JOHDANTO
Onko 92-vuotias ihminen vanhus? Äkkipikaa tuohon kysymykseen voisi vasta ”kyllä on”. Tarkemmin ajateltuna vanhukseksi ei kuitenkaan voitane nimittää jokaista 90 vuotta täyttänyttä henkilöä. Käsitykset ikääntymisestä ja ikäihmisistä ovat muuttuneet ajansaatossa. Kevättalvella 2025 gerontologian dosentti Merja Rantakokko totesi jossakin haastattelussa, etteivät 65 – 85-vuotiaat henkilöt ole vanhuksia, eivät vanhojakaan, vaan he ovat myöhäiskeski-ikäisiä. Millä nimellä meidän tulisikaan kutsua yli 85-vuotiaita? Tämä tarina on esimerkki 92-vuotiaasta naisesta. Hän on kuhmolainen Inkeri Haikonen, joka 92-vuotissyntymäpäivänsä alla sai Sotilaskotiliitolta harvinaisen 70-vuotismerkin kiitoksena pitkäaikaisesta vapaaehtoistyöstä rajasotilaskotisisarena. Jäljempänä tulevan tarinan luettuasi voit itse päätellä, onko Inkeri Haikonen vanhus vai miksi häntä voisi kutsua.
Positiivareiden Aamiaislautaselta nappasin 10.3.25 osuvan luonnehdinnan siitä, kuka on vanha. Siinä ”määriteltiin”: ”Jos olet lakannut unelmoimasta, jos olet menettänyt toivon, jos et enää katso eteenpäin, jos et enää tavoittele mitään, silloin sinä olet vanha”. Eivät siis ikävuodet, vaan ihmisen toimintakyky ja elämänpalo ovatkin ne tekijät, jotka määrittävät vanhuus-käsitettä.Kun SKS avasi vuoden 2025 alussa muistitietokeruun teemalla ”Vanhuus monin silmin”, jysähti mieleeni Inkeri Haikonen, esikoiseni kummitäti, jonka olen tuntenut lapsuudestani lähtien ja jonka kanssa olen ystävystynyt jo yli puoli vuosisataa sitten.
”Inkeristähän minun pitää kirjoittaa SKS:n keruuseen” mielessäni takoi tammikuussa. Soitin Inkerille hänen 92-vuotispäivänsä merkeissä ja lupasin antaa lahjan, johon tarvittaisiin hänen omaa panostaan. Pyysin Inkeriä pitämään kolmen kuukauden ajan päiväkirjaa ja antamaan päiväkirjan sitten minulle. Päiväkirjan pohjalta aioin kirjoittaa tarinan hänen kevättalvestaan 2025. Inkeri lupautuikin päiväkirjanpitoon ja kirjoitti päiväkirjaa tunnollisesti sovitun ajan. Päiväkirjan lisäksi sain Inkeriltä tiedot hänen aiemmasta elämästään vuosilta 1933 – 2024. Eihän vanhuutta ole ilman lapsuutta, ei ilman nuoruutta eikä ilman aikuisvuosia, ja siksipä katsoin tarpeelliseksi selvitellä Inkerin elämänkaarta aina tämän lapsuudesta nykypäivään.
Tammikuun 2025 lopulta vappuun saakka olen saanut matkata Inkerin kanssa: olemme soitelleet sekä lähetelleet viestejä tiuhaan toisillemme e-postissa, postin välityksellä ja Fb:ssä. Vapun jälkeen Inkerin päiväkirjan lehdet pudota kopsahtivat kirjekuoressa postilaatikkooni. Alkoi kirjoitustyöni. Kuukaudet Inkerin kanssa työskennellessä ovat olleet minulle antoisat ja varsin opettavaiset. Inkeri on lukenut tekstini sen eri vaiheissa ja antanut korjaus- ja täydennysehdotukset, jotka olen tehnyt. Hän oli koko prosessin ajan innostunut ja aktiivinen, hankkipa julkaisuluvatkin henkilöiltä, joita kirjoituksessa ja kuvissa mainitaan. Kun tarina Inkeristä lähti koneeltani SKS:n muistitietokeruuseen, sovin Inkerin kanssa, että lähettäisin saman tekstin onnitteluiksi Naisten Ääneen, joka juuri keväällä 2025 täytti 10 vuotta. Tässä se teksti tulee. Vain jotain pientä ”kosmeettista” säätöä olen tehnyt SKS:ään lähteneeseen tekstiini. Tarina jakautuu kahteen osaan: 1. osa käsittelee Inkerin elämää lapsuudesta 91-vuotiaaksi asti ja 2. osa on nykypäivää eli vuoden 2025 alkua koostettuna päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kiitokset ja halaus Inkerille!
Kuhmo, jossa Inkeri Haikonen (o.s. Heikkinen) on pääosan elämästään asunut, on korpikaupunki. Ken Kuhmoa ei tunne, saa siihen pikatuntuman, kun lukee Pekka Huttu-Hiltusen runosta ”Laulu Kuhmolle” seuraavat kaksi säkeistöä:
”Metsää on vaeltajalle,/mesikämmen köllerölle,/rannat riittävät mökeille,/ puu paras rakentajalle/.
Tule tänne, astu pirttiin/Kalevalan laulumaille,/ruokimme sut rönttösillä,/päälle kahvit keittelemmä/Kuhmon kuusten kuiskehessa.
Tervetuloa lukemaan Kuhmon kuusten kuiskehesen Inkeri Haikosen elämäntarinaa!
OSA 1
Inkeri Heikkisen lapsuus ja nuoruus
Saara Inkeri Heikkinen syntyi perheensä kolmantena lapsena Kuhmoniemen kirkonkylässä lauantaina tammikuun 21. päivänä 1933. Inkerin isä Juho Aukusti Heikkinen (s. 1898) oli kotoisin Kämärän Kallioniemestä ja äiti Klaara Karoliina o.s. Niskanen (s. 1908) Saunajärveltä. Äitiä kutsuttiin Liinaksi. Heikkisten lapsista vanhin oli kuollut ennen Inkerin syntymää. Perheeseen syntyi kaikkiaan 11 lasta, joista aikuisiksi varttui 8. Lastenhoitoa ja kotitöitä riitti perheessä piisalti jokaiselle kynnellekykenevälle. Inkerin lapsuudessa kotia vaihdettiin useamman kerran. Ns. Pikkuapteekki kirkonkylässä oli Inkerillä synnyinkodin jälkeen seuraava koti, josta vuonna 1937 muutettiin Kuhmon Lauvuksen kylälle Kaunisto-nimiseen taloon. Tuolta vuodelta ovat Inkerillä ensimmäiset muistot elämänsä polulta. Samana vuonna Kuhmoniemen kunta muutti virallisesti nimekseen Kuhmo.
Isä Heikkinen oli metsätyönjohtaja, äiti hoiti kotia ja lapsia. Nuorena Liina-äiti oli päässyt Ouluun jollekin kauppa-alan kurssille. Kuhmolaistytölle oli tuona aikana erittäin harvinaista päästä saamaan oppia kotikunnan ulkopuolelle. Kiertokoulun opit olivat Inkerin vanhempien aikana tavanomaisin koulusivistys kuhmolaislapsilla. Oulussa 4 kuukauden aikana Liina-äiti oli saanut hyvät lasku- ja lukutaidot. Niinpä äiti opetti lapsensa lukemaan ja laskemaan jo ennen kuin nämä pääsivät kansakouluun. Kouluunpääsy ei vielä 1930-luvullakaan ollut Kuhmossa itsestäänselvyys. Lauvukselle kansakoulu saatiin sentään parahiksi juuri syksyllä 1940, jolloin Inkeri tuli oppivelvollisuusikään. Koulu aloitti Lauvuksella supistettuna vuokratiloissa Juurikka-ahon pirtissä, jonne oppilaita saapui koulua aloittamaan 41. Kaikki eivät olleet koulussa kylläkään samaan aikaan, koska alakoululaiset kävivät koulua muutaman viikon ajan syksyin ja keväin sekä yläkoululaiset talvikauden. Supistetuissa kouluissa oli vain yksi opettaja, joka opetti sekä ala- että yläkansakoululaiset. Inkeri suoritti ”äidin koulussa” saamiensa oppien turvin heti ensimmäisenä lukuvuonna koko 2-vuotisen alakoulun ja 4-vuotisesta yläkoulustakin alun. Seuraavina kouluvuosinaan Inkeri olikin luokkansa nuorin oppilas. Yksi erikoinen kouluaamu on Inkerille jäänyt mieleen Lauvukselta. Silloin hän joutui ennen koulunlähtöä hakemaan naapurimökin emännän kotiin kätilöksi, kun Liina-äiti alkoi synnyttää kahdeksatta lastaan. Tuo aamu oli 28.3.1941.
Inkerin isää Aukusti Heikkistä ei lähetetty rintamalle sotaan, vaan hänet määrättiin sota-aikana töihin kotirintamalle. Inkerin muistin mukaan isä oli Sotkamossa hakkaamassa halkoja. Talvisodan ajan Heikkiset olivat evakossa Pyhäsalmella. Vuonna 1943 jatkosodan vielä raivotessa perhe muutti Lauvukselta lähemmäs Kuhmon keskustaa Lammasjärven taakse Hirveläntien varteen, josta he olivat ostaneet Rajakangas-nimiseen talon. Tässä kodissa asuessaan perhe ei saanut lähtömääräystä evakkotaipaleelle, vaikka pari kertaa lähtö olikin lähellä. Partisaanien pelko oli kyllä Rajakankaalla alituinen.
Viimeiset kansakoululuokat Inkeri kävi Kuhmoniemellä Kämärän koulussa, jonne oli valmistunut uusi koulutalo juuri ennen talvisodan syttymistä. Talvisodan aikana koulurakennus oli toiminut sotasairaalana. Kämärän koulussa ei ollut oppilasasuntolaa, eivätkä Heikkisen lapset sitä olisi tarvinneetkaan. Heiltä kotoa Rajakankaalta kouluun oli vain kolmisen kilometriä matkaa, mikä taittui jalkaisin tai hiihtäen. Inkeri kuului ikäluokkaan, jolle kansakoulun päästötodistus ei enää irronnut yläkansakoulukurssin suorittamisen jälkeen, vaan hänen oli suoritettava jatko-opetusvelvollisuutensa, mikä onnistui kotoa pitäen Kämärän koulussa.
Ennen rippikoulua Inkeri joutui 4 kk:ksi hoitoon Kontiolahdelle tuberkuloosiparantolaan. Hänen keuhkoissaan oli havaittu varjostuma. Sairaalassa ollessa Inkeriin iski kurkkumätä, jonka sairastamisajasta Inkerillä on vahvat muistikuvat mielessä.
Rippikoulun Inkeri kävi kotoa käsin. Kotoa Rajakankaalta kirkonkylän keskustaan oli noin 10 kilometrin matka. Rippikoulua pidettiin silloin vanhassa seurakuntatalossa syksyisin yhden viikon ajan ja keväällä kaksi viikkoa. Tytöillä ja pojilla rippikoulu oli eri aikaan. Kuhmon kirkko oli Inkerin rippikouluaikana vielä sodan pommitusten jäljiltä käyttökelvoton. Rippipappina Inkerillä oli pastori Veikko Huttunen, joka oli tullut Kuhmoon papiksi heti sotien jälkeen.
Syksyllä 1948 15-vuotias Inkeri pääsi kunnan kansanhuoltoon toimistotöihin. Hän asui tuolloin viikot tätinsä luona kirkonkylässä. Työt kansanhuollossa päättyivät Inkeriltä huhtikuussa 1949. Samoihin aikoihin lakkautettiin Suomesta koko kansanhuolto-organisaatio, joka oli perustettu talvisodan kynnyksellä turvaamaan väestön elämää säännöstelyn avulla.
Kesällä 1950 17-vuotiasta Inkeriä kutsuttiin töihin Kuhmon puhelinasemalle, jossa hän toimi ”sentraalisantrana”. Työ oli kolmivuorotyötä ja työvuorot kestivät kello 8:sta 14:ään, 14:sta 20:een ja 20:sta 8:aan. Puhelinkeskuksessa oli työvuorossa kerrallaan vain yksi henkilö. Puhelinliittymiä Kuhmossa oli tuona aikana 199. Kotoaan Rajakankaalta Inkeri polki pyörällä hameen helmat hulmuten töihin niin sulan kuin lumenkin ajat. Hän ei käyttänyt pyörässään valoja eikä pyörä saanut rämistä. Inkerillä oli erityinen tarve ajella näkymättömänä ja kuulumattomana. Pyörän hankintaan hän oli tarvinnut kansanhuollosta ostokortin, mutta kun pyörä saapui kauppaan, ostokorttia ei enää tarvittu. Ostosten säännöstely oli juuri purettu. Ennen kotoa poismuuttoaan Inkeri sai kankaan, josta hänelle ommeltiin samettihousut pyöräilyä varten. Inkeri olikin ensimmäisiä kuhmolaisnaisia, joka käytti pitkiä housuja.
Inkerin noin 10 kilometrin työmatkaan sisältyi Lammasjärven ylitys. Ylityskohdassa Kontiolansalmessa kulki lossi. Ei se lossi lähtenyt pyöräilijää varten liikkeelle, vaan piti olla autoja kuljetettavana mieli päästä lossilla salmen yli. Jos Inkeri osui lossille niin, ettei ollut moottoriajoneuvoja kuljetettavana, hänen oli soudettava salmen yli raskailla tukkiveneillä, joita oli kummallakin puolen salmea rannoilla saatavissa. Kerran joulun edellä Inkeri äitinsä vaatimuksesta joutui menemään yöllä kotiin, jolloin tukkiveneellä salmen ylittäminen pimeässä tuntui Inkeristä mahdottomalta. Hän menikin arkaillen lossinvahdin tupaan ja pyysi apua. Ihme: vahti kömpi ylös ja kuljetti Inkerin pyörineen lossilla yli salmen, mitä armeliaisuutta jälkikäteen monet ihmettelivät. Jäitten ollessa vahvoja Inkerin ei tarvinnut mennä Kontiolansalmen lossiväylälle, vaan hän saattoi oikaista kotimatkaa jäitä pitkin.
Jo ennen sotia oli Kuhmosta anottu sillan rakentamista Tönölänsalmeen Kontiolansalmen lossin sijaan, mutta sotavuodet olivat syrjäyttäneet anomukset ja suunnitelmat. Monet kerrat talvessa tapahtuikin salmessa liikennesulkuja, jotka ”katkaisivat kaiken yhdysliikenteen pitäjän keskustan ja sen laajan takaliston välillä” (Kainuun Sanomat 10.3.1938). Inkeri ei muista joutuneensa pulaan salmen ylikulussa.
Puhelinkeskuksesta Inkerin houkutteli pois rouva Sara Ketola, joka pyysi Inkeriä myyjäksi Keitasen sekatavarakauppaan kirkonkylän keskustaan. Inkeri aloittikin työt Keitasella syyskuun 1. päivänä 1951. Tällöin hän muutti pois kotoaan Rajakankaalta saatuaan Keitaselta työsuhdeasunnon.
Inkerillä oli Keitaselle muuttaessaan poikakaveri, johon hän oli tutustunut keskusneitinä ollessaan ystävänsä kutsuttua Inkerin kerran sunnuntaina Kainuun Rajavartioston Kuhmon komppanian pääpaikkaan Jämäkseen. Jämäs sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä keskustasta. Kun Inkeri meni Jämäkseen, miehet olivat siellä pelaamassa biljardia. Yksi komea nuori rajavartija nimeltään Pentti Haikonen tunsi Inkerin matkakumppanin Raunin ja tuli tervehtimään naisia. Jämäksestä jatkettiin matkaa porukalla Paloniemen kuorma-auton lavalla, jossa tuttavuutta hierottiin. Paluumatka kirkonkylään tehtiin kävellen ja linja-autossa. Ehti siinä päivän aikana sukkelasanainen siirtokarjalainen Pentti tulla Inkerille tuttavaksi. Pentti oli rajavartija, joka silloisessa sijoituspaikassaan Jämäksessä joutui vuorollaan vastaamaan Jämäksen puhelinkeskukseen. Pentti olikin vähän kuin kollega puhelunvälittäjä Inkerille. Puhelimessa Inkeri ja Pentti juttelivat töittensä välissä.
Rouva Inkeri Haikonen
Inkerin vaihdettua työpaikkaa puhelinkeskuksesta Keitaselle hän seurusteli Pentin kanssa. Kihlat ostettiin 31.7.1952, jolloin Inkeri oli 19-vuotias ja Pentti 25-vuotias. Inkerin kotitalon pirtissä pidettyihin kihlajaisiin osallistui kolme ystävääkin. Neiti Inkeri Heikkisen ja rajakersantti Pentti Haikosen häitä juhlittiin 28.6.1953 Inkerin kotona Rajakankaalla. Vihkimisen suoritti ulkosalla Inkerin rippipappi Veikko Huttunen. Vieraita oli muutamia kymmeniä. Siitä pitäen rouva Haikosen elämä sujui etupäässä puolison työn vaateitten mukaan. Yhteistä kotia ei nuoripari heti avioiduttuaan hankkinut, koska tiedossa oli Pentin siirto seuraavana syksynä vuoden ajaksi Lappeenrantaan, jossa miehellä oli edessään kanta-aliupseerikoulun käynti. Inkeri-vaimo muutti tuoksi vuodeksi anoppilaan Lappi T.l:ään. jonne Pentin perhe oli sijoittunut evakkona jouduttuaan jättämään kotinsa Räisälässä. Lappi T.l.:ssä Inkeri pääsi Lapinkunnan Osuuskauppaan myyjäksi vapusta 1954 saman vuoden syksyyn saakka.
Kanta-aliupseerikoulun käytyään Pentti palasi Inkerinsä kera syksyllä 1954 Kuhmoon, jossa hänen toimipaikkansa oli Kiekinkosken rajavartioasema. Työsuhdeasunnoksi Pentti sai rivitalohuoneiston. Runsas vuosi meni Kiekinkoskella, minkä jälkeen Pentti siirrettiin Kuhmon eteläisimmälle vartioasemalle Jonkeriin. Siellä perheelle ei ollut tarjolla muuta asumusta kuin pikkuinen tyhjillään ollut vartion emännän huone. Haikosten tavarat jäivätkin pääosin pakkauslaatikoihin, joille säilytystilaa löytyi talon kylmältä ullakolta. Ruuan Inkeri valmisti vartioaseman keittiössä silloin, kun siellä oli vapaata. Kun perheeseen syntyi huhtikuussa 1956 Eija-tytär, pieni huone kävi niin ahtaaksi, että Pentti-isä joutui nukkumaan yönsä huoneensa ja eteisen välisellä kynnyksellä. Asumiseen liittyen on huomautettava, ettei Jonkerissa eikä juuri muillakaan vartioasemilla ollut sähköjä eikä sisävessoja. Vesi nostettiin kaivosta, pyykit pestiin saunalla, jonne vesi kannettiin lammesta tai kaivosta. Pyykit huuhdottiin talvella avannossa, sulan aikaan avovedessä ja ne kuivatettiin ulkosalla tai talon kylmällä ullakolla.
Vähän väliä Inkeri pakkasi, muutti, purki ja laittoi uusiksi kotia kuuliaisena ja nurisematta. Muutoista tuli Haikosille elämäntapa. Syksyllä 1957 perhe jakaantui kahteen paikkaan: toista lastaan odottava Inkeri ja Eija-tytär muuttivat Inkerin kotitaloon Hirvelän kylälle Pentin saatua siirron Rajakankaan vartioasemalle aivan valtakunnanrajan pintaan. Matti-poika syntyi helmikuussa 1958. Kesällä 1958 perhe pääsi jälleen yhteen. Silloin Pentti siirrettiin Kuhmossa Erilammen vartioasemalle, jonne ei ollut tietä. Tavaroita kuljetettiin muuttomatkan alku autolla, josta tavarat siirrettiin veneeseen, joka teki kolme reissua. Vieläkään ei oltu perillä, vaan aivan viimeinen osuus muuttomatkasta tehtiin hevosen kyydissä.
Haikoset ehtivät kotiutua Erilammelle, jossa Pentin työrupeama kesti liki neljä vuotta. Tuona aikana Erilammen suunnalle rakennettiin maantie, joskin rajavartioasemalta tielle oli matkaa kaksi kilometriä. Kun Haikoset muuttivat keväällä 1962 Erilammelta Jonkerin rajavartioasemalle, heidän muuttokuormaansa kyyditsi alkumatkan hevonen.
Pentti oli Jonkerin vartiolla vartiopäällikkönä kesän 1962. Tuolloin Inkerille tarjoutui töitä vartion emännän sairausloman ajaksi. Työmahdollisuudet rajan pinnassa olivat naisilla olemattomat, joten muutaman kuukaudenkin työtilaisuus oli Inkerille tervetullut. Jonkeriin muuttaessaan Haikosilla oli tiedossa, ettei Pentin työ siellä ole pitkäaikainen, joten osa tavaroista jäi muuttolaatikoihin odottamaan seuraavaa muuttoa, joka tapahtuikin jo syksyllä 1962. Silloin Pentti siirrettiin Kainuun Rajavartioston pääpaikalle Kajaaniin.
Kajaanissa Haikosen perhe sai asunnokseen tilavan huoneiston vanhasta puukerrostalosta, jossa oli sähkövalot ja sisävessa. Syksyllä 1963 Eija aloitti kansakoulun käynnin aivan kodin lähellä. Seuraava muutto vuonna 1965 vei Haikoset kahdessa erässä Kuusamon pohjoisimmalle kylälle Liikasenvaaraan. Pentti-isä siirtyi sinne jo talvella, kun muu perhe sai olla Kajaanissa siihen saakka, kun koulujen kesälomat alkoivat. Liikasenvaarassa kansakoulu oli noin kahden kilometrin päässä vartiolta eli Haikosten kotoa. Eija ja Matti saivat käydä koulua kotoa pitäen. Kun Eija pääsi Pohjois-Kuusamon keskikouluun Käylään, hänelle järjestyi koulukuljetus, joten oppilasastuntolaan Eijan ei tarvinnut mennä. Kuusamossa ollessa Haikosen perhe kasvoi, kun Ritva-tytär syntyi elokuussa 1967. Liikasenvaarassa asuessaan Inkeri työskenteli kaksi kuukautta alkukesästä 1966 vartioasemalla ruokalan emäntänä.
Kotona Inkerin ompelukone surisi sukkelaan ja neulepuikot kilisivät. Inkeri purki käytöstä poistettuja vaatteitaan, joista ompeli lapsille vaatteet, jos ei uutta kangasta ollut hänellä varastossa. Saipa Penttikin Inkerin tekemän satularepun ja Matti isänsä manttelista äidin ompeleman palttoon. Itselleenkin Inkeri ompeli vaateita, myös juhlapuvun. Neuleita syntyi läjäpäin.
Pentti siirrettiin takaisin Kuhmoon keväällä 1969, tällä kerralla Korkanan vartioasemalle, jossa ei heti ollut vapaana perheasuntoa. Asunto löytyi kuitenkin läheisestä Korkana-nimisestä talosta kesän ajaksi. Syksyllä perhe pääsi muuttamaan vartioasemalle rivitaloon, jossa vierähti vuosi. Tuon vuoden aikana Matti kävi koulua Lentiiran keskikoulussa ja Eija kirkonkylässä, jossa hän asui viikot oppilasasuntolassa. Inkeri joutui vanhan vaivansa vuoksi kahdeksi kuukaudeksi Muhokselle sairaalaan, ja siksi ajaksi pikkuinen Ritva-tytär oli sijoitettava muualle hoidettavaksi. Niinpä miesväki eli Pentti ja Matti asuivat kotia kaksin nuo kaksi kuukautta. Kun Pentille tuli jälleen siirto, uusi vartioasema oli hänelle ennestään tuttu Rajakankaan vartio, jonne muutettiin syksyllä 1970. Eija jatkoi kirkonkylässä keskikoulua, johon Mattikin siirtyi ja asui siskonsa tavoin viikot oppilasasuntolassa. Rajakankaalla Inkeri sai töitä vuosina 1970-1971 kymmenen kuukauden ajaksi vartion rakennustyömaan emäntänä.
Syksyllä 1971 oli Haikosilla edessään jälleen muutto. Pentti siirrettiin tuolloin uudemman kerran Kuusamoon. Perhe ei enää muuttanut isän mukana, vaan jäi Kuhmoon, josta aluksi sai rivitaloasunnon Jämäksen komentopaikkaan kuuluvasta Kihoniemestä. Lapset Eija ja Matti pystyivät käymään koulua Kuhmon keskustassa kotoa pitäen. Kesäksi 1973 Inkeri ja lapset muuttivat kirkonkylän keskustaan Inkerin Laina-siskon kerrostaloasuntoon, josta syksyllä kunnan omistaman kerrostalon huoneistoon. Inkeri oli tuolloin vahvasti kiinni työelämässä. Hän oli perustanut Kuhmon keskustaan Pentin Matti-veljen vaimon Taimi Haikosen kanssa ”Muoti Asusteen” marraskuussa 1971. ”Muoti Asua” Inkeri ja Taimi Haikonen pyörittivät yhdessä aina loppiaiseen 1988 saakka.
Eläköitynä elo Kuhmossa
Pentti toimi Kuusamossa kahdessa eri kohteessa joukkueenjohtajana ja eläköityi rajavartiomestarina helmikuussa 1974. Hän pääsi eläkkeelle 25 palvelusvuoden jälkeen ja oli nuori eläkeläinen, vasta 46-vuotias. Eläkkeelle päästyään Pentti palasi Kuhmoon, jossa hän yhdessä veljensä Matin kanssa aloitti paritalon rakennuksen kauniille Särkänharjulle Lammasjärven rannalle. Syksyllä 1974 talo oli valmis, ja veljesten perheet muuttivat uuteen omaan taloon, josta matkaa keskustaan oli pari kilometriä. Vuoden 1986 alussa Kuhmosta tuli kaupunki, ja Haikosista silloin kaupunkilaisia. ”Muoti Asun” lopetuksen jälkeen Inkeri sai vuosina 1989 ja 1990 kaksi puolen vuoden työpestiä Kuhmon kirjastosta, jossa työt jatkuivat Inkerillä vielä kahden vuoden ajan vuosina 1991-1993. Kun Inkeri täytti 60 vuotta, kodin ulkopuoliset työt jäivät häneltä.
Inkerille tuli eläköidyttyään käsitöiden tekemisestä enemmän kuin harrastus. Jo aamulla kello 7 hän saattoi olla Kainuun Pirtissä aloittaakseen siellä päivän kudontatyönsä, joita hän teki pitkät rupeamat. Mattojen, vallankin leveiden mattojen kudonta, oli Inkerille mieluista. Niin omat lapset kuin lastenlapsetkin saivat mummulta matot, joihin he itse olivat saaneet esittää värivalinnat. Kotona Inkeri ”leiriytyi” kellarikerrokseen, jossa hänellä oli saunassa ompelukone. Varsinaisia hittituotteita Inkerillä olivat ”sipitysshaalit”, joita hän valmisti yli 40 kappaletta. Niissä väreinä olivat musta ja harmaa. Ensimmäisen shaalin valmistus vei Inkeriltä kaksi päivää, mutta viimeiset syntyivät neljässä tunnissa. Inkeri nautti niiden teosta. Shaaleja saivat lahjaksi niin jälkikasvu kuin ystävät ja lähituttavatkin. Nimi ”sipitysshaali” juontuu aikojen takaa. Näitten shaalien suojassa saattoi uuninpankolla maatessa sipistä kaverin kanssa salaisuuksia tai reessä matkatessa vetää shaalin naamalle matkatoverin kanssa yhdessä, jolloin juttelut onnistuivat niin, ettei muu matkaseurue kuullut puhetta.
Eläköidyttyään Pentti jatkoi ahkerasti harrastuksiaan: liikkui luonnossa kesät ja talvet, marjasti, kalasti ja toimi aktiivisesti urheiluharrastuksien parissa. Kotitontillaan hän hoiti mehiläisiä. Kaiken tämän lisäksi Pentti toimi aktiivisesti monissa kuhmolaisissa yhdistyksissä. Inkeri osallistui miehensä harrastuksiin tukijana, kannustajana ja toimipa hän Pentin harrastusten naisjaostoissa, jos sellaisia oli. Omia harrastuksiakin Inkerillä oli roppakaupalla. Inkeri ja Pentti muodostivat aktiivisen parivaljakon Kuhmon yhdistystoiminnassa. Kesäisin he olivat innokkaasti mukana Kuhmon kamarimusiikkitapahtumissa ja tarjosivatpa oman rantasaunansakin kesämuusikoiden käyttöön heinäkuisina iltoina. Näin Haikosille syntyi rakkaus musiikkiin ja pitkäkestoisia ihmissuhteita musisoijiin.
Perhe kasvoi lasten avioiduttua ja lastenlasten synnyttyä. Isovanhemmat Inkeri ja Pentti hoitivat rakkaudella lastenlapsiaan, vallankin Kuhmossa asuvan poikansa kolmea lasta: Maria, Leenaa ja Timoa. Usein myös tyttärien lapset saivat nauttia isovanhempiensa huolenpidosta joko Kuhmossa tai omissa kodeissaan. Esikoisen Eijan lasten Karoliinan ja Hermannin luo Inkeri ja Pentti tai Inkeri yksin kiiruhti Kiteelle, myöhemmin Kajaaniin, kun kutsu kävi. Ritva-kuopuksen Ilona-tyttären luokse Inkeri-mummu lensi Kajaanista jopa pikapikaa, kun hänelle tuli soitto ”lentoliput on sinulle ostettu huomisaamun koneeseen Helsinkiin”. Jo alle kouluikäisenä Ilona lensi jopa yksin Helsingistä Kajaaniin, josta Pentti-ukki kävi hakemassa lapsen Kuhmoon.
Inkeri ja Pentti eivät kokeneet huolenpitoa lastenlapsistaan velvollisuudeksi, vaan elämään normaalisti kuuluvana juttuna ja jopa iloa tuottavana. Tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että lastenlasten hoitamisella on positiivisia vaikutuksia isovanhempien terveyteen. Sukupolvibarometrista taas ilmenee, että sukupolvien välinen kanssakäyminen on hyödyksi niin ikääntyneille kuin nuorille. Nuoremmat ihmiset tarvitsevat oman ajattelunsa rinnalle vanhempien ihmisten perspektiiviä, kokemusta ja elämänviisautta, kun taas varttuneemmat tarvitsevat nuorten moninaisten taitojen osaamista, uteliaisuutta ja uudistuskykyä.
Inkeri ja Pentti ovat saaneet nauttia lastensa vastarakkautta, mistä kertoo esimerkiksi yllätys Inkerin ja Pentin 50-vuotishääpäivänä lauantaina 28.6.2003. Tuolloin kultahäitään viettävä pari oli saanut lapsiltaan neuvon pukeutua tiettyihin asuihin ennen kuin heidät haettaisiin kotoaan. Kun kultahääpari noudettiin, kumpikin heistä sijoitettiin istumaan eri autoihin, joiden määränpäätä kyytiin nousseet eivät tienneet. Lyhyen ajomatkan jälkeen autot pysähtyivät kirkon rappujen edessä, ja Inkeri ja Pentti kohtasivat toisensa.
Suntio oli kirkon ovella tulijoita vastassa, ja Inkerille ojennettiin kuin morsiuskimppu kukkasia, mitä Inkeri hämmästeli. Urut alkoivat pauhata, ja kultahääparia kehotettiin astelemaan alttarille, jossa kirkkoherra Kari Nikulainen heitä jo odotti. Alttarille oli levitetty Inkerin ja Pentin 50 vuotta vanha vihkiryijy, jonka Pentin täti oli tehnyt heille häälahjaksi. Lapset perheineen istuivat kirkkosalissa kuin hääväki. Ja sitten alkoi seremoniallinen rukoushetki, jonka kirkko tuntee avioliiton muistopäivänä. Vihkivala uusitaan. Seremoniassa kiitetään yhteisestä elämästä ja pyydetään siunausta tuleviin vuosiin. Kun pappi lopetti oman osuutensa, Pentti antoi morsiolleen Inkerille suudelman.
Kirkosta kultahääpari jälkeläisineen palasi kotiin, jossa ”häätilaisuus” jatkui ruokailuineen. Yllätyksen päämoottoreina olivat toimineet kultahääparin kuopus Ritva sekä lastenlapsista Leena. Arjen tultua maanantaina Pentti lähti ”häämatkalle”, mutta Inkeri jäi kotiin. Pentti oli aiemmin suunnitellut ja sopinut kalakavereidensa kanssa jokakesäisen Tenon reissun, joten kalaan lähdettiin.
Kultahääpäivän jälkeen kului vain vajaat neljä vuotta, kun Pentti poistui täysin yllättäen elämästä Kansallisena veteraanipäivänä 2007. Pentin hautajaiset Kuhmon kirkossa 16.6.2007 oli vaikuttava tilaisuus. Siunauksen toimitti lääninrovasti Kari Nikulainen. Surevien saattajien joukko oli suuri. Mukana oli myös pikkuinen Kukka, joka on Inkerin ja Pentin ensimmäinen lapsenlapsenlapsi.
Inkeri jäi Pentin kuoltua yksin isoon omakotitaloonsa. Elämän peruskallio, Pentti, oli poissa. Suru oli musertava. Onneksi Haikosilla oli paljon läheisiä ja ystäviä, jotka kannattelivat Inkeriä jaksamaan päivästä uuteen ja läpi syvimmän surun. Ihmisten käynnit ja läheisten läsnäolo toivat Inkerille voimia ja veivät tätä eteenpäin. Apua löytyi arkipäivän askareisiin. Inkeri selvisi tästä elämänsä syvästä kriisistä, alkoi käydä harrastuksissaan, liikkua kotipitäjänkin ulkopuolella ja rakensi elämäänsä uusia asioita oppien.
Inkeri asui 14 vuotta yksikseen kotitaloa, jonka myi koronakeväänä 2021, jolloin muutti Kuhmon kaupungin ydinkeskustaan kerrostaloon. Luonnon läheisyyttä Inkeri ei täysin menettänyt, sillä parvekkeelle puhaltavat likeisen Lammasjärven tuulet ja uimarannalle pääsee takapihan kautta vaikka aamutakissaan. Inkerin muuton Särkänharjulta keskustaan hoitivat Matti-poika ja Päivi-ystävä miehensä kanssa. Päivi pakkasikin Inkerin tavarat Harjulla eikä jättänyt niitä Inkerin uudessa kodissa laatikoihin, vaan purki muuttokuorman ja asetteli tavarat paikoilleen ripustaen verhotkin ikkunoihin. Inkeri on syvästi kiitollinen Päivi-ystävälleen tästä suurenmoisesta avusta, samoin kuin tämän avusta Inkerille tehdyn silmäleikkauksen yhteydessä v. 2022. Päivi käytti tuolloin Inkeriä Kajaanissa leikkauksessa ja hoiti häntä kotonaan toipilaana neljä vuorokautta.
Elämä uudessa pikkukodissa alkoi Inkeriltä sujua luontevasti. Muuton jälkeen kaikki tarpeellinen oli hänellä läsnä. Ystävät oppivat käymään uudessa osoitteessa, eivätkä lapset ja lastenlapsetkaan unohtaneet mummua, vaikkei tämän luona enää perheineen mahtunut yöpymään. Järjestivätpä lapset Inkeri-mummulle yllätyksenkin, kun tämän 90-vuotispäivä oli ovella. Loppiaisen aattona 2023 tyttärenpoika Hermanni nouti Inkerin kotoa. Määränpäätä ei Inkerille kerrottu etukäteen, mutta Hyrynsalmen Ukkohallaan ajeltiin. Paikka on tunnettu hiihtokeskus 90 km Kajaanista pohjoiseen. Ukkohallasta oli varattu tilava mökki, johon Inkeri vietiin sisään. Yllätyksiä riitti. Mökissä odotti Inkeri-mummua 12-jäseninen suku. 16 heitä olisi ollut kaikkiaan, ellei 4 olisi pahimmoikseen sairastunut. Nuorin oli Rovaniemeltä matkannut 10 kuukauden ikäinen vauva. Ruuat oli valmistettu etukäteen, olipa Inkerille tehty 90-vuotissyntymäpäiväkakkukin. Ulkoiltiin ja uimassa käytiin kylpylässä. Kun kolme yötä oli vietetty yhdessä, oli kotiinlähdön aika. Pojantytär Mari puolisonsa kanssa saatteli Inkerin kotiin Kuhmoon. ”Olipa se reissu yksi elämäni kohokohta”, Inkeri tuumasi jälkeenpäin.
OSA 2
INKERIN 95 PÄIVÄÄ VUODEN 2025 ALUSSA
Taustaksi
Inkeri piti päiväkirjaa tammikuun 23. päivästä 2025 huhtikuun 27. päivään. Tähän ajanjaksoon sisältyi kaikkiaan 95 päivää. Olen koostanut päiväkirjan sivuista tässä jäljempänä tulevan tekstin, jossa olen jakanut päiväkirjamerkinnät eri teemojen alle. Kyseiseen periodiin kuuluneesta kolmesta Inkerin päivästä olen hankkinut puhelimitse Inkeriltä lisätietoja ja kirjoittanut niistä tarkat päiväkohtaiset kuvaukset. Ensimmäinen tarkemmin kerrotuista päivistä on Inkerin 92-vuotispäivä tammikuussa, toinen Kalevalanpäivä eli helmikuun viimeinen päivä ja kolmas Kansallinen veteraanipäivä 27. huhtikuuta. Aloitetaan Inkerin syntymäpäivästä.
Inkerin 92-vuotispäivä
Tammikuun 20. päivän hämärryttyä illaksi katseltiin Kuhmossa kuten kaikkialla maapallolla televisioista USA:ssa tapahtunutta presidentin vaihtumista. Presidentiksi palannut Donald Trump julisti tuolloin puoli tuntia kestäneessä puheessaan Amerikassa alkavaksi ”kultakauden”. Ehti siinä katsojat vallanvaihtumisen lomassa puuhailla muutakin kuin istua sohvalla TV:n ääressä.
Kuhmossa Inkeri Haikonen puki tuona iltana kerrostalon kaksiossaan talvivaatteet ylleen, nakkasi ostosrepun selkäänsä ja otti varmuuden vuoksi kävelysauvat eteisen nurkasta mukaansa, vaikka hänellä oli kengissään näppylä- ja urapohjat. Oli näet kaljamakelit kaduilla ja pihoilla. Inkerin kauppalistalla oli tuolloin jotain aivan erityistä ostettavaa. Ei Inkeri Trumpia aikonut juhlia, vaan itseään: hän oli tilannut lähi-Marketista käpykakun. Kakku oli saapunut kauppaan, ja Inkeri päätti käydä sen oitis noutamassa. Seuraavana päivänä eli tiistaina hän täyttäisi 92 vuotta, jolloin onnittelijoita saattaisi piipahtaa kylään. Olisi tarjottavaa kävijöille.
Huonounisuus on Inkerin vaivana, ja tiistaiaamuna 21. tammikuuta uni lopahti jo kello 5. Inkeri nousi ylös, otti kilpirauhaslääkkeen ja nesteenpoistolääkkeen. Muita välttämättömiä lääkkeitä hänellä ei olekaan käytössä. Sitten hän teki ristisanatehtäviä. Kun uni tuntui vielä palaavan, hän pötkähti sänkyyn pitkälleen. Kello 8 Inkeri nousi uudemman kerran ylös, keitti kahvit ja söi vaalean leipäpalasen. Tällä kerralla ei sattunut kaapissa olemaan piirakoita.
Inkeri ei ollut vielä ehtinyt pukeutua päivävaatteisiin, kun ovikello kilahti. Ovelle ilmestyi Toivo-veli paketin kanssa. Inkerin yllätys oli suuri, kun paketista kuoriutui patterikäyttöinen radio. Se oli Toivon sekä Sisko- ja Liisa-sisarten yhteislahja isosisko Inkerille. Miksi patteriradio, olihan Inkerillä kodissaan sähköt? No, nykypäivänä suositetaan hankkimaan joka kotiin muonaa, patterivalaisimia ja -radio turvaksi, jos katastrofi yllättäisi. Sisaret tahtoivat turvata näin Inkerin elämän katastrofin varalta!
Toivo laittoi radion toimimaan ja joi siskonsa kanssa kahvit käpykakun kera. Toivon lähdettyä Inkeri sai onnittelupuheluja ja kännykkään kilahti onnitteluviestejä. Hän kiehautti nakkikeiton, josta piisaisi syötävää seuraavinakin päivinä. Kellon lyötyä 2 päivällä Inkeri piipahti naapurinsa Sirkan ovelle ja kutsui tämän kahveille. Sirkka lienee varautunut kutsuun, koska hänellä oli tuliaisina tuoreet tulppaanit Inkerille. Puolitoista tuntia siinä sitten vierähti Inkeriltä ja Sirkalta rupatellessa.
Kello 18 soi taas puhelin, ja Inkeri sai ilmojen halki onnittelulaulun. Laulaja oli Kuhmon kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tuomas Kettunen (37 v), joka on ollut vuodesta 2019 alkaen Arkadianmäellä kansanedustajana. Puhelun aikana Kettunen ja Inkeri sopivat, että Kettunen tulisi Inkerin luo, kunhan kunnan asiat oli tuolta päivältä hoidettu. Ja Kettunen tuli Inkerille kylään, joskin yksin, koska morsiamensa Sanna oli töittensä vuoksi estynyt mukaan lähtemästä. Vieraaseensa Inkeri oli tutustunut ollessaan töissä Kuhmo-talon narikassa, jolloin tämä oli kuskannut Inkeriä Kuhmo-talolta kotiin niinä vuosina, jolloin Inkeri vielä asui omakotitalossaan Särkänharjulla. Inkeri oli tuntenut Tuomas Kettusen mummun ja vanhemmatkin ennen kuin tutustui Tuomakseen, jonka omakotitalon tupaantuliaisissakin Inkeri on ollut mukana.
Nyt Inkerin 92-vuotispäivän iltana kansanedustaja Kettusella ei ollut kiire kantapäillään. Hän istui pari tuntia kahvia juoden ja jutteli Inkerin kanssa vanhoista Kuhmon asioista, etenkin rajavartioasemista, joissa Inkeri on edesmenneen puolisonsa rajavartija Pentin ja lastensa kanssa asunut. Kansanedustajalla oli ollut sellainen luulo, että rajan pinnassa vartioasemilla olisi ollut sähköt. Eihän sähköjä Kuhmossa valtakunnan rajan tuntumassa ollut vielä 1960-luvulle tultaessakaan kuin ani harvassa paikassa, minkä Kettunen sai ihmeekseen kuulla Inkeriltä.
Tuomas Kettusen poistuttua Inkeri avasi television. Hänen lempisarjojaan ovat ”Salaisuuksien kartano” ja ”Syke”. Vielä ennen nukkumaanmenoa Inkeri nautti iltapalaksi – kuten muulloinkin – ruisleipäsiivun, jonka hän päällysti kalalla. Ennen sänkyyn menoa hän kävi pesulla ja liotti vadissa jalkojaan. Varalta hän nappasi dosetistaan crampiton-tabletit. Kello oli jo 21.30, kun Inkeri köllähti makuulle. Yö olikin yllättäen levollinen, ei suonenvetoja, ei heräämisiä. Unta kesti pitkälle aamuun.
Keskiviikkona 22. tammikuuta Inkerillä ei pitänyt olla mitään ohjelmaa, mutta ohjelmaapa tuli. Posti toi onnittelukortteja ja pitkän onnittelusoitonkin Inkeri vielä sai. Illalla tulla tupsahti kylään entinen rajavartija Hannu vaimonsa kera. Heillä oli Inkerille tuliaisina kahvileipiä ja iltapalaa. Hannu on Inkeriä nuorempaa sukupolvea ja häneen Inkeri on aikoinaan tutustunut miehensä Pentin kautta. Hannu ja Pentti olivat molemmat kuhmolaisia urheilijoita. Hannu ei tosin ollut muistanut Inkerin syntymäpäivää, joten käynti oli mukava sattuma 92-vuotispäivän jatkoksi. Inkerillä oli juttelujen lomassa tarjota vierailleen vielä käpykakkuakin.
Erilaiset ystävät haastavat
Inkerillä on sisarustensa ja oman jälkikasvunsa lisäksi suuri joukko erilaisia ja eri-ikäisiä ystäviä. Sanotaan, että kun ihminen verkostoituu monien erilaisten ihmisten kanssa, elämästä tulee kiinnostavaa. Sellaista Inkerin elämä on vielä 92-vuotiaanakin. Hänellä tuntuu olevan laajasti niin ympärillään kuin etäämpänäkin kotimaassa läheisiä ihmisiä. Inkeri itse saa heiltä arvostusta ja huomiota. Jos joku ystävä on Inkerille omasta elämästä poikkeavasta maailmasta, hän on siitä huolimatta aito Inkeri. Niinpä Inkerin ystävyydet ovat syviä ja elämää rikastuttavia. Sanotaan, että erilaiset ystävät haastavat omia ajattelukuvioitamme ja maailma avautuu heidän kauttaan. Inkerillä onkin avara maailmankuva. Aktiivivuosinaan Inkeri ja puolisonsa Pentti olivat toisia ihmisiä kohtaan avoimia, auttavaisia ja huomaavaisia, mikä on suonut Inkerille aina vanhuusvuosiin saakka ulottuneen turvaverkoston. Sen varassa hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Inkeri itse ei ole elinaikansa toiminnoissa arvannut, mihin hyvään tekemisensä saattavat myöhemmin johtaa. Piispa Mari Leppänen totesi eräässä Aamulehden juttusarjassa mm.: ”Parasta, mitä ihminen voi omalle henkiselle hyvinvoinnilleen tehdä, on tehdä hyvää toisille”. Inkerille toisten auttaminen on tuonut aikoinaan ja tuo yhä merkityksellisyyttä ja on tehnyt hänestä avunantajana näkyvän.
Edellä, toisen jakson ensimmäisessä kappaleessa on kuvaus Inkerin 92-vuotispäivästä, jota ystävät muistivat eri tavoin. Onnittelijoiden joukkoon kuului mm. kuhmolainen kansanedustaja Tuomas Kettunen, joka kävi Inkeriä kotona onnittelemassa. Kevättalven 2025 aikana Kettunen tapasi Inkerin toistamiseen, kun kyyditsi tämän kirkkokonsertista kotiin. Inkeri puolestaan on lähettänyt Kettuselle WhatsAppissa palauteviestiä katseltuaan TV:stä eduskunnan istuntoa. Ja Kettunen olikin hetimmiten vastannut Inkerin huomautuksiin!
Lähinnä Inkeriä asuu ystävistä Sirkka, joka on saman rappukäytävän asukkaita. Kahvitteluhetkiä naiset pitävät aika ajoin. Juttua silloin piisaa, ja naurukin helähtää. Jaana-ystävä on taas se, joka tulee apuun vallankin silloin, kun Inkerillä on tietokoneen kanssa jokin ongelma. Esteri-ystävä taas on apuna, kun kyse on verotuksen kiemuroista. Inkeri opetteli digitaalisen viestinnän taidot yli 70-vuotiaana omien jälkeläistensä opastamana. Sen jälkeen hän on yrittäen ja erehtyen oppinut käyttämään tietokonetta ja älypuhelinta varsin taitavasti. Kun jokin tietokoneongelma tulee eteen, Inkeri saa apua kuhmolaisystävien lisäksi mm. Sotkamosta, josta Tuulikki-ystävä opastaa häntä etänä. Ystäviä Inkerillä riittää. Jotkut näistä piipahtivat Inkeriä tapaamassa päiväkirjan pidon aikanakin. Tuliaisiksi Inkeri sai näiltä vierailta kotona leivottuja riisi- ja lakkapiirakoita, kukkia, marjoja, kahvileipää, iltapalaa ja itsepyydettyä kalaa sekä kirjan ”Tuulessa, tuiskussa rajan 1924- 2024: 100 vuotta Kainuun rajavartioston alipäällystöelämää”.
Eri tapahtumissa ja tilaisuuksissa Inkeri tapaa ystäviä ja tuttavia runsain määrin. Silloin halataan, muistellaan ja nauretaan. Ihmiselle on tärkeää tuntea läheisten läsnäolo koko kehossa. Kuhmossa osataan vielä halata, tuntea toisen läsnäolo luuytimissä asti. Halaus luo lohtua ja antaa turvaa varsinkin silloin, kun on murhetta. Usein kaupassa, postissa ja apteekissa käydessään Inkeri tapaa tuttavia, joiden kanssa on kiva jutella ja vaihtaa kuulumisia. Omien ystävien lisäksi Inkeriin pitävät yhteyttä muutamat edesmenneen puolison kala- ja urheilukaverit. Heitäkin on käynyt Inkerin luona päiväkirjajakson aikana.
Inkeri ja puolisonsa olivat ahkeria vapaaehtoistyöntekijöitä Kuhmo-talon narikassa. Kun Pentti-puoliso kuoli, Inkeri jatkoi työtä yksin. Hän on tehnyt narikassa välistä pitkiäkin päiviä, aamusta iltayöhön asti. Joistakin narikkakavereista on tullut läheisiä, mm. Jormasta, joka kyyditsi Inkerin kotiin, kun tämä asui vielä Särkänharjulla. Narikkakaveri Reino yllätti Inkerin huhtikuussa, kun otti yhteyttä. Reinon kanssa Inkeri pistäytyikin ”Neljässä Kaesassa” kahveilla. Ei narikkatyö ole Inkerillä kauaksi taaksejäänyttä elämää, vaan tekipä hän vielä vuosi sitten (2024) ”keikan” narikassa ex temporena.
Kun Inkerille sattui maaliskuun alussa 2025 kotona tapaturma, samoin kuin silloin, kun hän poti köhää ja kuumetta maalis-huhtikuun taitteessa, suku ja ystävät muistivat häntä: soittivat, lähettivät viestejä ja kävipä joku kotona katsomassakin potilasta. Inkeri kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ystävät eivät unhoita” ja ”Hyvähän tuo että pitävät huolta”. Huolta pitää Inkeri itsekin lähimmäisistä ja tutuistaan: on käynyt mm. ystävänsä 90-vuotispäivillä ja tapaamassa erästä toista ystävää hoitokodissa.
Inkerillä ja Pentillä oli toistakymmentä kummilasta, joista jotkut ovat kaikonnut Inkerin elämästä, kun taas joitakin hän on tavannut ja tapaa edelleen. Kummilasten menestyminen elämässä on tuottanut kummitäti Inkerille iloa. Kaksi kummipojista on edennyt omilla aloillaan pitkälle, ja heistä saa tietoa mediankin välityksellä. Toinen näistä on kenraali, toinen professori.
Lapset, mukelot ja isomukelot
Inkerillä on kolme lasta, joista Matti-poika asuu Kuhmon keskustassa kuten Inkeri-äitikin. Tytöt ovat ”lentäneet” etelään ja elävät pääkaupunkiseudulla. Kaikilla kolmella lapsella on lapsia, joita Inkeri kutsuu ”mukeloiksi”. ”Mukelo”-nimityksen lastenlapsilleen antoi Inkerin puoliso Pentti. Mukeloita Inkerillä on 6. Lastenlastenlapsiakin on jo 8, ja heitä Inkeri puhuttelee ”isomukeloiksi tai ”mukelonmukeloiksi”. Suhteet jälkipolveen ja näiden perheisiin ovat Inkerillä mutkattomia.
Matti on eläkkeellä oleva rajavartija ja helposti tavoitettavissa, kun Inkeri-äidillä on jonkin avun tarve. Apua Inkeri on kevättalven aikana 2025 pyytänyt Matilta muutamia kertoja. On ollut kyytimisiä jalkahoitoon, terveyskeskukseen ”piikitykselle”, laboratorioon ja lääkärille. Pari kertaa Matti on käynyt äitinsä puolesta kaupassa ja kerran tullut auttamaan tätä raskaan kauppakassin kuljettamisessa. Joitakin kotihommiakin Matti on pistäytynyt tekemässä äidilleen. Kerran Matti jätti pilkkimisen kesken, kun äidin puhelin oli mykistynyt, minkä huolestuneet Inkerin siskot olivat havainneet ja hälyttäneet Matin apuun. Matti riensikin äidin luo välittömästi. Käväisipä Matti kerran aukaisemassa äidille tämän oven vara-avaimellaan, koska äidiltä avain oli jäänyt sisälle. Kännykän käytön apuakin Inkeri on saanut pojaltaan, joka pitää äitiinsä yhteyttä ilman avunpyyntöjäkin. Kun Ahti suo Matille antejaan, niin tämä ilmestyy äidin ovelle kalafileitä tuoden.
Matilla on kolme lasta, jotka asuvat eri puolilla Suomea. Etenkin Matin tytöt perheineen ovat Inkerille hyvin läheiset. Kävipä Inkeri ennen joulua 2024 Rovaniemellä, jossa Matin Mari-tyttären kuopus kastettiin. Siilinjärvellä asuu Matin Leena-tytär, jonka tyttäret ovat jo koululaisia. Nämä ”isomukelot” ottavat aivan oma-aloitteiseesti yhteyksiä isomummuunsa Inkeriin. Matin ex-vaimo asuu Kuhmossa ja pitää ex-anoppiin eli Inkeriin yhteyksiä tiiviisti. Käydessään helmikuussa Inkerin luona ex-miniä nautti ensin Inkerin keittämän lohikeiton ja korjasi sitten Inkerin kaulaliinan ja rukkaset. Pääsiäisen aikana Inkerillä oli iloa, kun kaikki Matin lapset perheineen olivat Kuhmossa ja tapasivat Inkeri-mummunsa. Matin lasten äiti, Inkerin ex-miniä, kutsui Inkerin pitkäperjantain luokseen syömään. Sinne mummu haettiin. Paikalla olivat Matin kaikki kolme lasta ja näiden perheet. Pääsiäispäivänä yhteisruokailua jatkettiin Pizzeria Retrossa. Päiväkirjaan Inkeri merkitsi: ”Retrossa odotti minua 10 hengen seurue, nautin vain heidän seurastaan, naurua ja iloista juttelua.”
Retron pizzeriapäivä sattui Inkerin vanhimman lapsen, Eijan, syntymäpäiväksi. Eijan Inkeri-äiti on viimeksi tavannut helmikuun alussa, jolloin tämä oli käväissyt äitiään tapaamassa Kuhmossa. Eijan poika Hermanni oli juuri ennen pääsiäistä keskiviikkona 16.4. käynyt tapaamassa Inkeri-mummuaan. Koko Hermannin nelihenkinen perhe oli tuolloin ajanut Oulusta Kuhmoon ja käynyt Inkeri-mummun kanssa pizzalla. Hermannin perheen kanssa Inkerillä on hyvin läheinen suhde: olipa Inkeri loppuvuodesta 2018 Hermannin ja tämän Päivi-vaimon kanssa lomailemassa Kanariansaarilla. Kellokeskiviikon 2025 tapaamisesta Hermannin perheen kanssa Inkeri kirjoitti päiväkirjaan: ”Oli mahtava päivä.”
Inkeri muistaa jälkipolveaan samoin kuin sisaruksiaan näiden merkkipäivinä soittamalla vaikkapa videopuhelun päivänsankarille. ”Mukeloitten” kanssa hän piti WhatsApp-päivän sunnuntaina 16.3.
”Jotta voi asua kotona, kannattaa mennä sieltä pois”
Otsikko on lainaus gerontologian dosentti Merja Rantakokolta. Hänen mukaansa on oleellista aktiivisuuden ja osallisuuden kannalta se, että ihminen liikkuu kodin ulkopuolella. Ikäinstituutti taas muistuttaa meitä siitä, että ihmissuhteet ovat keskeinen osa terveyttämme ja hyvinvointiamme. Yhteisöllisyys onkin varsin olennainen osa ihmisen olemassaololle ja toiminnalle, koska yhteisössä mukana oleminen antaa tunteen, että kuuluu joukkoon, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nykyajan individuaalinen ja minäkeskeinen kulttuuri on ajanut meitä kauemmas toisistamme ja pois yhdistystoiminnasta, mitä ei Inkeristä voi sanoa. Tässä kappaleessa tarkastellaan Inkerin osallistumisia Kuhmon kulttuuririentoihin ja yhdistystoimintaan kevättalven 2025 aikana. Aloitetaan Kalevalanpäivän tarkastelulla.
Kalevalanpäivä 28. helmikuuta 2025
Helmikuun 28. päivää vietetään Suomessa Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Vuonna 2025 tuo samainen päivä oli jännityksen päivä koko maailmalle, koska Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ja kolme vuotta Venäjän hyökkäysodassa taistelleen Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin oli määrä tavata Valkoisessa talossa. Presidenttien tapaamisesta jäljempänä, mutta ensin Kuhmoon ja Inkeri Haikosen päivään.
Inkeri nukkui yönsä melko levollisesti, heräsi kello 7:n paikkeilla, jolloin hän otti lääkkeensä. Unta vielä riitti, ja niinpä Inkeri kupsahti sänkyynsä. Kello 9 hän nousi ylös, joi lasin vettä ja söi mandariinin sekä puki päivävaatteet ylleen. Tälle helmikuun viimeiselle päivälle ei Inkerillä ollut mitään erityistä ohjelmaa ennen iltaa, jolloin Juminkeossa olisi Kalevala-juhla.
Kello 12:n nurkilla Inkeri nautti edellispäivänä keittämäänsä nakkisoppaa, katsoi sitten TV:stä vanhaa elokuvaa ”toisella silmällä” ja teki ristisanatehtäviä. Iltapäivällä hän pyöräytti salaatin kurkusta ja tomaateista ja nautti salaatin ruisleivän kera. Leipä oli kaupasta löytynyttä ohutta reikäleivän tapaista herkkua.
Satoi vettä ja räntää. Inkeri sonnustautui juhlaan, joka alkoi Juminkeossa kello 17.30 kahvituksella. Kävelysauvat apunaan Inkeri riensi juhlataloon. Kahvin lisänä siellä tarjottiin perinteisiä kuhmolaisia rönttös-leivonnaisia. Väkeä oli runsaasti, ja suuri osa väestä oli Inkerille tuttuja. Halattiin ja rupateltiin. Kello 18 alkoi juhlaohjelma, jota kahteen tuntiin mahtui paljon: oli kanteleen ja huilun soittoa, yksi pikku tyttö lauloi, trubaduuri lauloi monta laulua ja lisäksi soitti kitaraa ja haitaria. Oli runonlausuntaa ja yhteislaulua Kuhmon Kalevalaisten naisten kanssa. Nuoria musiikkiopiston oppilaita palkittiin: toinen palkituista oli klarinetisti, toinen puhallinmusiikin ja tanssin harrastaja. Palkittiin myös kaksi nuorta tervantekijäpoikaa, joilta Kuhmon kaupunki sai lahjaksi pullollisen hautatervaa.
Juminkeko oli tuona päivänä esillä valtakunnallisestikin, koska Euroopan komissio oli myöntänyt vuoden 2024 Euroopan kulttuuriperintötunnuksen Kalevalalle, joka on yksi niistä harvoista aineettoman kulttuuriperinnön kohteista, joille on myönnetty Euroopan kulttuuriperintötunnus. Tunnukseen liittyvän hankkeen toteuttajia ovat Juminkeko-säätiön lisäksi SKS yhdessä Kalevalaseura-säätiön kanssa, Parppeinvaaran runokylä Ilomantsissa sekä Gallen-Kallela Museo. Siis Kuhmossa Juminkeossa oli tarvetta juhlistaa Kalevanpäivää 2025 tavallista mittavammin, vaikkei saadusta tunnustuksesta rumpua tilaisuudessa lyötykään. Pääjuhla kulttuuritunnuksen johdosta oli pidetty jo päivällä kello 14 – 16 SKS:ssä Helsingissä. Sitä juhlaa oli mahdollista seurata Internetistä.
Kun Juminkeon juhla päättyi, Inkeri tarpoi sohjossa vesilätäköitä kierrellen kotiin. Sää oli sentään poutaantunut. Tietokoneeltaan Inkeri katsoi uutisia päivän päätapahtumista, ja olihan niitä. Valkoisessa talossa oli ollut USA:n ja Ukrainan presidenttien tapaaminen myrskyisä ja päättynyt ennen kuin se oli edes ehtinyt kunnolla alkaa. Yhdysvaltain ja Ukrainan välistä odotettua mineraalisopimusta ei allekirjoitettu, vaan Zelenskyin autosaattue poistui Valkoisesta talosta tyhjin toimin. Maailma kohahti. Inkeri ei halunnut enempää lukea eikä kuulla presidentti Trumpin häikäilemättömästä käytöksestä. Hän sulki koneensa. Katsoi sosiaalisesta mediasta omat viestinsä ja vastailikin niihin kertoen Juminkeon juhlasta. Yöpuulle Inkeri asettui kello 22:n aikoihin ja nukkui varsin hyvin yön pohtimatta maailmanmenoa.
Kulttuuririentoja
Tässä kappaleessa jatketaan Inkerin kulttuuritilaisuuksiin osallistumisia. Edellä kerrottiin Inkerin käyneen Kalevala-juhlassa Juminkeossa, joka on vuonna 1985 Kuhmoon perustettu kulttuurilaitos. Juminkeon perusajatus on tehdä tunnetuksi Kalevalaa ja Venäjän Karjalan kansallisia kulttuureja Suomessa. Uuden Kalevalan juhlavuonna 1999 valmistui Juminkeko-säätiön toimipaikka aivan Kuhmon keskustaan. Rakennus edustaa suomalaisen puuarkkitehtuurin huippua. Siellä on tarjolla moninaisesti kulttuuria ja siellä järjestetään tapahtumia. Inkeri osallistui päiväkirjan pidon aikana Juminkeossa Kalevala-juhlan lisäksi Samuli Paulaharjun 150-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisiin 5.2. ja 25.4. Pekka Huttu-Hiltusen pitämään luentoon Arhippa Perttusesta. Luennon välissä oli ”karjalaista laulelua”. Kuulijoita tässä tilaisuudessa oli vähän, vain 9 henkeä. Inkerin mielipide oli, että ilta oli ”ihan mielenkiintoinen”.
Kuhmossa on toinenkin kansainvälistä mainetta saanut kulttuuritalo. Se on Kuhmo-talo, joka valmistui kesällä 1993 Kuhmon kamarimusiikin kodiksi ja kainuulaisten ympärivuotiseksi toimipaikaksi. Vuonna 1970 käynnistynyt Kuhmon kamarimusiikki soi ennen Kuhmo-talon valmistumista koulurakennuksissa ja kirkossa. Kuhmo-taloa on kutsuttu jopa parhaaksi paikaksi Suomessa yleisön ja taiteen kohtaamisessa. Kuhmo-talon naapurissa on keväästä 2021 alkaen asunut Inkeri, jonka parvekkeelta voi kesäiltoina seurata musiikkivieraiden kulkua sekä nähdä ja kuullakin festivaalin huumaa. Usein Inkeri laskeutuu alas ja pistäytyy paikanpäälle Kuhmo-talon tapahtumiin, jotka pääsääntöisesti ovat musiikkitilaisuuksia.
Päiväkirjamerkintöjen mukaan Inkeri osallistui kolmen kuukauden aikana Kuhmo-talossa 10 eri konserttiin. Viisi konserteista oli Kuhmon musiikkiopiston oppilaskonsertteja, yksi saman opiston opettajien konsertti, yksi Sotkamon ja Kuhmon musiikkiopistojen yhteiskonsertti, yksi Musiikkiopiston aikuisopiskelijoiden konsertti, yksi 3. – 4. -luokkalaisten koululaisten opetuskonsertti ja yksi tunnetun Ida-Elinan kantelekonsertti ”Kaikuja Kalevalasta”. Inkerille Ida-Elinan konsertti oli audiovisuaalinen elämys. Sali oli Ida-Elinan kantelekonsertissa liki täysi. ”Opettavaiseksi” Inkeri luonnehti oppilaille Kuhmo-talossa 19.3. järjestettyä konserttia, jossa neuvottiin lapsia konserttikäyttäytymiseen. Tilaisuus oli heti aamulla, ja sinne sai mennä oppia saamaan aikuisetkin. Huhtikuun 26. päivänä vietettiin Kuhmo-talossa Kuhmon MLL:n 100-vuotisjuhlaa, johon liittyi lastenkonsertti. Esiintyjinä Mimmit. Tuon tilaisuuden jälkeen Inkeri tapasi Kuhmon entisen nimismiehen, jolta sai ”halit”.
Kuhmo-talossa Inkeri kävi kevään aikana konserttien lisäksi 6. helmikuuta ”Varautumisillassa”, jossa oli 200 kuulijaa, sekä Rekrymessuilla 26.3., jolloin Kuhmo-taloon oli kokoontunut paljon porukkaa. Inkeri osallistui Kuhmo-talossa näihin tilaisuuksiin, koska niiden asiasisällöt kiinnostivat häntä. Myös ystävänpäivän iltana 14. helmikuuta Kuhmo-talo oli täynnä väkeä, Inkeri muiden mukana. Tuolloin lukiolaisten ”Vanhojen päivän” tanssiaisissa nähtiin 14 parin pyörähtelevän ison orkesterin säestämänä. Tangokuningas Pekka Mikkola lauloi. Yleisökin pääsi orkesterin säestämänä tanssimaan.
Kuhmo-talossa Inkeri oli köhästään huolimatta jälleen 29.3., jolloin sinne Juttua-kahvilaan oli järjestetty juhla Inkerin tuttavan Matti Halosen kunniaksi. Tasavallan presidentti Stubb oli myöntänyt entiselle rajavartija Haloselle sotakamreerin arvonimen sen johdosta, että tämä on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työn kuhmolaisen sotahistorian ja veteraanien parissa. Sotakamreeri on vanhimpia Suomen historian arvonimiä, jonka juuret ulottuvat 1800-luvulle. Sotakamreerin arvonimeä on myönnetty hyvin harvoille, ja Kainuussa Halonen on ensimmäinen sotakamreeri. Juhlassa oli mukana kiltaveljiä, sukulaisia ja rajasotilaskotisisaria, kaikkiaan noin 60 henkilöä. Inkeri ja 8 muuta rajakotilassisarta olivat sonnustautuneet rajasotilaskotisisarten pukuun. Inkerin puvun rinnuksissa kimaltelivat hänen saamansa ansiomerkit, joista tuorein on syksyllä 2024 saatu Sotilaskotiliiton myöntämä 70-vuotismerkki. Sisaret lauloivat sotakamreerille onnittelulauluna ”Sotilaspojan” ja antoivat hänelle lahjaksi ”erikoisrajajääkärin sukat”. Puheita pidettiin ja juotiin kahvia.
Kuhmo-talossa pidettyjen konserttien lisäksi Inkeri kävi kahdessa muussa paikassa konsertissa. Toinen niissä oli helmikuun 23. päivänä Kuhmon kirkossa pidetty kamarimusiikkikonsertti, jossa esiintyi Carvalacciduo: sellisti Pietari Willey ja pianisti-säveltäjä Johannes Ruotsalainen. Tämä konsertti oli Inkerille kyseisenä sunnuntaina jo toinen. Päivällä hän oli osallistunut Kuhmo-talolla musiikkiopiston kantelekonserttiin, josta hän kirjasi päiväkirjaansa: ”Oli ilo kuunnella, kun useampi kannel soi monikielisesti”. Carvalacciduon konsertti toi Inkerille aivan vedet silmiin: ”Oli niin kaunista ja herkkää kuunneltavaa.”
Kiirastorstai-iltana kolme lukiolaisneitosta piti Neljän Kaesan kahvilan yläkerrassa konsertin, johon Inkeri osallistui. Se oli lukion musiikkidiplomikonsertti, jossa neitoset lauloivat ja soittivat. Musiikkia oli barokin ajalta nykypäivään. Päiväkirjaansa Inkerin kommentoi: ”Kannatti mennä.”
Inkeri kävi kolmen kuukauden aikana kaikkiaan 12 konsertissa. Jokaisen konsertin jälkeen hän on merkinnyt päiväkirjaan hyvin myönteisiä, jopa koskettavia lausumia, joista voi päätellä, että musiikki on Inkerille merkittävä voimanlähde. 27.1. hän kirjoitti oppilaskonsertissa käytyään: ”Kyllä on nautinto käydä kuuntelemassa nuorten soittoa.” Toisen musiikkiopiston oppilaskonsertin jälkeen hän totesi: ”Kyllä taas mieli lepäsi”. Musiikkiopiston opettajien konsertin kommentiksi hän kirjoitti: ”Oli tosi parasta nautintoa, miten kauniisti soi huilu, oli klarinetti, piano, haitari, kantele, kitara, piano ja sello. ”Tämän konsertin jälkeen Inkeri nukkui 9 tunnin yöunet ja arveli hyvin nukutun yön johtuneen konsertista. Pääsiäisviikon tiistai-iltana Kuhmo-talon Juttua-kahvilassa musisoivat musiikkiopiston aikuisoppilaat. Teemana oli ”Borsalino ja pillerirasia”. Inkeri pisti hatun päähän ja meni mukaan. Ohjelmistossa oli monta kokoonpanoa: piano, sello ja monenlaista viulua. Hattupäiset henkilöt kuvattiin ja sen jälkeen istuttiin juttelemaan. Inkeri palasi kotiin vasta kello 21.30. Inkeri merkitsi päiväkirjaansa: ”Oli ensimmäinen, toivottavasti ei viimeinen.”
Kulttuuritapahtumiin voitaneen lukea myös rukoushetki Ukrainan sodan 3-vuotispäivän iltana 24.2. Rukouksen yhteydessä sytytettiin noin sata kynttilää Kontion koulun taakse. Inkeri oli läsnä.
Yhdistystoimintaa
Kuhmossa tiedetään olevan huikean määrän yhdistystoimijoita. Monet henkilöt toimivat jopa 4 – 5 eri yhdistyksessä. Yhdessä tekeminen ja yhdessä kokeminen, kahvittelu, sosiaalinen kanssakäyminen ja itselle tärkeiden asioiden edistäminen ovat motiiveina toimia yhdistyksissä. Inkerikin toimii yhä edelleen muutamassa yhdistyksessä. Niitä ovat LC/Helenat, Yrittäjänaisten seniorit, Rajasotilaskotisisaret sekä Eläkeliiton Kuhmon yhdistys.
LC/Helenoiden tilaisuuksissa Inkeri oli mukana päiväkirjanpidon aikana 6 kertaa. Useimmiten kokoonnuttiin Ikolan pappilaan, mutta ystävänpäivänä mentiin Palvelukoti Pallotuvalle, jossa kahviteltiin, laulettiin ja naurettiin. Mukana oli talon 15 asukasta. Siellä Inkeri tapasi pitkäaikaisen kaverinsa, jonka kanssa muisteli edesmennyttä puolisoaan. Tyytyväisiä olivat LC/Helenat ja talon väki. Helmikuun 19. päivänä Inkeri ja 7 muuta LC/Helenaa tekivät retken Sotkamon Sapsottarien vieraaksi. Retkellä he tutustuivat Sotkamon uuteen kirjastotaloon. 27.3. ja 24.4. pidetyissä kuukausikokouksissa suunniteltiin tulevaa ja pidettiin vaalikokous.
Yrittäjänaisten senioreiden tapaamisiin Inkeri osallistui viisi kertaa kevään aikana. Niissä kahviteltiin, juteltiin, naurettiin ja pidettiin hauskaa. Tammikuussa laulettiin karaokea. 16.2. kakkukahvitilaisuudessa katsottiin elokuva Thelma. Karaokea laulettiin myös helmikuun 25. päivän tapaamisessa Hotelli Kainuussa. Maaliskuun 26. päivän kokoontumisessa laulettiin taas karaokea, lauluina Tapani Kansan laulamia kappaleita. Tapani Kansa oli juuri edellispäivänä kuollut äkillisesti. Mukana kokoontumisessa oli vain 5 senioria, mutta kaksi tuntia meni yhdessä kyllä nopeasti ja hauskaakin pidettiin. Huhtikuun kokous Hotelli Kainuussa meni jutteluksi, karaokesta ei oikein tullut mitään. Paikalla oli vain 4 senioria.
Inkeri on Rajasotilaskotisisarten Kuhmon osaston kunniajäsen. Hän sai syksyllä 2024 Sotilaskotiliitolta hyvin harvinaisen 70-vuotismerkin pitkäaikaisesta jäsenyydestään. Aiemmin Inkerille on myönnetty Maanpuolustusmitali v. 1993 ja Rajavartiolaitoksen hopeinen ansiomitali v. 2010. Kunniajäsenenä ollessaankin Inkeri osallistuu rajasotilaskotilasisarten toimintaan tavalla jos toisella.
Kuten edellä on jo kerrottu, Inkeri oli sotilaskotisisarten ”kuorossa” 29.3. laulamassa onnitteluja sotakamreeri Matti Halosen juhlassa. Vappua edeltävänä lauantaina 26.4. Inkeri oli Kuhmon torilla hommissa pari tuntia, kun siellä myytiin 1500 munkkia varusmiesten hyväksi. Munkit toi Kuhmoon Onttolasta Metsänhenki-auto. Varusmiesten hyväksi pidettiin torilla myös arpajaiset, joihin Inkerikin oli lahjoittanut yhden arpajaisvoiton. Torilla oli kylmää, tuuli ja lunta nakkeli. Vaikka Inkerillä oli käsivarsien peittona kuusi kerrosta vaatetta, niin kotiin palattua käsivarret olivat kylmästä punaiset.
Eläkeliiton Kuhmon yhdistyksessä on talvella 2025 ollut noin 450 jäsentä ja sen kokoontumisissa torstaiaamuisin on käynyt runsaasti jäseniä, joista Inkeri on yksi. Tammikuun 23. päivänä Eläkeliiton kokouksessa esitelmän lääkkeistä ja niiden vaikutuksesta piti apteekkari Mika Karhu. Kuulijoita oli noin 90. Seuraavana torstaina taas kokoustettiin ja juotiin kahvit. Seuraava kokoontuminen, johon Inkeri pääsi mukaan, oli 20.2. Paikalla Tarinatuvalla oli tuolloin 115 henkilöä kuulemassa ajankohtaista asiaa oman hyvinvointialueen ikäihmisten palveluista. Juotiin kahvit. 27. helmikuuta olleessa kokouksessa käytiin elokuvissa ja juotiin kahvit.
Tiistaina 4.3. Inkeri satutti kaatuessaan selkänsä, mutta lähti Tarinatuvalle jo kahden päivän kuluttua torstaina 6.3. kivuista huolimatta, kun hänet haettiin. Siellä Eläkeliiton kokouksessa laulettiin vanhoja koululauluja ja leikittiin. Juotiin kahvit. Paikalla oli noin 70 henkilöä. Torstaina 13.3. Inkeri joutui jäämään rajun kylkikivun vuoksi pois linja-autosta, joka lähti Kuhmosta Kajaaniin talvisodan päättymisen 85-vuotisjuhlaan. Kajaanin matkan sijasta hän meni kipu seuranaan Eläkeliiton kokoukseen. Siellä oli esitelmä Ikääntyneiden terveellisestä ravinnosta. Kuulijoita 71. Maaliskuun 20. päivänä oli Eläkeliiton kevätkokous ja arpajaiset. Viidellä eurolla sai 3 arpaa. Inkeri osti ja voitti kahvipaketin ja Kainuusta kertovan kirjan. Viimeinen maaliskuun kokoontuminen oli 27. päivänä, jolloin Maija Inget luennoi Kuhmon vanhuus- ja vammaispalveluista. Juotiin kahvit.
Huhtikuussa Inkeri pääsi mukaan Eläkeliiton kokoukseen 10.4., jolloin elokuvasalissa kuunneltiin luentoa ikääntymisestä ja elämään liittyvästä muistelemisesta. Vieraana oli Kuhmon entinen pappi, kirjailijana ja runoilijana tunnettu Risto Kormilainen, joka on Inkerille vanha tuttu. Kormilainen on Inkerin kuopuksen rippipappi ja Inkerin pojantyttären kastepappi. Kun Eläkeliiton väki oli poistunut salista, Kormilainen, Inkeri ja muusikko Mauri Kuula jäivät vielä juttelemaan saliin. He olivat niin innostuneita muistelemaan menneitä, että olivat jäädä lukkojen taa. Oli poistuttava. Päättivät jatkaa toisen kerran. ”Oli tosi mielenkiintoinen päivä”, Inkeri kirjoitti päiväkirjaan.
Huhtikuun viimeisessä Eläkeliiton kokouksessa 24.4. Inkeri oli taas mukana. Aiheena ”Elämäni biisit”. Yksi toivotuista kappaleista oli ”Pihapihlaja hyvästi jää”. Päiväkirjaansa Inkeri kirjoitti ”Elämäni biiisit” -tilaisuudesta: ”Minä tiesin, että se on Unton elämäni biisi. Olen tuntenut Unton yli 60 vuotta. Muistoja palautui niin, että kyyneleet tuli silmään”.
Ulko-ovesta ulos – eri syistä
Inkeri poistui päiväkirjan pidon eli 95 päivän aikana kotoaan 62 päivänä. Joinakin päivinä poistumisia oli kaksikin. Yhdellä poistumiskerralla Inkeri toimitti useimmiten monia asioita sekä tapasi tuttuja ja ystäviä. Saattoipa kauppareissu kestää tuntikaupalla, jos Inkeri matkan varrella kohtasi puheliaan tuttavan.
Edellisissä kappaleissa on kerrottu Inkerin käynnit kulttuuririennoissa ja osallistumiset yhdistystoiminnassa. Tähän kappaleeseen on koottu Inkerin erilaisia menoja, joista yhteisöllisiä osallistumisia olivat Yhteisvastuu-ruokailu seurakuntatalossa 2.2. ja vaalitilaisuus torilla Naistenpäivänä 8.3. Edellisessä myytiin syötäväksi kaalikeittoa, puolukoita, porkkanaraastetta, juustopäällysteisiä piirakoita, voileipiä ja marjakiisseliä. Ruuan jälkeen tarjottiin kahvit kääretortun kera. Toritapahtumassa oli tarjolla savulihakeittoa vaaliehdokkaiden esittelyjen kera. Seurakuntatalolla Inkeri voitti arpajaisissa kesäisen kangaskassin.
Kerran kuussa Matti-poika käytti äitiään Inkeriä jalkahoidossa Hyvinvointi Sammossa, jossa Inkeri kävi säännöllisesti myös polskuttelemassa lötköpötköllä eli uimassa aina jouluun 2024 saakka. Tukanleikkuussa käyntejä osui tähän 3 kuukauden jaksoon 1. Uuden henkilökortin hankkiminen vaati Inkeriltä kaksi käyntiä poliisilaitoksella ja yhden valokuvaamossa. Muutama postireissu samoin kuin pari kopioiden hakua kaupungintalolta veivät Inkerin kotiovesta ulos. Äänestämässä Inkeri käväisi 8.4. Kauppareissuja oli useita joka viikko. Kaupassa Inkeri käväisee – satoipa tai paistoi, tuiskusi tai tuuli. Apteekissa Inkeri kävi muutaman kerran, yhden kerran pankissa ja yhden kerran Vakuutusyhtiö LähiTapiolassa. Pistäytyipä Inkeri kerran keskiviikkona kirkkoon tapaamaan kirkkoherraa. Hänellä oli hakusessa eräs asia, jonka hän halusi selvittää kirkkoherran kanssa. Ja se asia selvisi.
Yksi helmikuinen kauppareissuista on jäänyt erityisesti Inkerin mieleen: se, kun hän meni ostamaan lihapataa varten aineksia. Muut tarvittavat pata-aineet hän löysikin kaupan hyllyiltä, mutta liivatelehteä ei. Inkeri haki myyjän avukseen. Tämäkin etsi liivatelehteä tovin, ja löysi kuin löysikin. Kun Inkeri oli kassalla maksamassa ostoksiaan, hän kiitteli ystävällistä myyjää, jonka avulla löytyi lihapataan liivatelehtipussi. Kassarouva hämmästeli, millaista lihapataa Inkeri oikein oli tekemässä ja ehdotti, että laakerinlehti olisi se mauste, jota käytetään liemiin. Silloin Inkeri huomasi erehdyksensä, ja hänelle haettiin laakerinlehtipussi. Kyllä siinä kassalla yhdessä naurettiin hyväntuulisesti Inkerin kömmähdykselle.
Kuhmossa sosiaali- ja terveyshuolto samoin kuin pelastustoimi ovat Kainuun hyvinvointialueen hoidossa. Muutaman kerran kevätkorvalla 2025 Inkeri joutui turvautumaan Kuhmon terveysaseman palveluihin. 3. helmikuuta hyvin nukutun yön jälkeen Inkeri wc:stä palatessaan mötkähti mahalleen lattialle. Jalka oli tarttunut mattoon. Inkeri lohdutteli itseään: ”Oli varmaan enkeleitä matkassa, kun päähän ei sattunut.” Lattialta hän ei omin voimin päässyt ylös, vaan kutsui poikansa avuksi. Koska mattoon kompastuminen oli Inkerillä jo kolmas kerta, niin nyt hän luopui matosta. Tämä kompastuminen ei aiheuttanut Inkerille terveysasemalla käyntiä, mutta seuraava kaatuminen sitten kyllä. Tiistaina 4.3. Inkeri sängystä noustuaan kaatui ja satutti oikean kylkensä. Voidetta ja kylmää haudetta. Kipuilua Inkeri kesti torstaihin asti, jolloin kivut lisääntyivät ja hengityskin vaikeutui. Matti-poika kyyditsi Inkeri-äidin silloin terveysasemalle, jossa lääkäri totesi Inkeriltä murtuneen kylkiluun. Potilas sai särkylääkettä ja kehotuksen varovaisuuteen. Taputtelipa lääkäri Inkeriä olkapäälle ja varoitteli riehumisesta. Muutaman viikon ajan lääkäri arveli kipuilun piinaavan Inkeriä. Seuraavana yönä Inkeri nukkui jo hyvin, ottipa seuraavana päivänä kotiinsa vieraaksi helsinkiläissukulaisensa ja meni vielä illalla Ida-Elinan konserttiin Kuhmo-talolle.
Kylkiluu ei enää kipuillut, kun Inkeri 3 viikon kuluttua edelliskäynnistä saapui terveysasemalle. Tällä käynnillä hän sai polviinsa kortisonipiikit ja nesteet poistettiin polvista. Seuraavana yönä ei uni maittanut. Kello oli 3 yöllä, kun Inkeri vielä piehtaroi vuoteessaan. Hän ryhtyi ratkomaan ristisanoja, joiden teon on todennut itselleen unilääkkeeksi. Ristisanojen ratkomisen hän oppi puolisoltaan, joka oli innokas niitä tekemään. Kun Inkeri oppi taidon, puoliso lopetti ristisanojen tekemisen. Kun unen tuloon ei tällä kerralla Inkerillä auttanut ristisanojen tekeminen eikä lukeminen, hän teki voileivän ja lämmitti maitoa. Ei mikään tuntunut tuovan unta. Puoli kuuden jälkeen hän nukahti ja heräsi kello 8. Ne nukkumistunnit olivat tehokkailta, koska Inkerin uusi päivä oli hyvin vauhdikas monine rientoineen. Vähitellen kivut kyljestä hävisivät.
Maaliskuun lopulla perjantaina 28.3. Inkeri kävi apteekista ostamassa imeskeltäviä tabletteja, koska häneltä meinasi mennä ääni. Seuraavina päivinä häntä ryvitytti, mutta ei ollut kuumetta. Hän nukkui päiväunia ja jäi kotiin potemaan yskäänsä. Aprillipäivän aamuna kuumetta oli 38. Silloin Inkeri kiehautti itselleen kalakeiton ja pesi koneellisen pyykkiä. Otti päivätorkut. Kun flunssa vain jatkui ja oli vaivannut jo viikon verran, Inkeri soitti terveysasemalle omahoitajalle heti aamulla kello 8. Hoitaja soitti takaisin kello 11.30 ja antoi Inkerille ajan terveysasemalle samalle päivälle. Matti taas apuun ja Inkeri-äiti terveysasemalle. Tulehdusarvojen todettiin olevan hiukan koholla, ja Inkeri sai lääkäriltä antibioottikuurin. Yön hän nukkui hyvin ja jo seuraavana päivänä hoiti asioitaan yksin kaupungilla eri virastoissa. Parin päivän kuluttua terveysasemalta soitettiin Inkerille ja kysyttiin vointia. Samalla kerrottiin laboratoriossa tehtyjen tutkimusten tulokset, joissa ei ollut mitään huolestuttavaa.
Terveysasemalla Inkeri kävi helmikuussa kaksi kertaa. Ensi käynnillä siellä laboratoriossa otettiin veri- ja kilpirauhaskokeita. Toisen kerran Inkeri pistäytyi terveysasemalla kun hän haki sieltä pistoksen osteoporoosiin.
Inkerillä ei ole kehossaan mitään ”varaosia”, kuten tekoniveliä. Hänen silmistään on leikattu kaihi. Jaloissa yölliset krampit ovat vaivana. Niihin Inkerillä on lääke, ja suolakin auttaa. Kilpirauhasen vajaatoimintaan on Inkerillä lääkitys. Varsin harvoin Inkerillä ollut asiaa lääkärin pakeille – ellei satu jokin tapaturma.
Kotitöitä ja lavihtapäiviä
Kainuussa kuulee sanottavan, että ”kyllä se männöö tupelehtamiseks tämä elämä kun vanahanoo”. Inkerin elämä ei ole vanhetessa mennyt ”tupelehtamiseksi”, joskin ikääntyessä hänenkin on pitänyt luopua monesta. Itse hän hoitaa edelleen kotiaskareet, siivoaa, keittää ja paistaa ruokansa sekä hoitaa itsensä peseytymistä myöten sekä pesee ja silittää vaatteensa. Ruoat ovat hänellä monipuolisia ja ravitsevia. Täyttävät hyvin terveysväen antamat suositukset. Usein Inkeri laittaa kerralla ruokaa useammalle päivälle ja pakastaa niitä. Kerran loppukeväästä hän intoutui keittämään perinteisen talkkunapuuro, jonka nautti voin ja mansikoiden kera.
Noin kerran kuukaudessa Inkerillä käy kotona siistijä. Tämä tuulettaa matot ja vuodevaatteet sekä luuttuaa lattiat. Asunnossa on päiväkirjan pidon aikana käynyt myös huoltomiehiä: wc:n putkien korjaajat, TV-asentaja ja ilmanvaihdon puhdistajat. Naapurit, ystävät ja etenkin Matti-poika ovat käyneet auttamassa Inkeriä tarvittaessa. Inkerin kuulolaitteen kävi huoltamassa naapurista sairaanhoitaja Jaana-rouva. Postiluukusta tipahtaa päivän lehtiä. Naapurustolla on sopimus, että samaa lehteä luetaan useammassa asunnossa. Kainuun Sanomatkin Inkeri saa, kun ne ensin on luettu naapureissa.
Inkerin kotona-oleilupäiviä lisäsivät maalis- ja huhtikuussa sairastelut. Ensin oli kylkiluun murtuma ja sitten ärsyttävä yskä ja kuumeilu. Kolmen kuukauden jakson aikana Inkeri pysytteli kotosalla 33 päivää, joista 21 oli sellaisia, ettei kukaan käynyt hänen kodissaan. Ei Inkeri silloinkaan tuntenut itseään yksinäiseksi. Puhelin oli käytössä ja WhatsApp-viestejä väliteltiin. ”Mukelot” ja ”isomukelot” muistivat Inkeri-mummua, ja mummu heitä. Kerran yksinoltuaan päivän Inkeri kirjoitti päiväkirjaansa: ”On alakuloinen olo” ja toisen kerran: ”Oli tunteikas päivä, piti vähän itkeä”.
Kotona oleskeluaan Inkeri nimittää lorvailuksi, lekotteluksi, loikoiluksi tai laiskotteluksi ellei hän pyykkää, siivoa tai touhua keittiössä. Kainuussa toimettomia levähdyspäiviä saatetaan nimittää ”lavihtapäiviksi”. Lavihta eli lavitsa on Inkerillä sohva tai sänky, joissa hän ottaa päivällä kotona ollessaan ”nokoset” ja katsoo televisiota. Uutisia hän seuraa mielellään sekä joitakin TV-sarjoja, joita kevättalvella olivat ”The Sumit Suomi”- ja ”Sydämen kutsuma”- sarjat. ”Miehen kylkiluukin” tuli katsottua. Inkerin yöunet ovat vaihtelevia. Toisinaan hän nukkuu jopa 8 – 9 tuntia yhtämenoa, toisinaan heräilee tiuhaan tai ei saa unenpäästä kiinni. Välistä unet loppuvat jo aamuyöstä, mutta Inkeri ei moisesta piittaa. Herättyään varhain hän nousee ylös, puuhailee jotain ja jatkaa sen jälkeen nukkumista. Inkerin muisti ei reistaile, vaikka hän itse on toista mieltä. Onpa hän käynyt terveysasemalla muistitesteissä, joiden tulokset kertovat Inkerin muistin olevan terävä.
Veteraanipäivä 2025
Inkerin päivänkirjanpito päättyi huhtikuun 27. päivään, joka on Kansallinen veteraanipäivä. Kyseinen päivä on tässä Inkeri-tarinassa päätöksenä ja aivan oma kappaleensa, koska päivällä on erityinen merkitys Inkerin elämässä.
Veteraanipäivä on meille suomalaisille, kuten Inkerillekin, päivä, jolloin osoitamme kiitollisuutta niille, jotka taistelivat itsenäisyytemme puolesta. Heidän urhollisuutensa ansiosta saamme elää rauhassa. Kiitollisuuden osoittaminen veteraaneille on ylisukupolvinen tehtävä ja velvollisuus. Inkerin puoliso Pentti oli sotaveteraani, vaikka vuonna 1927 syntyneenä hän ei rintamalla ollutkaan. Pentti oli 16-vuotias, kun hän sotilasasuisena joutui ”jahtaamaan” desantteja. Tästä toiminnasta Pentille myönnettiin eläkeikään saavuttuaan tammenlehvätunnus. Tunnus symbolisoi uskollisuutta ja urheutta. Pentti arvosti tunnusta kovin. Kuhmon veteraaniyhdistyksessä Pentti toimi aktiivisesti ja oli kantavia voimia siinä.
Inkerille Pentin muistelulla Kansallisena veteraanipäivänä on erityinen syy siksikin, koska päivä on Pentin kuolinpäivä. Pentti hukkui 27.4.2007. Yhä Inkeri muistaa Pentin viimeisen suukon lämmön. Sen Pentti suikkasi vaimolleen mennessään nukkumaan ennen kuolinpäiväänsä. Ennen suukkoa puolisot olivat keskustelleet siitä, että Pentti lähtisi Ontoselle pilkille huomenna aamuvarhain. Vaimo oli toppuutellut miestään, ettei tämä menisi enää kevätjäille, voisivathan ne olla petolliset. Pentti oli naurahtanut ja sanonut tietävänsä tarkoin Ontosen virta- ja vaarapaikat, joten ei huolta huomisesta. Inkeri oli jäänyt levollisin mielin ilta-askareisiinsa, kun Pentti oli mennyt nukkumaan. Yöpuulle mennessään mies oli makuukamarin ovelta tavanomaiseen tapaan lauleskellut vaimolleen, mutta tuona iltana jonkin eri laulun kuin yleensä.
Aamulla 27.4.2007 Inkeri oli vielä nukkunut Pentin lähtiessä pilkille noin 15 kilometrin päähän Ontoselle, jossa mies tiesi kalansaaliin paremmaksi kuin kotirannoilla. Ei hän ottanut mukaansa kännykkää, ei eväitä, ei edes juomavettä. Naapuri oli nähnyt, kun Pentti oli nostanut kotipihassa Suomen lipun salkoon, kopannut potkukelkan autonsa katolle ja lähtenyt. Inkerille Pentti oli luvannut edellisiltana keskusteltaessa palata pilkiltä kotiin heti puolen päivän jälkeen, tulossa kun oli vieraita iltapäivällä.
Kun Penttiä ei alkanut sovitun ajan jälkeen kuulua, Inkeri alkoi huolestua. Hän soitti pojalleen Matille, joka oli työpaikallaan. Matti pääsi töistään isäänsä etsimään. Ennen Mattia oli jo yksi Inkerin hälyttämä mies käynyt tarkastamassa Ontosen venesatamaa ja todennut, että Pentin auto oli siellä parkkeerattuna. Etsinnät käynnistyivät. Pilkkijää ei löydetty. Seuraavana päivänä tuli Rovaniemeltä helikopteri etsintöihin, mutta mitään vihjettä Pentin kohtalosta ei saatu. Helsingin Sanomissa oli pikkuinen uutinen Kuhmossa pilkkireissulla kadonneesta vanhuksesta. Luin minäkin sen, mutta eipä Pentti tullut mieleeni. Ei Pentti ollut vanhus, vaikka jo 4 kuukauden kuluttua olisi täyttänyt 80 vuotta.
Kevät eteni. Pentin läheisten tuska oli tuima. Epätietoisuus oli karmaisevaa. Kysymyksiä heräsi, eikä vastauksia ollut. Kun jäät järvistä sulivat, Pentin ruumis ajautui Ontosen rantaan. Silloin oli tasan yksi kuukausi kulunut aikaa Pentin katoamisesta. Ruumiin löytyminen oli helpotus, vaikka lopullinen totuus Pentin menetyksestä olikin musertava. Käytännön asioiden hoito käynnistyi. Pentin hautajaiset pidettiin kesäkuun 16. päivänä.
Joka vuosi Pentin hukkumispäivänä ja myös ruumiin löytymisen päivänä Inkeri on matkannut Ontosen rantaan ja sytyttänyt siellä kynttilän miehensä muistolle. Niin Inkeri teki myös huhtikuussa 2025. Aamulla kello 9 Inkerin Matti-poika tuli noutamaan äitiään Ontoselle matkaamista varten. Inkerillä oli kynttilä ja tulitikut mukana. Rannalla laiturin päässä Inkeri sytytti kynttilän ja muisteli mielessään miestään ja onnellisia yhteisiä aikoja. Matti käveli sinä aikana rantoja pitkin.
Ontoselta Inkeri palasi poikansa kyydissä Kuhmon keskustaan ja siellä he ajoivat hautausmaalle. Pentin haudalle Inkeri oli varustautunut kynttilän lisäksi kännykän musiikin kera. Haudalla hän soitti youtubesta kappaleen ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Tunteikas oli taas kerran Inkerin käynti puolisonsa haudalla.
Hautausmaalta Matti kyyditsi äitinsä tämän kodin rappujen eteen. Kotiinsa Inkeri palasi yksin. Ei hänellä ollut haluja lähteä kirkkoon ja seurakuntatalolle, joissa pidettiin Veteraanipäivän juhlat Kuhmossa. Pentin eläessä he olivat käyneet säännöllisesti yhdessä Veteraanipäivän juhlallisuuksissa.
Haudalta tultua Inkeri söi lounaan ja katsoi televisiosta Veteraanipäivän valtakunnallisen pääjuhlan, joka järjestettiin tällä kerralla Hämeenlinnassa. Elossa on enää noin 1300 veteraania, joiden keski-ikä on sata vuotta. Yksi 100-vuotias pirteä veteraani piti juhlassa puheen virallisten puheiden lisänä. Juhlaohjelma oli tavallistakin arvokkaampaa, olihan kyseessä sotiemme päättymisen 80-vuotisjuhla. Lapin sota päättyi 27.4.1945. 80-vuotisiuhlan teemana oli ”Rauhan viesti”, jota valotettiin juhlassa monin tavoin: oli soittoa, tanssia, laulua, puheita, näytelmäkin. Katsojille ja kuulijoille kirkastui, että suomalaisuus elää ajassa, mutta rauhanviesti siirtyy katkeamatta eteenpäin. Me nykyiset suomalasiset saamme elää maailman onnellisimmassa maassa, joka on lunastettu veteraanien ja sodat kokeneiden sukupolvien uhrauksilla. Perintönä säilyköön ajatus siitä, että seuraavat sukupolvet tarttuvat toimeen ja rakentavat aina entistä parempaa ja eheämpää huomista uusille sukupolville.
Inkeri, joka on rauhan aikana miehensä työn ja omien toimiensa kautta ollut rakentamassa uutta ja entistä eheämpää Suomea, ollutpa mukana maapuolustustyössäkin jo yli 70 vuotta, pötkähti illan tullen vuoteeseensa ja nukahti.
