Jenny Paulaharju o.s. Simelius (1878-1964) oli Suomen ensimmäisiä suullisen ja aineellisen perinnetiedon ja tapakulttuurin naispuolisia kerääjiä. Hän oli naimisissa kirjailija, valokuvaaja, professori, Suomen kaikkien aikojen ahkerimman kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun kanssa. Paulaharjujen yhteisten vuosien keräämästä aineistosta on Jennyn osuus noin viidennes. Jenny kirjoitti yli 50 kansanperinnettä koskevaa artikkelia.

Jenny Simelius oli pappissukua

Jenny Olivia Simelius syntyi Paavolan Kortekankaalla 7.11.1878. Hänen isänsä oli lukkari Josef Jakobsson Simelius (1839-1919) ja äiti Jenny Theodara Stenbäck (1836-1888). Perheessä oli kymmenen lasta ja Jennyn synnyttyä äiti Jenny Theodora oli 42-vuotias. Jenny Olivian sisarukset olivat nimeltään: Johannes Mikael Josefinpoika Simelius, Maria Kristiina Josefintytär (Huumonen), Olly Charlotta Josefintytär (Saarinen), Jaakko Kustaa Josefinpoika Simelius, Jooseppi Joakim Simelius, Karl Zefanias Josefinpoika Simelius, Hedvig Emilia Josefintytär Simelius, Joel Ulrik Simelius ja Yrjö Henrik Simojoki.

Jenny Simeliuksen suku oli vanhaa pohjalaista porvaris- ja pappissukua paikkakunnilta Kalajoki, Pyhäjoki ja Siikajoki. Suvun pitkä kulttuuriperinne ja herännäisyys sekä suomenmielisyys olivat Jennyn elämän kivijalat. Simeliuksen perheen lapset kasvatettiin ahkeruuteen, kovaan kuriin ja Herran pelkoon. Perheen äiti Jenny Theodora kuoli yllättäen vilustumisen seurauksena vuonna 1888 Jennyn ollessa yhdeksänvuotias. Jenny jäi lukkarilaan kahdestaan iäkkään isänsä kanssa.

Lukuhaluinen Jenny koulutettiin osittain lainarahalla

Simeliuksen perheessä lasten koulunkäyntiin panostettiin. Ja koska paikkakunnalla ei ollut mahdollisuutta koulutukseen, oli isä vuokrannut Oulusta asunnon, jossa perheen lapset asuivat tätinsä Huldan huolehdittavana. Ruokatarpeet tulivat kotoa Paavolasta. Lukukausimaksut olivat tuohon aikaan suhteellisen korkeat verrattuna lukkarin palkkaan, joten perheen isällä oli taloudellisia vaikeuksia huolehtia koulukuluista.
Vuonna 1888 Jenny aloitti kansakoulun. Vanhin veli Johannes oli naimisissa kansakoulunopettajan kanssa ja siksi asuminen Vähässäkyrössä veljensä taloudessa oli Jennyn opiskelua ajatellen hyvä valinta. Parin vuoden ajan Jenny opiskeli ahkerasti ja sai hyvän pohjan jatko-opiskeluun Oulussa.
Ouluun oli perustettu vuonna 1879 Oulun suomalainen tyttökoulu. Vuonna 1890 Jenny selviytyi sisäänpääsykokeesta ja aloitti opiskelunsa tyttökoulussa. Asuntokin järjestyi isänsä vuokraamasta huoneistosta. Opiskeltuaan viisi vuotta tyttökoulussa jatkui ahkeralla Jennyllä opinnot. Syksyllä 1896 jatkoi Jenny koulunkäyntiä tyttökoulun jatkoluokilla. Jatkoluokkien suorittaminen ei antanut muodollista pätevyyttä mihinkään ammattiin. Ja Jenny halusi ylioppilaaksi. Opintojen jatkuminen oli mahdollista poikalyseossa erikoisluvalla isän lainojen turvin. Jenny sai ylioppilaslakin vuonna 1899 ja hän oli Oulun ensimmäisiä naisylioppilaita.
Ouluun oli perustettu kuuromykkäinkoulu vuonna 1898 ja opettaminen kiinnosti Jennyä. Keväällä 1901 hän suoritti Kuopiossa kuuromykkäinkoulun opettajan pätevyyden ja asumalaitoksen (internaatti) johtajattaren pätevyyden suomenkielisiin puhemetodia käyttäviin kuuromykkäinkouluihin.

Kuuromykkäinkoulun opettaja

Ensimmäinen työpaikka kuuromykkäinkoulun opettajana oli Pietarsaaressa ja sitten olikin vuorossa paikka tutussa Oulussa vuodesta 1902 aina vuoteen 1945. Vakinaiseen virkaan Jenny vakinaistettiin vuonna 1906.
Pitkiä päiviä oli tiedossa ensimmäisen luokan uutena opettajana ja vielä päälle ylimääräiset tunnit. Koska Jennyllä oli pätevyys asuntolanjohtajan virkaan, hoiti hän myös tätä tehtävää vuosina 1904-1907. Hyvä virkaetu houkutteli, oli asunto ja ruoka ja opintolainatkin tuli maksettua. Oppilaat opiskelivat kuuromykkäinkoulua kaikkiaan kahdeksan vuotta. Osa oppilaista asui asuntolassa jopa lomien ajan.
Jennyä opetus kiinnosti siinä määrin, että hän kävi tutustumassa pohjoismaiden kuuromykkäinkoulujen opetusmenetelmiin apurahan turvin. Ensimmäinen seitsemän viikkoa kestävä matka suuntautui vuonna 1905 Tanskan ja Norjan vastaaviin kouluihin. Toinen parin kuukauden pituinen peräti Saksaan ja Sveitsiin vuonna 1914.

”Vaikka koulu on ollut työmaani 44 vuotta, siellä olen iloinnut parhaan nuoruuteni ajan ja siellä olen kohdannut Samulin.”

Elämä Samuli Paulaharjun kanssa

Kurikassa syntynyt Samuli Paulaharju (1875-1944) oli valmistunut vuonna 1901 Jyväskylän opettajaseminaarista ja saanut siellä kipinän perinteenkeruuseen. Paulaharju hankki myöskin kuuromykkäinkoulun opettajan pätevyyden. Vuonna 1904 Samuli Paulaharju aloitti työnsä Oulun kuuromykkäinkoulussa piirustuksen ja veiston opettajana. Viiden lapsen isä Samuli Paulaharju jäi leskeksi vuonna 1913.
Syksyllä kansalaissodan keskellä vuonna 1918 Jenny Simelius ja Samuli Paulaharju menivät kihloihin. Samuli palasi rintamalle ja kirjoitti Jennylle:

”Sinä, juuri Sinä voit niin paljon minulle antaa. Ja olet niin paljon jo minulle antanut. Antanut minulle uuden elämän, kirkkaan reippaan elämänkatsomuksen, luottamuksen itseeni, uskon itseeni.”

Jennyn kotona Paavolan Kortekankaalla vietettiin kesäkuussa 1919 Jennyn ja Samulin häitä. Jenny oli 41-vuotias. Onnellinen avioliitto jäi lapsettomaksi. Yhteistä taivalta kesti kaksikymmentäviisi vuotta aina Samulin kuolemaan saakka.
Avioparin taustat olivat erilaiset. Jenny tuli porvaris- ja pappissuvusta, Samuli talonpoikaistaustainen. Mutta yhteiset kansanperinnekeruumatkat yhdistivät, samoin rakkaus Lappiin ja Ruijaan sekä samanhenkisyys: Samuli päätti, Jenny halusi olla oppipoikana.

Avioliitto voimakastahtoisen Samuli Paulaharjun kanssa muutti tietysti Jennyn elämän. Ensinnäkin hän meni naimisiin kollegansa kanssa, joka vapaa-ajallaan hankki lisäansioita kansanperinteen keruutyöllä. Toisekseen aviomiehellä oli viisi lasta, joista kolme oli jo aikuisia ja elivät omissa talouksissaan. Vain 13-vuotias Ahti ja 10-vuotias Paula olivat kotona.
Jenny Paulaharju, äiti Jenny, oli tiukka ja ankara, äitipuolen osa ei ollut helppo. Jenny poistatti kaikki, mikä vähänkin viittasi lasten äitiin, jopa kirjeet Samulille poltettiin perherauhan takaamiseksi. Koska kodissa oli aluksi ahdasta, lapset saivat nukkua palvelijan kanssa pihamökissä. Ahti kirjoitti vuonna 1954 päiväkirjaansa: Siihen loppui kotini, kun hän (Jenny) tuli taloon.”
Samuli Paulaharjun nuorin lapsi Paula oli neljävuotias jäätyään puoliorvoksi. Jennyn mentyä avioon Samulin kanssa Paula oli täyttänyt kymmenen vuotta. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut omaa kotia, vaan asui isänsä ja äitipuolensa kanssa koko ajan Jennyn tarkkailevien silmien alla.  Paulan elämä käsitti vain kodin ja lähetysseuran, kaiken vapaa-aikansa hän vietti Jennyn kanssa, osallistui keruumatkoille ja hyvänä piirtäjänä tallensi esineistöä.
Välit Samulin lasten ja Jennyn välillä tasaantuivat kuitenkin vuosikymmenten aikana. Paulaharjun taloutta hoiti Fiia (Sofia) Jalomaa, joka oli jäänyt orvoksi, ja jonka Jennyn isä oli palkannut omaan talouteensa palvelijaksi. Tuttu ja luotettava henkilö palkattiin Paulaharjujen taloutta hoitamaan. 
Jenny ja Samuli asuivat kunnostamassaan omakotitalossa, kulttuurikodissa, Oulun Tuirassa. Naapurit kutsuivat taloa hiljaiseksi taloksi, koska ainoa ääni oli kirjoituskoneen naputus. Jenny asui talossa aina kuolemaansa saakka vuonna 1964.

Perinteenkerääjät Samuli ja Jenny Paulaharju

Vuonna 1920 Jenny ja Samuli Paulaharju tekivät ensimmäisen yhteisen Lapin matkan. He tekivät kaiken kaikkiaan 15 kansanperinteen keruuvaellusta pohjoiseen. Avioparia yhdisti rakkaus Suomen ja Norjan Lappiin, Lapin maisema ja luonto, Jäämeri. Samuli Paulaharju oli vannoutunut perinteenkerääjä ja vaimonsa samoin. He vaelsivat ympäri Lappia ja Pohjois-Norjan Lappia, Ruijaa, kahdenkymmenen vuoden ajan säässä kuin säässä, kulkuneuvoja vaihdellen. Jennyä kiinnosti haastattelutyö, hän kunnioitti tavallisia ihmisiä, arvosti heidän elämäntapaansa ja perinteitä aviomiehensä tavoin. Keruumatkojen kilometrimäärät eivät olleet vaatimattomia, kesäisin keskimäärin 800 km kesää kohden. Matkat tehtiin pyörällä, veneellä, patikoiden, laivalla, autolla jne. Nukuttiin joskus hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Kaikki eivät suinkaan avanneet talonsa tai mökkinsä ovia yöpyjille ja haastattelijoille.

Jenny oli aika isokokoinen nainen, opetteli pyörällä ajon 40-vuotiaana, pukeutui anorakkiin, pussihousuihin ja kippuravartisiin sappaisiin. Ja teki keruun juuri niin kuin tutkimustyöhönsä perehtynyt aviomiehensä oli käskenyt. Haastateltaviin piti luottamus saada, jotta haastateltavat uskalsivat uskoutua. Jenny haastatteli ja teki muistiinpanoja lähinnä naisten ja lasten elämästä, työstä, talon elinpiiristä, sisustuksesta, huonekaluista, käsitöistä, rakennuksista jne. Naisen oli helpompi jutella naisten, vanhusten ja lasten kanssa. Jennyn kuvaamat naiset olivat miestensä tovereita, vahvoja menestyjiä. Jenny ei kirjoittanut aroista, hiljaisista tai syrjäänvetäytyvistä. Mallina olivat menestyneet naiset.

Kysymykset vuosien ajan olivat kutakuinkin samanlaisia olosuhteet tietysti vaihtelivat, mutta peruskysymykset pysyivät samoina. Molemmat merkitsivät matkapäiväkirjoihinsa hyvin tarkkaan ajankohdan, ihmiset, tapahtumat ja tarvittavat dokumentoitavat seikat.
Pariskunta sai koulutuksensa ansiosta hyvin selvää jopa vanhojen ihmisten epäselvästä puheesta. Samulin kuulo oli heikentynyt ja hänellä oli kuulolaite jo1930-luvun alussa. Jenny istui uskollisesti aviomiehensä vierellä ja kirjoitti muistikirjaan uusia sanoja, joista Samuli ei saanut selvää.

Samuli Paulaharju kiinnostui jo varhain Ruijasta ja kveeneistä, suomalaissiirtolaisista Finnmarkenin ja Tromssan fylkerneissä (lääni). Vuosina 1920-1944 Petsamo kuului Suomeen ja kiinnostus kveeneihin herätti suomalaiset tutkijat, niin myös Samuli Paulaharjun. Haluttiin tukea kveenejä heidän kielensä ja tapojensa säilyttämiseksi norjalaisen kulttuurin paineen alla. Suomalaisia tutkijoita ei kovin helpolla päästetty alueelle, mutta Samuli Paulaharju vaimoineen pääsi, koska häntä tuki tunnettu norjalainen Lappi-tutkija Just Qvigstad.
Mutta miten kveenit ja Ruotsin Länsipohjan haastateltavat suhtautuivat tutkijoihin? Jenny oli isänmaallinen ihminen. Hänellä oli vakaa usko siihen, että Suomen ulkopuolella asuvat suomalaiset kaipaisivat yhä Suomea. Näin ei suinkaan ollut. Osa suomenkielisistä halveksi ja solvasi Suomea, kieltäytyivät puhumasta suomea. Samuli ymmärsi kielteisen suhtautumisen, hän ei halunnut tuomita toisin kuin Jenny. Jenny ei ymmärtänyt sitä, että siirtolainen hakee parempaa elämää ja näille ihmisille ei Suomi ollut tarjonnut edes kohtalaista toimeentuloa eikä jokapäiväistä särvintä. Jennyn nuorsuomalainen suuntaus vaikutti myös taustalla. Vuonna 1925 hän oli ollut Oulun kunnallisvaalien ehdokkaana. Jenny oli liittynyt aviomiehensä kanssa IKL:ään, 1930-luvulla hän oli innokas lapuanliikkeen kannattaja.
Sompion matka vuonna 1938 jäi Paulaharjujen viimeiseksi yhteiseksi matkaksi. On arvioitu, että Paulaharjujen yhteisten vuosien keräämästä aineistosta on Jennyn osuus noin viidennes.

Jenny kirjoitti ystävälleen:
”Minulla oli rikas oma elämä, kun liitin sen Samulin elämään ja sitten elämämme sulautuivat yhteen niin, että ei kummallakaan ollut omaa elämäänsä, oli rikas yhteinen vaellus.”

Elämä Samulin kuoleman jälkeen

Professori, perinteen kerääjä Samuli Paulaharju kuoli sodan aikana helmikuussa 1944. Elämäntoveri poistui. Oulua pommitusten aikana Jenny ymmärsi aviomiehensä keräämän arkiston arvon. Se oli evakuoitava. Arkisto ja tärkeimmät paperit oli pakattava laatikoihin ja vietävä Tuiran Säästöpankkirakennuksen kellariholviin.
Jenny ja Samuli Paulaharjun kenttämuistiinpanojen puhtaaksikirjoitus ja arkiston järjestäminen oli suuri urakka. Oulun kaupunki palkkasi Jennylle avustajan puhtaaksikirjoitustyöhön. Samulin käsialaa ja kirjoitustyyliä oli vieraan melkein mahdotonta lukea, joten Jenny luki ääneen tekstit ja avustaja kirjoitti puhtaaksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) myönsi Jennylle apurahaa ja korvauksen keräyskokoelman puhtaaksikirjoittamista varten. Jenny uskalsi nyt jäädä eläkkeelle vuonna 1945. Koulu oli ollut työpaikkana 44 vuotta ja haikea oli jättää mieluisa työympäristö.

Arkistoa järjestäessään Jenny poltti mm. Samulille lähettämänsä henkilökohtaiset kirjeet vuoteen 1934. Puhtaaksikirjoitetut otteet lähetettiin SKS:lle, mutta osa kirjeiden teksteistä Jenny muutti ja tai jätti kirjeistä osan pois. Tosin alkuperäiset Samuli Paulaharjulle lähetetyt kirjeet Jenny säästi ja ne luovutettiin Oulun maakunta-arkistolle ja Oulun yliopiston kirjastolle. Vuosina 1946-1952 Kansanrunousarkistoon lähetettiin 24 nidettä puhtaaksikirjoitettuja muistiinpanoja, yhteensä 9200 sanalippua. Viimeinen lähetys SKS:lle 17.5.1952.

Arkiston järjestäminen vei vuosia. Kaiken kaikkiaan Samuli Paulaharjun nimissä on 44 vuoden ajalta 65 000 numeroa kansanperinnettä, yli 8000 valokuvaa ja tuhansia perinneaineistoa kuvaavia piirroksia. Kukaan muu ei ole yltänyt samaan.
Samulin ottamista valokuvista meinasi tulla ongelma. Jenny kunnostutti negatiivit lainarahalla (maksoi 65 700 mk) ja luovutti ne vuonna 1948 SKS:n haltuun. Jenny Paulaharju osallistui miehensä rinnalla kahdenkymmenen vuoden ajan perinteen tallentamiseen, tämä jää kuitenkin usein tietokirjallisuudessa mainitsematta.
Vuonna 1948 Jenny loukkasi itsensä ja työ piti keskeyttää moneksi kuukaudeksi. Lisäksi hänellä oli vaikeuksia näkönsä kanssa. Kolmen silmäleikkauksen jälkeen näkö parani ja vielä vuonna 1951 hän pystyi kirjoittamaan koneella ja kutomaan. Vaikka Samulin lapsiin suhtautuminen oli ollut koetuksella, Samulin tytär Paula oli kuitenkin ollut Jennyn tukena ja turvana kaikkina vuosina, niin myös näinä viimeisinä.

Jenny oli  ahkera kirjoittaja

Samulin rohkaisemana Jenny uskaltautui kirjoittamaan artikkeleita eri lehtiin kenttämatkojen kokemuksista ja elämyksistä. Saihan niistä toki rahaakin, joilla saatiin seuraavat keräysmatkat rahoitettua. Jennyn ensimmäinen artikkeli Peräpohjolan vanhoja laskiaistapoja julkaistiin vuonna 1922 sanomalehti Kaiussa. Täytyy mainita erikseen, että Jennyn oli luultavasti helppo saada artikkelinsa julkaistua, olihan hän kuuluisan Samuli Paulaharjun puoliso. Kenttämatkojen kokemuksista ja keräämästään aineistosta Jenny piti radioesitelmiä ja esiintyi useissa tilaisuuksissa puhujana.
Jenny Paulaharju kirjoitti yhteensä yli 50 kansanperinnettä koskevaa artikkelia. Aikalaisistaan kansanperinteestä kirjoittavista naisista Jenny oli ahkerin ja hänen artikkeleitaan esiintyi useimmin kuin muiden, vaikka hänellä ei alan koulutusta ollutkaan. Uskollisesti Jenny Paulaharju lähetti lähinnä pakinan tai esseen tyyppisiä katsauksia Kotilieteen ja Kansan Kuvalehteen Samulin ottamilla valokuvilla ja Paulan piirroksilla ja maalauksilla lisättynä. Myös Kuuromykkäin Joulu, Kotiseutu, Suomen Kuvalehti sekä muutama sanomalehti julkaisi Jennyn kirjoituksia.

Jenny oli sukurakas ja innokas sukukokousten järjestäjä. Vuonna 1950 hän oli perustamassa sukuseuraa. Suvun arkistokokoelma Simeliana tallennettiin Oulun maakunta-arkistoon (Simelius-Simojoki suku http://simeliana.fi/ ). Siihen kerättiin suvun henkilökohtainen kirjeenvaihto. Suvun tunnetuin jäsen on arkkipiispa Martti Simojoki (1908-1999). Jenny kirjoitti muistelmateoksen Äitini suvun tarina, jonka WSOY julkaisi vuonna 1966, esipuheen kirjoitti Martti Simojoki.

Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahasto myönsi vuonna 1959 Jenny Paulaharjulle tunnustuspalkinnon Samuli Paulaharjun jäämistön järjestämisestä. Samuli Paulaharjun työhuoneen kalusto, kirjasto ja esineistö on nähtävillä Pohjois-Pohjanmaan museossa.

Toukokuussa 1964 Jenny kaatui kotonaan keittiössä ja joutui sairaalaan. Saman vuoden syksyllä hän kuoli 85 vuoden ikäisenä. Hänet haudattiin ihailemansa ja kunnioittamansa aviomiehensä Samulin, tämän entisen vaimon sekä perheen uskollisen apulaisen Fiian kanssa perhehautaan Oulun hautausmaalle.

Jenny ja Samuli Paulaharjun yhteiset kansanperinteen keruumatkat:
Länsi-Lappi, 1920-1922
Ruija, 1925-1927,1931,1934
Ruotsin Länsipohja, 1932-1933, 1935-1936
Sompio, 1937-1938
Raahe, 1923-1924
Perho, 1928-1929
Härmä, 1929-1931
Kurikka, 1939-1942

Luottamustehtäviä ja kunnianosoituksia:
Oulun Naisliiton vpj. 1917
Kuurojen Auttajayhdistyksen Oulun piirin pj. 1930-1939
Saksalainen palvelumitali ja kunniakirja 1943
Pohjois-Pohjanmaan museoyhdistyksen myöntämä mitali 1955
Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahaston stipendin 1959