Irma Merentie - sotaorvon tarina.

Lapsuuden onnellinen aika

Isäni Kalle Keränen syntyi vuonna 1909 Suomussalmella. Hän oli muuttanut Kuhmoon työn vuoksi 1930-luvun alkupuolella. Äitini Lilli Oikarinen syntyi myös vuonna 1909 Hyrynsalmella. Hän tuli myös 1930-luvun alussa Kainuun Osuusliikkeen palvelukseen Kuhmoon. Siellä he tutustuivat ja menivat avioliittoon vuonna 1933.

Perheeseen syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika, minä heistä vanhimpana vuonna 1934. Asuimme ensin vuokralla, mutta syksyllä 1939 vanhempani ostivat Rajakadulta Erkkilä nimisen talon tontteineen.

Perheemme eli onnellista aikaa. Mutta pian aika ja ilmapiiri muuttuivat kertausharjoitusten ja liikekannallepanon myötä. Miehet kutsuttiin reserviin, niin isänikin. Syttyi sota, ja tuli evakkoon lähtömääräys.

Sota muuttaa elämäkulun

Minä olin useana kesänä mummolassa Hyrynsalmella, niin myös perheeni evakkoon lähdön aikana. Määräys tuli niin nopeasti, ettei minua ei ehditty hakea mummolasta. Hyrynsalmea ei evakuoitu. Äiti, sisaret ja veljet menivät Nivalaan.

Isä ehti kirjoittaa kaksi kirjettä äidille. Viimeisessä kirjeessä tapaninpäivältä hän kertoi olevansa teltassa ja kovassa kuulasateessa. Hän kertoi voineensa ennen lähtöään käydä katsomassa kotiamme, missä kaikki oli kunnossa. Kirjeessään hän toivotti äidille ja lapsille voimia, mutta omasta kohtalostaan kun ei tiedä, niin toivoi korkeimman siunausta, ja kun ei joutuisi ryssän vangiksi.

Tuskin äitini oli saanut tuon kirjeen, kun Nivalaan tuli tieto isän kaatumisesta ja katoamisesta. Äidille kerrottiin, että isä oli ollut partiomatkalla Kuhmon Kankivaarassa uuden vuoden aattona. Paluumatkalla isä oli huutanut edellä hiihtäneelle: ”Älkää jättäkö, häneen sattui”. Partio oli edennyt henkensä kaupalla, ja kun seuraavana päivänä oli menty katsomaan, isää ei enää ollut. Hän oli siis kadonnut, eikä tänäkään päivänä tiedetä, missä hänen maallinen majansa on. Katoamisajaksi on ilmoitettu 1.1. 1940.

Minä sain tiedon isän kaatumisesta mummolaan. En muista, ymmärsinkö, mitä oli tapahtunut. Olin täyttänyt marraskuussa 1939 viisi vuotta. Muistot isästäni ovat vähäiset. Muistan kerran nukkuneeni päiväettonetta isän vieressä lattialla. Yhdessä valokuvassa olen siskoni kanssa isän kahden puolen. Isällä on puku päällä ja filttihattu päässä.

Äiti tuli erikoisluvalla Nivalasta Kuhmoon suuriin sankarihautajaisiin. Sitä ennen hän kävi Sotkamon kirkossa, missä arkut odottivat hautausta, availemassa tuntemattomien sotilaiden arkkuja tunnistaakseen jonkun niistä miehekseen, mutta turhaan. Niin alkoi pitkä epävarmuuden aika: onko isä joutunut vangiksi vai löytyykö ruumis myöhemmin. Muistoksi isästä tuli tyhjä nahkalompakko ja Leijona merkkinen taskukello.

Elämä oli niukkaa

Evakosta pääsimme takaisin omaan kotiin, joka oli säilynyt pommituksilta. Elämä oli niukkaa eläkkeiden varassa. Äitini oli ollut aikaisemmin liike-elämässä, mutta kun hän sai käydä sotaleskille järjestetyn ompelukurssin ja ompelukone oli olemassa, jäi hän kotiin. Ompelutöitä riitti. Vaikka kankaista oli pulaa, ommeltiin vanhoista vaatteista. Ompelutöitä tuli luvattua liiankin tiukkaan. Muistan vieneeni ompeluksia varhaisella linja-autolla lähteville matkalaisille.

Niukkaa oli ruoastakin: maitotinki kaksi litraa päivässä ja omasta pellosta saatiin perunat ja juurekset. Kesäkanikin joutui pataan, mutta koskaan ei turvauduttu sosiaaliapuun. Se tuntui äidistä nöyryyttävältä.

Perheessämme jatkui epävarmuus isän kohtalosta. Vaikka siitä ei puhuttu kovin usein, uskon ajan olleen varsinkin äidille ainaista odotusta. Jotain toivoa oli ilmassa, kun vankeja vapautettiin.

Kymmenen vuoden kuluttua isän katoamisesta hänet siunattiin kentälle jääneenä sankarihautaan. Olimme koko perhe haudalla. Nyt oli uskottava, että isämme elää enää vain muistoissa. Hän sai leposijan aseveljiensä vierestä ja me voimme viedä kukkamme ja kynttilämme hänelle nimettyyn paikkaan.

Äiti jäi leskeksi 31 -vuotiaan eikä mennyt koskaan uusiin naimisiin. Kertomusten mukaan monet suuren lapsikatraan kanssa jääneet nuoret lesket avioituivat uudestaan, eikä elämä ollut aina helppoa isäpuolen kanssa varsinkaan, kun perheeseen syntyi uusia lapsia.

Meillä oli onni saada sotakummit. Minun kummini kajaanilaiset Helsingissä asuvat Väyrysen sisarukset adoptoivat täysiorvot siskokset. Minulle he lähettivät kuukausittain pientä taskurahaa, jonka kävin hakemassa paikalliselta Mannerheimin lastensuoleluyhdistyksen toimihenkilöltä. Sain tuota rahaa 16-vuotiaaksi asti. Me kirjoittelimme, ja pidin heihin yhteyttä heidän kuolemaansa asti. He elivät yli 90 -vuotiaiksi.

Joskus saimme paketteja Amerikasta, minne mummoni serkkuja oli aikoinaan mennyt . He lähettivät vanhoja vaatteita, ja me lapset saimme joitakin leluja. Olin kirjeenvaihdossa suomeksi heidän kanssaan.

Koulutaival

Kansakoulun aloitin vuonna 1941 Korpilinnan salin nurkassa epäpätevän opettajan opissa. Vanha kansakoulu oli vielä sotasairaalana, ja opettaja työskenteli lottana. Muistan, että koulukenkäni olivat puupohjaiset nahkapäälliset kopisevat niin kutsutut monot. En muista, että minua olisi kiusattu sen kummemmin kengistä kuin isättömyydestä. Kertomusten mukaan näin on käynyt monelle.

Kaksi vuotta myöhemmin aloitin oppikoulun samoin kuin sisareni. Kuhmoon perustettiin kokeilukeskikoulu, mutta minä jatkoin syksyllä kansakoulua, eikä äitikään kehottanut menemään oppikouluun. Muistan, kun kotiin tuli silloinen kunnansihteeri ja kokeilukeskikoulun perustaja Risto Ahlakorpi. Hän sanoi äidille, että Irman pitää tulla oppikouluun. En tiedä, oliko pula oppilaista, vai tuliko hän kannustamaan äitiä, kun oli mahdollisuus ilmaiseen opetukseen. Niin pääsin oppikouluun ilman pääsykoetta. Työntekoa ei kuitenkaan saanut unohtaa. Olin kesätöissä postinkantajana ja kahtena kesänä Martta Lukkarin muotiliikkeessä.

Kun pääsin oppikoulusta vuonna 1952, sain kesätöitä postitoimistosta. Parin kuukauden postityön jälkeen Kansallis-Osake-Pankin johtaja Eemeli Lukkari soitti, että ”nyt olisi pankissa vakituinen työpaikka”. Olin tutustunut häneen työskellessäni vaimonsa muotiliikkeessä. Se oli kuin lottovoitto. Aioin hakea kauppaopistoon, mutta se jäi, ja otin työn vastaan. Työskentelin pankissa 42 vuotta 3 kuukautta ja 15 päivää ja pääsin kunnialla eläkkeelle. Sisareni opiskeli sairaanhoidon opettajaksi. Veljeni ei käynyt oppikoulua, hän työskenteli postin palveluksessa.

Kaatuneitten Omaisten Osasto

Kun Kaatuneitten Omaisten Osasto perustettiin, äiti meni mukaan toimintaan. Silloin pidettiin kokousten lisäksi perheissä ompeluseuroja, joihin lapsetkin tulivat mukaan. Vanhemmat tekivät käsitöitä myyjäisiin ja lapset saivat seurustella keskenään. Se lienee sitä vertaistukea. Tämä toiminta oli hyvin kirkonkyläkeskeistä, sillä perukoilta tuleminen oli huonojen liikenneyhteyksien vuoksi mahdotonta.

Olin äidin rinnalla mukana Kaatuneitten Omaisten toiminnassa hänen toimiessaan osaston rahastonhoitajana. Äidin ja useiden toimivien jäsenten kuoltua toiminta hiipui. Vuonna 1985 toiminta elvytettiin seurakunnan ja Oulun piirin Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen toimesta ja minut kutsuttiin puheenjohtajaksi. Olen toiminut puheenjohtajana yli 20 vuotta ja sittemmin kuulunut myös Kaatuneitten Omaisten Oulun piirin hallitukseen. Osaston rekisteröity nimi on Kuhmon kaatuneitten omaiset ja sotaorvot ry.

Osastomme jäseniä ovat elossa olevat lesket, sotaorvot, kaatuneitten siskot ja veljet sekä niin sanotut kakkoslesket. He ovat niitä, jotka miehen kuoltua menivät uudelleen naimisiin, mutta joiden puoliso on kuollut. Nykyisen hallituksen muodostavat sotaorvot. Toiminta muodostuu yhteisistä retkistä, pikkujouluista, valtakunnallisiin hengellisiin ja piirin kesäpäiville osallistumisista, yhteisistä syntymäpäivistä ja Kaatuneitten muistopäivän viettämisestä. Tämä on toiminnassa mukana olevilla tärkeää. Silloin voimme laskea seppeleemme sankarihaudalle.

Sotaorpojen tehtävä on sankarivainajien muiston vaaliminen

Sankarivainajien kunnioittaminen ja muiston vaaliminen on nyt sotaorpojen asia. Tehtävämme on viedä asiaa nuoremman sukupolven tietoisuuteen ja muistuttaa siitä hinnasta, minkä olemme maksaneet vapaan isänmaan puolesta. Useana vuonna Kaatuneitten muistopäivän aikaan olen pitänyt aamun avauksen yläasteella.

Kun sotaorvot ovat tulleet eläkeikään, heillä on aikaa syventyä juuriinsa ja menneisyyteensä. He ovat lähteneet etsimään paikkoja, missä isät ovat kaatuneet tai kadonneet

Me sotaorvot saimme vuonna 2014 kauan odotetun sotaorpotunnuksen käyttöömme. Yksi toiveistamme on, että saamme edes kerran elämässämme valtion kustantamaa kuntoutusta.