Kuusi tuokiokuvaa elämästä kiteyttävät kertomuksen päähenkilön, vuonna 1927 syntyneen äitini Irja Sillanpään (os. Alitalo) elämän, perheen ja ystävät, työn ja vapaan sekä suurimmat ilon ja surun hetket. Ennen kaikkea kuvat valottavat niitä tapahtumia, jotka vaikuttivat Irjan elämänkohtaloon kotitilansa hoitajana ja suuren perheen kasvattajana.

Ensimmäisessä kuvassa on seitsemän sisarusta suorassa rivissä, kuusi tyttöä ja yksi poika, totisina, itkuisina, katse tiukasti kameraan päin suunnattua. Vanhin tyttäristä on 18- vuotias sylissään kaksivuotias sisarensa. Irja itse seisoo kuvan keskimmäisenä saparot tiukasti päätä myöden sidottuna. Kuva on perheen äidin Hanna Alitalon (os. Mäkelä) hautajaisista kotitalon Korpelan pihamaalta vuodelta 1936. Irja oli tuolloin yhdeksänvuotias

Toinen kuva muutti koko Irjan elämänkulun: arkku kotikirkon Tammelan alttarilla yhdessä monen muun arkun kanssa. On kesä 1944. On Markku-veljen, perheen ainoan pojan sankarihautajaiset.

Kolmannessa kuvassa ollaan 1950-luvulla Helsingissä. Suurkirkon portailla on nuori kihlapari, Irja Alitalo ja Lauri Sillanpää (1928–2009)

Neljäs kuva on Korpelan uudessa pirtissä 1970-luvulta: Irja ja hänen viisi sisarustaan nauravat mykkyröissään Korpelan tuvassa. Kuvasta välittyy ilo ja lämpö niin kuin aina kun Irjan sisarukset lapsineen kokoontuivat koti-Korpelaan.

Viides kuva on Patakankaan vanhan kansakoulun jouluisesta yläluokasta 1990-luvulta. Paikalla on yli 80 ihmistä, vanhoja nuoria, lapsia, aikuisia. Otos on Patakankaan Diakoniaseuran joulujuhlista, joiden pää- organisaattorina Irja toimi lähes kolmen vuosikymmenen ajan 1970-luvulta aina kuolemaansa asti.

Kuudes kuva: Irjan viimeiseltä kesältä vuodelta 2002. Kuvassa jälleen Korpelan piha ja pihalla suuri joukko nuoria ja kaiken keskellä Irja ja puolisonsa Lauri. Irja on pukeutunut vanhaan vaaleansiniseen häämekkoonsa. Hetkeen on tallennettu Irjan ja Laurin 50-vuotishääjuhla

Irja Sillanpää kertoi kerran tyttärelleen tämän kipuillessa omien valintojensa kanssa: ”Vasta 50-vuotiaana aloin hyväksyä sen, että koko elämäntyöni tulee olemaan karvakorvien hoitamista.” Hän nimitti lehmiä karvakorviksi. Irja oli nuorena haaveillut täysin toisenlaisesta elämänpolusta mutta moni tapahtuma lapsuus- ja nuoruusvuosina johti siihen, että hän ja hänen puolisonsa Lauri jäivät pitämään Irjan kotitilaa Korpelaa.

Lapsuus ja lapsuuden loppu

Irja syntyi vuonna 1927 kalvolaisen lohkotilallisen perheeseen perheen viidenneksi lapseksi. Ennen Irjaa perheessä olivat jo Aino (1917–1997), Markku (1920–1944), (pikku-Eeva (1922–1923)) ja toinen Eeva (1925–2013). Irjan jälkeen syntyi vielä Eira (1939–2013), Helena (1931–2103) sekä Anja (1934–2006). Irjan lapsuutta varjosti perheen äidin, Hannan varhainen kuolema. Hanna-äiti sai verenmyrkytyksen kevättalvella 1936 ja kuoli parissa viikossa. Verenmyrkytykseen ei siihen aikaan ollut mitään parannuskeinoa. Yksi perheen nuoremmista tyttäristä, Eira, muisteli kuinka he, pienet sisarukset, kävivät usein aitassa kuollutta äitiään katsomassa ennen kuin tämä vietiin kirkolle haudattavaksi.

Irjan äiti, vuonna 1891 syntynyt Lempi Johanna eli Hanna oli hämäläinen torpan tyttö Kalvolan ja Tammelan metsäisiltä rajamailta. Hän kävi kylälle perustettua kansakoulua, oli etevä oppilas, lopputodistuksessa kymmenen kaikissa aineissa. Hanna lähetettiinkin lapsena Forssaan oppikouluun ja asumaan enonsa luo. Hannalla oli kuitenkin niin kova koti-ikävä, että hän karkasi enonsa luota ja tallusti 30 kilometrin matkan kotiinsa. Ja koulunkäynti sai jäädä.

Irjalla ei ollut monta muistikuvaa Hanna-äidistä mutta jonkinlainen mielikuva jälkipolville on välittynyt ankarasta kasvattajasta. Irja kertoi nimittäin, kuinka hän lapsena, ilmeisesti alle kouluikäisenä oli päättänyt auttaa äitiään ja alkanut tiskata. Taitamattomuuttaan Irjalta kuitenkin rikkoontui pari kahvikuppia ja siitä Hanna-äiti oli suuttunut ja antanut lapselleen selkäsaunan ja vielä torunut päälle ankarasti. Toinen valoisampi muisto Irjalla äidistään oli: Hanna-äiti lauloi koko ajan, useimmiten virsiä.

Irjan isä, Atte Alitalo, oli juurevaa hämäläistä talonpoikaissukua. Atte oli käynyt ainoastaan kiertokoulua. Aten kotitalosta Alitalosta oli lohkottu Korpelan tila ja Atte oli itse kuokkinut tai kuokituttanut vajaan kuuden hehtaarin suon pelloksi, rakentanut talon, navetan, aitan ja muut talousrakennukset 1920- ja 1930-luvun aikana niin kuin Koskelan Jussi ikään. Talo oli 60 neliön kokoinen, iso pirtti ja pienehkö keittiö varusteenaan leivinuuni ja puuhella. Sähköä ei ollut, ei edes viemäriä, valaistuksena oli pari öljylamppua, talvi- ja jatkosotien aikana tuskin niitäkään.

Atte keskittyi vaimonsa kuoleman jälkeen lasten kasvattamiseen ja maanviljelykseen. Atte oli aikalaisekseen edistyksellinen isä: hän osti tyttärilleen niin tyylikkäitä hamekankaita, että naapurin emännät luottivat Aten makuun niin että valtuuttivat hänet ostamaan itselleen hamekankaita. Aten suurena apuna oli Hanna-puolison sisaret, lasten tädit mummulasta, Mäkelästä.

Mäkelän mummula oli paikka, johon Irjalle liittyy ehkä lämpimimmät lapsuusmuistot. Mäkelä oli paratiisi, jossa paistoi aina aurinko, ja jossa kasvoi maailman suurin tammi. Suuret tummanpunaiset pionit kukkivat ja metsänalustat olivat täynnä valko- ja sinivuokkoja. Haat punoittivat ahomansikoista, joista tehtiin leivoksia laittamalla mansikka kahden lepänlehden väliin. Eikä Mäkelän tummanpunaisen ruusun tuoksua mikään muu ruusu pystynyt ikinä edes laimeasti jäljittelemään.

Perhe ei ollut varakas, mutta elämä oli säällistä. Viisi lehmää ja hevonen, lampaat ja kanat yhdistettynä ankaraan työntekoon takasivat toimeentulon. Laiskuus olikin pahinta mitä tiedettiin. Hyvä ja ahkera työntekijä, se oli ihmisen korkein mitta sen aikaisessa kyläyhteisössä ja sitä myös jälkipolville teroitettiin. Atte-isän elämänohje oli ”Pitää olla reheellinen”. Lapsia ei myöskään saanut kehua, tulevat ylpeiksi. Ylpeys oli laiskuuden ohella suurimpia syntejä. Tätä viimeksi mainittua ohjetta Irja hieman vanhana epäili, vaikka sitä omien lastensa kasvatuksessa uskollisesti noudattikin.

Ote Hanna Alitalon perunkirjoituskirjasta kertoo perheen varallisuudesta omaa kieltään:

·                     1 piironki, 6 tuolia, 1 penkki, 4 pöytää, 2 kaappia ja 3 sänkyä

·                     osa erilaisia keitto- ja ruoka-astioita, 2 kahvipannua ja muu kahvikalusto

·                     4 saavia, 1 lihatiinu ja 10 ämpäriä

Perheessä oli siis perukirjan mukaan kolme sänkyä ja tuolloin perheessä oli yhdeksän ihmistä. Usein perheessä yöpyi myös serkkuja ja aina joskus joku kulkumieskin sai yösijan samaisissa tiloissa. Omaa tilaa ei ollut, tuskin tunnettiin edes sellaista käsitettä. Kesällä nukuttiin vintissä ja aitanparvessa.

Moni työ tehtiin talkoina. Talkootyöllä oli pitkät perinteet Irjan kotikylässä. Kylä oli 1900-luvun alkuvuosikymmenenä rakentanut sekä kansakoulun että nuorisoseurantalon talkoovoimin.

Korpelan naapurissa asui serkusparvi-saarelalaiset, Atte-isän veljen perhe, jonka kanssa Irja sisaruksineen leikki lapsuuden leikkinsä. Irja muisteli puheessaan serkkunsa 50-vuotishääjuhlassa vuonna 1998 serkusten kanssa vietettyä aikaa: “Kasvoimme kaksi suurta serkusparvea samaan tahtiin niin ettei juuri mitään päässyt tapahtumaan toisten tietämättä. [–] Saarelan ja Korpelan välillä oli tiivis yhteys työnteonkin kannalta, yhteisvoimin ja yhteisillä koneilla tehtiin heinät ja puitiin ja nostettiin perunat. Isät olivat kyllä taitavia ohjaamaan ja opettamaan työntekoa, mutta ei sitä liikaa vaadittu, vaikka siltä joskus tuntuikin.”

Ehkä juuri tästä yhteisöllisyydestä johtuen Irja sisaruksineen muisteli usein lapsuuttaan hyvänä aikana äidin varhaisesta kuolemasta huolimatta.

Perheen pääruokana oli peruna ja leipä. Särpimenä läskisoosi suolalihasta, jota säilöttiin lihatiinuissa, sekä läheisestä järvestä pyydetty pikkukala suolakalaksi säilöttynä. Perheessä syötiin Irjan mukaan ainakin viisi kertaa päivässä peruna-ateria: heti aamiaiseksi seitsemän aikaan, sitten kymmeneltä, kahdelta, viideltä ja vielä illalla (tässä voi kirjoittajan muisti pettää). Puolukoita survottiin tiinuihin syksyisin. Kesällä syötiin talkkunaa ja juotiin pitkääpiimää tai kirnupiimää, voin kirnuamisen sivutuotetta. Leipä oli rukiista reikäleipää, sitä leivottiin noin kerran kuussa ja kuivatettiin orressa katon varassa. Kesäisin leipää säilytettiin jyvälaareissa. Korpelan leipätiinussa hapatettu leipä maistui myös myöhemmille sukupolville tällöin Irjan leipomana. Lauantaina leivottiin ohraista hiivaleipää ja joskus sunnuntaisin ja etenkin juhlapyhinä oli pullaa. Korpelan sisarukset muistelivat jokajouluista joulupaketista saatua pullaäijää suurena lapsuuden herkkunaan, jota nautittiin kullankeltaisen, taivaalliselta tuoksuvan teen kera.

Koulunkäyntiä

Irja sai oppinsa Kalvolan Patakankaan kansakoulussa. Koulumatka oli noin viisi kilometriä ja matka taittui kävellen kylän muiden lasten seurassa: yleensä tytöt ja pojat kulkivat erikseen. Irja muisteli puheessaan serkkunsa 50 -vuotishääjuhlassa kouluaikaansa: ”Sinä (Irjan serkku Simo) poikkesit meille jo siinä puoli kahdeksan aikaan. Sitten jatkettiin matkaa yhdessä[…] Hyvin sitä jaksettiin ja jotain opittiinkin, koska niillä tiedoilla, jota Pylvänen, Korhonen ja Kujalan Maija (koulun opettajia) on pärjätty. Elämän koulu on aina opettanut uutta”.

Irja oli hyvä oppilas, lukuaineiden keskiarvo lopputodistuksessa kiitettävä. Laulukin oli kiitettävä, vaikka Irja ei osannut laulaa lainkaan. Opettaja oli sanonut, ettei halunnut pilata kiitettävää todistusta huonolla numerolla.

Koululaisilla oli eväät mukana, leipää siveltynä silavalla sekä maitoa. Irja muisteli usein, kuinka yhden naapuritalon lapset lähtivät aina ulos ruoka-aikaan, heillä kun ei ollut eväitä eivätkä he nälissään kestäneet katsella muiden syömistä. Vaikea sanoa, miltä muista koululaisista tuntui, mutta mieleen sen on painunut, koska tätä tarinaa kerrottiin seuraavallekin sukupolvelle useaan kertaan

Irja lopetti koulunsa vuonna 1940. Irja muisteli koulunjälkeistä aikaa ikävänä aikana. Ei ollut oikein omaa paikkaa kodissa, vanhin sisko Aino hoiteli karjan ja toimi isänsä apuna, toinen sisko Eeva oli taitava talousihminen ja toimi ruuanlaittajana ja huushållerskana eikä Irjalla ollut näissä hommissa kuin kömpelöhkön apulaisen rooli. Ja kaikkea varjosti sota.

Sota-ajan menetykset

Irjan Markku-veli joutui sotaväkeen 1942, tosin hieman vanhempana kuin ikätoverinsa, koska hän oli ollut keuhkotautiparantolassa ja saanut aluksi vapautuksen sotaväestä. Julkinen painostus sai Markun kuitenkin liittymään sotaväkeen, katsottiinhan terveenoloista miestä paheksuen kotikulmilla.

Markku Alitalo kaatui jatkosodassa Ihantalassa heinäkuussa 1944 – vain muutama viikko ennen sodan taukoamista.

Markku-veljen kuolema muutti Irjan kohtaloa. Atte-isä oli rakentanut talonsa ja hankkinut uuden metsäpalstankin juuri poikaansa ajatellen. Ja nyt: kaikkien ihailema, palvottu ja rakastettu ainoa poika oli poissa. Irjan omin sanoin: ”Isä menetti sodassa kaiken.” Jäljellä oli kuitenkin kuusi tarmokasta ja tervettä tyttöä.

Markku-veljen kuolemanviesti tuli postitse, papit eivät siihen aikaan enää ehtineet kiertää joka talossa. Irja on kuvaillut tuota surun päivän iltaa: kaikki olivat istuneet hiljaa talon kuistilla ja vihdoin Atte isä oli käskenyt: ”Pankaahan likat pernoita kiehumaan, pitää muistaa syärä.” Eteenpäin oli katsottava, toipa elämä eteen mitä hyvänsä.

Sota loppui. Irja oli paljon isänsä apuna metsätöissä ja navettatöissä. Aino-sisar oli mennyt naimisiin joulukuussa 1941 ja muuttanut pois kotoa. Korpelassa asui sodan päättyessä isä ja viisi tytärtä.

Irja toimi aktiivisesti kylän nuorisoseurassa. Hän toimi seuran sihteerinä useita vuosia. Sinä aikana seura järjesti opintopiirejä, tanhukerhoja, iltamakerhoja, lausuntapiirejä ja vieraili naapurikylien nuorisoseuroissa. Irja osasi ulkoa monia runoja ja yllätti kerran lapsensa lausumalla eräänä juhannuksena sisarensa Eevan kanssa Koskenniemen ”Elegian” ulkomuistista sujuvasti.

Sodanjälkeisen kylän nuorisoa Irja kuvaa tutkielmassaan” Nuorisoseuratoimintaa kotiseudullani” vuodelta 1949: ”Jäsenten kotiuduttua (sodasta) ryhdyttiin uudella innolla työhön. Miehetkin tuntuivat virkistyvänsä saadessaan osallistua yhteisiin rientoihin ja näin vähitellen sodan heihin jättämät jäljet alkoivat unohtua. Sodan jälkeisiin ilmiöihin kuuluvan nuorison villiintymisen ehkäisemisessä seuralle avautui työmaa. Nuoret eivät aina välittäneet seuratouhuista vaan hakivat rajumpaa ja vallattomampaa elämäniloa […]Ajankohtainen asia raittiustyö, jota tekemään pitäisi voimakkaimmin sitten ryhtyä. Nykyajalle ominainen juoppousilmiö pyrkii valtaamaan asuma-alaa täällä syrjäiselläkin seudulla. Sen vuoksi nuorisoseuraan katsotaan vetoavasti, koska se on paikkakunnalla ikään kuin soihdunkantajana”. Irja oli tätä kirjoittaessaan 22-vuotias ja historiikki oli tehty Mikkelissä, Paukkulan Nuoriso-opistossa, jonne Irja ilmeisesti Keskusnuorisoseuran neuvojien opastamana oli edennyt.

Vuosia myöhemmin (vuonna 1992) Irja piti esitelmän samaisen nuorisoseuran 80-vuotisjuhlissa. Siinä esitelmässä Irja ei enää ihmetellyt juoppousilmiötä vaan sotilaiden kotiinpaluusta oli maininta: ”Nuorisoseura järjesti kotiinpaluujuhlan sodasta palanneille”. Kylän 25 sotaan lähteneestä nuoresta palasi vain 10.

Vuosi Paukkulan Nuoriso-opistossa Mikkelissä

Lukuvuodeksi 1948-1949 Irja pääsi opiskelemaan yhteiskunnallisia aineita Paukkulaan, Suomen Nuoriso-opistoon Mikkeliin. Irja muisteli tuota aikaa hyvin mielellään. Irjan Paukkula-aikaisesta muistovihkosta käy ilmi, että Irja halusi opettajaksi. Lainauksia muistovihkosta: ”Irja, olet niitä ihmisiä, jotka on määrätty elämässä herättämään ihmisiä ja sytyttämään kynttilän pimeään kammioon […] Sinä säilyt aina sellaisena hyvänä hengettärenä, joka osasi olla joskus vaativakin, ainakin opettajana pöydän takana”.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Matti (Volvo-)Markkasen on nimikirjoitus samaisessa muistojen kirjassa, päivättynä 3.5.1949. Markkasen vanhemmat toimivat tuolloin Nuoriso-opiston opettajina.

Valinnan edessä

Irja palasi Paukkulasta kotinsa arkeen keväällä 1949. Mieli paloi opiskelemaan. Irjan setä olisikin ryhtynyt Irjan opiskelun rahoittajaksi mutta Irjan isä, Atte, ilmeisesti lähes kielsi lähtemästä. ”Pysykää tytöt kotona vaan”, muisteli Irja isänsä sanoneen. Irja kunnioitti isänsä mielipidettä ja jäi kotiin töihin.

Atte-isä saattoi jo kesällä 1949 aavistaa päiviensä olevan vähissä sillä jälleen kerran sisaruksia kohtasi suru: Atte Alitalo menehtyi keuhkosyöpään tammikuussa 1950. Irja oli 23-vuotias ja nuorin tytär Anja oli 14-vuotias. Eeva oli mennyt naimisiin jouluna 1949. Sisarukset olivat nyt täysorpoja, ilman ammattia ja ilman tuloja, rahattomia. Alaikäisten huoltaja ei antanut myydä yhtään metsää, pisti nuoret jopa perumaan valmiin metsäkaupan.

Korpelassa oli monta nuorta neitoa ilman kaitsijaa. Talosta tuli nuorten kokoontumispaikka ja kylällä hieman paheksuttiin vallatonta menoa, nimitettiinpä taloa jopa ilotaloksi.

Irja kohtasi Sillanpään Laurin, Lassen naapurikylästä. Vuonna 1952 vietettiin kesähäitä, Irja oli tuolloin 25- ja Lasse 24-vuotias. Esikoinen, poika, syntyi huhtikuussa 1953 ja sinä kesänä nuori perhe vietti elämänsä kesää pienessä pirtissä Takalassa ja suunnitteli tulevaisuutta. Sisaruksista Anja ja Eira menivät naimisiin vuonna 1953.

Irjan haaveili edelleen opettajan ammatista, Lassea kiinnosti kaikenlainen tekniikka ja yhdessä he suunnittelevat muuttoa jopa Espooseen, Leppävaaraan. Lassen suunnitelmissa oli myös perustaa paja yhdessä siskonsa miehen kanssa. Siskonmies kuitenkin sairastui ja menehtyi ja haaveet kariutuivat

Ilmeisesti kuitenkaan rahaa ja rohkeutta ei ollut tarpeeksi eikä myöskään ketään, joka olisi tukenut nuoria heidän pyrkimyksissään. Kaikesta oli pulaa, jopa tulitikuista niin kuin Eira-siskon mies hiljattain muisteli.

Oli päätettävä Korpelan kohtalosta. Talo päätyi lopulta Irjalle ja Lasselle, muut sisarukset saivat lakiosuutensa talosta. Lopulliset talonkirjat tehtiin vuonna 1956. Irjalle ja Laurille alkoi pitkä pienviljelijän arki.

Elämäntyö suurperheen äitinä ja pienviljelijän vaimona

Irjan ja Lassen perhe kasvoi tasaiseen tahtiin: 1950-luvulla syntyi kolme lasta ja 1960-luvulla vielä neljä – yhteensä viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Nuorimmaiset, kaksospojat syntyivät vuonna 1967. Elämä pientilallisena oli niukkaa: ruokaa oli mutta ei rahaa.

Tavallinen karjatilallisen työpäivä alkoi kuuden maissa. Irja meni navettaan, ruokki ja lypsi lehmät, palasi navetalta laittamaan lapsia kouluun, meni takaisin navettaan jatkamaan navetta-askareita. Palasi navetasta yhdeksän maissa, puki ja ruokki nuorimmat kotona olevat lapset, siivosi talon, kasteli kukat, laittoi päiväruuan, keitti päiväkahvit ja kahvit koulusta palaaville lapsille. Iltapäivällä vei lehmille apetta, laittoi iltaruuan, lypsi sitten lehmät, palasi navetasta, tiskasi ja keitti iltakahvit. Laittoi lapset illalla nukkumaan ja lopulta noin kymmenen aikaan illalla saattoi istahtaa. Tähän päivittäiseen päivärytmiin lisätään sitten kesän puutarhan- ja pihanhoidot, juurikasmaat, heinätyöt, elonkorjuut, marjanpoimimiset, säilömiset, perunannostot, matonkutomiset ja monet, monet muut askareet.

Työ oli elämä, työ oli arvo. Vapaa-aika rajoittui pieniin hetkiin työnteon lomassa, vapaa-ajan tai loman käsitettä ei maatalossa edes tunnettu. Lapset kasvatettiin työntekoon ja työnteon ohessa. Kyläilyt ja lyhyet matkat noudattivat lehmänlypsyaikataulua.

Viisikymmenlukua hallitsi pula-aika ja vielä kuusikymmenluvullakin elettiin vielä aika paljon luontaistaloudesta. Perusruoka saatiin kotoa, vaatteet ommeltiin itse tai naapuri ompeli, rahaa tuli pienestä karjasta ja metsästä sekä Lassen tekemistä metsätöistä ja tilapäistöistä. Elettiin säästeliäästi.

1970-luvulla tapahtui selkeä murros, kun Suomi alkoi kaupunkilaistua, lapset kasvoivat ja rahaa tarvittiin entistä enemmän, maatilan tuotto ei seurannut kaupungin tehdas- tai rakennustyöläisen tulokehitystä.

Perheen arkea ja sattumia 60-luvulta

Kuusikymmenluvulla alkoi koneellistuminen. Viisikymmenluvun lopulla Lassen aloitteesta ja organisoimana koko kylään hankittiin sähkövalot. Korpelaan laitettiin viemäri ja vesijohdot sekä ostettiin jääkaappi ja pyykinpesukone ja myös lypsykone, jota Irja tosin ei suostunut aluksi käyttämään. Elettiin tasaista pienen kasvun aikaa.

Kuusikymmenluvun alussa Lasse hankki hieman omavaltaisestikin perheelle auton, rättisitikan. Lasse oli erittäin kiinnostunut tekniikasta ja etenkin autoista. Lasten kysyessä uuden auton nimeä, Lasse vastasi ”Sputnik”; ilmeisesti Sputnikin lentoa ihmeteltiin. Irja-äiti oli vihainen: lapsille pitää puhua totta, heitä ei saa aliarvioida.

Autossa oli erikoinen momenttiavain, joka väännettäessä sanoi lapsista ”nikita,nikita rutsev”. Tosin se ääni taisi lähteä myöhemmin hankittujen Mosse-autojen starttausäänestä. 1960-luvun alun maailman tapahtumia seurattiin radiosta ja lehdistä ja niistä keskusteltiin, elettiinhän noottikriisin ja Sikojenlahden nousun aikaa Suomen ja maailmanpolitiikassa.

Auto muutti perheen elämää. Päästiin kulkemaan lähiseuduille kyläilemään ja kirkkoon. Rättisitikkaan mahtui ainakin kaksi aikuista ja neljä lasta, turvavöittä luonnollisesti. Auto töyssytteli pitkin metsäteitä ja lukuisia olivat retket auton kyydissä, kun Irja ja Lasse halusivat tutkia lähiseudun maisemia ja uusia teitä välillä eksyenkin, varsinkin kun myöhempinä aikoina karttana oli vuoden 2000 seutukaavasuunnitelma.

Lasse oli erittäin kiinnostunut tekniikasta. Joskus niin kiinnostunut, että maanviljely jäi taka-alalle. Kerran yhtenä kesänä Lasse paneutui lämmityslaitteen etupesän laatimiseen juuri kun olisi pitänyt tehdä heinätöitä. Irja joutui paljon myös patistamaan Lassea maataloustöihin, ei siksi, etteikö Lasse olisi ollut pystyvä maanviljelijä vaan siksi, että todellinen intohimo oli muualla, teknisissä vempaimissa. Mutta oli siitä tekniikasta hyötyäkin: Lasse rakensi vanhasta kompressorista omatekoisen pakastimen, joka pakasti lihaa ja marjoja useita vuosia. Hän korjasi myös muiden kyläläisten autoja ja maatalouskoneita.

1960-luvun lopulla, kun lapsia oli jo seitsemän ja talo käynyt ahtaaksi, Irja ja Lauri alkoivat rakentaa uutta taloa. Arava-lainsäädäntö ei antanut lupaa laajentaa Korpelan hirsitaloa vaan jouduttiin rakentamaan kokonaan uusi talo sen aikaisin rakennusmateriaalein. Vanha talo siirrettiin pois paikaltaan ja muutettiin autotalliksi ja Lassen pajaksi. Myöhemmin vanha rakennus paloi.

70-luvulta 80-luvun puoliväliin

Lasse sairastui syksyllä 1974. Lapsena sairastettu tuberkuloosi oli koteloitunut kaulaan ja puhkesi uudelleen. Irja saatteli Lassen tuberkuloosiparantolaan menevään linja-autoon yhdessä juuri koulunsa aloittaneiden kaksospoikien kanssa. Kolme vanhinta lasta asui viikot muualla koulukaupungeissaan. Syystyöt odottivat tekijäänsä. Oltiin selkä seinää vasten. Onneksi apuun tulivat hyvät naapurit ja Irjan sisarukset, jotka puivat viljan ja korjasivat juuressadon ja syksystä selvittiin.

Lasse palasi parantolasta ja arkinen uurastus jatkui. 1970-luvulla töitä tehtiin paljon talkoilla yhdessä naapureiden kanssa yhteisin konein.

Lasse sairastui vielä 1980-luvulla diabetekseen ja sen kerrannaissairauksiin. Irja joutui hetken kantamaan perhettä Lassen sairastumisen ajan lähes yksinään. Onneksi lapset varttuivat ja pystyivät auttamaan talon töissä koulunkäynnin ohessa.

Taloudellisesti tiukka tilanne ja sairaudet eivät kuitenkaan varjostaneet koko elämää. Naapureissa kyläiltiin ahkerasti, omien sekä Irjan ja Lassen sisarusten rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, häitä ja ristiäisiä sekä muita isoja ja pieniä perhetapahtumia juhlittiin useasti. Irjan sisarukset pitivät tiivistä yhteyttä.

Joka joulupäivä, jo 1950-luvulta lähtien, Irjan sisarukset lapsineen kokoontuivat joulupäivänä Korpelaan. Usein kuului pirtistä hirveä naurunremakka, kun sisarukset muistelivat nuoruutensa aikoja. Samaan aikaan lapset leikkivät omia leikkejään toisessa huoneessa.

Yksi lasten leikeistä oli ” Sokea Ukko”. Yhdestä huoneesta sammutettiin valot ja yksi leikkijöistä jäi pimeään huoneeseen Ukoksi. Muut leikkijät astuivat ovesta pimeään huoneeseen, tarkoituksena oli käydä pimeän huoneen perällä koskettamassa sovittua esinettä vaikkapa huoneen perällä olevaa pöytää. Ukko hyökkäsi piilostaan ja otti pimeässä kiinni leikkijöitä. Kiinnijäänyt jäi ukon apulaiseksi. Samaa leikkiä olivat Irjan sisarukset leikkineet ja Ukkoa leikkivät jouluisin myös Irjan lastenlapset.

Lasten kasvaminen

Irja oli toiminut ansiokkaasti Kotimaa-lehden asiamiehenä ja lehti haastatteli Irjaa syyskuussa 1978.Irja toteaa haastattelussa elämää suurperheessä meteliksi: ”Ihmisellä on tarve purkautua. Jos joku sen kestää ja kuuntelee, se on hoitamista. Minä olen oppinut kestämään. Ongelma on hänen, jolla on paha olla, ei sen joka kuuntelee” [..] ”Suuressa perheessä kasvatetaan toinen toista. Paljon joutuu tinkimään. Itsestään kasvaa myös toisen huomioon ottaminen”.

Lasten koulutuksesta ei tingitty. 1970- ja 1980-luvun yhteiskunta panosti koulutukseen. Keski- tai peruskoulu oli ilmaista lähes kaikille lapsille. Opintolaina riitti opiskeluun ja kesätöitäkin oli saatavilla, jos ei Suomesta niin sitten Ruotsista. Kaikki Irjan lapset opiskelivat yliopistoissa ja korkeakouluissa, valmistuivat insinööreiksi ja luonnontieteiden maistereiksi ja ovat luoneet kotimaista tai kansainvälistä uraa eri tehtävissä. Kukaan lapsista ei lähtenyt opiskelemaan yhteiskunnallisia aineita, mikä lienee ollut hienoinen pettymys Irjalle.

Toimiminen kodin ulkopuolella kyläyhteisön kantavana voimana

Irja toimi kotiseurakuntansa Tammelan seurakunnan seurakuntaneuvostossa ja -hallituksessa sekä nuorisotyön toimikunnassa 1970- ja 1980-luvuilla. Hän toimi myös paikallisen diakoniaseuran puheenjohtajana 1970-luvun puolesta välistä aina kuolemaansa asti 2000-luvun alkupuolelle.

Irjan johdolla diakoniaseuran järjesti monenlaisia juhlia, talkoita, retkiä ja myyjäisiä

Erityisiä, omaperäisiä rahankeräysmenetelmiä olivat vuosittaiset:

-vihtatalkoot: kyläläiset kokoontuivat pari kertaa kesässä tekemään vihtoja talkoilla. Irja teki vihdantoimitussopimuksen helsinkiläisen Arlan Saunan kanssa ja niinpä Irja ja Lasse pistivät aika ajoin autonperän vihtapareja täyteen ja toimittivat sovitun vihtaerän saunalle. Nämä talkoot alkoivat 1970-luvun alkupuolella ja kestivät aina 2000-luvun alkupuolelle.

-lankaseurat: lankaseurojenkin historia alkaa 1970-luvun alkupuolelta. Lankaseuroiksi kutsuttiin kyläläisten sukankutomistalkoita (Hämeessä sukat kudotaan). Talkoissa veisattiin välillä virsiä ja keskusteltiin elämän iloista ja suruista. Lankaseura-nimi tuli siitä, kun Arolan Villatehdas lahjoitti jätteeksi luokiteltuja mohair-langanpätkiä, joita kätevät emännät ensin solmivat yhteen langoiksi ja näistä langoista kutoivat sukkia ja tumppuja. Myöhemmin lankaseuralaiset hankkivat tarvittavan villalangan keritsemällä kylän poikamiestalon lampaat ja lähettämällä kerityt villat kehrättäväksi langaksi villakehräämöön. Aidot sataprosenttiset villaneuleet myytiin pikkujoulun myyjäisissä.

-Patakankaan pikkujoulut: joulukuussa kylä kokoontui Irjan ja Lassen kotiin kylän yhteisiin pikkujouluihin. Pikkujouluissa laulettiin joululauluja, luettiin joulurunoja ja seurakunnan edustaja piti hartauspuheen. Lopuksi aina lapset ja lapsenmieliset leikkivät “Soihdut sammuu”-piirileikin. Parhaimmillaan juhliin osallistui yli 80 henkeä ympäri pitäjää.

-Laskiaisjuhlat: 1990-luvulta lähtien diakoniaseura järjesti myös laskiaiset Patakankaan koululla. Laskiaisissa myytiin hernesoppaa, lättyjä, arpoja, sukkia ja järjestettiin hevosajeluja

Eläkeläisvuodet

Irja ja Lasse luopuivat Korpelasta vuonna 1987. Irja oli tuolloin 60-vuotias. Perheen lapset olivat jo opiskelemassa tai aloittamassa työelämää. Talon otti haltuunsa vanhin poika, joka muutti perheineen asumaan Korpelaan. Irja ja Lasse ostivat Tammelan kunnalta lakkautetun Patakankaan kansakoulun, noin 100-vuotiaan hirsirakennuksen. Irja ja Lasse laittoivat rakennuksen asuttavaan kuntoon, kunnostivat pihamaan ja ennen kaikkea opettelevat elämistä keskenään ilman joka-aamuista navettaan lähtöä.

Irja teki kuitenkin paljon töitä vielä Korpelassa, käytännössä aina siihen asti kun Korpelan lehmät myytiin ja talon pellot pistettiin vuokralle 1990-luvun alussa. Oli aika luopua karvakorvista.

Joutilaat eläkepäivät ja keinutuolissa istuskelu eivät tulleet Irjalle mieleen, olihan hän koko elämänsä tottunut tekemään töitä ja toimimaan. Irja organisoi entistä enemmän diakoniaseuran tapahtumia, kävi Raamattu-piireissä ja kolusi Lassen kanssa lähiseutuja. Lapset totesivatkin, että onneksi vanhemmilla ei ole rahaa, muuten he eivät näkisi vanhempiaan koskaan, koska nämä olisivat aina matkoilla.  Ruotsissa Irja ja Lasse kävivät tapaamassa sinne muuttanutta naapuriaan sekä kerran Unkarissa poikansa vieraana. Useamman kerran he vierailivat kuitenkin Venäjällä Inkerinmaalla.

Neuvostoliitto hajoamisen jälkeen Tammelan seurakunta alkoi järjestää vierailuja inkeriläisten koteihin Toksovaan. Myös Irja ja Lasse olivat mukana matkoilla ja inkeriläiset tekivät myös vastavierailuja tammelaisten koteihin. Lassen veli palkkasi yhden inkeriläisopettajan kodinhoitajakseen. Moni muukin näistä inkeriläisystävistä muutti Suomeen eläkepäiviksi sen jälkeen, kun presidentti Koivisto määritteli inkeriläiset paluumuuttajiksi.

Erilaiset juhlat, syntymäpäivät, myös hautajaiset, ja lastenlasten merkkipäivät toivat vaihtelua arkeen. Joulun ja pääsiäisen viettoa valmisteltiin pitkään, lapset ja lastenlapset kokoontuivat juhlapyhinä yhteen. Irjan sisarukset jatkoivat joulupäivän iltakokoontumisiaan aina 2010-luvulle asti.

Irja sisaruksineen alkoi myös pitää entistä tiiviimpää yhteyttä serkkuihin. Serkukset järjestivät isoja sukujuhlia ja Irja oli yhtenä organisoijana ja juhlapuheen pitäjänä. Eniten Irjan aikaa vei kuitenkin oma perhe. Lapset perheineen kokoontuivat lähes joka viikonloppu mummulaan. Usein viikonloppuisin ruokapöydässä oli lähes 30 ruokailijaa mutta aina ruokaa ja ennen kaikkea kahvia riitti kaikille, lautaisia vain kaivettiin esiin kaapista. Irjalle oli tärkeää hankkia joululahjat kaikille ja aina uuden lapsenlapsen täytettyä kaksi vuotta Irja kutoi matonpätkän, johon oli kudottu numero kaksi.

Matkan määrä

Viimeinen tuokiokuva on Tammelan hautausmaalta talvelta 2003. Hautakummun peittää valtaisa kukkameri ja hautakumpua ympäröi suuri omaisten- sukulaisten- ja ystävien joukko.

Irja Sillanpää sairastui vakavasti kesällä 2002 ja menehtyi tammikuussa 2003.

Tammikuun pakkanen jäädytti hautakukat niin, että hautakumpu säilytti kukkaloistonsa yli kuukauden hautaamisen jälkeen ikään kuin kunnioittaen vainajan muistoa ja lohduttaen surevia.

On oikeastaan turha jäädä pohtimaan, olisiko Irjan elämä muualla kuin pienviljelijän vaimona syntymäkodissaan ollut antoisampaa vai ei. ”Elämä menee niin kuin menee”, oli Irjalla tapana sanoa pohtiessaan omaansa tai jonkun muun elämänkulkua.