Judith Ponkala - oman aikansa moderni nainen

Lapsuus Raumalla 1800-luvun lopussa

Judith Valborg Ponkala (o.s.Nordling) syntyi Helsingissä 10.12.1885. Hänen isänsä oli piirilääkäri ja kirjailija Hjalmar Nordling, kirjailijanimeltään Hj Nortamo. Isä Nordling opiskeli lääkäriksi Helsingissä. Siellä hän aloitti seurustelun raumalaisen luokkatoverinsa Lydia Wilhelmiina Palmrothin kanssa, joka toimi tuolloin pääkaupungissa kansakoulunopettajana. Nuoret menivät naimisiin 8.8.1884.

Nordling valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1888 ja sai ensin hoitaakseen Porin piirilääkärin kesälomansijaisuuden. Seuraavana vuonna Nordling ryhtyi Rauman kaupunginlääkäriksi. Perheeseen syntyi toinen tytär Kerttu vuonna1890 ja poika Eero vuonna 1895. Nordling kulki työmatkojaan hevoskyydillä tai polkupyörällä. Judithin vartuttua myös hänelle ostettiin polkupyörä, joita tuolloin omistivat pääasiassa varakkaat kaupunkilaiset miehet. Sukupuolierot alkoivat pyöränomistuksessa tasaantua vasta1920-luvulla, samoihin aikoihin kun pyörän omistaminen alkoi yleistyä myös maaseudulla.

Nuori Judith lähti kerran kuumana kesäpäivänä pyöräretkelle ja janohan siinä ennenpitkää tuli. Mäen päältä hän näki naisen ripustavan pihamaalla pyykkiä ja päätti pyytää häneltä vettä. Kun nainen huomasi Judithin hän kiirehti äkkiä sisälle taloon. Judith meni perässä, mutta talo vaikutti tyhjältä, sitten Judith huomasi naisen piileskelevän sängyn alla. Tämä oli kauhistunut oudosti lähestyvää tummaa hahmoa, joka kumpuilevalla tiellä hävisi välillä lähes kokonaan näkyvistä. Judithin tuulessa lepattava musta hame oli saanut naisen pelkäämään, että itse paholainen viiletti mäkeä alas.

Judith joutui usein avustamaan isäänsä tämän lääkärintoimissa. Tytär piteli öljylamppua kun isä hoiti potilaita. Tällöin nähdyt tapaturmien uhrit ovat saattaneet järkyttää nuoren tytön mieltä. Vanhemmiten Judith pelkäsi kovasti, että lastenlapsille sattuu jotain, ja aina löytyi tilanteeseen sopiva varoittava esimerkkitarina. Lastenlasten mielestä Judithin kauhujutut viiltohaavoista, leivän mukana niellystä parsinneulasta tai erään spitaalisen kirveellä irtihakkaamista sormista olivat jännittävää kuultavaa. Judithilla oli erinomainen muisti ja tarinankerronnan taitoa. Lääkärintyönsä ohella Nordlingilla oli paljon muitakin mielenkiinnon kohteita, kuten kirjallisuus, kuvataiteet ja metsästys. Judith oli isänsä tavoin lahjakas kirjoittaja ja piirtäjä.

Judithin määrätietoinen luonne tuli esiin jo nuorena. Hän oli viisitoistavuotias vuonna 1900 perheen muuttaessa isän työn perässä Pudasjärvelle. Tämä pieni paikkakunta ei miellyttänyt tytärtä lainkaan, ja hän ilmoitti asuvansa mieluummin sukulaisten luona Raumalla. Tähän vaatimukseen myös suostuttiin. Rippikouluikäistä toki pidettiin tuolloin käytännössä jo aikuisena. Judithin itsenäisyydestä kertoo myös isän ja tyttären välinen pitkäaikainen kirjeenvaihto. Vanhin tytär ei selvästi ole koskaan kaivannut isänsä neuvoja tai lohdutusta vastoinkäymisiä kohdatessaan, vaan Nortamon kirjeet ovat suurelta osin kirjallisten töiden kuvausta ja talonpitoon sekä yhteisiin tuttaviin liittyviä tarinoita.

Opiskelu ja avioliitto Helsingissä 1900-luvun alussa

Judith valmistui ylioppilaaksi Rauman yhteislyseosta vuonna 1904 ja sai ylioppilaslakkinsa Helsingissä, kuten kaikki muutkin sen ajan ylioppilaat. Opintojen jatkaminen kansakoulun jälkeen oppikoulussa yleistyi vasta 1920-luvulla erityisesti kaupunkien keskiluokan, kaupunkityöväestön ja varakkaampien maanviljelijöiden perheissä. Sukupuolierot olivat silloinkin vielä suuret, sillä naisten opiskelua pidettiin pitkään turhana, heidän ainoa tehtävänsähän oli varttua kunnon vaimoiksi. Perhetaustansa vuoksi Judith oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan opiskella, mutta selvästi hänellä oli elämässään myös muita tavoitteita kuin aviomiehen hankkiminen. Judith jatkoi opintoja Helsingin yliopistossa, josta valmistui Eero Järnefeltin oppilaana piirustuksenopettajaksi vuonna 1907. Vanhin lastenlapsista, Jorma, muistaa Judithin osanneen monia mielenkiintoisia taiteen tekemisen tekniikoita. Kun Jorma pienenä halusi tehdä itselleen alumiinisen ufon, mummi neuvoi kuinka metallin pakottaminen onnistui piellä täytetyn kattilan avulla. Judith opiskeli yliopistossa myös taidehistoriaa ja kieliä, sekä otti innokkaasti osaa Satakuntalaisen osakunnan rientoihin.

Vuonna 1908, 23-vuotiaana, Judith meni naimisiin kansakoulunopettajan ja Valistus Oy:n toimitusjohtajan E.W.Ponkalan kanssa. Liitosta syntyi kolme lasta, tytär Milja vuonna 1910 ja poika Jouko vuonna 1915, keskimmäinen lapsista kuoli heti syntymän jälkeen. Perhe asui aluksi Katajanokalla Kauppiaankadulla, jossa Judith jatkoi taideharrastustaan. Hän kuvitti isänsä vuonna 1912 julkaistun kirjan: Uussi raumlaissi jaarituksi.

Vuonna 1914 Ponkala osti Angelniemeltä Sapalahden kartanon, joka oli vanha säteritila. Marraskuun 1917 yleislakon aikaan Judithin ja yhden apulaisen kävi sääliksi tilan lehmiä, joten he lypsivät ne lakosta huolimatta. Ylimääräinen maito kaadettiin ojaan, koska sitä ei voitu lakon vuoksi toimittaa mihinkään. Ojassa pilaantunut maito alkoi haista niin pahalle, ettei Milja enää pystynyt syömään viiliä, koska se toi hänen mieleensä tämän muiston. Sapalahdesta perhe muutti Salo-Uskelaan Rauhalan tilalle. Vuoden 1918 kansalaissodassa E.W.Ponkala kuului yhteiskunnallisen asemansa vuoksi valkoisiin ja ehti viime hetkellä pakoon kuultuaan olevansa punaisten tappolistalla. Judith pakeni vanhoihin vaatteisiin puettujen lastensa kanssa ja sitoi vielä hämäyksesksi käsivarteensa punaisen nauhan. Myöhemmin perhe lähti yhdessä Sveitsin Luganoon odottamaan olojen rauhoittumista. Sveitsissä E.W.Ponkala piti Miljalle koulua ja Judith opetti hänelle saksaa.

Avioeron jälkeinen uusi elämä 1920-luvulla

Suomeen palattaessa vuonna 1919 Judith ei enää halunnut asua yhdessä miehensä kanssa ja ilmoitti hakevansa avioeroa, mikä oli tuohon aikaan suorastaan skandaali. Yhteisen perhe-elämän jättämisen on täytynyt olla lapsirakkaalle Judithille todella raskas ja vaikea päätös. Perheen 11- ja 6-vuotiaat lapset määrättiin silloisen holhouslain mukaan isälleen, mutta Judithin ja lasten välit säilyivät aina läheisinä. Kruununhaassa asuessaan hän antoi kokonaisen huoneen Jouko-poikansa laboratorioksi tämän kemian, fysiikan ja elektroniikan alan kokeiluja varten. Jouko valmistui myöhemmin kemistiksi.

Avioero tuli voimaan vasta vuonna 1922. Samalla Judithista tuli ensimmäistä kertaa elämässään täysin itsellinen nainen. Kaikki alle 25-vuotiaat naimattomat naiset olivat tuolloin joko isänsä (tai jonkun muun miespuolisen sukulaisen) holhouksen alaisia ja avioliiton myötä mies oli vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa. Vaimolla ei ollut oikeutta määrätä edes avioliittoon tuomistaan myötäjäisistä. E.W. Ponkalakin käytti Judithilta mitään kysymättä tämän isältään saamia varoja omiin liiketoimiinsa. Judith oli asiasta kuultuaan niin kiukkuinen, että aviomies myöhemmin korvasi hänelle nämä rahat. Aviomiehen edusmiesasema vaimoonsa nähden lakkautettiin vasta vuoden 1929 uudessa avioliittolaissa.

Eron jälkeen Judith asui kolmisenkymmentä vuotta yhdessä itävaltalaisen säveltäjäprofessorin Leopold Schaeferin kanssa. Virallisissa papereissa mies oli Judithin alivuokralainen. Aluksi Milja-tytär suunnitteli miehen murhaamista, mutta myöhemmin äitinsä luona ahkerasti vieraillut tytär puhui mielellään saksaa Schaeferin kanssa. Tällainen susiparina eläminen harmitti kovasti entistä aviomiestä, joka yritti saada heitä naimisiin.

Muotililiikkeen pitäjä ja itsenäinen nainen

Ensimmäisen maailmansodan ja Viron itsenäistymisen jälkeen Judith perusti muotiliikkeen Pärnuun. Suurimpana syynä naapurimaahan menoon oli avioeron aiheuttaman kohun laantumisen odottelu kaukana Helsingin seurapiireistä, mutta ehkä myös halu saada aikaan jotain omaa. Palattuaan kotimaahansa hän asettui asumaan Kruununhakaan Snellmanin- ja Liisankadun kulmaan. Taloutensa turvaamiseksi hän avasi vuonna 1923 hattukaupan saman talon alakertaan ja piti alivuokralaisia. Hatuntekoa Judith opiskeli Saksassa juutalaisessa hattutehtaassa. Saksan markan arvo laski tuolloin sodan jälkeisen hyperinflaation takia niin kovaa vauhtia, että Judith kävi joka aamu erikseen pankissa vaihtamassa rahaa vain sen verran kuin tarvitsi yhden päivän aikana. Judith suunnitteli ja ompeli hattuja siis itsekin, mutta piti palkkalistoillaan aina kahta modistia. Toisen kanssa hän lähti kerran ulkomaille hankkimaan strutsinsulkia ja muita hatunkoristeita. Paluumatkalla työntekijä tekeytyi raskaaksi piilottamalla koristeet hameensa alle. Tarina ei kerro, välttelikö Judith näin tullimaksuja vai oliko sulkien maahantuonti peräti kiellettyä.

Hattukauppassaan Judith tutustui Maria Anderssoniin, joka myi kukkia Helsingin kaduilla, Stockmannin edessä ja Kauppatorilla. Myyntipäivän jälkeen hänellä oli tapana tulla istuskelemaan hattukaupan oven vieressä olleelle tuolille odottamaan kahvia, jota hän omien sanojensa mukaan joi yli 20 kuppia päivässä. Samalla hän kertoi tarinoita elämästään. Hän muisteli muun muassa laskeneensa isänsä kanssa katiskoja rantaveteen nykyisen Eduskuntatalon edessä. Judith päätteli naisen olevan todella iäkäs ja kertoi hänestä läheiselle ystävälleen kirjailija Maila Talviolle. Lopulta kävi ilmi, että Maria oli itse asiassa koko Suomen vanhin asukas. Talvion suhteiden avulla he saivat Helsingin kaupungin myöntämään Anderssonille tämän 110-vuotispäivän juhlallisuuksissa 500 markan kuukausieläkkeen. Kaikki halukkaat eivät aikanaan mahtuneet kaupungin järjestämiin mahdollisesti 117-vuotiaaksi eläneen Anderssonin hautajaisiin.

Yksi hattukaupassa työskennelleistä modisteista etsi asuntoa Helsinkiin opiskelemaan tulevalle tyttärelleen ja tyttärestä Judith sai uuden alivuokralaisen. Tästä nuoresta tytöstä tuli myöhemmin Suomen ensimmäinen naispuolinen merikapteeni. Hän harjoitteli tulevaa ammattiaan vuoden Karibialla, koska Suomesta ei harjoittelupaikkaa millään tahtonut löytyä. Vedottiin siihen, ettei hän voi yksin saada 2-hengen hyttiä käyttöönsä, muu miehistö kun oli luonnollisesti miespuolisia.

Talvisodan aikaan Judith toimi Snellmaninkadun talon isännöitsijänä ja joutui esimerkiksi hankkimaan pahveja ikkunoiden peittämistä varten. Talossa oli tuolloin vielä huoneistokohtainen puulämmitys, joten asunnoissa oli onneksi lämmintä, toisin kuin monissa keskuslämmitteisissä taloissa. Erikoisin sotamuisto liittyi kermanekkaan, joka Judithilla oli ollut asuntonsa ikkunalla. Pommin aikaansaama paineaalto nosti sen ilmaan, mutta astia löytyi myöhemmin kadulta täysin ehjänä, oikeinpäin ja kermat edelleen sisällä. Toisella kerralla särkyivät hattukaupan ikkunat. Tilanteen jo rauhoituttua eräs nuoripari käveli yhdestä ikkunasta kauppaan sisälle, katseli hetken ympärilleen ja poistui sitten toisesta ikkunasta, ulko-ovi oli luonnollisesti kiinni. Osan sota-ajasta Judith vietti pommituksia paossa Jokelassa entisen miehensä omistaman tehtaan tiloissa.

Elämää sodan jälkeen

Pula-ajoista jälkipolvelle on jäänyt erityisesti mieleen yksi Judithin tahdonlujuutta (ja ehkä myös ei niin kunnioitettavaa tapaa puuttua lapsensa perheen asioihin) hyvin kuvaava tapaus. Jorma oli pienenä kovin laiha, joten Judithin mielestä miniä ei selvästi osannut ruokkia lastaan kunnolla. Niinpä hän vei pojan vähäksi aikaa kanssaan maalle, jossa oli säännöstelystä huolimatta saatavana kermaa, jonka juominen oli Judithin mielestä paras keino pojan lihottamiseksi. Parin ensimmäisen lasillisen jälkeen kerma ei pojalle kuitenkaan enää maistunut, joten poika palasi kotiin vähintään yhtä laihana kuin oli sieltä lähtenytkin.

1940-luvun lopulla Jouko muutti perheineen Haitille. Suunnitelmissa oli monenlaista liiketoimintaa, kuten saippuatehtaan perustaminen. Judith lähetti Haitille näyte-eriä ja etikettimalleja, miniä suunnitteli perustavansa sinne anoppinsa kanssa muotiliikkeen ja ehkä leipomonkin. Anopillahan oli paljon kokemusta yritystoiminnasta. Puolen vuoden päästä Judith matkusti paikan päälle. Oli varsin rohkea teko englannin kieltä taitamattomalta matkustaa yksin ensin laivalla Atlantin yli New Yorkiin ja sieltä linja-autolla Floridaan, josta matka jatkui lentäen Kuuban kautta Haitin saarelle. Linja-automatka Pohjois-Amerikan läpi kesti kaksi ja puoli vuorokautta. Judith osoitti avarakatseisuutta istumalla taaimmaiselle penkille, jossa luki: ainoastaan neekereille, ja jakamalla valkoisille annetun höyhentyynyn tumman vierustoverinsa kanssa. Judith kirjoitti matkastaan Suomen Nainen -lehteen nelisisvuisen artikkelin, jonka päätti toteamukseen: ”Haitilla voi vapautua jokapäiväisten touhujensa kahleista ja oppia näkemään miten toisenlaiseksi muodostuu elämä ja sen huolet ja nautinnot…” Joukon perhe viipyi Haitilla vajaan vuoden, koska liiketoimista onnistui vain pienimuotoinen kahvin tuonti Suomeen. Rahat riittivät siinä vaiheessa juuri ja juuri paluumatkaan.

Jouko kuoli aivosyöpään vain 39-vuotiaana vuonna 1955. Häneltä jäi 5 alaikäistä lasta, joista vanhin oli 14-vuotias. Judithin kerrotaan järkyttyneen poikansa ennenaikaisesta kuolemasta niin pahasti, että hän harmaantui ”yhdessä yössä”. Hän ei myöskään voinut olla pohtimatta, oliko Joukon jo lapsena kotilaboratoriossa hengittämillä mahdollisesti myrkyllisillä höyryillä osuutta asiaan. Jorma on perinyt isänsä kiinnostuksen fysiikan, kemian ja elektroniikan alan ilmiöihin. Isänsä kuoleman jälkeen mummista tuli hänelle tärkeä tukihenkilö. Jorma tuli usein koulun kuukausilomillaan Helsinkiin mummin luokse, jossa hänellä oli käytössään isänsä vanha huone. Sinne hän halusi käydä hankkimassa tarvikkeita romuliikkeistä, joista paras oli Hernesaaren Romu. Sen ajan hieno nainen tuskin romuliikkeissä viihtyi, mutta Judith halusi tukea lapsenlapsensa harrastusta. Jormasta tulikin ammatiltaan fysiikan ja elektroniikan alan tuotekehittäjä, jolla on nimissään useita patentteja.

Ahkerana liikenaisena Judith piti hattukauppaansa lähes kuolemaansa asti. Judith kuoli 85-vuotiaana läheisten läsnäollessa sydäninfarktiin omassa vuoteessaan 1.3.1971. Päivä on historiallinen myös Helsingin pelastuslaitokselle, koska silloin aloitettiin sydänambulanssikokeilu, jossa ambulanssissa oli palomies-sairaankuljettajien lisäksi lääkäri. Judithia hoitaneita ambulanssimiehiä haastateltiin vielä samana päivänä televisiossa, jolloin he kertoivat tulleensa viimeiseen tapaukseen valitettavasti liian myöhään. Lähiomaiset eivät ohjelmaa nähneet, mutta naapurissa hautaustoimistoa pitänyt Mononen oli nähnyt sekä ambulanssin että ohjelman ja osasi tästä syystä heti esittää omaisille surunvalittelunsa. Judith on haudattu entisen miehensä viereen Hietaniemen hautausmaalle.

Judith ei ehkä saanut mitään yhteiskunnallisesti merkittävää aikaan, mutta läheisilleen hän oli tärkeä henkilö ja paras mahdollinen mummi seitsemälle lastenlapselleen. Judith uskoi itseensä ja sai oman naisen äänensä hyvin kuuluviin ainakin perhepiirissä sekä näytti omalla esimerkillään, miten modernisti nainenkin voi elää.

Lähteet:

Judith Ponkalan lastenlasten: Jorma ja Leila Ponkalan, Merja Talkamon sekä Tuulikki Vartiaisen puhelinhaastattelut maaliskuussa 2020
Sinikka Kilpi 1993: Elämää kaksin käsin, E.W.Ponkala 1862-1943, E.W. Ponkalan säätiö
Tapio Niemi 2003: Hj.Nortamo, Jaaritustensa vanki. Vilpatek Oy
Suomen Nainen n:o 4-5 1948: Judith Ponkala, Kävin Haitissa, s. 49-52
Uusi Suomi 10.12.1955: Syntymäpäiväkirjoitus 70-vuotiaasta Judith Ponkalasta
http://www.nostalgisetnaiset.fi/polkupyoraily-tuo-uudenlaista-itsenaisyytta-naisen-elamaan/
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2797155-100-vuotta-jotka-mullistivat-naisten-elaman
https://www.hel.fi/uutiset/fi/pelastuslaitos/palokunnasta-pelastuslaitokseksi-kohti-modernia-pelastustoimea