Lapsuus ja nuoruus

Äitini Jenni Marjatta syntyi 19.2.1923 Kustaa ja Elli (o.s. Kolehmainen) Koskelan kuudentena lapsena. Perheessä oli jo kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Lapsia syntyi tiuhaan tahtiin, kuten tuohon aikaan oli tapana. Ehkäisystä ei ollut tietoakaan.  Perhe asui tuon mittapuun mukaan kohtalaisen isossa talossa, joten tilaa oli riittävästi, mutta tiukkaa oli. Talossa oli muutama lehmä ja hevonen, jolla peltotyöt tehtiin. Isä- Kustu, joksi isäntää kutsuttiin, oli kyttyräselkäinen, sillä hevonen oli häntä lapsen potkaissut.
Lapsia syntyi lisää ja äiti Elli kuoli yhdeksännen lapsen synnyttyä lapsivuoteeseen, joka sekin oli yleistä tuohon aikaan.  Tulehduksia tuli tai rintakuume, joka tuli ja tappoi naisia kotisynnytysten jälkeen. Äitini oli tuolloin neljävuotias. Perheen elämä muuttui, kun äitiä ei enää ollut. Ymmärsin aina oman äitini puheista, että ikävä oli ollut valtava.  Talo vanhin tyttö joutui ottamaan äidin paikan ja muutkin lapset joutivat lujille, sillä isä-Kustu oli ankara mies.

Äitini ja hänen vuoden vanhempi sisko alkoivat toimittaa pikkupiian virkaa setänsä isossa ja vauraassa talossa muutaman kilometrin päässä. Äitini oli aloittaessaan pikkupiikana kuuden vanha. Töitä äitini oppi siis tekemään jo lapsena. Sedän talossa äitini auttoi kodin pienissä askareissa, tiskasi ja siivoisi. Kertoipa äitini olleensa avustamassa talon kahta keuhkotautia sairastanutta tytärtä ja ihmetteli, ettei itse ollut sairastunut. Isompana tyttönä hän saattoi paimentaa lehmiä laitumella kesällä.
Setä oli kunnan nimismies ja äitini kertoi tarinoita vangeista, joita oli väliaikaisesti pidetty talon ison pirtin nurkassa olleessa vankikopissa matkallaan Kuusamosta Ouluun. Heitä äitini kertoi pikkutyttönä pelänneensä, kun olivat kahleitaan kilistelleet ja olleet julman näköisiä.

Aluksi oli äitini kulkenut kotonaan yötä, sillä hänellä oli ollut ikävä kotiin iltaisin. Mutta sitten oli tullut iso tulva ja vesi oli katkaissut tien kotiin, joka sijaitsi Kiiminkijoen rannalla. Äitini kertoi itkeneensä tein vieressä ison aitan portailla veden huuhdellessa tien pintaa ja palanneensa sitten setänsä taloon ja pysynyt siellä.
Äitini kuten niin moni muu etenkin tyttö tuohon aikaan kävi vain kiertokoulun, jossa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan. Työn tekeminen oli tärkeämpää kuin koulunkäynti, perustaidot riittävät- Äitini taisi aina hävetä huonoa laskutaitoaan, vaikka kyllä hän hyvin tuli toimeen ja osani yhteen- ja vähennyslaskut.
Sotaa edeltävä aika oli puutteen ja köyhyyden aikaa suurimmalle osalle ihmisiä. Joutomiehiä ja työtä vailla olevia oli paljon. Taloihin jäivät yleensä vanhimmat pojat isänniksi ja muut saivat lähteä hakemaa töitä, joita ei ollut tarjolla. Tyttöjen toivottiin menevät naimisiin ja aina parempi, jos sattui pääsemään taloon miniäksi kuten äitini.

Sota-aika

Äitini ja Isäni Matti Heikki Mikkonen (s 12.6.1917) avioituivat 13.10.1941. He olivat seurustelleet jo pidempään. He olivat tavanneet Alakylän sillalla, jossa isäni oli ollut muiden uittomiesten kanssa vahdissa. Äitini oli muiden tyttöjen kanssa ajanut pyörällä ohi ja isäni oli iskenyt uittokeksi äidin pyörän rattaan eteen ja tuumannut, että minne tyttö oli menossa.  Isä oli jo tuolloin jo pidempään äitiä jallittanut, mutta äitini ei sanojensa mukaan ollut ollut kiinnostunut. Siinä he olivat sopineet tapaavansa Alakylän Toivolassa tansseissa ja siitä kaikki oli alkanut. Isän kotitalo sijaitsi Alakylässä lähellä tuota renkkusiltaa. Pyörä oli tuohon aikaan tärkeä kulkuväline. Nuoret pyöräilivät iltaisin kylien välillä ja kävivät pyörillä tansseissa pitempienkin matkojen takana.

Äitini odotti lasta avioituessaan. Vanhempani kävivät pappilassa vihittävinä, sillä sota painoi päälle. Isäni oli jo ollut talvisodassa ja armeijassa sodan päätyttyä. Hänen olisi pitänyt päästä siviiliin, mutta toisin kävi, sillä jatkosota alkoi ennen kuin hänet vapautettiin armeijasta. Niinpä he avioituivat pikaisesti juuri jatkosodan kynnyksellä.
Äitini muutti joulun aikaan miniäksi isäni taloon ja kantoi mukanaan vanhinta siskoani, joka syntyi jo helmikuussa. Äitini kertoi, ettei olisi mitenkään kehdannut muuttaa outoon taloon, kun mies oli rintamalla, mutta mumma, isäni äiti, oli laittanut sanaa, että eiköhän olisi aika Jennin jo muuttaa, kun lapsikin oli tulossa. Äitini asui omassa kodissaan, josta sieltäkin kaksi veljeä oli sotatantereella.

Talossa asuivat mumman ja papan lisäksi isäni kaksi siskoa lapsineen. Toinen tätini oli vastakkoin eronnut ja muuttanut takaisin kotiin kahden lapsensa kanssa. Toisen tätini mies oli rintamalla eivätkä he olleet ehtineet muuttaa ennen sotaa yhteiseen asuntoon. Mutta sopu antoi sijaa, eikä vaatimukset olleet suuria. Ihmiset ovat sopeutuvaisia ja yhteisöllisiä.
Äitini sujahti talon arkeen. Hän oli riuska nuori nainen, jonka vahvoille harteille tulvat talon ulkotyöt. Hän teki papan kaverina miesten töitä. Äitini viihtyi paremmin noissa ryskähommissa, kuten hän itse sanoi. Pappa kuoli jo kesällä 1943 ja miesten työt jäivät miltei kokonaan äitini harteille.
Papan hautajaispäivä jäi äitini mieleen erityisenä, sillä soinen sisareni syntyi samana päivänä. Äitini muisteli, kuinka kauhuissaan hän oli ollut, kun oli joutunut naapuriin synnyttämään kesken hautajaistouhujen. Olihan se ollut noloa, sillä vaikka raskaus kuten kuolema olivat luonnollisia tapahtumia, ei synnytyksistä haluttu tehdä isoa numeroa. Oli käynyt vielä niin, että mumma, joka oli kylän tunnettu lapsenpäästäjä, oli joutunut ottamaan lapsen vastaan, sillä kätilö ei ollut ehtinyt tulla hätiin. Kätilöä isäni oli lähtenyt kirkolta pyörällä hakemaan. Talon hevosta hän ei ollut voinut ottaa, koska pappaa pitäisi sillä kuljettaa hautausmaalle. Kestikievarin hevoset olivat olleet kaukana kesälaitumilla, joten vapaan hevosen etsimiseen oli mennyt aikaa. Lopulta hevonen oli löytynyt ja kätilö pääsyt matkaan, mutta synnytykseen hän ei ehtinyt.

Vaikka elettiin takarintamalla, olivat naiset sota-aikana lujilla. Riuskat miehet, joita olisi tarvittu talon raskaisiin töihin, olivat rintamalla. Mutta naiset selvisivät, oli pakko. Naiset synnyttivät ja kasvattivat lapset ja hoitivat sairaat ja vanhukset. He hoitivat talon ulko- ja sisätyöt, hoitivat karjan, kanat ja siat.  Naiset olivat huolissaan ja ikävöivät miehiään, veljiään, poikiaan.  Suruviestin saapuessa he itkivät, huokailivat, lopulta pyyhkivät kyyneleet, hautasivat rakkaansa ja jatkoivat taas. Heille sota oli pakko selviytyä ja pitää kotirintaman eheänä, turvallisena sataman myös miehilleen, jotka lomille päästyään saivat edes hetken huokaista, tuntea olonsa tuvalliseksi ja kotoiksi. Edes hetkeksi unohtaa, paeta rintaman julmuutta ja kauhua.

Emäntänä

Sota loppui. Talosta muuttivat pois molemmat tätini ja mumma heidän mukanaan naapuriin rakennettuun taloon. Äiti ja isä jäivät kolmen lapsen kanssa asustamaan taloa, joka pappa ja mumma olivat rakentaneet papan kotitalon maille Kiiminkijoen rantaan. Perheeseemme oli syntynyt poika syyskuussa 1945, veljeni kuului tuohon Suomen suurimpaan sukupolveen. Lapsia syntyi, kun miehet olivat päässeet rintamalta. Tilaan kuului muutamia hehtaareja viljeltyä peltomaat ja vähän metsää. Tila oli tyypillinen pienviljelijöiden tila. Navetassa oli pari lehmää ja hevonen. Sota-ajan jälkeen pula-aika jatkui ja kaikesta oli puutetta. Mumman sisko oli muuttanut Amerikkaan, ja sieltä tuli joskus paketteja, jotka sisälsivät vaateita. Jakajia oli paljon eivätkä ne puutetta paljon leivittäneet, mutta olivat tärkeä tapahtuma tuon ajan ihmisille. Vieläkin vanhemmat siskoni ja serkkuni puhuvat Amerikan paketeista.
Jotenkin siitäkin he selvisivät. Isäni kulki tarjolla olevilla rakennustyömailla hankkimassa edes vähän lisärahaa, sillä maitotili jäi kahden lehmän tuottamasta maidosta pieneksi. Sillä saatiin kuitattua osa kylän osuuskaupan ruokalaskusta. Äiti kulki loppukesällä soilla poimimassa kymmeniä litroja hilloja myyntiin ja syksyisin survottiin saavikaupalla puolukoita, joita kauppaan ostettiin.  Lapset poimivat käpyjä, joita niitäkin osuuskauppa osti ja välitti eteenpäin. Etenkin pojat tykkäsivät kiivetä korkeusiin puihin käpyjen perään.

Vaikka elämä oli köyhää, hankittiin taloon sähkövalot ja radio. Äitini sairastui vakavasti viisikymmentäluvulla keltatautiin, joka oli viedä hänet mennessään.  Sukulaismies kertoi tulleensa kotiimme kuuntelemaan Mannerheimin hautajaislähetystä radioista talvella 1951 ja sanoi olleensa varma, ettei äitini enää sängystä nousisi, hän oli ollut niin huonossa kunnossa. Toinen veljeni oli silloin kaksivuotias ja vanhemmat sisaret jo koulussa. Mutta niin hän onneksi nousi.  Perheemme viides lapsi, kolmas poika syntyi 1953 ja minä perheen kuopus, synnyin 1955. Olin kolmen pojan jälkeen toivottu tyttö.
Perheen elintaso nousi vähitellen yhteiskunnan elintason nousun myötä. Vanhemmat olivat terveitä ja riskejä ja jaksoivat painaa töitä etenkin kesäisin, jolloin työtä oli liiankin kanssa. Mutta äitini muisteli tuota aikaa lämpimästi ja ilolla. He olivat ihmisiä, jotka olivat kokeneet sodan ja puutteen, heillä oli vahva usko tulevaisuuteen. Koko yhteiskunnassa oli vahva eteenpäin menemisen tunne. Turhista ei valitettu.

Tuohon aikaan ei taloissa ollut juoksevaa vettä, eikä viemäreitä. Vesi haettiin kaivosta. Jätteitä ei tullut, sillä uunissa poltettiin vähäiset roskat, paperia ja pahvia ei paljon käytetty, muovia ei edes ollut. Ruokatähteet syötetiin sialle, joka oli kasvamassa navetassa tai kesällä ulkokarsinassa.
Pyykkiä naiset perivät talvisin saunassa, jolloin pyykit virutettiin avannossa joella. Talvella pyykättiin vain välttämättömimmät vaatteet, iso lakanapyykki pestiin kesällä joen rannassa, jolloin vaatteita kunnolla kiehutettiin kuumassa vedessä muuripadassa.  Pyykkirannassa oli mukavaa ja pyykinpesu samoin kuin mattojen harjaus kesällä jokirannassa oli iso useamman päivän tapahtuma ja se oli mukavaa puuhaa.  Oli kuin olisi ollut retkellä. Pyykkipäiviksi valittiin lämpimiä aurinkoisia alkukesän päiviä ennen juhannusta, sillä juhannukseksi piti olla puhdasta.

Suursiivous juhannukseksi oli kuin puhdistautuminen kaikesta pahasta. Alkukesän valo oli kuin symboli koko elämää kannattavalle toivolle, paremmalle huomisella, tulevaisuudelle. Elämän usko kiteytyi juhannuksen valoisiin öihin, joissa rakkaus ja lempi hehkuivat kokkojen loimun katveessa. Sota oli ohi ja miehet olivat palanneet.
Naisten työ niin sota aikana kuin sodan jälkeisenä jälleenrakennuksen aikana oli näkymätöntä, vaikka he olivat lujilla. Kodit olivat alkeellisia ja askareet vaativat fyysistä voimaa.  Naiset hoivat kodin ja perheen. Kodin töihin kuuluivat maaseudulla myös karjanhoito. Naisten työtä ei ole riittävästi arvostettu ja eikä annettu näkyvää tilaa Suomen historiassa. He ovat aina jääneet taka-alalle. Sota-aikana heidän työnsä piti yhteiskuntaa pystyssä, eikä heidän panoksensa vähentynyt sodan jälkeisenä aikana.  Yksittäisten naisten elämätarinoista noin aikoina voisi tehdä useita kirjoja. Ne ovat selviytymistarinoita puutteen köyhyyden, kovan työn, mutta toivon ja yhteisöllisyyden.

Äitini jäi leskeksi nuorena, sillä isäni kuoli 1970 vain 52-vuotiaana. Minä olin vain 15- vuotias jäädessäni ilman isäni vahvaa tukea itsenäistymisen kynnyksellä. Mutta äitini oli selvinnyt yhden elämän vaiheensa yli saatettuaan nuoruuden rakkautensa ja sodan julmuudesta omat henkiset traumansa kätkeneen miehensä hautaan. Lapsista suurin osa oli jo lähtenyt kotoa omille teilleen. Yksi tuon ajan naisten elämää merkittävästi määritellyt vaihe oli ohi. Suomi yhteiskuntana oli muuttumassa, peltoja pantiin pakettiin ja etenkin pieniä maatiloja lopetettiin ja myytiin. Ihmiset hakeutuivat muualle töihin.
Äitinikin ansaitsi tosita kymmentä vuotta tehtaassa siivoojana oman eläkkeensä, joka turvin eli kohtalaisen turvattua elämää 88- vuotiaaksi.
Isäni ei ehtinyt nauttia veteraanien saamasta  kunnian palautuksesta ja taloudellisesta tuesta, mutta ei äitinikään koskaan saanut tunnustusta takarintamannaisten ansiokkaasta työstä.