Isoäiti Maria Wetterstrand emigranttina ja evakkona

Sukupolvien ketjussa puhutaan yleensä miehistä. Miehen nimi on periytynyt pojalle, samoin ennen tilat ja maat. Isyydestä ei kuitenkaan aina voinut olla täyttä varmuutta. Naisten muodostama ketju on selkeämpi. Se on napanuoraketju.

Isoäitini, Maria Wetterstrand, o.s. Huotari syntyi keisarillisella Venäjällä, Pietarissa karjalaisista vanhemmista. Perhe vietti turvattua, onnellista ja vaurasta elämää. Seitsemäntoistavuotiaana Maria tutustui muutamaa vuotta vanhempaan Johan Wetterstrandiin. Naimisiin he menivät Marian ollessa vasta 18-vuotias. Avioliitosta tuli onnellinen. Johan eli Janne oli taitava. Hän toimi aluksi vuokraamansa valimon johtajana Novgorodissa, mutta perusti pian oman tehtaan Pietariin. Lapsia syntyi neljä. Ensimmäinen poika kuoli parivuotiaana, niin kuin silloin usein tapahtui. Se oli Marian ensimmäinen suru ja koettelemus.

Jannen tehdas suljettiin Venäjän vallankumouksen aikana. Venäjällä seurasi sekasorron aika. Väkijoukot valtasivat kadut. Janne oli edellisenä vuonna hankkinut maatilan Karjalan Kannakselta perheen kesälomien viettoa varten. Se osoittautui nyt hyvin tarpeelliseksi, kun toimeentuloa ei ollut. Maria lähti kahden nuoremman lapsensa, 14-vuotiaan Esterin ja 12-vuotiaan Leon kanssa maatilalle vallankumousta pakoon.

Matkalla oli tiukkoja tarkastuksia. Maria otti mukaansa vain välttämättömän, jotta vaikuttaisi siltä kuin hän olisi menossa kesäloman viettoon. Hän ompeli kureliiveihinsä kaikki korut valaanluiden tilalle, eikä koruja rajatarkastuksessa havaittu. He pääsivät turvallisesti tilalleen Noitermaahan. Janne ja vanhin poika Artturi joutuivat sen sijaan viime hetkessä pakenemaan uimalla Rajajoen yli. Pelättiin, että suojeluskuntaan kuulunut Artturi otettaisiin puna-armeijaan.

Kun Maria saapui tilalle, kävi ilmi, että tilanhoitajana toiminut muonamies oli varastanut maatilan tuotteet ja myynyt ne omaan lukuunsa. Tilalle hankittiin uusi muonamies. Maria onnistui ylittämään rajan useita kertoja yksinään ja tuomaan rakkaita tavaroitaan Pietarin kodistaan. Tehdas, koti ja suurin osa omaisuudesta menetettiin kuitenkin bolshevikeille.

Urbaaniin oloon tottunut Maria sopeutui hyvin maalaiselämään. Hän vastasi tilan hoidosta. Häntä ja Jannea kunnioitettiin, ja heitä kutsuttiin aina Herraksi ja Rouvaksi. Olivathan he sivistyneitä kaupunkilaisia Pietarista. Marialla oli parantamisen taito, jonka hän oli oppinut joltain apteekkarilta Krimin lomilla. Lääkärin puutteessa hän hoiti kyläläisten vaivat: paransi keuhkokuumeet, säärihaavat, maitoruven ja lastoitti katkenneet raajat. Ihmisiä tuli hänen luokseen kauempaakin. Rahaa hän ei koskaan ottanut keneltäkään. Hän oli perusluonteeltaan elämän antaja. Janne opetteli maanviljelyä ja ryhtyi kalastajaksi sekä metsänhoitajaksi.

Lapset lähetettiin opintielle Viipuriin ja vanhin poika Aacheniin. Elämä oli sopusointuista, kunnes talvisota alkaessa koti piti jälleen kerran jättää. Välivuosina päästiin takaisin, mutta koti oli raiskattu. Se oli kuitenkin oma rakas koti. Kun jatkosota alkoi, jouduttiin uudelleen mieron tielle, ja koko omaisuus jäi toisen kerran vieraalle vallalle. Kuten muutkin evakkoon joutuneet karjalaiset, heidät majoitettiin ihmisten nurkkiin.

Sodan jälkeen Mariaa kohtasi kovin isku hänen elämänsä aikana. Hänen nuorempi poikansa, kolmen pienen lapsen isä joutui upseerina venäläisten kanssa sotakorvauksista neuvotellessa niin vaikeaan tilanteeseen, että päätti itse päivänsä. Tämä suru oli niin suuri, että kaksi kertaa koettu kodin ja omaisuuden menettäminen tuntui pieneltä.

Elämänsä loppuvuosiksi Maria ja Janne asettuivat Artturin hankkimaan kesähuvilaan. Siellä Janne sairastui, ja Maria hoiti häntä tämän kuolemaan saakka. Runsaat neljä vuotta Maria asui Suomusjärvellä yksinään. Kahdeksaankymmeneen ikävuoteen saakka hän kävi jokaisena talviaamuna avannossa, ja peseytyi muutenkin kylmällä vedellä. Siinä lienee hänen sitkeytensä salaisuus. Lapsenlapset olivat kesäisin hänen seuranaan ja apunaan ja hiihtolomillaankin kävivät. Viimeisiksi vuosikseen Maria pääsi asumaan tyttärensä Esterin puolison, Alfons Willbergin, omistamaan asuntoon Bulevardilla. Vielä sieltä käsin hän lähetti pyynnöstä tuntemattomille ihmisille parannusohjeita ja voiteita.

Maria kuoli vanhuuteen Koskelan sairaalassa 84-vuotiaana. Hän uskoi hartaasti Jumalaansa ja kohtaloon. Ei koskaan valittanut, vaan tyytyi hiljaa. Muisteli onnellista avioliittoaan, lauleskeli virsiä ja luki Raamattua.

Minulle isoäitini jäi idoliksi. Kaikki lapsuuteni kesät talvisotaan saakka vietin perheeni kanssa hänen luonaan. Isoäidin kanssa saunoin. Isoäiti opetti minut uimaan nelivuotiaana sekä lypsämään lehmiä ja kirnuamaan voita. Hän ei koskaan suuttunut eikä aiheuttanut mielipahaa kenellekään. Hän oli kaikin tavoin esimerkillinen ja hieno ihminen.

Äiti Ester Willberg: forvärvarn, ärvarn, fördärvarn

Äitini syntyi Novgorodissa vuonna 1904. Hän oli kaikkien sukulaisten rakastama ja perheen ainoana tyttönä hemmoteltu. Perhe muutti sitten Novgorodista Pietariin. Ester sai erinomaisen kasvatuksen kotonaan. Hyvän kielitaidon varmistamiseksi heillä oli Mademoiselle ja Freulein opettamassa ranskaa ja saksaa. Kotonaan hän omaksui venäjän-, suomen- ja ruotsin kielen.

Esterin katkeria muistoja olivat ihaillun isän taloudelliset menetykset ja Venäjän vallankumouksen seuraukset. Neljätoistavuotiaana hän koki kansannousun ja näki sotilaiden pistävän ihmisiä kuoliaaksi kaduilla. Perheen pakomatkalla Karjalaan venäläiset sotilaat repivät rajatarkastuksessa veitsellä hänen nukkensa riekaleiksi, eikä hän unohtanut sitä koskaan.

Ester ei viihtynyt Karjalassa. Hän ei halunnut jäädä maalaiseksi vaan meni Viipuriin koulukotiin. Hän halusi itsenäistyä nopeasti, jätti lukion kesken ja muutti Helsinkiin opiskelemaan kauppaopistoon. Kirjailija Unto Seppänen rakastui tulisesti Esteriin, ja he seurustelivat tiiviisti kaksi vuotta. Äiti muisteli usein nuoruuden rakastettuaan ja säilytti elämänsä viimeisiin vuosiin saakka Seppäsen hänelle kirjoittamat pari sataa kirjettä. Seurustelu päättyi vanhempien painostukseen. He katsoivat, ettei nuori kirjailija pysty elättämään heidän tytärtään.

Ester oli kaunis ja turhamainen. Hän pukeutui muodin mukaisesti asusteita myöten. Hän oli aina huoliteltu ja ulkoasultaan moitteeton. Hän oli musikaalisesti lahjakas, ja hänestä olisi voinut tulla esiintyvä pianisti, mutta hän ei tavoitellut julkisuutta eikä menestystä. Hän oli romantikko, joka kaipasi miehistä tukea ja ihailua.

Oltuaan Maatalouspankissa töissä jonkun vuoden Ester avioitui varakkaan suomenruotsalaisen perheen vanhimman pojan kanssa. Alfons Willberg oli opiskellut insinööriksi Zurichin teknillisessä korkeakoulussa. Ester avioitui suurin odotuksin. Ensimmäinen lapsi syntyi nopeasti, isänsä silmäteräksi muodostunut Marita. Toinen lapsi olin minä, valtava pettymys äidilleni, koska en ollut hänen hartaasti odottamansa poika. Hän antoikin minut kotiapulaisen hoivaan. Esterin harras toive pojasta toteutui viiden vuoden odotuksen jälkeen. Pentistä tuli hänen kaikkien unelmiensa kohde. He olivat aina yhdessä eikä kukaan mahtunut heidän väliinsä.

Tällainen asetelma ei ollut omiaan luomaan yhteistä perhe-elämää. Isä ihaili vanhinta tytärtään, ja he ymmärsivät toisiaan. Keskimmäisenä lapsena olin näkymätön ja huomaamaton. Olin äidin pikku apulainen, joka teki kaiken, mitä äiti käski. Minulle ei tullut minkäänlaista käsitystä perhe-elämästä eikä juuri mistään muustakaan. Olin kiltti ja alistettu enkä tajunnut lainkaan, mitä minulta puuttui. Äiti ei koskaan ollut minun eikä sisareni kanssa, vaikka hän oli aina kotona. Isä oli harvemmin kotona, mutta kuitenkin aina vahvasti läsnä. Minulle hän oli yliankara isä, jota pelkäsin. Hän jätti henkisenä perintönä ainakin minulle kunniallisuuden ja rehellisyyden.

Ester ei ollut pojasta huolimatta onnellinen. Hän sanoi usein minulle, ettei voi rakastaa lapsiaan, jos ei ole onnellinen avioliitossaan. Jo lapsena ymmärsin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Uskoin, että mitä onnettomampi liitossaan oli, sen enemmän lapset merkitsisivät.

Ester olisi halunnut enemmän rahaa käyttöönsä pukeutuakseen yhtä kauniisti kuin naimattomana. Hän valitti aina rahan puutetta. Rahasta tuli suuri asia perheessä. Isä oli tarkka ja äiti tuhluri. Äiti oli kuitenkin tavallaan hyvä perheenemäntä. Hän koulutti monta nuorta maalaistyttöä taitaviksi kotiapulaisiksi ja ruuanlaittajiksi. Hän organisoi hyvin kodin, ja kaikki oli ulkonaisesti kunnossa. Hän oli taitava käsistään, ja hänellä oli yleensä aina neula kädessään. Syntyi kauniita pitsejä vauvojen paitoihin ja nenäliinoihin. Lasten vaatteet olivat aina huolellisesti paikatut. Koti oli järjestyksessä ja hyvin hoidettu. Kuitenkaan hän ei osannut kiinnittää huomiotaan elämänsä positiivisiin asioihin, vaan valitteli aina onnettomuuttaan ja sitä, ettei saanut riittävästi kauniita vaatteita ja koruja.

Ester matkusti laajasti Euroopassa miehensä kanssa ja osallistui useisiin kongresseihin. Karjalaisena hän oli vilkas, sosiaalinen ja erittäin kielitaitoinen. Hän pystyi solmimaan runsaasti ystävyyssuhteita. Hän oli kuitenkin täysin kritiikitön, mitä ystävilleen kertoi. Salaisuudet eivät pysyneet hänellä. Ystävät loukkaantuivat ja etääntyivät hänestä.

Vasta leskeksi jäätyään Ester luuli tulevansa onnelliseksi. Hänellä oli rahaa tarpeittensa tyydyttämiseen, ja hän onnistui lähes kokonaan tuhoamaan Alfonsilta jääneen omaisuuden. Hän teetti itselleen Kalle Forsmanin salongissa vaatteita, kävi ravintoloissa ystäviensä kanssa ja matkusteli laajasti joka vuosi. Hän jakeli juomarahoja suurella kädellä. Toisinaan hän antoi myös läheisilleen ylellisiä lahjoja ja toi loisteliaita tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Matkat ulottuivat Intiaan ja Keniaan mutta parhaiten hän viihtyi Pariisissa ja Roomassa, missä hän yleensä vietti kaikki talvikaudet.

Hän toivoi kiihkeästi löytävänsä uuden miehen rakkautta ja turvaa kaivatessaan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja mielialat vaihtelivat jyrkästi. Yksinäisyydessään hän turvautui psykiatriin, joka kuunteli häntä sympatialla ja piti häntä yksityispotilaanaan Mehiläisessä useita kertoja viikkokaupalla.

Lopulta äiti joutui tilanteeseen, jossa hän koki, ettei enää pystynyt vastaamaan itsenäisesti elämästään. Tässä vaiheessa minä olin ainoa, johon hän saattoi turvautua. Sisareni kanssa äiti ei koskaan tullut toimeen. Pyrin järjestämään äidin olot sellaisiksi, että hän voisi turvallisesti asua kotonaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vieraiden ihmisten tulevan hänen kotiinsa ja pyysi minua järjestämään hänet vanhainkotiin. Sen hän valitsi Käpylästä, koska Pentti asui lähellä, ja äiti uskoi tämän tulevan päivittäin häntä katsomaan.

Äiti eli Svenska Blomsterfondetissa lähes kuusi vuotta ilman mitään virikkeitä. Hän laitostui välittömästi ja tuli ainoastaan minun luokseni päivällisille. Ystävät hävisivät eivätkä enää välittäneet hänestä. Eivät edes ne, joille hän oli ollut hyväntekijä. Olin lopulta hänen viimeinen uskottunsa oltuani siihen asti näkymätön ja lähes olematon. Hän kuoli vanhuuteen Koskelassa. Viimeisellä elinviikollaan hän pyysi minua käymään joka päivä ja tuomaan hänelle pullollisen olutta, jota hän ei koskaan ennen juonut. Sitten hän päätti olla syömättä, koska halusi kuolla. Viimeisenä päivänään hän pyysi minulta kaikkea anteeksi. Lohdutin häntä ja sanoin, ettei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Hän nukahti rauhallisena. Minä olin viimeinen omainen, jonka hän näki tuntia ennen poismenoaan.

Irmeli Kaario: Bulevardilta maailmalle

Isänisäni omistama kaunis jugendtalo Bulevardilla oli napanuoran lisäksi yhdistävä tekijä meidän kolmen naisen välillä. Äiti muutti sinne appensa kuoltua vuonna 1951 ja eli siellä vanhainkotiin muuttamiseen asti. Minä asuin siellä kanssa naimisiin menooni saakka, ja isoäitini muutti sinne isäni hänelle antamaan asuntoon, kunnes joutui Koskelaan.

Asuin kotona Bulevardilla, niin kuin vanhempi sisarenikin, vaikka olimme molemmat taloudellisesti itsenäisiä ja koulutettuja. Vanhempien mielestä tyttö ei voinut muuttaa kotoaan kuin naimisiin menemällä. Muuten joutui huonoille teille. Kolme aikuista naista saman katon alla oli rankkaa. Äiti ja sisareni riitelivät jatkuvasti, ja minä vain olin. En osannut suunnitella elämääni, eikä minulla ollut valmiuksia itsenäiseen elämään. Kihlauduttuani vanhempani vaativat pitkää kihlausaikaa, jotta sukulaiset eivät pääsisi ilkkumaan, että oli kiire naimisiin. Tuntui kuin silloin olisi eletty muiden ihmisten ehdoilla. Kaikkeen alistuttiin. En tiennyt elämästä mitään, mutta vapauden kaipuu oli suuri. En vain tiennyt, miten sen saisin.

Menin naimisiin suurin odotuksin. Minä janosin vapautta, mies taas tottelevaista vaimoa, joka olisi aina kotona huolehtimassa hänestä. Odotukset eivät aivan täysin kohdanneet. Minä en saanut vapautta, mutta mies sai kodinhoidosta vastaavan vaimon. Miehellä oli oikeudet, naisella velvollisuudet. Taustastani johtuen en osannut ottaa vapautta vaan alistuin. Kävin töissä ja hoidin kotiasiat. Mies eli miehen elämää: työtä, kokouksia, matkoja, poissaoloja. Pohdin koko ajan, oliko tämä sitä elämää mitä odotin. Istuin usein iltaisin yksin kotona ja ihmettelin, missä mies oli. Välillemme repesi railo.

Sisareni meni naimisiin australialaisen miehen kanssa päästäkseen eroon äidistä. Isälle oli valtava shokki menettää lempityttärensä toiselle puolelle maapalloa.

Haaveilin irrottautumista ja oman elämän alkamista, mutta minulla ei ollut siihen valmiuksia. Pian huomasin olevani raskaana. Se sitoi minut liittoon. Päätin hyväksyä osani ja rakastaa lasta. Lapsi toimitettiin heti syntymän jälkeen lastensairaalaan. Oli vähäverinen ja tuskin hengitti. Kysyttiin nimeä hätäkastetta varten. Minä jäin yksin hämmennykseni kanssa. Kukaan ei lohduttanut. Olin äiti, mutta minulla ei ollut lasta. Joka aamu herätessäni soitin ensimmäiseksi lastensairaalaan ja kysyin lapsestani. Vastaus oli aina sama: ”Kyllä se vielä elää.” Otettiin verikokeita ja tutkittiin. Ei ymmärretty, mistä oli kysymys. Lopulta sain luvan hakea lapseni kotiin. Syliini annettiin kalpea poika, sanottiin, ettei se varmaankaan opi imemään, kun on tottunut pulloon.

Nyt minulla oli lapsi, oma ihmiseni. Sitä minä rakastaisin ja hellisin sen terveeksi. Alkoi normaali lapsiperheen elämä vauvan kanssa. Syötin ja juotin, pesin ja ulkoilutin. Rakastin kuin ei koskaan ketään. Ei ollut kertavaippoja eikä pesukonetta. Pyykkiä riitti. Olin käynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin ja tunsin olevani pätevä äiti. Nautin äitinä olosta ja lapseni hoivaamisesta.

Mutta olin lähes täysin eristettynä muusta maailmasta. Ei ollut tuttuja lähellä, ei televisiota, ei aikuista keskusteluseuraa. Luin Lauttasaaren kirjaston kaikki ranskankieliset kirjat. Kieli tuli tutuksi. Koin olevani yksinäisyyteni vanki. Päästäkseni ihmisten ilmoille ryhdyin opiskelemaan. Siitä tuli ensimmäinen henkireikäni. Suoritin Cambridgen Certificate of Proficiencyn.

Tuli toinenkin lapsi. Tajusin, että siinä oli minun elämäni: kahden lapsen äitinä ja kotiin sidottuna. Menin osapäivätyöhön tavatakseni aikuisia ja saadakseni omaa rahaa. Elämä tuntui mukavammalta. Saatoin jo hieman raottaa ovea elämyksien tulla. Minulla oli koti ja lapset mutta myös itseisarvo työn kautta. Sain oman toimeentulon, hoidin lapsiani, töissä sain virikkeitä ja suoritin Cambridgen toisenkin tutkinnon, Diploma of English Studies.

Käänteentekevää oli, kun mieheni sai Eisenhower-stipendin Yhdysvaltoihin. Ehtona oli, että vaimo oli mukana ja hänelle järjestettäisiin hänen alansa ohjelmaa, mutta lapsia ei saisi ottaa mukaan. Elämäni vaikein päätös. Miten voin jättää rakkaimpani, 3 ja 5-vuotiaat. Vaihtoehtona oli evätä mieheltä tämä suurenmoinen mahdollisuus. Valitsin matkan ja jätin lapset neljäksi kuukaudeksi. Se oli raastavaa ja elämäni vaikein koettelemus mutta näin ja koin paljon. Palasin kotiin eivätkä lapset tuntuneet kärsineen.

Elämä jatkui samanlaisena. En osannut ottaa elämää omiin käsiini. Olin kuitenkin työelämässä osapäiväisenä ja ehdin mukavasti viettää aikaa lasten kanssa iltapäivisin. Se oli antoisaa ja rikastuttavaa. Juuri muuta ei elämään mahtunut. Mieheni matkusti melkoisesti työasioissa. Joskus seurasin mukana. Nautin tavattomasti näistä matkoista, sillä saatoin nähdä ja kokea uutta ja tutustua moniin mukaviin ihmisiin. Päiväni kotona olivat täysiä, sillä kaikki kotityöt kuuluivat minulle. Pidin kunnia-asiana selviytyä niistä hyvin. Lapset eivät aiheuttaneet suuria huolia. He hoitivat itse kouluasiansa, urheilivat paljon ja tarvitsivat runsaasti ruokaa kasvuiässä. Usein ei yksi kotiateria riittänyt vaan iltatreenien jälkeen pyysivät vielä illallisen. Ei ollut aikaa eikä tilaisuutta omille harrastuksille. Kun lapset selvisivät ilman äitiä koulusta tultuaan, hakeuduin kokopäivätyöhön. Se kiehtoi. Sain vastuullisempia tehtäviä ja elämän mielekkyys valtasi minut.

Siinä vaiheessa minut kutsuttiin Ladies’ Circle Helsinki 18:n jäseneksi. Vastahakoisesti lupauduin mukaan, mutta jouduin heti ottamaan klubitehtäviä hoitaakseni. Kielitaitoni takia minua pukattiin eteenpäin kohti kansainvälisiä tehtäviä. Kolmekymmentäneljävuotiaana totesin olevani Ladies’ Circle Internationalin presidentti. Olin järjestöelämässä kokematon ja hieman hämmennyksissä. Sain klubistani erinomaisen sihteerin ja opettelin uusia asioita.

Tässä tehtävässä jouduin matkustamaan eri maihin ja se oli uusi koettelemus perhe-elämälle. Tämä kokemus kuitenkin opetti minulle paljon ja avarsi maailmaani. Sain uusia ystäviä ja itseluottamusta. Opin pitämään puheita ja uskomaan itseeni. Tämä kansainvälinen järjestö on sen jälkeen laajentunut joka puolelle maailmaa. Kun minut kutsuttiin kunniajäseneksi, olen saanut etuoikeuden pysyä järjestön tapahtumissa mukana kutsuttuna vieraana. Kun ikäni takia jouduin jättämään järjestön, minut pyydettiin Espooseen perustettavaan soroptimistiklubin perustajajäseneksi. Täällä tapasin eri ammateissa työskenteleviä upeita naisia ja sain jälleen hoidettavakseni useita kansainvälisiä luottamustehtäviä. Matkustin useisiin maihin ja tietämykseni eri maiden oloista laajeni. Nuorempana minulla ei juuri ollut omia mielipiteitä mutta opin vähitellen ajattelemaan itsenäisesti ja ottamaan kantaa mitä erilaisempiin asioihin.

Koska joka tapauksessa jouduin työni ja järjestötehtävieni takia matkustamaan, otin tavakseni mennä soroptimistiystävieni kanssa Lappiin laskettelemaan. Siellä alkoi elämäni käännekohta. Kilpisjärven valkoisessa hiljaisuudessa jouduin pohtimaan elämäni tarkoitusta. Siihen saakka olin vain tehnyt työni ja huolehtinut kaikesta osakseni tulevasta ajattelematta, mitä oikeastaan elämältä halusin. Päätin ottaa elämäni omiin käsiini ja ryhtyä toteuttamaan itseäni.

Laskettelu, uusi harrastus kiehtoi. Laajensin harrastusta menemällä vuosittain myös eri maihin Alpeille. Kasvoin erilleni puolisosta. Hänkin eli omaa elämäänsä, johon minä en aina mahtunut. Kotiasiat hoituivat, lapset kasvoivat. Kannoin osani. Työni sihteerinä alkoi tuntua liian helpolta. Kaipasin uusia haasteita. Minua pidettiin työpaikallani liian oikeistolaisena, vaikka en ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Ryhdyin opiskelemaan venäjän kieltä. Se rauhoitti tilanteen.

Kaksi vuotta opiskeltuani päätin hakeutua kauppakorkeakouluun jatko-opiskelijaksi, tähtäimenä akateeminen loppututkinto. Päivisin olin työssä, sieltä kiirehdin kotiin hoitamaan perheen ruokailun ja usein istuin iltaisin luennoilla. Kaiken vapaa-aikani käytin tentteihin valmistautumiseen. Neljäksi vuodeksi minulta jäi ystävät, vierailut, harrastukset ja ajan tapahtumien seuraaminen. En käynyt kylässä, en matkustellut, en tavannut ystäviäni enkä käynyt elokuvissa, teatterissa enkä konserteissa. Hoidin vain työn ja perheen.

Aika oli intensiivistä ja antoisaa. Tosin väsyin opintojen loppuvaiheessa niin, että kaipasin lomaa. Sain Ranskan valtion stipendin ranskan kielen opintojeni täydentämiseen Nizzan yliopistossa ja myös soroptimististipendin. Kun palasin Nizzasta, joka opiskelun lisäksi oli mielenkiintoinen kulttuuriloma, suoritin viimeisen tenttini ja kirjoitin kypsyysnäytteen. Olin saavuttanut tavoitteeni.

Työssäni sain päällikköaseman ja sen myötä uusia vastuita. Tapasin kiehtovia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Opin, että eri asemassa olevat ihmiset ovat vain tavallisia ihmisiä, ja kaikkien kanssa voi tulla toimeen.

 Työpaikassa minulla oli useita erilaisia esimiehiä. Olimme hyvin eri maata ja minulle oli helpotus, kun minut viisikymmentä vuotta täytettyäni kutsuttiin suuren pörssiyhtiön markkinointipäälliköksi. Vaihdoin työpaikkaa suurin odotuksin. Uusi työ ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi, että olisin oppinut mitään uutta. Pari vuotta siellä oltuani äitini sairastui, ja jouduin hoitamaan hänen asioitaan. Päätin työelämän, hoidin äidin asiat kuntoon ja ryhdyin hoitamaan itseäni aloittamalla intensiivisen kuntosalitreenaamisen. Perustin oman yrityksen ja tein sen verran töitä, kun halusin mutta pääasiassa elin harrastuksissani. Tarpeeni eivät olleet suuret.

Tässä vaiheessa aloitin golfin pelaamisen. Olin aina ollut kilpailuhenkinen ja golfissa osallistuin kaikkiin tarjolla oleviin kilpailuihin. Opin voittamaan ja häviämään. Edistyin nopeasti ja sain paljon palkintoja. Se oli äärimmäisen haastavaa ja tyydyttävää. Sain uusia ystäviä ja pelasin myös useissa maissa. Mieheni kanssa kävimme useita kertoja eri puolilla maailmaa. Thaimaasta jatkoin usein sisareni luo Australiaan, missä pelasin joka päivä. Vuodet kierähtivät kuin kärrynpyörä enkä oikeastaan havainnut ajan kulumista. Lapset aikuistuivat ja minä jatkoin oman elämäni luomista.

Kun mieheni matkusti Kiinaan, päätin opetella jonkin verran kiinan kieltä. Matka oli tavattoman kiehtova. Satuimme olemaan Pekingissä juuri Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan. Kuljin miljoonapäisen väkijoukon keskellä ja itkin. Tapauksen seurauksena aloitin kauppakorkeakoulussa kiinan kielen opiskelun. Opiskelin kieltä kolme vuotta, kunnes lamavuosina opetusta ei enää järjestetty. Palasin kaksi kertaa Kiinaan ja pystyin jotenkin kyllä kommunikoimaan tällä jännittävällä kielellä.

Olin jo vuosia aikaisemmin löytänyt työväenopiston ja käynyt joogatunneilla. Lisäsin siihen italiankielen opiskelun. Opiskeltuani jonkun vuoden siirryin aikuislukioon ja kirjoitin lähes 80-vuotiaana lyhyen oppimäärän ylioppilaskirjoituksen. Samaan aikaan kauppakorkeakoululla järjestettiin Pariisin kauppa- ja teollisuuskamarin vaativa ranskan liikekielen tutkinto, jonka suoritin.

Tämä aktiviteetti selittyy osittain vuosia potemallani mielettömällä päänsäryllä ja kummallisella väsymyksellä, jolle lääkärit eivät löytäneet muuta selitystä kuin masennuksen. Lopulta huomattiin, että sairastin myöhäisneuroborrelioosia, joka aiheutti muun muassa muistin menetystä. Sen paikkaamiseksi halusin kokeilla vaativaa kielten opiskelua. Borrelioosi hoidettiin lopulta rasittavan taistelun jälkeen ja muistini palasi. Minulla oli myös nuoruudestani saakka ollut selkävaivoja, joita ei osattu hoitaa. Joogan ohella ryhdyin harrastamaan pilatesta. Näiden kahden harrastuksen ansiosta sain otteen selkäkivuistani.

Kun aina kaipasin mielekästä tekemistä, ilmoittauduin elämänkertakirjoittamisen kursseille, jonka seurauksena sain kolmen vuoden työn tuloksena puserrettua parisataa haikua käsittävän haikurunoelman. Se myi jopa kolme painoksen verran. Päätin kahdeksankymmentä vuotta täytettyäni, että minusta tulee kirjailija.

Kurssien tuloksena syntyi elämäntarinani, jonka ulottuu äitini ja isoäitini tarinoihin saakka. Kaikki elivät omalla tavallaan kiehtovan ja tapahtumia täynnä olevan elämän. Jokaisen naisen suhtautuminen kohtaloonsa oli kuitenkin erilainen. Kahdeksankymmentäkaksivuotiaana olin saanut aikaan jälkipolvilleni suvun tarinaa. Nyt he tietävät, missä heidän juurensa ovat. Katson eläneeni täyden ja rikkaan elämän. Olen saanut koettelemuksia mutta myös paljon iloa ja riemua.