Isäni äidin, isoäitini Jeudokian ääni

Karjalainen isoäitini Jeudokia katsoo hymysuin ja hyvin eloisana paperikopiokuvassa, joka on edessäni. Viisaus, lempeys, rakkaus, elämänvimma ovat todellisia, kun katson häntä, aika ei ole  nakertanut hänen olemustaan lainkaan. Valkoinen, pilkullinen huivi leuan alle solmittuna, kasvoilla ilojen ja surujen haavat, risteileviä ryppyjä  moneen suuntaan. Asusteena kotoisa, ruudullinen mekko, päällä tyypillinen karjalaisnaisen esiliina, peredniekka, siinä valkoiset terenauhat. Taustalla kotimme hirsiseinä siltä kohtaa, missä hänen oma huoneensa sijaitsi.

Isoäitini Jeudokia syntyi 8.8.1883 Laatokan pohjoispuolella Suistamon suuressa pitäjässä.

Tarkempaa tietoa ei ole, minkälaiseen perheeseen tai sukuun hän syntyi, mutta ilmeisesti suvun ominaisuuksia olivat ahkeruus, ripeys, sitkeys ja luovuus. Samoin runonlaulun taito laulutaidon kanssa on ollut ilmeisesti suvun ominaisuuspiirre. Perheen asioista ei ole muuta tietoa, kun oletus, että lapsuuden perhe ei lie myöskään ollut varaton.

Taustaa kotiseudusta:

Suistamo sijaitsi Raja-Karjalassa Jänisjärven itäpuolella. Tilastojen mukaan ennen talvisotaa Suistamon pitäjä  on ollut melko vauras. Vuonna 1922  valmistui rautatieyhteys, mutta isoäitini lienee vikkelillä kintuillaan kipittänyt jo siinä vaiheessa naapurikunnan puolella. Asukkaita oli ennen vuonna 1939 alkanutta talvisotaa  n. 9000 henkilöä, oli useita kouluja, lääkäri ja apteekki sekä säästöpankki. Sukupolvelta toiselle kantautuneena detaljina Leppäsyrjän kylässä arvokkaat dolomiittikivilöydökset.

Suistamon pitäjä oli vanhan runolaulun suomenpuoleisia pääpaikkoja. Runonlaulajista tunnetuimmat olivat Ondrei ja Iivana Sotikainen sekä Jaakko, Iivana, Pedri Iivananpoika ja Iivana Jehkinpoika Shemeikka. Vanhassa kalmistossa oli Pedri Shemeikan vanha asuinpirtti museona. Runonkerääjät jo 1800-luvun alusta kulkivat reppu selässä aineistoa kokoamassa, suurin ja tunnetuin kaikista runoniekoista on ollut nimenomaan Pedri Shemeikka.

Isoäitini Jeudokian seurakunta oli Suistamon vanha kreikkalaiskatolinen seurakunta, se  kuului Karjalan hiippakuntaan. Seurakunnan väkiluku ennen talvisotaa oli noin 8000. Sen alueena oli Suistamon kunta, suurin osa Soanlahtea sekä osa Impilahtea, Harlua ja Ruskealaa. Suistamohan  on mainittu jo  v.1589 Sortavalan kreikkalaiskatolisen seurakunnan kappelina ja itsenäisenä vuodesta 1650. Pyhän Nikolaoksen kirkko valmistui puusta v.1844 (arkkit. C.L.Engel) ja uusittiin v.1903. Rukoushuoneita (tsasounia) oli viisi. Suistamon pieni luterilainen vähemmistö kuului Soanlahden seurakuntaan.

Tämmöisessä karjalaiskulttuurissa isoäitini Jeudokia asui lapsuutensa ja nuoruutensa.

Isoäitini Jeudokian muutto Impilahdelle

Kotiseutu muuttui, kun isoäitini Jeudokia avioitui impilahtelaisen miehen kanssa. Miehen suku oli 1600-luvulta saakka asunut niillä asuinsijoillaan Impilahdella, mutta suku lienee vaeltanut  Impilahdelle Äänisen likeltä, Vepsän alueelta, tästä on mainintoja ja viittauksia vielä useiden ihmisten muisteluissa 1900-luvun vuosilta. Isoäitini Jeudokia avioiduttuaan joka tapauksessa muutti synnyinkylästään naapurikuntaan, Salmin kihlakunnan pienimpään ja tiheimmin asuttuun  pitäjään Impilahdelle, Laatokan meren rantapitäjään, noin 50 km Sortavalasta itään. Menneinä aikoina kuului Impilahteen tehdaspaikkakunta Pitkäranta. Impilahti kuului Salmin kihlakuntaan ja oli sen 27 kunnasta tiheimmin asuttu.

Impilahden asukkaat elivät lähinnä maataloudella, työtä saatiin myös teollisuudesta, kuten sahoista, tehtaista ja muista sen ajan elämään läheisesti liittyneistä talouden muodoista. Asukkaita Impilahdella oli ennen talvisotaa noin 14 500. Pääuskontojen jako oli melkein fifty-fifty, v. 1939 on tilastoitu n. 8000 luterilaista ja ortodokseja samana vuonna  6500. Alueella oli myös erilaisia pieniä erilisiä uskontokuntia tai lahkoja.

Isoäitini  Jeudokian impilahtelaisen miehen suku oli hyvin vanhaa ortodoksista sukua. Isoisäni  suvun kotiseutua oli  Kytösyrjä-Kitelä kylien seutu ja hänen kotinsa oli Kitelän luoteis-pohjoispuolella sijainneen Kytösyrjän kylä Satinen. Kytösyrjä oli  suuri ja vilkas  sekä elinvoimainen perinteinen karjalaiskylä.

Isoäitini ja hänen nuoren perheensä onnellinen elämä ei kauan kestänyt. Aviomies sairastui vain vähän yli 30-vuoden iässä ja kuoli odottamatta. Näin alkoi isoäitini nuori leskeys ja suuren lapsikatraan kanssa toimeen tuleminen kaikkine haasteineen sekä koko elämän ja asioiden järjestely sen myötä sotien aiheuttaman evakkoelämän vaikeuksissa.

Isäni kuului perheen lapsista vanhimpiin. Hänen suhde äitiinsä lienee ollut jo syntymästä saakka erityinen ja sellaisena se säilyikin koko elämän ajan kaikista kolhuista, vastaan tulleista eriskummallisista asioista ja elämän todella kivikkoisesta polusta huolimatta. Se oli jotain harvinaislaatuista ja erityisen läheistä. Heidän välillään emme me lapset koskaan kuullet puheen olevan pahansuopaa, kiivasta eikä siinä koskaan ollut riidan siemeniä. Keskustelu ja asioiden hoitaminen heidän kahden välillä oli nautinnollisen hyväntahtoista ja rakentavaa, samalla keskusteluissa tuli esiin aina lempeys, huolehtiminen ja anteeksianto. Toinen toisiaan tukien ja samalla miniää eli äitiäni tukien ja auttaen elämä kaikkien traagisten tapahtumien jälkeen alkoi soljua ja yhteinen tavoite oli selvitä mahdollisimman hyvin eteen tulevista vaikeuksista.

Marraskuun loppu vuonna 1939 sodan syttymisine on ollut kaikille karjalaisille järkyttävä painajainen, näin myös nuorehkolle isoäidilleni. Talvisota muutti tuolloin 55-vuotiaan isoäitini ja hänen perheensä, äitini ja isäni ja koko sukumme elämän täysin. Muutti, käänsi kaikki asiat suuntaan, jota ei voitu ennakoida. Elämä ei sen päivän jälkeen hänen kohdallaan eikä hänen sukunsa kohdalla koskaan myöhemmin enää palannut ennalleen. Kaikki oli aloitettava alusta alkaen ja täysin uudelta pohjalta, kaikki tehtävä toisin.

Kun valtioneuvosto oli antanut  määräyksen Karjalan alueen väestön evakuoimisesta erikseen määrätyltä alueelta, se perustui vuonna 1930 sotatilasta annettuun lakiin. Laista puuttui kuitenkin tärkeä maininta siitä, kenen vastuulla evakuointien suunnittelu ja toteutus on. Tähän ei tullut muutoksia  myöskään vuonna 1939 sotatilalain muuttamisesta annetussa laissa. Syksyllä 1939  sitten asetus, jonka mukaan Kansanhuoltoministeriön tehtävä oli huolehtia sodan aikana evakuoitujen henkilöiden majoituksesta, muonituksesta sekä työnsaannista. Ministeriön vastuualue rajoittui siis vasta noin puolimiljoonaisen väestön siirtojen jälkeiseen aikaan!

Jo vuonna 1931 laaditussa itäisten raja-alueiden evakuointisuunnitelmista näkyy se, että Laatokan Karjalaa pidettiin mahdollisessa konfliktissa ns. toissijaisena sotanäyttämönä. Laatokan Karjala määriteltiin osin vapaaehtoiseksi evakuointialueeksi. Suunnitelman näkemys evakuointien toteuttamisesta oli täysin erikoinen ja joustamaton. Viranomaisille se ei antanut lupaa aloittaa evakuointeja itsenäisesti, vaan heidän tuli odottaa vielä erillistä alueen evakuoinnin toimeenpanokäskyä.

Työnjako on ollut se, että sotilaalliset tekijät menivät paljon siviiliväen evakuointia tärkeimmiksi, eikä esimerkiksi väestönsiirtojen jälkeisiä evakuointeihin liittyviä suunnitelmia, kuten väestön huoltoa, sijoittamista tai evakkojen omaisuuden siirtoa oltu millään tavoin suunniteltu.

Kaikki maantiet ajateltiin vain pääasiallisina evakoiden kuljetusväylinä, vaikka niitä pitkin jouduttiin kuljettamaan myös armeijan joukkoja. Kaikki tämä tieto kertoo siitä, että toiminnan alueella ei odotettu muodostuvan kovinkaan suurimuotoiseksi. Neuvostoliiton Laatokan Karjalan alueelle mahdollisesti kohdistamat hyökkäykset arvioitiin niin heikoiksi, että väestöä ei edes tarvitsisi evakuoida suurina joukkoina tai hyökkäyksen torjumiseksi ei sinne edes tarvitsisi marssittaa suuria määriä joukkoja.

Vasta 1930-luvun lopun muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ryhdyttiin havahtumaan tosiasioihin: evakuointisuunnitelmien puutteellisuuksiin. Evakuointien toteutus jätettiin suunnitelmissa Viipurin läänin maaherran ja hänen virkamiestensä toteutettavaksi. Maaherran resurssit eivät tähän tehtävään voineet mitenkään riittää. Toinen epäkohta suunnitelmassa oli evakuointikuljetusten toteuttaminen maanteitse, joka oli täysin liian minimaaliseksi suunniteltu. Rautatiekuljetusten merkitykseen  olisi pitänyt turvautua evakuointien onnistumiseksi.

Niinpä vuonna 1939 tositilanteessa evakuointiohjeistuksessa junakuljetukset nostettiin evakuointien pääasialliseksi kuljetusmuodoksi. Junakuljetuksilla pystyttiin nopeasti siirtämään siviiliväestön lisäksi myös näiden karja, mikä olisi pelkästään maanteitä pitkin ollut tehoton ja hidas prosessi.

Rautateiden käyttö evakuoinneissa tuli voimaan, kun joukot keskittyivät toiminta-alueilleen jo ennen sodan alkua, näin vapautui rautatiekapasiteettia muuhun käyttöön. Kun ensimmäinen Laatokan Karjalan pakkoevakuointeja koskeneen määräyksen antoi Viipurin lääninhallitus, oli päivä 25. 10.1939. Määräys koski eräitä Salmin kunnan kyliä sekä Vegaruksen kylää Suojärvellä. Siirrettäväksi määrättiin sekä kylien asukkaat että näiden irtain omaisuus. Evakuoinnit olivat perusteltuja, sillä kaikki kylät sijaitsivat rajan läheisyydessä alueilla, jotka olivat kaukana rautatieltä. Niiden evakuointi sodan jo alettua olisi ollut erittäin vaikeaa. Lokakuun lopun evakuoinnit erosivat toisistaan eri pitäjissä, kuten mm. Salmissa ja Suojärvellä.

Syrjäisten kylien asukkaat saivat tiedon evakuointien aloittamisesta useimmiten vasta neljän vuorokauden kuluttua. Evakuointien vastuuhenkilöt eivät olleet tehtäviensä tasalla, mistä johtuen suunnitelmien laatimisesta huolimatta niiden toteuttaminen ei onnistunut niin nopeasti, kuin olisi ollut toivottava.

Evakkoon lähtö talvisotaa pakoon

Tästä syystä myös isoäitini Jeudokia joutui mahdollisimman pienellä varoajalla nousemaan evakkorekeen yhdessä kolme sukupolvea käsittävän  perheensä kanssa. Evakuointikäsky tuli niin myöhään, ettei mitään ehditty ottaa mukaan, ainoastaan nurkassa oleva ikoni, Kristuksen taivaaseenastumisen ikoni oli se, jonka isoäitini sieppasi pyyhkeen sisälle, kun oli jo mentävä hevoskyytiin.  Juuri leivotut ja kohotetut leivät ehdittiin panna uuniin, mutta ne jäivät uuniin paistumaan, ei ollut aikaa odottaa niiden kypsymistä. Varavaatteita ei kylmyydestä huolimatta ehtinyt haalia, vaan vaatteet, mitkä oli päällä, olivat ainoa vaatevarustus. Sodan alun kaoottisuus, harvoilla teillä kulkeneen liikenteen puuroutuminen ja kaikkialla vallinnut epätietoisuus hidastivat siviilien pakoon lähtöä. Monista pitäjän kylistä siviilit pääsivätkin poistumaan vasta sodan toisena tai kolmantena päivänä. Monet perheet isoäitini perheen tavoin joutuivat hoitamaan evakkoon lähtönsä täysin ilman viranomaisten avustusta, pakaten hevoskyytiin eli kulkuneuvoonsa sen irtaimiston, jonka ehtivät mukaansa kerätä ja saivat kyytiin mahtumaan.  

Oli puettava lämpimästi ennen muuta lapset. Alkutalven sääolosuhteet eivät olleet edulliset evakkoon lähdölle. Lumi ja kova pakkanen vaikeuttivat erityisesti pienten lasten ja vanhusten liikkumista.  Myös vesistöjen heikko jääpeite esti useiden saarilla asuvien pakomatkan kokonaan. Hevosten ottaminen armeijan käyttöön vähensi saatavilla olevien hevosvetoisten ajoneuvojen määrää. Tämä on syy, miksi evakkoon lähtijät pystyivät yleensä ottamaan mukaansa vain vähän omaisuuttaan. Kotieläimistä evakot saivat ottaa yleensä mukaansa vain hevosen ja lehmän. Näitä pienemmät eläimet oli kuljetusten puutteessa teurastettava kotipihoille. Valitettavasti isoäitini perhe ei ehtinyt ottaa mukaan yhtään kotieläintä.

Impilahdella evakuointi oli tullut ajankohtaisiksi pian Salmin evakuoinnin jälkeen. Suomalaisjoukot vetäytyivät kohti Uuksunjoen linjaa ja alueella toimivat kaksi neuvostodivisioonaa seurasivat perässä. Pitäjän kylät evakuoitiin kaikesta kiireestä ja hädästä huolimatta varsin onnistuneesti, jolloin myös hävitystoiminnan toteutus sujui häiriintymättä. Impilahteen kuulunut teollisuusyhteisö, Pitkärannan taajama poltettiin sieltä lähtiessä. Kitelässä hävittämättä jätettiin kylän kirkko ja kappeli. Salmin maantien sillat ja siltarummut räjäytettiin. Tämä kaikki ilman, että evakuoinnit olisivat näitä tehtäviä juuri häirinneet.

Neuvostoarmeijan hyökkäyksen nyt jälkikäteen tiedämme pysähtyneen lopulta joulukuun 10. päivän aikoihin Impilahden Kitelän kylän alueella. Suomalaisjoukot asettuivat varustettuihin puolustusasemiinsa. Impilahden alue joutui vielä kuitenkin kokemaan kovia, sillä sen alueella raivosivat rajut taistelut koko loppusodan ajan. Neuvostoliiton armeija eteni Suojärveltä Korpiselän Tolvajärvelle joulukuun kuudennen päivän aikana. Suomalaisjoukot onnistuivat pysäyttämään neuvostoarmeijan hyökkäyksen. Neuvostoarmeija onnistuttiin ajamaan pakoon ja käytännössä tuhoamaan. Loppusodan ajan kunnan alue pysyikin suomalaisten hallussa, kunnes pääosa rauhansopimuksen mukaisesti jouduttiin luovutettiin Neuvostoliitolle.

Impilahdella käytiin vuodenvaihteesta 105-päivää kestäneen  talvisodan loppuun saakka ankaria mottitaisteluja, Suistamolle keskittyivät kuuluisat Kollaanjoen taistelut ja Korpiselän Tolvajärvellä suomalaiset aloittivat joulukuussa sodan ensimmäisen menestyksekkään vastahyökkäyksensä. Kitelässä hävittämättä jätettiin kylän kirkko ja kappeli.

Laatokan Karjalan läntisiä Impilahden naapuripitäjiä Harlun ja Soanlahden pitäjiä eivät sotatoimet juuri koetelleet. Vaikka kunnat mainittiinkin sodan alussa annetussa evakuointikäskyssä kuuluviksi pakkoevakuoitavien joukkoon, eivät evakkoon lopulta joutuneet sodan aikana niiden asukkaista kuin osa. Myöskään suomalaisten hävitystoimet eivät näiden pitäjien alueille vaikuta yltäneen. Vasta sodan päättäneen rauhansopimuksen myötä myös näiden pitäjien asukkaiden oli lopulta lähdettävä kotiseuduiltaan Sisä-Suomea kohti.

Härkävaunussa Alajärvelle

Talvisodan alta isoäitini Jeudokian perhe siirtyi evakkojunan härkävaunussa halki Suomen Alajärvelle.  Siellä odotti järkyttävä vastaanotto ja  asunnoksi isosta ja hyvin vauraasta talosta heille annettiin vain pieni ruokakomero. Samassa talossa evakkomajoituksen sai vanhempani eli isoäitini pojan ja miniän vihkinyt Impilahden kirkkoherra perheineen. Vihkiminen oli ollut ensimmäinen virkatehtävä nuoren papin uralla, joten tämä asia sitoi nämä kaksi evakkoreissulla ja mieron tiellä matkaavaa perhettä ikuisiksi ajoiksi toisiinsa. Vuonna 1941evakkotaival jatkui Muuruvedelle, siellä  syntyi isoäidin ensimmäinen lapsenlapsi, vanhin veljeni.

Paluu Karjalaan välirauhan aikana

Kun taistelut olivat tauonneet ja sota-alueelle oli lupa mennä, ensimmäisenä Raja-Karjalaankin saapuivat lottien siivous- ja puhdistusjoukot. Tiedettiin ja oli tarve taistella tuholta jäljellejääneisiin taloihin pesiytyneitä syöpäläisiä vastaan. Rikkikatkuisilla aineilla savustettiin ja näin saatiin kukistettua mm. taloihin pesiytyneet lutikat. Tämän jälkeen alueille tulivat sadonkorjuujoukot, mutta sadosta ei ollut paljonkaan jäljellä eikä korjattavaa. Kun keväällä 1942 oli majoitettu Karjalan palaavia Impilahden kylän asukkaita heppoisiin pahviparakkeihin, taloissa ei ollut seiniä, ihmiset kotiseudulle pääsyn ilosta eivät napisseet.  Isoäitini Jeudokian perheessäkin paistettiin leipää sekasotkun seasta esiin törröttävillä, löydetyillä uuninraunioilla. Jo  kesällä 1942  vaurioituneita rakennuksia oli saatu merkittävästi korjatuksi ja uusi elämä ja sen myötä jällenrakennustyö voi alkaa. Seuraavaksi talveksi kaikki kotiseudulle takaisin palanneet asukkaat saivat katon päänsä päälle. 

Takaisinvallattuun Impilahden pitäjään paluu oli alkanut siis viipymättä, heti kun se oli mahdollista. Vuoden 1942 talvella oli riemullista palata takaisin kotiin Impilahdelle,  tuhotulla kotiseudulla isoäitini Jeudokia perheen voimin koetti kaikin keinoin saada elämää kuntoon niin hyvin kuin se oli mahdollista. Perhe kasvoi, kun miniä synnytti pojan syksyllä 1943  ns. välirauhan  aikana, tämä poika sai nimen Taisto, hän on veljeni.

Impilahdelle takaisinpaluu oli todella nopeaa ja  vuonna 1943 väkiluku oli jo 9 500 henkilöä. Talouden kehittyessä alkoivat elpyä muutkin sektorit. Koululaitos ja kirkko. Kirkoista tosin oli säilynyt vain luterilainen kirkkorakennus Kitelässä, siinä aloittivat toimintansa myös ortodoksit. Samoin elpyivät harrastustoiminnat ja yhdistykset. Pidettiin maakuntajuhla, missä Oksenja Mäkiselkä esitti ikimuistoisen itkuvirren kotiinpaluusta.

Suru oli suuri, kun keväällä 1944 ilmestyi musta pilvi taivaalle ja juhannuksena tuli käsky taas tyhjentää Impilahti.  

Tavallista koti- ja perhe- elämää isoäitini Jeudokia ei saanut viettää kauan, kun toinen ja viimeinen evakkotaival alkoi heinäkuussa 1944.  Isoäitini Jeudokia lienee seisonut kerran jos toisen ikkunan ääressä katsellen punaista kajastusta ja pahaenteistä jytinää idän suunnalta. Se tiesi taas pakoon lähtöä.  Eipä kulunut kauan, kun oli otettava suunnaksi rautatieasema, isoäitimme Jeudokian huokaisu on ollut lohduton: katsokaa lapset kotia, sitä emme tule näkemään enää koskaan. Kukaan lapsista puhumattakaan ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Evakkojuna lähti kohti Sisä-Suomea. Junassa oli kaksi veturia ja 60-vaunua. Matka kesti taas kaksi viikkoa ”härkävaunussa” ensimmäiseen kohteeseen Alajärvelle. Sieltä evakkomatka jatkui taas edelleen Muuruvedelle Korhosen taloon.

21.9. 1944 rakas Impilahti jouduttiin luovuttamaan uusille isännille raskain rauhanehdoin, raja piirrettiin samaan paikaan kuin talvisodan jälkeen. Toisella evakkoon lähdön hetkellä laulettiin monissa kodeissa Karjalaisten laulu, osa kävi vielä talvisodan sankareiden luona, sankarihautausmaalla jättämäsää sukulaisille, ystäville ja naapureille hyvästejä, siellä laulettiin pystypäin, mutta raskain murhemielin ääntä säästämättä ”Jumala ompi linnamme”. Poppelien, saarnien ja lehmusten seassa kuultiin viimeisten impilahtelaisten satakielten sydäntä särkevä laulu.

Dostojevski kertoo meidän Herramme erityistä armoa nauttivista ihmisistä Venäjän maalla, joita kansa kunnioitti.  Sellaisia vaeltajia oli isoäitini Jeudokia ennen sotaa nähnyt monien muiden tavoin  myös Impilahdella.

Toinen evakkomatka Pohjanmaalle

Toinen evakkoreissu oli kuin kertausta, pahuuden tuplausta, siitä syystä kaipaus Karjalaan jäi syvälle sieluun ja sydämeen pysyväksi tunteeksi.

Sinne jäi Karjala, sen kylät ja ystävät, sen luonto ja kauneus. ikuisiksi ajoiksi, vaikka isoäitini Jeudokia aina toisti, että tämän teemme sitten, kun pääsemme Karjalaan. Satisen ja Ontrosen kyliä oli ollut vaikea erottaa, niin samankaltaisia ne ovat olleet korkeine vuorimaisine mäkineen. Harmaat hirsitalot, joukossa jokunen maalattukin seisoivat vaaroilla, kun ihailllen kaukana siintäviä näkyjä, taivaan sineä ja mäkien rinteiltä alas viettäviä elopeltoja. Ainuttakaan taloa ei oltu rakennettu alavalle maalle.

Isovanhempieni kylä sijaitsivat syrjässä kuin koskemattoman korpimaiseman sylissä. Ehkäpä juuri tämä vaaramaiseman kauneus olikin aikoinaan lumonnut erään Ontroppa nimisen kulkijan ja tämä oli rakentanut Ontoriin Pihkalinnansa, samoin kuin Inkeristä ja Vepsästä tulleet vaeltajat, joita tarinoiden mukaan pidettiin kylien kantaisinä.

Vaikeakulkuisten kärriteiden ja polkujen takana kylä oli elellyt vuosisatoja omaa elämäänsä viljellen maitaan ja kasketen uutta peltoalaa ja halutessaan raadannan lomassa levätä, työnsi miesväki veneen Satisen, Kivilammen tai Petäjälammen aalloille ja kohta sen kalarikkaista aalloista nostettuna kiiltäväsuomuista ahdinannettavaa sätkytteli jo veneen pohjalla.

Kylän naisten päivä oli alkanut  auringon kanssa yhtä aikaa. Oli kunnostettava karja ja sitten lähdettävä kauppamatkalle Kitelään tai Leppäsyrjään. Matkaa kertyi yhteensä kolmattakymmentä kilometriä ja matka taittui jalkaisin, painavat kantamukset harteilla. Saavuttuaan iltasella kotiin oli emännän lähdettävä etsimään karja saloilta, missä se käyskenteli vapailla laitumilla.

Muutama vuosi ennen vuotta 1939 olivat kylän asukkaat saaneet oikein autotien ja kerran päivässä huristeli linja-auto halki vaaramaisemien.  Kylien elämän juhlakohdiksi muodostuivatkin häät tai hautajaiset. Arkiset huvit pääosin supistuivat piipahtamisiin naapurissa, mutta siitäkin tehtiin aina tapaus. Vaihdettiin  päälle puhdas mekko, vyötäröesiliina ja pääliina. Joskus kylän elämään oli tuonut väriä kiertelevä lahkolaissaarnaaja, joka käden käänteessä jonnekin taloon järjesti saarnaillan. Näitä saarnamiehiä kylän ortodoksinen ja luterilainen väki hieman vierasti ja naisväki pelkästä uteliaisuudesta kaprasti seuroihin. Olihan sitten kynttilän valossa kehrätessä niin mukava muistella saarnamiehen tulena palavia silmiä ja hehkuvaa puhetta.

Tositarinan mukaan missään ei saanut niin lennokasta hevoskyytiä kuin Satisessa isoäitini miehen veljen, isosetäni Grigorin liinakolla. Siinä kaikuivat Satisen vaarat ja jylisivät Ontrosen kuusikot. ”Hevosella pääsee” on myhäillyt Grigori pitkiin kiperäkärkisiin viiksiinsä sukien.

Alajärvelle, sieltä Muuruvedelle, uuden asuinpaikan etsintä toi Savoon vuonna 1947

Elämän uudessa ympäristössä, Savossa isoäitini Jeudokia aloitti poikansa perheen kanssa vuonna 1947 kymmenien muuttojen jälkeen yksinäisellä korpipaikalla, kylmän tilan kivisten peltojen ja korvenraivaajana lammenrannalla.  Metsän keskelle hakkautui  aukio, siihen oli rakennettava koti, erittäin synkän korven keskelle. Työteliäs elämä täytti jokaisen arjen ja pyhän. Uudisrakennus nousi pikku hiljaa käsivoimin. Hikeä pyyhkimättä ei mennyt päivääkään.

Isoäitini sai kokea, kuinka kylmä tila ja yötä päivää kestänyt puurtaminen kahden alaikäisen pojan ja vaimon avustamana vaativat hänen pojaltaan veronsa. Rakennuksen lisäksi raivattiin heti aluksi jo pieni läntti perunamaaksi. Suuret kantokasat kohosivat kuin jättiläiset läntin reunalla, kiviröykkiöt toisella. Suurimman osan raivatuista kivistä sai kovalla työllä ja otsa hiessä haudattua lampeen.  Mutalampi kun oli pohjaton kun papin säkki. Laiturin päähän rakentui savusauna.

Kun kivistä ladotun hellan päällä porisi lapsuutemme kalakeitto, veljiemme lammesta onkimista särjistä, sirpakka, pienen pieni  isoäitimme Jeudokia istui kivellä ja liekutti kätkyttä, siellä kitisi perheen viides ja nuorin lapsi. Isoäidin selän takana ison kiven päällä kukkivat pelargoniat puulaatikossa. Niiden punaiset kukat nauroivat kivikasoille sekä ihmisten uupuneille voimille.

Mutta isoäitini Jeudokia oli harras ortodoksi, työnteon lomassakin hän luki päivittäin pitkät pätkät rukouksia, kuin olisi toimittanut jumalanpalvelusta. Hän oli vikkelä, nopealiikkeinen ja sukkela ja pienuudestaan huolimatta sitkeä kuin voimanpesä. Elämä oli tehnyt kuperkeikkaa, ainoa toivo oli, että pitäisi vain Luoja kauniita ilmoja, näin kuulimme isoäidin toistavan usein.

Isoäiti Jeudokia tiesi, mistä puhui. Päivänselvää ja ihmettä oli se, että vaikka elämä ei ollut jakanut hänelle herkkuja, oli toivo säilynyt, kestävän se oli hänestä tehnyt. Kun isoäiti Jeudokia täytti 70 vuotta, ei hän tarvinnut silmälaseja neuloessaankaan ja sääretkin sorjat kuin nuorilla maisilla. Ei paukamia, ei suonikohjuja, eikä pakotusta, vaikka niillä jaloilla  oli kävelty paljon. Niistä askelista, joita hän oli ottanut kertyisi pitkä tie. Jalkoja, selkää ja sisua ja sitkeyttä siinä on kysytty.

Karjala-kaipuu oli isoäitimme Jeudokian toteutumattoman unelman ääni

Viisas ja uskomaton esikuva, energinen, fyysisesti poikkeuksellisen pienikokoinen, mutta henkisesti ja hengellisesti valtavan kokoinen, isoäitini Jeudokia kaipasi Karjalaan odottaen sinne pääsyä. Hänet kutsuttiin ilman sairautta tai mitään ennakkovaroitusta tuonilmaisiin 20.3.96. Ihmeellinen, ainutlaatuinen, lukutaidoton  isoäitini Jeudokia on vaikuttanut monin tavoin koko sukumme elämään. Olemme etuoikeutettuja!