MUMMU

Alkuperäisessä valokuvassa harmaalla sohvalla Viialassa vaneritehtaalaisille 1940-luvun lopulla rakennetussa modernissa kerrostaloasunnossa istuvat isoäiti, ukki ja isomummu. Kuvan päällä on violetti leima ”näyte”. Kuvaa ei ole myöhemmin valittu ostettavien kuvien joukkoon, mutta minä valitsen tämän. Olen rajannut kuvasta ulos ukin ja isoäidin, jättänyt tärkeimmän. Hän on isomummuni, isän äidinäiti, Mummu.

Vaikka 1950-luvulla otettu kuva on mustavalkoinen, tiedän että esiliinan ruudut ovat sinisiä ja harmaita. Muistan. Mummulla oli aina arkeana esiliina. Nyt hän on kuitenkin pukeutunut juhlaa varten, myös esiliina on arkista hienompi. Voin tuntea puseron kankaan pehmeyden poskellani. Puserokin on sininen, siinä on pienenpieniä pilkkuja. Esiliinalle on kuitenkin tullut tarve. Luultavasti Mummu on jo ennättänyt tiskata appensa syntymäpäiväjuhlien astiat ja nyt asetttunut pyynnöstä yhteiskuvaan.

Luultavasti hän on nukkunut yön keittiössä vessan oven päällä, tai Mummu itse sanoisi vesiklosetin oven. Kun taloon tuli vieraita, irrotettiin wc:n ovi saranoiltaan ja asetettiin kettiön pöydän ja työtason väliin. Mummu siirtyi siihen nukkumaan jotta lapsensa puolisoineen saivat nukkua mukavasti hänen kamarissaan. Mummu ehti elämässään taipua moneksi.

Mummun yskä rohisee, hän tuoksuu kamfertille ja hänellä on kamarissaan soikeita piparminttupastilleja yöpöydän kaapissa, joskus myös apteekin salmiakkeja. Sängyn vieressä on sylkykuppi, johon hän öisin räkii yskäänsä. Kamarin ikkunan alla pöydällä oli kehystetty kuva kolmesta nuoresta miehestä.

Kuvassa, jota nyt katson, Mummun katse on suunnattu ylös. Lähes aina valokuvissa hän katsoo ylös, jonnekin kauas. Ei koskaan kameraan. Paitsi kerran. Kastekuvassani olen hänen sylissään ja hän katsoo minua.

Vanha, pieni Mummu on pystypäinen. Häneltä on viety paljon. Hän on joutunut oppimaan luopumisen. Olitko sinä, Mummu katkera? Olitko joskus nuorena kostonhaluinen? Sitä en tiedä, sillä minä luulin, että sinä olit aina ollut olemassa vain minua varten. Sinä sait minut tuntemaan niin.

Isomummuni Eva Johanna Peura syntyi Saarijärvellä 20.4.1876. Minun syntyessäni hän oli 75-vuotias. Hän hoiti minua vuosia, asuinkin välillä hänen ja isovanhempieni luona. Vanhempieni kotiin hän tuli apuun aina pyydettäessä. Tuli junalla tai linja-autolla. Nyt tiedän, että hän oli koko ikänsä tottunut lähtemään, tottunut huolehtimaan omat ja vieraatkin lapset ympärillään. Ajattelikohan hän koskaan, että ei jaksa? Osasiko edes ajatella jaksamista.

Kauimmin katson hänen käsiään. Pitkät sormet, paksuuntuneet nivelet. Vahvat, ryppyiset, vanhat kädet.

Hoivaa sanotaan pään, käden ja sydämen työksi. Tässä kuvassa on kaikki. Mummulla oli kaikki, mitä hyvään hoivaan on aina tarvittu. Oli elämän varrella kertynyttä tietoa ja kokemusta. Oli tahtoa, voimaa ja osaavat, hellät kädet, sydän paikallaan.

Saan mieleeni vanhahtavia Mummun käyttämiä sanoja, vesiklosetti, kahveli, kihveli, komuutti, tampuri, palttoo. Luulen kuulleeni myös sanan lahtari. Sana on kuulunut hänen kieleensä siinä kuin vesi, leipä ja lapsi. Olen varma, että myös solidaarisuus kuului hänen sanavarastoonsa.

Kuvassa Mummulla on paksut pullonpohjalasit. Hänen näkönsä oli surkea, siksi hän luki suurennuslasin kanssa. Luki sanomalehtiä, kirjoja, kuunteli radiota, seurasi politiikkaa. Hartausohjelmat eivät kuuluneet hänen kuuntelulistalleen. Vanhanakin hän halusi omaksua asioita, tietää ja ymmärtää.

Hänen sukupolvensa oli teollistuvan Suomen pioneereja. He syntyivät säätyjen Suomeen, elivät monta isoa yhteiskunnallista murrosta. Minulta vei yli 60 vuotta tajuta, että hän oli muutakin kuin Mummu minua varten. Vaietusta ei voi tietää vaikka se leijuu ilmassa ja sen ruumiissaan tuntee.

Eva Johanna meni 1800-luvun lopulla naimisiin Nestori Johanssonin kanssa. Evan isä ja sisko muuttivat Amerikkaan, mutta Eva ja Nestori jäivät Suomeen. Snellmanin päivänä vuonna 1907 aviopari muutti sukunimensä Salojärveksi. Evaa kutsuttiin aina Hannaksi.

Hanna ja Nestori olivat nuoria aikuisia vaiheessa, jolloin kansan tietoisuus itsestään, tarpeistaan ja oikeuksistaan alkoi nousta. 1800-luvun lopulla Suomessa vahvistui raittiusliike, työväenliike ja naisliike, kaikki omalla tavallaan yhteydessä suomalaisuusliikeeseen. Yhteiskunnallinen tilanne Keisarillisen Venäjän Suomen Suurruhtinaskunnassa oli herkkä, silti itsenäisyysaate lisäsi kannatustaan. Samanaikaisesti kasvavan teollisuuden työväki tuli tietoiseksi itsestään ja alistetusta asemastaan. Tässä ilmapiirissä Hanna ja Nestori rakensivat maailmankatsomustaan ja identiteettiään. He liittyivät työväenliikeeseen.

Käy eespäin väki voimaks!

Äl’ orjajoukko halpa
Täst’ alkain ole! Tarmollas
Sä särje tieltäs’ salpa.
Mink’ kuntos’ keksii, kirves lyö,
Se olkoon vapauden työ,
Jonk’ eestä poistuu sorron yö,
Jonk’ eestä poistuu sorron yö!
Mink’ kuntos’ keksii, kirves lyö,
Se olkoon vapauden työ,
Jonk’ eestä poistuu sorron yö,
Jonk’ eestä poistuu sorron yö!
Työ käsiemme, hengenkin
On ylevätä työtä.
Työ tehty kourin jäntevin
Voi poistaa hengen yötä.
Tok’ kunnian ei halu vaan
Saa meitä työhön toimintaan,
Vaan myöskin onni synnyinmaan,
Vaan myöskin onni synnyinmaan!
Tok’ kunnian ei halu vaan
Saa meitä työhön toimintaan,
Vaan myöskin onni synnyinmaan,
Vaan myöskin onni synnyinmaan!

Tämän laulun on täytynyt tulla Hannalle tuttuakin tutummaksi. Työväenmarssilla aloitettiin kokoukset. Se on vanhin yhä nykyisinkin esitettävistä työväenlauluista. Kappale tehtiin Helsingin työväenyhdistyksen 10-vuotisjuhliin vuonna 1894. Sen sävelsi Helsingin työväenyhdistyksen kuoron johtajana ja Johanneksen kirkon urkurina toiminut Oskar Merikanto ja sanoitti nimimerkki Tuokko eli Antti Törneroos. Kappaleen sanat henkivät wrightiläisen työväenliikkeen optimismia.

TYÖLÄISVAIMO

Feministinen tutkimus rantautui Suomeen 1980-luvulla. Tutkimuskartalla oli naiselämän kohdalla valtava valkoinen läiskä, jota alettiin vähän vähältä täyttää, sanallistettiin piikojen, ompelijattarien, peintilan emäntien, työläisnaisten elämää. Minä, keskiluokkaisen virkamiesperheen tytär, en löytänyt henkilökohtaista sidettä menneiden sukupolvien tuntemattomiin työläisnaisiin. Silti ymmärsin heidän työnsä merkityksen, asettelin peräti jalustoille ja sankarin rooliin. Mutta katselinko samalla heitä hieman yläviistosta, kuten katsotaan vierasta, jolle halutaan osoittaa hyväntahtoista huomaavaisuutta. Oliko suhtaumisessani ripaus alentuvaa ylistämistä, en enää tavoita tuonaikaista ajatteluani.

Nyt selaan vanhoja valokuva-albumeja. Kuvat ovat tuttuja jo lapsuudesta, mutta näen asioita, joita kuusikymmentä vuotta sitten en nähnyt. En huomannut niitä edes myöhemmin lukiessani tuntemattomista työläisnaisista. Äkkiä etäisyys on kadonnut, vieras muuttunut tutuksi, osaksi itseä. Alan ymmärtää olevani samaa juurta, työläisnaisten jatkumoa. Tieto on oudolla tavalla vahvistava.

Isomummun kuolemasta on yli viisikymmentä vuotta. Nyt minulla on aikaa tutustua häneen.

Olen muuttanut monta kertaa ja matkan varrella luopunut paljosta tavarasta, mutta matkalaukullista valokuvia olen raahannut asuinpaikasta toiseen. Jonkun kuvan taakse joku on kirjoittanut jonkun nimen ja joskus vihjeen paikasta, jossa kuva on otettu. Käsialasta päätellen tekstit ovat Mummun tyttären, minun isoäitini Sanelman. Aluksi kuvat eivät kertoneet minulle yhtään mitään, mutta mitä enemmän kuvia katselen ja mitä usemman pienen vihjeen löydän muualta, sitä enemmän alan tuntea Mummua. Se, mitä kuvista kerrotaan, herättää lisää uteliaisuutta. Miksi isoäitini on yhden kuvan taakse kirjoittanut Usko veli, mutta toisen kuvan taakse vain veli, Urhon isä. Kuka on tämä Mummun poika, jonka nimeä isoäitini ei mainitse, mutta jonka kuvaa Mummu kantoi mukanaan ja piti samoissa kehyksissä kahden muun poikansa kanssa. Kuva on nyt minun pöydälläni. Olen kehystänyt omat kolme poikaani Mummun poikien viereen. Ikäeroa kahdella veljessarjalla on 70 vuotta. Se on vähemmän kuin yhden länsimaisen ihmisen ikä nykyisin. En voi lakata ihmettelemästä, miten lyhyt aika on ja miten erilaiseksi poikien elämä muodostui. Miten valtavasti suomalainen yhteiskunta muuttui 70 vuodessa.

Sukunimenmuutoksen kanssa samana vuonna Hannan ja Nestorin nimet löytyvät Itä-Hämeen Raivaajalehden uudenvuodentervehdyksestä senaikaisin sosialistisin äänenpainoin.

Onnea ja menestystä kaikille sorretuille ja vähäväkisille, taistelussa ihmisyyden ja oikeuden puolesta alkavan vuoden kuluessa, toivottavat seuraavat sosialisen maailmankatsomuksen elähyttämät kansalaiset.

Raivaaja oli Lahden seudulla vuosina 1905-1914 ilmestynyt sosialidemokraattinen sanomalehti. Työläiset tajusivat tiedonvälityksen puolueellisuuden, uskoivat painetun sanan voimaan ja perustivat omia lehtiä:

”Sanomalehti on keskeytymättömästi joka talossa käyvä näkymätön agitaattori. Sen kaunopuheisuus, vakuuttavaisuus ja ihmistä ohjaava voima on monin verroin suurempi, kuin paraimmalla agitaattorilla. Työläinen, sinun naapureisi kodeissa käy miljoonia tällaisia porvariston palveluksessa olevia agitaattoreita. Niin kauan kuin he siellä käyvät, et sinä saa heitä valveutumaan.” (Raivaaja nro 20, 2008)

Salojärven perhe muutti Lahdesta Valkealan pitäjään Voikkaalle vuonna 1909. Nykyisin Voikkaa (Woika, Voika) on osa Kuusankoskea. Tehdaskylissä alkoi heräillä luokkatietoisuus. Työläisten muodostamassa kunniakujassa hattu kourassa seisomista ei tehtaanpatruunan vieraillessa enää pidettyy itsestäänselvänä. Sitä ruvettiin pitämään nöyryyttävänä.

Voikkaa alettiin 1900-luvun alkuvuosina tuntea laajemminkin Suomessa väkevästä työväenyhdistyksestään. Siellä 1904 puhjenut, vaikkakin hävitty, lakko herätti huomiota valtakunnallisesti. Siitä tuli ”työtaistelu, joka muokkasi sekä Kymintehtaiden tehdasyhdyskunnissa että maanlaajuisesti ihmisten ajattelutapaa.” , kirjoittaa Seppo Aalto (2018 s. 35).

Tuon lakon aikaan Salojärvet asuivat vielä Lahdessa, mutta varmasti he seurasivat lakkouutisia ja tiesivät, millaiseen tehdasyhdyskuntaan muutamaa vuotta myöhemmin muuttaisivat. Sosialidemokratia kasvoi Voikkaalla, Kuusankoskella ja Kymintehtaalla lyhyessä ajassa vastavoimaksi ajan poliittiskulttuurisille käsityksille. Tehdaspaikkakuntien työväenyhdistykset korvasivat suvun turvaverkkoa, joka teollistumisen myötä tapahtuneen liikkumisen lisääntymisen myötä oli hajonnut maailman tuuliin. Ammattimiesten muutto paikkakunnalta toiselle helpottui, sillä heitä odotti työväenyhdistyksen turva uudella paikkakunnalla

Se oli kiihkeää puheiden ja kansalaiskokousten aikaa.Yhtiön johtoa, omistajia ja insinöörejä ei tiedostavan työväenluokan keskuudessa pidetty enää yhtiön tuottaman hyvän luojina. Oli opittu, että työläisten työllä yläluokka eli vaurasta elämää, jollaisesta tavallinen tehtaalainen ei pystynyt edes haaveilemaan. Luokkajako näkyi tehdasyhdyskuntien arkipäivässä. Se näkyi vaatteissa, ruuassa, asumistasossa, juhlissa, käytöksessä ja elämän varmuudessa.

Niihin aikohin, kun Salojärvet muuttivat Voikkaalle, ajoivat kansainväliset suhdanteet ja vanhentunut konekanta Kymiyhtiön miltei konkurssiin. Työväenyhdistyksen jäsenmäärä oli kääntynyt laskuun, mutta järjestäytymisaste oli edelleen korkea koko maahan verrattuna.

Kuvittelen, kuinka Mummu astui ensi kertaa Voikkaalla työväentaloon. Työväentaloista oli tullut työläisten keskinäisiä sosiaalisia areenoita, eräänlainen yhteinen, talkoilla rakennettu olohuone. Työväentalojen verkko kattoi 1910-luvulle tultaessa koko maan. Taloilla keskusteltiin, opiskeltiin, harrastettiin ja pidettiin ohjelmallisia iltamia, joihin usein kuului esitelmä, lausunta- ja musiikkinumero, näytelmäesitys sekä yleinen tanssi. Opinto- ja harrastuspiirejä oli monenlaisia, niistä musiikin ja teatterin harrastupiirit suuntasivat ohjelmansa iltamien ratoksi. 

YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTTAJA

Nyt kädessäni valokuvassa on nuori Hanna. Kuvan taakse isoäitini on kirjoittanut Äiti Voikkaalla. Siinä Hanna seisoo vasen käsi rennosti rokokootuolin selällä. Vasemman käden nimettömässä on kaksi paksua vihkisormusta. Ryhti on ylväs, mekossa komeat puhvihihat. V-mallinen pääntie on auki miltei vyötärölle, alla valkoinen pitsikoristeinen pusero. Mekossa on paljon laskoksia ehkäpä siksi, että niiden avulla pukua voi laajentaa ja supistaa sen mukaan, miten elämä vie.

Mekon väriä on mahdoton sanoa. Musta se ei ole, voisi olla vihreä. Kiharat hiukset on solmittu taakse, ei kuitenkaan kireästi, pikemminkin huolettomasti. Tiedän, että hiukset ovat punaiset, siitä on ollut perheessä puhetta. Hanna ei katso kameraan, katse on suunnattu kauas, tulevaisuuteen. Se oli tavanomainen kuvausasento siihen aikaan. Tuossa kuvassa seisoo määrätietoinen neljän lapsen äiti, metallisorvarin vaimo. Normi työläisvaimolle sopivasta pukeutumisesta on rikottu. En usko, että kyse on halusta jäljitellä porvarisrouvien pukeutumista, luulen sen olleen keino uhmata hajoavan sääty-yhteiskunnan rajoituksia, tapa kiistää pukeutumiskoodeihin sisältyvä alistava eriarvoisuus.

Tuo leninki Hannalla varmaankin oli päällä, kun hän vuonna 1911 matkusti Voikkaan Työväenyhdistyksen naisosaston edustajana Helsinkiin. Työläisnaisten liitto perustettiin Helsingissä heinäkuussa 1900. Alussa aktiivijäsenet olivat nuoria naisia, täynnä innostusta ja idealismia.

Edustajakokous, johon Hanna osallistui, pidettiin 1.-3. syyskuuta 1911 Helsingin Siltaraareen muutamaa vuotta aiemmin valmistuneella työväentalolla. Työväentalon ravintolassa istuivat aikanaan mm. Otto Wille Kuusinen ja V.I. Lenin. Heidän vakiopöytäänsä kutsuttiin vallankumouksen pöydäksi.

Pöytäkirjan mukaan naisliiton edustajat kokoontuivat työväentalon A saliin, joka oli koristeltu tilaisuutta varten lipuilla ja kasveilla. Kun oli laulettu Kansainvälinen Työväenmarssi, lausui Miina Sillanpää tervetulosanat:

”Hyvät toverit! Kokoontuessanne

tänne pääkaupunkiin ajattelette: täällä on innostusta, täällä
toimitaan paljon. Ikävä kyllä niin ei ole. Täällä on kyllä
toimintamahdollisuuksia enemmän kuin muualla, mutta siitä
huolimatta ei asiainmeno ole ottanut niin sujuakseen kun
toivottiin. Kun 11 vuotta sitten kokoonnuttiin tänne sos.-dem.
naisten edustajakokoukseen oli jokaisen mieli täynnä
innostusta. Silloin ei kuitenkaan osattu odottaa niin suuria ja
nopeita yhteiskunnallisia uudistuksia saatavan kun tämän ajan
kuluessa on saavutettu. Ei uskottu että naisille saataisiin
valtiollisia oikeuksia niin nopeasti, kun saatiin. Ensimäisessä
naisten kokouksessa oli 21 osastoa edustettuna. Keskustelut
kohdistuivat etupäässä järjestäytymiseen, josta huolehtiminen
nyt on siirtynyt osastoille pääasiallisesti. Naisliiton toiminta on
muuttunut siten, että liitto nykyisin on enemmän valistusjärjestö eikä enää esim. ammatillisen
järjestymisen alalla suorita käytännöllistä työtä samassa
määrässä kuin alussa, syystä, että ammatilliset järjestöt
nykyään suorittavat sen työn. Sensijaan on sos.-dem.
naisliikkeen tehtäväksi valistustyön ohella tullut myöskin
työläisnaisten järjestäminen valtiolliseen toimintaan.
Keskustelukysymykset tässä kokouksessa ovat syvällisempiä ja
kauvaksikantavimpia kuin entisissä.”

Kokousta seurasi miestoimittajia kuudesta työväenlehdestä. Helsingin Naisjaosto tarjosi voileipä ja kahvia. Minkähänlaisia voileipiä tuohon aikaan tarjoiltiin?

Mummu, neljän lapsen äiti, oli Voikkaan vuosina yhteiskunnallisesti häkellyttävän aktiivinen. Tuohon aikaan useimmat naisaktivistit olivat perheettömiä tai ainakin lapsettomia. Vanhoja Työläisnaisen numeroita selaillessa selviää, että Hanna Salojärvi on 1910-luvun taitteessa valittu useamman kerran Voikkaan Työväenyhdistyksen Naisosaston johtokuntaan, milloin jäseneksi, milloin puheenjohtajaksi tai varapuheenjohtajaksi. Hanna on ollut mukana myös huvitoimikunnassa ja suunnittelemassa uutta lippua osastolle.

Voikkaan naisosaston johtokunta kokoontui noihin aikoihin joka kuukauden toisena sunuuntaina kello 14 työväentalolla. Osastossa tärkeänä pidettiin työläisnaisten ja -vaimojen poliittista herättelyä ja valistusta. Osasto tilasi Työläisnaislehtiä, joita jaettiin Voikkaan työläiskoteihin. Myös keskusteluiltoja pidettiin.

Moni työväenluokan mies kannatti periaatteessa tasa-arvoa, mutta kielsi vaimoa osallistumasta ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Naisen paikka oli kotona eikä kokouksissa. Toisaalta moni vaimo ei hyväksynyt miehensä toimintaa yhdistyksessä. Liittoutuminen, kokoontuminen saati, lakkoilu oli uhka perheen turvallisuudelle. Seurauksena saattoi olla työpaikan menetys, tarkastukset, pidätykset, vankilakin. Toisaalta monet naiset itse eivät halunneet tunnustautua työläisiksi. Monet halusivat lukeutua herrasväkeen, jolle työläisasiat eivät kuuluneet. Salojärven perheessä Hanna vaikuttaa osallistuneen aviomiestään Nestoria aktiivisemmin työväenliikkeen toimintaan. Hänelle tärkeitä olivat naisten ja lasten asiat, samoin kulttuuri.

Uutinen Raivaajassa noilta vuosilta kertoo, että Hanna alusti Voikkaan naisjaoston puolesta lasten kasvatuksesta Kuusankosken työväentalolla pidetyssä naisjaoston toverikokouksessa.

”Woikkaan naisjaoston puolesta Hanna Salojärvi alusti kysymyksen lasten kasvatuksesta, josta keskusteltiin ja walittiin kolmehenkilöinen valiokunta, joka valimisteli ponnet.”

Myös virinnyttä sosialidemokraattista nuorisotyötä, Ihanneliittotoimintaa, Hanna oli mukana kehittämässä. Ihanneliitto oli perustettu Naisliiton aloitteesta ja liiton vuoden 1911 edustajakokouksessa ihanneliittojen toimintaa käsiteltiin pitkään. Ihanneliittotoiminnalla haluttiin pitää nuoret pois porvarillisiksi katsotusta lasten ja nuorten toiminnasta kuten partiopoikaliikkeestä.  

”Partiopoikaliikkeen vastustamiseksi olisi saatava urheilua ja

retkeilyä ihanneliittojen ohjelmistoon. Yleensä olisi lapsia
saatava mahdollisimman nuorina ihanneliittoihin, etteivät
tottuisi käymään pyhäkouluissa”.
—
Ei ole pääasia saada joku määrä viisautta ja sosialidemokratisia
tietoja lapsille, vaan saada niitä joukkoomme totutettua, sillä jo
se seikka, että lapset oppivat käymään työväen taloilla on hyvä
asia.

Kokous määritteli ihanneliittojen sisältöä:

Ihanneliittojen toiminnan tarkoituksena on pidettävä:
a) ”Sosialidemokratisten tietojen jakaminen lapsille”;
b) ”Satujen, kertomusten ja havainto-opetuksen muodossa
annetulle opetukselle on kiinnitettävä entistä enemmän
huomiota”;
c) ”Retkeilyt luonnonhelmassa, leikit ja urheilu ovat asetettavat
täysin yhdenvertaisiksi periaatteellisen opetuksen kanssa,
huomioon ottaen lasten sielunelämä ja vastaanottavaisuus”.

Ihanneliiton virallinen toiminta lopahti, kun keisari vuonna 1912 lakkautti liiton sotilaallisesti järjestetynä lastenyhdistyksenä. Puolueen nuorisotoiminta ihanneliiton hengessä jatkui sen jälkeenkin.

Hanna osallistui myös osuuskauppatoimintaan. Voikkaan Osuuskaupan kevätkokous vuonna 1913 päätti lähettää Hannan yhtenä kuudesta jäsenestä Kotkaan osuuskauppojen edustajakokoukseen, Matkarahoiksi kullekin annettiin 15 markkaa. 1800-luvun lopulla perustetun Osuusliikkeen tavoite oli käyttää yhteisiä resursseja yhdessä järkevällä ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tavoitteena oli yhteisostojen hyöty. Jokaien jäsen osti osakkeen, josta ei saanut osinkoa vaan jolle karttui korkoa.

Työläisnainen vuodelta 1912 uutisoi, että Voikkaan työväenyhdistyksen naisosaston kokouksessa helmikuussa keskusteltiin agitatsioonitoimikunnan tekemästä ehdotuksesta agitaattorin palkkaamisesta koti-agitatsioonia varten Voikkaan, Kuusan ja Kymin tehtaille ja päätettiin ottaa kustannuksiin osaa agitatsioonitoimikunnan ehdotuksen mukaan jäsenluvun peruteella. Edustajaksi toimikuntaan valittiin H. Salojärvi. Työväenyhdistyksen pyyntöön, että naisosasto luovuttaisi iltamavuoronsa yhdistykselle ei voitu suostua, koska osaston jäsenmaksut eivät riitäneet omiin kuluihin. Osasto päätti pidättää itsellään yhden sunnuntai-illan ja kaksi lauvantai-iltaa omia iltamia varten.

Ainakin vielä vuoden 1914 alussa Salojärvet asuivat Voikkaalla, sillä Mummu valittiin edelleen Voikkaan Työväenyhdistyksen Naisosaston johtokuntaan. Voikkaan työläisnaisten yhteisessä kokouksessa helmikuussa 1914 toimi puheenjohtajana H. Salojärvi. Kokous aloitettiin laulamalla Työväen marssi, jonka jälkeen toveri, rva Aalto puhui hyvin sattuvasti kuvaten työläisten asemaa. Kokouksessa painotettiin, miten tärkeää on valistaa työläisnaisia, lisätä heidän tietoisuuttaan lukemalla sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Työläisnainen-lehdessä oli oma palstansa krjallisuudelle ja taiteelle sekä lista kirjasuosituksista. Listalta löytyy muun muassa Minna Canth, August Strindberg, Selma Lagerlöf ja Aino Kallas.

Naisosaston maaliskuun kokouksesta kerrotaan Työläisnaisessa: Otettiin keskusteltavaksi H. Salojärven ehdotus perustaa rahasto, josta annettaisiin avustusta osaston jäsenille sairastumisen ja synnytystapahtumien sattuessa, mutta jätettiin sen lopullinen päättäminen johtokunnalle.

En tiedä, hyväksyttiinkö ehdotus. Alustusta äitiysvakuutuksesta oli kuunneltu edellisenä syksynä. Pöytäkirjoista voi päätellä, että osallistujien tiedonhalu oli suuri naisten ja erityisesti työläisnaisten elämää ja yhteiskunnalista asemaa koskevissa asioissa. Osasto oli sisäistänyt Työläisnais-lehdessä toistuvan viestin:

Työläisnaisen lukijat! Levittäkää omaa lehteänne! Kirjoittakaa omaan lehteenne! Oman lehtenne täytyy taantumusajasta huolimatta elää! Selvittäkää sen merkitys työtovereillenne! Osasto tilasi lehtiä ja myi niitä sitten eteenpäin.

ÄITI KASVATTAA

Viialassa isomummun huoneessa matalan ikkunan alla kirjahyllyn päällä oli kehyksissä kolme kuvaa kolmesta nuoresta miehestä. Seinällä oli kopio Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti vuodelta 1987. Maalaus kuvaa Kalevalan kohtausta, jossa Lemminkäinen on tapettu, silvottu ja heitetty mustaan jokeen. Äiti on haravoinut poikansa ruumiinosat joesta ja ommellut hänet kokonaiseksi. Mustaa virtaa reunustavat veren peittämät kivet. Sävyiltään tumma maalaus on täynnä kuoleman merkkejä. Äidin ylös kurottavilta kasvoilta kuvastuu epätoivo. Maalauksen ydin on äidinrakkauden kuvaaminen. Kerrotaan Gallen-Kallelan käyttäneen maalauksen mallina omaa äitiään, jolle hän kertoi kauheita tarinoita niin, että sai äidin kasvoille aidon epätoivoisen ilmeen. Minusta, lapsesta, maalaus oli vaikuttava. Kolmen valokuvan tiesin esittävän Mummun poikia, muuta en tiennyt. Nyt, lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin yritän tietää pojista enemmän.

Lapsista nuorin, Tapani oli Voikkaalle muuttaessa viisivuotias, Usko seitsemän ja Nestori kymmenen. Sanelma, isoäitini, oli yhdeksän vuotias. Hannan ja Nestorin lasten tärkeät kasvuvuodet ajoittuvat Voikkaan aikaan.

Mummun albumeista löydän kuvan kolmesta pojasta seisomassa vierekkäin, pituusjärjestyksessä. Nestori, Usko ja Tapani. Kuva Salojärven pojista on otettu Voikkaan vuosina. Nestori on saanut puvun ja solmion, Uskolla ja Tapanilla on vielä polvihousut, kaikilla on nahkakengät. Kaikki ovat huolella puettuja valokuvaa varten. Tapanin kihara, punainen tukka on vielä pitkä. Punaiset, kiharat hiuksensa hän on perinyt äidiltään Hanalta.

En tiedä, pääsivätkö Hannan pojat Voikkaalla kouluun. Tuohon aikaan koulunkäynti oli vielä vapaaehtoista, oppivelvollisuuslakia odoteltiin vuoteen 1921. Sanelma ainakin kävi neljä luokkaa Voikkaan tehtaankoulua. 

Sanelman päästötodistus neljäluokkaisesta tehtaankoulusta vuonna 1913 on hyvä. Seitsemää huonompaa numeroa todistuksessa ei ole. Kympit hän on saanut käsityöstä ja voimistelusta. Yhdeksikkö on annettu laulusta, kaunokirjoituksesta, piirustuksesta ja lukemisesta. Tuossa tehtaankoulussa pojat ja tytöt opiskelivat yhdessä ja opetusohjelma oli todistuksesta päätellen monipuolinen: Opetettiin uskontoa, äidinkieltä (lukemista ja kirjallisia harjoituksia), maantiedettä, historiaa, laskentoa, muoto-oppia sekä pintain ja kappaleiden mittaamista, luonnontiedettä, piirustusta, kaunokirjoitusta, laulua, voimistelua ja käsitöitä. Kymintehtaan kouluissa lapset opettelivat myös puutarhanhoitoa ajatuksena, että siirtävät uutta tietoa myös aikuisille.

Hannan lapset oppivat varmasti noina vuosina käymään myös työväentalolla. Luultavasti Hanna patisteli ainakin vanhemmat lapset osallistumaan Ihanneliiton toimintaan, ehkäpä hän itse toimi Ihanneliiton ohjaajana. Lapset olivat mukana yhteisissä iltamariennoissa ja esityksissä. Nestor voitti lausuntakilpailuissa toisen palkinnon.

Hannan Lapset kasvoivat työväenkulttuuriin, omaksuivat siitä aineksia omaan ajatteluunsa, kukin omalla tavallaan.

Hannalla oli modernit kasvatusihanteet. Vuonna 1908 ilmestyi saksasta suomennettu vihkonen ”Äiti kasvattajana. Käytännöllisiä kasvatusneuvoja köyhällistön äideille.” Kirjasta mainostettiin Työläisnaisessa. Hannan on täytynyt lukea sitä, soveltaa sitä puhuessaan kasvatuksesta työläisnaisille. Minä luen kirjasta nyt hämmentyneenä siitä, miten monella tavalla neuvot mielestäni sopisivat tähänkin päivään. 1970 -luvulla Sos.Dem Naisliitto tekikin kirjasesta uusintapainoksen, jota käytettiin muun muassa neuvoloissa. Tuntuu jännittävältä ajatella, että Mummu on lukenut nuorena äitinä ja työläissisarten valistajana tätä samaa kirjasta, jota nyt yli sata vuotta myöhemmin selailen. Sen kantavina ajatuksina ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Kirjasessa uskotaan esimerkin, ei vitsan voimaan. Neuvotaan ottamaan lapset mukaan kodin askareisiin ja rohkaisemaan lapsia toimintaan. Pidetään tärkeänä lasten kanssa leikkimistä huolimatta äidin kiireestä ja väsymyksestä. Kehotetaan olemaan lapsi lasten joukossa, lasten ystävä. Vanhemman tulisi oppia kestämään lasten vastustusta vaikkakin välttää lasten hemmottelemista. Korostetaan johdonmukaisuutta, luotettavuutta ja malttia kasvattajana. Kehotetaan lukemaan lapselle, selittämään sukupuoliasiat totuudenmukaisesti. Äitiä muistutetaan huolehtimaan myös itsestä ja itsensä jatkuvasta kehittämisestä. Kirjanen ohjaa menemään lasten kanssa vapaaseen luontoon ja opettamaan heidät suojelemaan kasveja ja eläimiä.

Tasa-arvoisuus on kirjassa mukana monella tavalla. Kirjanen korostaa, että isäkin on vastuussa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Isän kasvattaminen huolehtivaksi kasvatustoveriksi asetetaan äidin vastuulle ja isän roolina on olla äidin apulainen. Aikakauden jyrkän sukupuolijaon oloissa neuvo on silti radikaali.

”Mikään toimi tai tehtävä, lapsen ensimmäisistä elinpäivistä asti, ei ole sellainen ettei isäkin voisi sitä tehdä, tai jossa hänkin ei voisi ratkaisevasti sinua auttaa…. Ei ole mitään työtä, mikä voisi miehen saattaa häpeään vain siksi, että hän on mies. Kaikkein vähimmin kasvatuksessa.” (Äiti kasvattajana 1907, 8).

Tyttöjen ja poikien välille ei pidä tehdä teennäisiä eroja ja sisaruksista ketään ei saa pitää muita parempana.

Luulen Hannan ja Nestorin olleen tasavertaiset elämäntoverit. Hanna oli heistä kahdesta ehkä voimakastahtoisempi. Ryhmävalokuvissa he ovat yleensä vierekkäin. Nestorin asennoissa on aina jonkinlaista rentoutta ja hyväntuulisuutta. Hanna on vakavampi. Metallityöläisten liittoon Nestori kuului 1900-luvun alkuvuosista lähtien, mutta muuten en hänen nimeään löydä poliittisena toimijana. Jo se, että Hanna osallistui aktiivisesti Työläisnaisliiton toimintaan, kertoo Hannan ja Nestorin suhteesta. Monet teoriassa sukupuolten tasa-arvoa kannattavat työväenliikkeen aktivistimiehetkin kielsivät vaimoiltaan poliittisen toiminnan, naisen paikka oli kotona.

Luulen, että Nestori on ollut lämmin, lapsia ymmärtävä ja rakastava ihminen. Hänen tyttärenpoikansa Olavi – isäni – muisteli usein pappaansa etenkin sen jälkeen, kun hänestä itsestä tuli oman tyttärensä poikien pappa. Pappa otti syliin, Papan kanssa mentiin ongelle. Pappa rakasti eläimiä, hän opetti Olaville, että eläimiä tulee kohdella hyvin.

Yksi kirjasen neuvoista kuuluu ”Kasvata lapsesi totuudenrakkauteen.”

Lähes jokainen kasvatusoppaisiin tutustunut ja niiden neuvoja noudattamaan pyrkinyt vanhempi tietää, ettei teoria aina muutu toivotunlaiseksi käytännöksi ja käytökseksi. Mummukin joutui sen toteamaan omien lastensa kohdalla.

Vanhin Hannan ja Nestorin pojista jäi kiinni varkaudesta ollessaan leipurin oppipoikana.

Eteenpäin- lehti 7. kesäkuuta 1913 kertoo uutisen Walkealan wälikäräjiltä. ”Leipuri Sulo Mannerilta, Woikalta, oli huhtikuun ajalla useasti hävinnyt rahaa piirongin laatikosta. Sitte huomattiin, että alaikäine poika Nestor Salojärvi otti rahaa laatikosta. Asia ilmoitettiin poliisille ja pidetyssä poliisitutkinnossa ja samoin oikeudessa poika tunnusti ottaneensa rahaa, neljällä eri kerralla, yhteensä 273 mk., 50 p., joilla oli ostanut m.m. gramofoonin, mandoliinin, pyssyn, patruunavyön, revolverin ja taskukellon. Mutta kun poika oli kolme edellistä kertaa ottaessaan wielä alle 15 vuotta, vapautettiin kaikesta edesvastuusta. Mutta kun viimeksi, huhtikuun 8. p. anastaessaan 11:50 suuruisen summan, oli jo täyttänyt 15 wuotta, tuomittiin 75 mk. sakkoon.

Tuohon aikaan 273 markkaa oli melko suuri summa. Vera Hjeltin asutuskeskusten ammattityöläisten toimeentulosta tekemän selvityksen mukaan vuonna 1908-1909 perheiden vuosiansiot olivat alle 3 000 markkaa. Gramofoni oli vielä harvinainen, se yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin musiikkikulttuurissa tapahtui valtava muutos. Gramofonilevyille tallennetut laulu- ja soittoesitykset levisivät nopeasti maasta toiseen. Gramofonit olivat käsinveivattavia ja levyt kalliita, mutta rahalla sai kotiinsa musiikkia maailman eri kolkilta. Myös elävissä kuvissa käynti vaati rahaa. Elokuvia näyttivät Helsingin ulkopuolella kiertävät yrittäjät. Ensimmäinen eläviä kuvia käsitellyt lehti Bio ilmestyi Suomessa 1910.

Sanelma sai päästötodistuksensa tehtaankoulusta 14. toukokuuta 1913. Netori sai sakkotuomion miltei yhtäaikaa Sanelman päästötodistuksen kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin isoäitini Sanelma toisteli usein, miten mielellään olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä, opettajakin kehoitti, mutta siihen perheellä ei ollut mahdollisuutta. Työläisperheissä elettiin kädestä suuhun, tulot kattoivat vaivoin menot vaikka perheen isän palkan lisäksi muut perheenjäsenet toivat perheeseen sivutuloja. Vaimo saattoi tuoda perheeseen lisätuloja esimerkiksi pyykinpesulla ja marjojen myynnillä, nuoret lapset esimerkiksi sanomalehtiä myymällä. Moni perhe joutui ottamaan lainaa ja harva pystyi säästämään.  Ainoita työläisperheiden maksullisia huveja olivat yleensä työväenyhdistyksen iltamat. 

Saman vuoden joulukuussa Kouvolan sanomissa uutisoitiin viinanmyyntijutusta, jossa yhtenä osallisena oli Nestor Salojärvi. Ehkäpä Nestori luiskahti huonoille teille. Viinanmyyntiä ei kansan keskuudessa pidetty tuohon aikaan kummana rikoksena, mutta Työläisnaisliitto ajoi raittiuden aatetta.

KOHTI KAAOSTA 

Maailmansodan syttyessä 1914 Kymiyhtiö oli suuri ja menestyvä paperijätti, eikä sodan syttyminenkään heti vaikuttanut paperin kysyntään sillä Venäjän markkinat vetivät hyvin. Mutta työläisten palkat juuttuivat paikalleen, inflaatio söi ostovoimaa, tehtaalaisten elintaso laski. Puutetta oli aluksi voista ja polttopuista. Köyhimmillä ei ollut mahdollisuutta ostaa ruokaa mustasta pörssistä. Sodan edetessä kasvoi yhtiön ja sen työntekijöiden välinen kuilu.

Kymiyhtiön tehtaille perustettiin 1914 Elintarvike- ja avustuskomitea. Yhtiön maiden viljalla yritettiin turvata kohtuuhintaisia elintarvikkeita tehdaskyliin, polttopuuta myytiin alihintaan. Toimenpiteillä ei onnistuttu estämään elintason laskua. Mustan Pörssin hinnat kohosivat. Kolmessa vuodessa elinkustannukset nousivat 75%. Vuonna 1916 loppui ensin sokeri, puutetta oli kahvista, voista, lihasta ja jauhoista. Samanaikaisesti työväenyhdistysten jäsenmäärä kääntyi uudelleen kasvuun.

Maailmansodan edetessä Hanna, Nestori ja nuoremmat pojat  muuttivat Jyväskylän maalaiskuntaan Tikkakoskelle. 14-vuotias Sanelma lähti kirjansitojan oppiin Helsinkiin. Usko seurasi isäänsä tehtaalle. Hänen nimensä löydän metallityöväenliiton uudenvuodentervehdyksistä yhdessä isän nimen kanssa. Sisaruksista vanhin, tuo epärehellinen leipurin oppipoika Nestori juniori häviää lehtiuutisista.

Jyväskylässä luettiin ja kuultiin varmasti uutisia maailmansodasta. Jokapäiväiseen elämään se vaikutti lähinnä lisääntyvänä pulana. Työväenliikkeessä uskottiin tulevaisuuteen. Mustaa joutsenta ei vielä nähty. Mustaksi joutseneksi kutsutaan uhkaa, jota ei osata ennakoida eikä tunnistaa, koska siihen ei uskota. Työväenliikkeessä tosin äänenpainot kovenivat ja osa jäsenistä alkoi puhua vallankumouksesta. Monet uskoivat rauhanomaiseen etenemiseen, niin myös Hanna ja Nestori.

Viisi vuotta Jyväskylän seudulla olivat täynnä yhteiskunnallista kuohuntaa. Aikalaisille sen on täytynyt näyttäytyä yhtenä kaaoksena. Tapahtumat toinen toisensa jälkeen vyöryivät päälle ilman mahdollisuutta hengähtää tai edes ymmärtää, missä mennään. Maailmansotaa seurasi Suomen itsenäistyminen, siihen heti perään sisällissota. Pulaa elintarvikkeista oli kaikkialla. Luultavasti elintarvike- ja asuntopula Helsingissä ja kaikkinainen elämän ennakoimattomuus sai Sanelmankin jättämään työpaikkansa Helsingissä ja muuttamaan vanhempiensa luokse Jyväskylän Tikkakoskelle. Elantoa hän ehkä ansaitsi ompelemalla. Ompelijatar oli tuohon aikaan yleinen naisten ammatti ja Sanelmahan oli koulutodistuksenkin mukaan käsitöissä kympin tyttö.

Sotateollisuustarvikkeiden kysyntä Venäjällä takasi Nestorille töitä Tikkakoskella, jossa alettiin valmistaa aseenosia. Metalliteollisuudessa esiintyi ajoittain jopa työvoimapula, mutta Venäjän vallankumous katkaisi noususuhdanteen, kun sotatarviketilauksia Venäjältä ei enää tullut. Suomen talous ja elintarviketilanne kriisiytyi. Venäjällä maaliskuun vallankumous lopetti Keisarin vallan. Autonomisen Suomen senaatissa sosialidemokraattisella puolueella oli enemmistö. Sensuuri Suomessa loppui ja yhteiskunnallisista asioista voitiin kirjoittaa vapaasti. Helsingin kaduilla soi marseljeesi, hurraa-huudot raikuivat. Puolueen sisäisistä erimielisyyksistä huolimatta näytti, että työväenliike oli saanut mahdollisuuden muuttaa yhteiskuntaa vaatimustensa suuntaan. Vuoden 1917 vappujuhlaa varten monissa työväenyhdistykisissä otettiin käyttöön uusi, punainen lippu. Lippuja hulmusi työväentalojen, osuuskauppojen ja asemarakennusten lippusaloissa. Isäntien perustamien suojelusvartioiden ja työväen järjestyskaartin tehtävänä oli turvata järjestystä. Niitä ei suunnattu varsinaisesti vastapuolta vastaan, vaikka konfliktejakin syntyi lakkojen takia kiristyneessä ilmapiirissä.

Toimeentulo ja turvallisuus olivat sekavassa tilanteessa epävarmoja, mutta usko oikeudenmukaisempaan tulevaisuuden yhteiskuntaan vahva. Kaikki tuntui mahdolliselta.

Kesän 1917 alkaessa Suomen elintarviketilanne näytti niin heikolta, että aloitettiin säännöstely. Säädettiin elintarvikelaki ja käyttöön otettiin leipäkortit. Kortilla saatavan viikkoannoksen määrä vaihteli kortin omistajan ammattinimikkeen mukaan. Henkisen ja kevyen ruumiillisen työn tekijät saivat viikossa ostaa kilon, raskasta ruumiillista työtä tekevä reilut puolitoista kiloa ja raskasta ulkoilmatyötä tekevä sai hieman yli kaksi kiloa leopää. Leipäkortin sai halutessaan vaihtaa jauhokortiksi. Kun pula kiristyi, kiristyivät korttiannoksen ehdotkin.

Uuden eduskunnan ajamat udistukset eivät menneet läpi ja kahtiajako Suomessa syveni. Väkivaltaisuudet ja levottomuudet lisääntyivät. Suojeluskuntajärjestöjen määrä kasvoi. Työväenlehtien ja porvarilehtien sävy muuttui. Kirjoitettiin lahtarikaarteista ja ryövärijoukoista.

Syksyllä Venäjän vienti pysähtyi, työttömyys räjähti kasvuun, ruokapula paheni, hinnat nosuivat, rahan arvo laski eikä palkka enää riittänyt elämiseen. Levottomuus lisääntyi. Eduskunta hajoitettiin eivätkä sosialidemokraatit saaneet enää uusissa vaaleissa enemmistöä. Työväenliike jakautui kahtia, parlamentarismiin ja köyhällistön diktatuuriin uskoviin, rauhanomaiseen etenemiseen ja vallankaappaukseen uskoviin. Mummu ja miehensä Nestori olivat rauhanomaisen etenemisen puolella.

Marraskuussa 1917 bolshevikkivallankaappaus Venäjällä johti Suomessa yleislakkoon. Suomi itsenäistyi Venäjästä, kun Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Eduskunta päätti, että porvarilliset senaattorit muodostavat uuden hallituksen. Punaisten järjestyskaarteista alkoi muodostua punakaarteja ja puolueen vaikutusvalta kaarteihin heikkeni. Punakaartilaiset olivat työväenjärjestöihin kuuluneita vapaaehtoisia. He lähtivät mukaan aatteellisista syistä, mutta siksikin, että kaartissa maksettiin palkkaa ja tarjottiin ruokaa. Molemmista oli pula, kun työ tehtaissa loppui vähäksi aikaa. Monissa ammattiosastoissa päätettiin, että kaikkien jäsenten on liityttävä kaartiin.

Soslialidemokraattisen puolueen sisäiset jännittet kasvoivat ja niin kasvoivat myös maan sisäiset jännitteet. Ihmiset jatkoivat arkeaan epävarmoissa tunnelmissa. Vajaassa vuodessa Venäjällä oli tapahtunut kaksi vallankumousta ja Suomi itsenäistynyt. Työttömyys, puute ja nälkä olivat monien perheiden arkipäivää

MUSTA JOUTSEN NOUSEE LENTOON

Pöydälläni on Konrad Lehtimäen kirja vuodelta 1917. Kirjan nimi on Ylös Helvetistä. Kirja on Hannan ja Nestorin pojan Nestori nuoremman, sen epärehellisen leipurin oppipojan. Omistajan nimen alle sisäsivulle on lyijykynällä kirjoitettu On noustava! Kirja on dystopia, joka sijoittuu totalitaariseen yhteiskuntaan, jossa armeija janoaa valtansa pönkittämiseksi uutta maailmansotaa. Edellisessä sodassa rampautuneet raajarikot marssitetaan nälkäpalkalla raatamaan varta vasten heille suunniteluihin tehtaisiin. Vainotuksi maanalaiseksi liikkeeksi järjestäytyneet kansalaiset suunnittelevat sotien ja tyrannian estämiseksi suurlakkoja ja maanlaajuista työväestön kapinaa. Lehtimäen kirjaa on luonnehdittu ensimmäiseksi työläisromaaniksi ja se oli vuoden 1917 myydyin romaani Suomessa. Se on ilmeisesti tehnyt suuren vaikutuksen myös nuoreen Nestoriin. Samaan aikaan Nestorin Sanelma-siskon ystävät kirjoittelevat romanttisia värssyjä Sanelman värssykirjaan. Kirjasta löytyy mm. laulu mustasta linnusta, Kottaraisesta. Muistan isoäitini Sanelman tätä laulaneen.

Kottarainen, se murhelintu,

jota harvasti mainitaan,

oli oppinut elämältä

pienen, pienoisen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu,

lauloi pienoisen säveleen,

minkä lauloi, sen totta lauloi,

se koski kuulijan sydämeen.

Tammikuun 25. päivänä vuonna 1918 musta joutsen nousi lentoon, kun senaatti julisti suojeluskunnan joukot hallituksen joukoiksi. Punakaartit julistivat vallankumouksen alkaneeksi. Punakaartilaiset ottivat vallan suurissa kaupungeissa, mutta arki jatkui aluksi melkolailla entisenlaisena. Harva osasi vieläkään ennustaa, että keväästä tulisi hirvittävä. Punaisilla johtajilla oli suuret ihanteet ja hyvät aikomukset. Todellisuudesta tuli toisenlainen.

Tamperen häviön jälkeen punaisten tilanne alkoi nopeasti näyttää toivottamalta ja viimeiset punaiset antautuivat 12. huhtikuuta. Neljässä kuukaudessa oli käyty verinen sisällissota. Ihmisiä tuomittiin valtionrikosoikeuksissa rangaistuksiin valtion- ja maanpetoksista. Tuomioina oli vankeutta, ehdollista ja kansalaisluottamuksen menettäminen, osalle myös kuolema. Monet vangeista armahdettiin vuoden 1918 lopussa ja samalla päätettiin, ettei valkoisia vankeja tuomita lainkaan.

Työväenliike oli hajallaan ja lamaantunut. Maltilliset sosialidemokraatit olivat pysytelleet mahdollisuuksien mukaan irrallaan vallankumoustouhusta ja siksi säilyttäneet ainakin osan toimintakykyään. Venäjälle paenneet radikalisoituneet puoluejohtajat perustivat Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen. Suomessa vankileireiltä vapautuneet yrittivät löytää paikkansa yhteiskunnassa, mutta usein heitä ja heidän omaisiaan syrjittiin. Tilanteesta huolimatta työväenjärjestöt alkoivat heräillä.

Pienet ilmoitukset sanomalehdissä valaisevat kaoottisia vuosia Salojärven perheen kannalta. Sanelma etsii kadottamaansa rahapussia, jossa on myös valokuvallinen passi.

”Rahakukkaro pudotettu J:kylän ja Tikkakosken välille 7.9.18 sisältäen passin valokuvan kanssa ja pienemmän summan rahaa. Pyydän ystävällisesti palkkiota vastaan ilmoittamaan os: J:kylä, Kuikka, Tikkakoski, Sanelma Salojärvi.” Keskisuomalainen 12.9.1918

Passille syntyi tarve ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, kun alettiin pelätä, että vakoojat tai muut epämieluisat henkilöt ylittävät valtionrajoja väärennetyin passein. Valokuvallinen passi tuli käyttöön maailmansodan aikana. Kuva sai aluksi olla vapaamuotoinen.

Sanelma kadotti passinsa, mutta Hanna ja Nestori kadottivat samoihin aikoihin poikansa, Sanelman vanhimman veljen.

”Etsimme poikaamme NESTOR SIMEON SALOJÄRVEÄ. Nähty viimeksi Hollolassa. Jos ken voisi antaa hänestä tietoja mihin on joutunut, olisi niin hyvä ja ilmoittaisi isälle.

Kuikka, Tikkakoski.
Nestor Salojärvi.”

(Suomen Sosialidemokraatti, marraskuu 2018)

Tämän ilmoitus koskettaa minua syvästi joka kerta sitä lukiessani. Tuohon aikaan kaikki ihmiset tiesivät, mitä Hollola tarkoittaa. Hollolan teloituksissa ammuttiin kevään kukkiessa ainakin kaksisataa punaista, joidenkin lähteiden mukaan viisisataa. Monet katosivat.

Nestori oli sisällissodan aikaan 20-vuotias. Olen asettanut Mummun poikien kuvan pöydälle omien poikien kuvan viereen. Molemmissa kehyksissä on kolme nuorukaista, pikemminkin vasta poikaa. Kuvien välissä on 70 vuotta. Minun poikani syntyivät äitiysrahojen, neuvoloiden, päiväkotien, terveyskeskusten Suomeen, hyvinvointivaltioon. He kävivät kouluja, hankkivat ammatin ja työttöystävän. Mietin, miltä tuntuu, kun lapsi katoaa eikä katoaminen ehkä ratkea koskaan. Mitä Mummu ajatteli silloin? Ikävöikö vielä sittenkin, kun vuosikymmeniä myöhemmin oli pienen tytön syli?

Nytkin maapallo pullistuu äitien huolesta niin, että kohta se poksahtaa. Yritän katsoa tulevaisuuteen tässä maassa ja tässä maailmassa. Yritän kuvitella tulevaisuutta, jossa yhdenkään äidin tai isän missään maailman kolkassa ei tarvitse etsiä vihan vuoksi kadonnutta lasta.

Nestori katosi sisällissodan loppuvaiheessa, mutta hänen tyttöystävänsä odotti lasta. Sodan seurauksena 20 000 lasta oli menettänyt joko molemmat tai ainakin toisen huoltajansa. Täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta. Hanna-Mummusta tuli ensimmäisen kerran isoäiti, kun Nestorin ja tämän tyttöystävän poika syntyi. En tiedä, löytyikö Nestori ikinä Hollolan jälkeen, mutta sen tiedän että Hanna ja miehensä Nestori huolehti noina hulluina vuosina kadonneen poikansa avioliiton ulkopuolella syntyneestä pojasta ja tämän äidistä.

Nestorin pojan nimeksi tuli Urho. Minulla on yksi muistikuva isosta, tukevasta Urho Sirénistä, Suomen Joutsenen kokista. Hän tuli vuonna 1956 Turusta Mummun 80-vuotispäiville Viialaan. Hänen lähdettyään aikuiset puhuivat keskenään siitä, miten kauniin puheen Urho Mummulle piti. Puhe huokui kiitollisuutta huolenpidosta ja välittämisestä.

Sisällissodan jälkeen suhtautuminen punaorpoihin ja erityisesti punaorpojen äiteihin oli pelokasta, vihamielistä ja jyrkkää. Köyhäinhoitolehden päätoimittaja Bruno Sarlinin kirjoittaa:

”Vielä on suuri vaara punaisten naisissa… Suurelta osin noitten naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme… Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen koko sielunelämän.”

Sata vuotta myöhemmin Suomi kuohui yhdentoista al-Holin telttaleirillä Itä-Syyriassa olevan ”Isis-äidin” ja heidän lastensa kohtalosta. Kurdijoukkojen vartioimalla lerillä oli vuoden 2019 syksyllä 11 suomalaista naista ja noin 30 heidän lastaan. Suomeen palauttamista vastustettiin sillä perusteella, että palattuaan naiset saattaisivat pyrkiä levittämään Isisin ääri-ideologiaa. Leirillä elettiin sotavankeutta muistuttavissa oloissa, joissa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Lapsista suurin osa oli alle 6-vuotiaita. Naiset olivat menettäneet Isisin riveissä taistelleita aviomiehiään, poikiaan ja veljiään. Heistä kaksi huolehti leirillä kuolleiden suomalaisnaisten orvoista lapsista. Myöhemmin syksyllä kaksi täysorpoa lasta palautetiin Suomeen. Heihin ja heitä avustaneisiin kohdistettu vihaviestien ja vihakäytöksen määrä oli suuri.

Sata vuotta sitten Suomeen rakennettiin sisällissodan orvoille kaksitasoinen huoltojärjestelmä. Valkoisen puolen orvoille myönnettiin valtion eläke, joka turvasi leskien ja orpojen elämän. Punaorpojen ja heidän perheidensä avustus järjestettiin köyhäinhoitona. Valtion avun piirissä oli vain noin puolet sotaorvoista, koska työväenliike sekä eräät punaorpojen äidit eivät halunneet turvautua apuun, vaan halusivat yrittää selviytyä yksin. Urhon ja hänen äitinsä apu oli Hanna ja Nestori.

EESPÄIN

Maailmansodan jälkeisinä vuosina asiat muuttuivat toisekseen niin nopeasti, että muutoksia on täytynyt olla vaikea käsittää saati perässä pysyä. Pietarista tuli vallankumouksien melskeissä ensin Petrograd ja hetken perästä jo Leningrad, Venäjästä Neuvostoliitto ja Suomesta itsenäinen, sisällissodan käynyt maa. Suomessa hetkeksi upotettu työväenliike nousi pian pinnalle. Sen urheiluseuroissa ja soittokunnissa, työväenyhdistyksissä, laulukuoroissa ja varainhankintariennoissa kokoonnuttiin taas yhteen. Yhteisöön kuuluminen ja yhteisössä toimiminen oli oleellinen osa työläisperheiden lasten ja nuorten elämää. Itsenäisen Suomen työväenliikkeeseen kuului tavalla tai toisella koko perhe, vaikka ehkä jokainen erikseen omassa harrastuksessaan. Työväenyhdistysten ja työväen urheiluseurojen tärkein rahanhankintakeino olivat iltamat. Niiden ohjelmaan kuului puheita, voimisteluesityksiä, kuorolaulua, näytelmiä, hupinumeroita ja tanssia. Esiintymistaitoisille nuorille iltamat olivat tilaisuus tehdä vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen.

Hannakin jatkoi osallistumista heti, kun sisällissodasta selvittiin. Naisliitto oli hajonnut vasemmiston ja kommunistien linjariitoihin. Vähemmistöön jääneet SDP:n kannattajat jättivät liiton ja perustivat 1921 Suomen Sosialidemokraattisen työläisnaisliiton, jonka puheenjohtajaksi tuli Miina Sillanpää. En tiedä, jatkoiko Hanna työläisnaisliitossa, mutta ainakin hän toimi Kuikka-Tikkakosken Sos.dem.nuoriso-osastossa ja oli vuonna 1920 hallituksen varajäsen.Yhdistyksen säännöissä sanottiin, että se ”tukee yhteiskunnallisia pyrintöjä toimeenpanemalla tilaisuuksia, jotka ovat omiaan herättämään nurten työläisten harrastusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ylläpitämällä tätä harrastusta sekä suullisen että kirjallisen valistustyön kautta, niihin sisältyen sosialidemokratian tunnetuksi tekeminen ja luokkatietoisuuden kasvattaminen.”

Hannan lapset Tapani ja Sanelma näyttelivät Jyväskylän Työväenteatterissa. Nuori Tapani sai yhä suurempia rooleja ja kiittäviä arvosteluja. Sanelma löysi Jyväskylästä virolaisen maanpakolaisen Hansin ja avioitui tämän kanssa täytettyään 21 vuotta. Jyväskylän kaupunkiseurakunnan uutisissa kirjoitettaan, että Avioliittoon on kuulutettu työnjohtaja Hans Pedre Virosta ja ompelijatar Sanelma Elisabeth Salojärvi. (Keski-Suomalainen 21.8.1921)

Hansin sukunimi on lehdessä kirjoitettu väärin. Sanelma ja Hans vihittiin syyskuussa 1921. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli Sanelman ja Tapanin veli, Hannan ja Nestorin toiseksi vanhin poika Usko. 22.2.1922. Työn Voima-lehdessä oli pieni ilmoitus:

”Ystäviä ja towereita, jotka haluavat saattaa Usko Salojärweä viimeiseen lepoon pyydetään kokoontumaan vainajan kotiin sunnuntaina t.k. 26 pnä klo 12 p:llä.”

Usko oli kuollessaan 20-vuotias. Hän on kirkonkirjojen mukaan muuttanut Lahdesta Jyväskylään vain muutamaa viikkoa aiemmin. Isoäitini Sanelma muisteli usein Usko-veljeään. Minun mielessäni Usko oli herkkä ja kaunosieluinen nuori mies. Sellaiselta hän näyttää valokuvissakin. En ole saanut selville, miten Usko kuoli. Muistan Sanelman puhuneen siitä, miten he yrittivät aidan raosta antaa ruokaa. Olen kuvitellut, että Usko olisi ollut punaisten vankileirillä, mutta se ei tunnu täsmäävän. Hollolassa kadonneesta Nestori-veljestään Sanelma ei muistaakseni koskaan puhunut.

Hanna oli viidessä vuodessa kokenut maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan. Hän oli kokenut puutteen ja nälän, jatkuvan epävarmuuden, Suomessa riehuneen espanjantaudin. Hän oli menettänyt kaksi poikaansa, molemmat olivat kuollessaan 20-vuotiaita. Kaikkien mullistusten ja menetysten keskellä jatkui elämälle välttämättön työ. Mummu otti huolehdittavakseen poikansa Nestorin pojan Urhon ja tämän äidin. Myös Sanelma turvautui vanhempiinsa, kun hän yhdeksän kuukautta Usko–veljensä kuoleman jälkeen synnytti pojan. Pojan isä ei ollut aviomies Hans vaan Jyväskylän työväenteatterin näyttelijä Sulo Autere, hänkin Sanelman tavoin tahollaan naimisissa. Jyväskylän kaduilla työnsi lastenvaunuja kaksi äitiä, joiden lapsilla oli sama isä.

Mummu ei hylännyt työläisnaisliikkeessä ajamiaan aatteita, yhteiskunnallista vastuuta ja huolenpitoa äideistä ja lapsista. Kun yhteiskunta ei huolenpitoa tarjonnut, Mummu tarjosi. Klassista hoivateoriaa mukaillen Mummu välitti, huolehti jatkumisesta, ylläpidosta ja korjaamisesta. Hän toisti päivästä toiseen välttämättömät huolenpidon teot. Hänen tekemistään ohjasi vastuurationaliteettinen ajattelu- ja toimintamalli niin konkreettisessa huolenpitotyössä kuin yhteiskunnankin tasolla.

Uskon kuoleman jälkeen Hanna ja Nestori muuttivat Tikkakoskelta Ähtärin Ryötölle. Luultavasti taas muutettiin Nestorin työn perässä, Nestori sai töitä Inhan tehtaalta. Ryötön minä muistan sanana, joka toistui isoäitini Sanelman puheissa. Ryötöstä kertoessaan Sanelman ääni ei värissyt samalla tavoin kuin hän muistellessaan veljeään Uskoa eikä siinä ollut samaa katkeruutta kuin hänen antaessaan minulle ainoan elmänohjeensa: Miesten perässä ei kannata juosta. Sanelma taisi juosta poikansa isän Sulo Autereen perässä koko 1920-luvun.

Taas Mummu etsiytyi työväentalolle. Löydän hänet Inhan Työväen näyttämöseurueen valokuvista. Työväenliikkeessä näyttämöharrastuksen nähtiin olevan hyväksi niin työväestölle kuin nuorisollekin. Teatterilla oli henkisesti vapauttava vaikutus. ”Se auttoi irtautumaan arjen ahtaista sosiaalisista rooleista, pakotti kuvittelemaan toisenlaista elämää ja antoi mahdollisuuden tarkastella omaa elämää ikään kuin ulkopuolelta. Tiiviissä teollisuusyhteiskunnissa teatterit olivat kuin leirinuotio, jonka ympärille kokoonnuttiin viihtymään ja kuulemaan tarinoita. Näyttämöseurueiden kiertueet ja lähiseudun työväenteattereiden yhteistyö laajensivat elämänpiiriä.”(Seppälä 2020, 18.)

Näyttämöharrastus, työväenteatterit ja kiertueet olivat tärkeässä rooissa Salojärven perheessä koko 1920-luvun. Sanelma ja Tapani-veli ehtivät näyttellä Inhan työväennäyttämölläkin:

INHAN TYÖV. NÄYTTÄMÖN kesäkiertue on esittänyt ”Saariston tytön” Pihlajavedellä, Peränteellä ja Inhassa ja kaikkialla on yleisö ottanut kappaleen vastaan sydämellisin suosionosoituksin. Aiheeltaan on se seuraavanlainen: Turun saaristoon saapuu Helsingistä taidemaalari Franzen (Tapani Salojärvi) hakemaan aihetta ulkomaista näyttelyä warten. Tuolla hän tapaa sattumalta …….Lopulta selviää kuitenkin, että tämä saariston tyttö (Sanelma Tedra) sittenkin on kuolleeksi luultu everstinna…..

…Kalastaja Salomonin (R.Kainulainen) ja Britan (Meri Haapakumpu) keskinäinen välienselvittely on omiaan kohottamaan kappaleen jännittävyyttä ja samalla viehkeyttä.

Meri Haapakummusta tuli myöhemmin Tapanin vaimo ja he jatkoivat näyttelemistä mm. Turun ja Wiipurin työväenteattereissa. Kaikki elossa olevat Salojärvet kokoontuivat ainakin hetkittäin Hannan ja Nestorin hoiviin. 1920-luvun valokuvissa elämä näyttää pysähtyneeltä, helteiseltä, huolettomalta kesäpäivältä ja yhdessäololta. Perheenjäsenten toisilleen lähettämät postikortit kertovat kuitenkin jatkuvata liikkeestä, jossa ei ole tilaa hengähtää. Sanelma kyselee postikortilla isältä äitinsä osoitetta. Tapani lähettää vanhemmilleen teatterirooleillaan kuvitettuja kortteja milloin mistäkin kaupungista. Teatterit ja roolit vaihtuvat tiheään, mutta ”rakkaille vanhemmille” lähetetyistä korteista välittyy paikasta riippumatta kiitollisuus ja kiintymys.

Sanelman aviomies Hans Tedre palasi Amerikasta. Sanelman ja Sulo Autereen poika sai Sanelman aviomiehen sukunimen, kun hänet neljä–vuotiaana kastettiin Henrik Olavi Tedreksi. Pieni perhe muutti Kuopioon, josta Hans oli saanut paikan työjohtajana tehtaalla. Sieltä matka jatkui pian Harlun Hämekosken tehtaalle Karjalaan.

HÄMEKOSKELLE – JA SIELTÄ EVAKKOON

On 1990-luku, Neuvostoliitto on taas muuttunut Venäjäksi ja raja Suomen ja Venäjän välillä auennut yksityisautoilulle. Minäkin lähden isäni Olavin kanssa luovutettuun Karjalaan katsomaan hänen nuoruutensa maisemia. Kävelemme Jänisjoen vartta kohti talvisodan aikana raunioiksi pommitettua tehdasta. Vanhan isän askel on yht´äkkiä nopea ja kepeä. Täynnä intoa hän yrittää välittää minulle muistojaan. Tuolla kävimme Puten kanssa uimassa, tuolla Papan kanssa kalassa. Tuolla tanssitin ensimmäisen kerran tyttöä. Tulemme kaksikerroksisen paritalon pihaan. ”Tuossa oli minun kotini”, sanoo isä. Koputamme oveen ja kun ovi avautuu otan käyttöön koko vähäisen venäjänkielen sanavarastoni. Saamme luvan käydä sisällä.

Nyt, parikymmentä vuotta tuon käynnin jälkeen löydän samaisen talon 1930-luvulla otetuista valokuvista. Uuden uutukaisen paritalon kuistilla istuu laiha, hyväntuulisen näköinen mies. Voin tuntea keveän kesätuulen ja kahvin tuoksun pitsiliinalle katetusta kahvipöydästä. Miehellä on pyöreät silmälasti ja sylissä valkoinen kissa. Tiedän, että kissan nimi oli Söpö. Mies on Hannan aviomies Nestori ja asunto on Sanelman, Hansin ja Olavin koti.

1920-1930-lukujen taitteen syvä lama Euroopassa vauhditti äärinationalististen ja -oikeistolaisten aatteiden nousua myös Suomessa. Hyväksyttiin ns. kommunistilait ja lakien vuoksi kommunistisiksi arvoidut lehdet lakkautettiin, johtajat vangittiin ja työväentaloja suljettiin.

Tässä ilmapiirissä Hanna ja Nestori muuttivat Sanelman ja Hansin perässä Hämekoskelle. Ammattimies, metallisorvari Nestori sai taas tehtaalta töitä. Kenties asiaa auttoi vävy Hansin asema luotettuna työnjohtajana, jolla ei itsellä ollut vasemmistosympatioita.

Nestori Salojärvi kuoli keuhkokuumeeseen Hämekoskella 11.9.1938. Hän oli kuollessaan 64-vuotias. Isäni Olavi oli tuolloin 15-vuotias. Minulle hän joskus kertoi, ettei hän koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole juossut niin lujaa kuin juostessaan hakemaan lääkäriä papalleen. Nestori haudattiin kaksi päivää myöhemmin Harlun hautausmaalle. Hautajaisvieraita oli vähän.

Hauta koristeltiin Ruskealan marmorilla, jota Olavi kävi haudalle poimimassa. Samaa marmoria löytyy Venäjältä esimerkiksi Iisakin kirkosta, Talvipalatsista ja Eremitaasista.

Mummu oli miehensä kuollessa 62-vuotias. Valokuvista näen, miten komea ja ylväs Mummu muuttuu fyysiseltä olemukseltaan pieneksi. Sellaisen laihan, pienen, mutta henkisesti vahvan Mummun minä tulin myöhemmin tuntemaan.

Mummu jäi tyttärensä perheen luokse Karjalaan. Vuotta myöhemmin syttyi talvisota. Harlussa katseltiin idempää Suomesta tulevaa siirtolaisvirtaa. Lopulta liityttiin siihen itsekin, kun 13.3.1940 rauhanehdoissa suurin osa Karjalaa ja sen mukana Harlu oli luovutettava. Asemalle täytyi selviytyä muutamassa tunnissa. Olavi hakkasi lähtiessä kotona huonekaluja kirveellä palasiksi. Siinä meni komeat peilipiirongit ja muu arvotavara, jota ei voitu ottaa mukaan. Asemalla oli valtava tungos, kun ihmiset odottelivat tulipalopakkasessa evakkojunaa. Harlun ja Hämekosken asemille vasta aamulla saapunut juna täyttyi äärimmilleen väestä ja tavaroista. Matkan varrella näkyi savuavia raunioita, kun jotkut harlulaiset olivat laittaneet kotinsa palamaan.

Matka kulki kylmässä pimeiden asemien ohi ilman tietoa määränpäästä. Juna pysähtyi Joensuussa ja jatkoi sieltä hitaasti eteenpäin. ”Oli aamuyö ja edelleen pureva pakkanen. Juna pysähtyi, ja läpi junan kävi käsky, että kaikkien oli poistuttava junasta. Kuljimme pimeällä asemalla raahaten perässämme tavaramyyttejä. Saimme selville, että olimme Kontiolahden asemalla.” (Talvi 1972, 313.) Kuorma-autoja ja hevosia odotti siellä harlulaisia ja heidät siirrettiin Kontiolahden kyliin ja pappilaan. Muistikohan Sanelma väärin kertoessaan minulle, että hän ja Mummu yöpyivät jääkylämässä Joensuun kirkossa. Taas muistan Sanelman äänen värinän hänen kuvaillessaan, miten hauraalta ja haavoitetulta Mummu silloin vaikutti. Hämeessä Saarijärvellä syntyneestä Hannasta, Virossa Tallinnassa syntyneestä Hansista ja Keski-Suomessa Jyväskylässä syntyneestä Sanelmasta tuli Karjalan evakoita, mutta ei karjalaisia evakoita. Komeaääninen isäni saattoi myöhemmin lauleskella Laatokasta ja Karjalan kunnailla kukkuvasta käestä. Karjalaisten laulua hän ei suostunut laulamaan. Karjalaiset etsivät menetysten keskellä turvaa toisistaan, ottivat nuotiopiiriin omansa. Teollistumisen Karjalaan tuoma työväki jäi siinä ulkopuoliseksi.

Sanelman, Olavin ja Muumun matka päätyi Kuopioon, josta ukkini Hans oli taas löytänyt työnjohtajan töitä tehtaalla. Olavi ilmoittautui vapaaehtoisena armeijaan, mutta vietti lopulta sodan tuberkuloosisairaaloissa eri puolilla Suomea ja palasi keuhkoinvalidina. Huoli pojastaan vei isoäitini voimat. Hänen äitinsä Hanna nousi pystyyn ja piti pystyssä muitakin.

TANSSI MUN VAUVANI

Tanssi mun vauvani, tanssi ja kiiku. Eihän ne töppöset vanaha liiku. Tanssi mun vauvani, tanssi sä aina. Vanhana töppöset painaa.

Niin Mummu minulle lauloi. Minä ihmettelin, miksi vanhana hankitaan raskaat kengät. Hannalla oli mustat, pyöreäkärkiset nahkasaappaat, joita hän piti sisälläkin.

Nyt tiedän, että vanhana töppöset painavat vuosi vuodelta enemmän. Olen-68 vuotias, ajoittain kovin väsynyt. Enimmäkseen jaksan huolehtia vain itsestäni. Minun syntyessäni Mummu oli 75-vuotias. En, tiedä paljonko hänen töppösensä painoivat tai miten raskas hänen sydeämensä oli. Minulle hän oli elämän kiintopiste, röhönauru ja syli. Kaiken muistamani huolenpidon muistan saaneeni Mummulta. Tiedän, että muistin kuva on heilahtanut, epäselvä ja vino. Sellaisiahan muistot ovat. Eikä koskaan tiedä, muistaako vai muistaako vain sen, mitä muut ovat muistelleet.

Aikuiseksi asti ajattelin, että isovanhempani olivat asuneet ikänsä Viialassa. Sinne he nimittäin päätyivät Kuopiosta, kun Hämekosken tehtaanjohtaja keräili entisiä työntekijöitään Viiala Oy:n palvelukseen. Hans oli saanut Suomen kansalaisuuden Viron itsenäisyyden aikana eikä häntä siksi palautettu sodan jälkeen Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Mummu muutti Hansin ja Sanelman kanssa Viialaan siihen kolmen huoneen ja keittiön kerrostaloasuntoon, josta tuli 1950-luvulla väliaikaisesti minunkin kotini. Lapsuuteni täyttyi vanhempieni ja isovanhempieni välisistä jännitteistä. Ainoana lapsena sukkuloin niiden seassa miten parhaiten taisin. Joskus myöhemmin äitini totesi minulle, että meistä kaikista Isomummu oli ainoa, joka ymmärsi lasta. Muut kävivät keskinäisiä kamppailujaan otsa kurtussa ja henkiset nyrkit ojossa. Niissä kamppailuissa ei ollut lapselle sijaa. Mutta olihan Mummu.

Mummu oli reissunainen koko ikänsä. Hän oli tottunut lähtemään ja tekemään kodin yhä uudelleen aina uuteen paikkaan. Saarijärvi, Loviisa, Lahti, Valkeala (Voikkaa), Jyväskylä (Tikkakoski), Ähtäri (Ryöttö/Inha), Kuopio, Viiala. Kaikkia Mummun asuinpaikkoja tuskin edes sain selville. Mummu oli valmis hyppäämään junaan tai linja-autoon heti, jos joku hänen lapsistaan tai lastenlapsistaan tarvitsi apua.

Aina uusia tehdaspaikkakuntia, aina vieraita ihmisiä, mutta uudessakin paikassa aina myös tutuntuntuinen työväentalo ja työväenyhdistys. Mummun turva on ollut työväenliikkeessä, samalla kun hän itse on kaikkina aikoina ollut perheensä turva. Paljosta hän joutui luopumaan, mutta koskaan hän ei menettänyt henkistä voimaansa. Aivan viimeiset aikansa hän asui Viialan vanhainkodissa. Sinnekin hän sopeutui ja sielläkin viihtyi. Hänen sopeutumisensa ei koskaan ollut nöyrää. Sen on täytynyt olla sitä, mitä nykyisin kutsuttaisiin resilienssiksi, psyykkiseksi palautumiskyvyksi vaikeissa tilanteissa.

”Siellä ne nyt makaavat vierekkäin, vanhat riitapukarit”, sanoi isäni muistoilleen hymyillen, kun Hans-ukki haudattiin Viialan hautausmaahan muutama vuosi anoppinasa Hannan kuoleman jälkeen. Hans ja Hanna eivät koskaan tulleet toimeen keskenään. Hanna kutsui Hansia Tedreksi eikä puhutellut kuin pakon edessä. Silti hän asui tyttärensä ja vävynsä kanssa Hansin työsuhdeasunnossa Viialassa miltei viisitoista vuotta. Olen miettinyt, miksi Hanna ei koskaan hyväksynyt Hansia. Ukkini taisi nuorempana olla melkoinen keikari ja pelimies. Ehkä hän työnjohtajana edusti Mummulle tehtaanjohtoa. Ehkä hän ei hyväksynyt Hansin ja Sanelman elämäntapaa, pyrkimystä elää ”herraskaisesti”. Minun Mummuni oli realisti ja aatteen nainen, wrightiläisen työväenliikkeen kasvatti. Hänen mielestään asioista piti puhua kiertelemättä ja ihmisen on tunnettava yhteiskunnallinen paikkansa.