskuntapiiri olivat Kaarina Valkosen sydämen asioita.

Kerhotoiminta tapahtui eri puolilla Porin kaupunkia ja lähikunnissa kautta laajan ympäristön Ulvilasta Yyteriin. Se merkitsi kerhon vetäjälle useinkin jäämistä yöksi naapurikuntiin kerhoillan päättymisen jälkeen, koska junat ja bussit eivät enää kulkeneet. Selvitäkseen talvi-iltojen pakkasista näillä matkoilla äiti oli hankkinut miesten karvalakin, ja sekös minua hävetti. Naapureiden rouvilla oli pikkuinen ja aistikas naisten hattu.

Äitini oli harvoin kotona iltaisin, sillä kerhot vaativat hänen panoksensa. Silloin tällöin kerhot kokoontuivat meillä kotona, ja ne illat ovat mielessäni iloisina ja naurun täyttäminä. Setlementin ja äitini uskonnollisuus ei ollut raskasta, vaan iloista ja toivon ja rakkauden sävyttämää. Äidin sisar Kiti tarjoili kerhoilloissa teetä ja munkkeja. Kiti oli nyt osa perhettämme ja hoiti talouden ja meidät lapset. Kiti oli aktiivisesti mukana Otsolassa mm. toimimalla emäntänä kesäleireillä ja osallistumalla lukuisiin matkoihin, joilla myös Martti ja minä saimme olla mukana.

Otsolan aika loppui

1950-luvun alussa Otsolan taloudellinen tilanne oli niin huono, että Kaarina Valkosen toimi jouduttiin lopettamaan ja hänet irtisanottiin. Äitini kertoman mukaan oli keskusteltu siitä mahdollisuudesta, että hän ottaisi opiston johtajan paikan haltuunsa. Hän katsoi kuitenkin, että rahoituksen hankkiminen tehtailta ja julkisilta elimiltä opiston toimintaa varten – mikä olisi ollut vaatimuksena – ei ollut hänen erikoisalaansa.

Kaarina Valkonen toimi Otsolan päätoimisena opettajana ja apulaisjohtajana 1945–1952 ja väliaikaisena johtajana noin puolen vuoden ajan 1948 varsinaisen johtajan vaihtuessa.

Otsolan 60-vuotisjuhliin keväällä 2005 lähetti Kaarina Valkonen onnittelukirjeen:
”60-vuotista Otsolaa onnittelee lämmöllä entinen työntekijänne, 90-vuotias Kaarina Valkonen. Ja kiittää samalla siitä henkisestä pääomasta, mitä sai työtovereiltaan ja opiskelijoilta kuuden vuoden aikana Porin setlementissä. Suuresti onnellisena tästä vanhuudestani toivotan hyvän Jumalan siunausta tohtori Sigfrid Sireniuksen Suomessa aloittamalle työlle.”

Kolmirannan invalidien ammattioppilaitos

Äidilläni oli myös toinen suunnitelma. Olisi järkevää pyrkiä lähemmäksi Helsinkiä ja Helsingin yliopistoa. Porista lähtiessämme Eeva-Liisa oli Porin Yhteislyseon neljännellä ja Martti kolmannella luokalla.

Kaarina Valkonen sai vuoden 1953 tammikuusta haastavan työpaikan Kolmirannan naisinvalidien ammattioppilaitoksen johtajana Espoossa.

Invalidiliitto ry oli 1940-luvulla perustanut Espoon Kolmirantaan kotiteollisuuskoulun, joka keskittyi naisten koulutukseen.

Kaarina Valkosen astuessa johtajan virkaan tammikuussa 1953 sisäoppilaitoksessa toimi kansakoulu aikuisille, jotka eivät vammansa takia olleet saaneet peruskoulutusta, sekä ompelu- ja kutomaosasto, joiden tarkoituksena oli valmistaa oppilaat ammattitaitoiseksi ja työkykyiseksi väeksi.

Osa oppilaista oli erittäin vaikeasti vammaisia, osa taas lievemmin. Kolmirannan ammattioppilaitos teki sekä ompelu- että kutomaosastolla tilaustöitä, ja siellä ommeltiin niin arkiasuja kuin juhlapukuja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Tuotteita tarjottiin kaupalle myös kerran vuodessa järjestetyissä myyjäisissä.

Johtajan lisäksi laitoksessa työskenteli kansakoulun opettaja, ompeluopettaja ja kutomaopettaja sekä toimisto- ja keittiöhenkilökuntaa sekä talonmies.

Päivittäisen opiskelun ja työn ohella sisäoppilaitos tarjosi puitteet toveripiirille ja harrastuksille. Yhteislaulu esitti suurta osaa. Silloin tällöin järjestettiin kulttuuritapahtumia ja mm. Nobel-kirjailija F.E. Sillanpää, Taata, vieraili lukemassa kappaleita tuotannostaan.

Kävimme jo ennen muuttoa Porista katsomassa Kolmirannan laitosta, jossa tulisimme asumaan, sekä Viherlaakson yhteiskoulun rehtorin puheilla. Kaikkein jännittävintä oli, että saimme matkata Helsinkiin lentokoneella. Edellisenä kesänä äitimme oli vienyt meidät kolmeksi päiväksi Tukholman matkalle. Seuraavana vuonna olimme parin viikon polkupyöräretkellä Tanskassa. Sellainen tuhlaus oli siihen aikaan varsin epätavallista.

Takaisin kansakoulun opettajan virkaan

Kaarina Valkonen toimi Kolmirannan ammattioppilaitoksen johtajana pari vuotta. Mutta hänen ja Invalidiliitto ry:n puheenjohtajan sosiaalineuvos Eino K. Kalervon katsomukset laitoksen taloudesta eivät sopineet yhteen. Kaarina Valkosen oli parasta etsiä uusi työpaikka ja uusi koti.

Löysimme huoneiston Espoon Träskendasta (nykyisin Järvenperä), joka oli lähellä Viherlaakson yhteiskoulua. Kaarina Valkonen palasi kansakoulun opettajaksi Helsingissä, ensin Kallion kansakoulussa, sen jälkeen Malmin ja lopulta, muutettuaan Pihlajamäen kotiinsa 1965, hän lopetti uransa Pihlajamäen koulussa, josta jäi eläkkeelle 1974.

Äitini ei ollut kiinnostunut politiikasta eikä hän kuulunut mihinkään puolueeseen tai poliittiseen järjestöön. Hän oli opettaja ja kansan valistaja ja hänen päämääränään oli, kuten hän itse sanoi, ihmisen löytäminen.

Pihlajamäki

Äitini oli lopultakin monien muuttojen, hellahuoneiden ja tilapäisten asuntojen jälkeen saanut oman kauniin ja pysyvän kodin Helsingin Pihlajamäestä. Hän nautti sen avarista ja valoisista huoneista, suuresta parvekkeesta ja näköalasta lehti- ja havupuiden kattamaan metsään.

Eläkevuosinaan Kaarina Valkonen halusi käyttää aikaansa ja varojaan huono-osaisten auttamiseen. Hänellä oli yhteys pariin perheeseen Suomen Lapissa ja Virossa, joita hän avusti taloudellisesti ja joille hän antoi henkistä tukea kirjeenvaihdon kautta. Hän osallistui kerhotoimintaan Pihlajamäen seurakunnassa mm. merimieslähetyspiirissä ja kävi toisinaan lukemassa Malmin vanhainkodin asukkaille. Hän piti yhteyttä naapureihin ja entisiin työtovereihin sekä sisarustensa jälkipolveen ja oli Käkisalmen Rouvasväen Yhdistyksen uskollinen jäsen ja kunniajäsen.

Kaarina Valkosella oli toive kirjoittaa ja saada painetuksi enemmänkin kuin hänen nuoruudessaan julkaisemansa nuorisoromaani, ja hän kirjoitti eläkevuosinaan useitakin käsikirjoituksia. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet ja hänen kaunis ja puhdasmielinen elämänkatsomuksensa ei kiinnostanut kustantajia. Muutamia runoja hän julkaisi.

Perhe

Sikäli kuin tiedän ei äitini elämään koskaan tullut toista miestä isäni jälkeen. Hänellä oli lapsensa, työnsä, sisaruksensa ja ystävänsä. Porin ja Otsolan aikoihin hänen ollessaan kaunis nuori leski oli ehkä vireillä molemman puoleinen kiinnostus kahdessakin tapauksessa. Lukiessani äitini kirjeenvaihtoa hänen kuolemansa jälkeen sain sen käsityksen, että nämä kaksi miestä pelästyivät niin vahvaa ja itsenäistä naista eivätkä uskaltaneet pyrkiä tiiviin perhepiirin pariin.

1960-luvun alussa sekä Eeva-Liisa että Martti olivat suorittaneet akateemisen loppututkinnon Helsingin yliopistossa. Eeva-Liisasta tuli Tanskan valtion virkamies kuluttajansuoja- ja elintarvikealalla, ja Martista ensin Uuden Suomen ja sittemmin Helsingin Sanomien ulkomaan kirjeenvaihtaja Lontoossa ja Moskovassa. Aikuisten lasten asuinpaikat ulkomailla tarjosivat Kaarina Valkoselle mahdollisuuden oleskella pitkäänkin niin Kööpenhaminassa, Lontoossa kuin Moskovassa.

Eeva-Liisan pojat Mikko ja Kimmo olivat isoäidilleen suuri ilon ja onnen lähde. Luulen, että äitini kärsi joskus omantunnon vaivoja siitä, ettei ollut kotona päivisin eikä iltaisin
eikä myöskään lomilla Jyväskylän ja Otsolan vuosien aikaan.

Kerran hän viittasi Aale Tynnin runoon Kaarisilta, joka puhuu Jumalan käskystä rakentaa kaarisilta. ”Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan. Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat, he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.” Äitini sanoi: ”Eeva-Liisan ja Martin sydämistä on silta rakennettu”. Ehkäpä hänen ei olisi tarvinnut olla huolissaan. Martti ja minä olimme kovin ylpeitä siitä, että äitimme osasi kirjoittaa runoja ja pitää esitelmiä.

Viimeiset vuodet

Viimeinen ankara suru kohtasi äitiäni Kimmon hukkuessa 18-vuotiaana surffauslautaretkellä. Äitini sanoi: ”Kaiken muun kestin, mutta sitä en kestänyt.” Hän oli sairastunut kilpirauhassyöpään jälkiseurauksineen, josta hän kuitenkin lääkäreiden avulla taisteli itsensä vapaaksi. Hän asennoitui helposti sairauden jälkeen liikkumaan rollaattorin avulla niin Suomessa kuin ulkomailla ja eli kaikesta huolimatta iloisena vielä 12 vuotta. Hän säteili sisäistä valoa, joka silloin tällöin sai vieraatkin ihmiset pysähtymään kadulla juttelemaan hänen kanssaan. Kaarina Valkonen kuoli Helsingissä 10. tammikuuta 2007.