Kirjailija-toimittaja-elokuvaohjaaja Imbi Pajun rajat ylittävästä yhteistyöstä kertova lottadokumenttinsa Suomenlahden sisaret on nähty Suomessa, Virossa ja Brysselissä ja herättänyt paitsi kiinnostusta myös kysymyksen, eikö lotista ja sodasta ole jo puhuttu tarpeeksi.

”Ei ole”, Imbi Paju vastaa tiukasti.

Lotista on toki tehty Suomessa elokuvia, mutta ne ovat kovin pateettisia ja ei-eurooppalaisia madonna-huora-leimoineen. Niistä puuttuu emotionaalinen ja älyllinen taso, viime vuosien paria poikkeusta lukuun ottamatta. Virossa lotista on tähän saakka vaiettu.

Malli Suomen lotilta

Ajatuksen tehdä virolaisista ja suomalaisista lotista dokumentti Imbi Paju sai vuosina 2005–2006. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä nyt on viimeiset hetket tavata ja haastatella heitä. Harva suomalainen edes tietää, että Virossa oli lottia 17 000. Suomessa heitä oli jatkosodan päättyessä 232 000. Mallin lottatoimintaansa virolaiset saivat suomalaisilta itsenäisyytensä ensimmäisellä vuosikymmenellä vuonna 1924, jolloin ryhmä paikallisia kommunisteja yritti Neuvostoliiton tuella kaapata vallan Virossa.

”Virossa ei ollut suojeluskuntatoimintaa kuten Suomessa. Virolaiset naiset halusivat kuitenkin aktiivisesti kohottaa kansallisuusidentiteettiä ja tietää, miten varautua kriisitilanteisiin.”

Suomalaiseen lottatoimintaan verrattuna virolaisen Naiskodukaitse-järjestön työ oli käytännöllisempää, marttatoimintaa muistuttavaa. Virolaiset lotat opettivat terveellisiä elämäntapoja, puhuivat ravinnosta ja vitamiineista. Imbi Pajun mielestä he olivat myös pohjoisia sisariaan iloisempia, vaikkakin näiden tavoin feministisiä.

Toiminta kielletään

Suomessa lottatoiminta kiellettiin sodan jälkeen, Virossa jo 1940. Naiskodukaitsijat, kansakunnan häpeätahrat, vangittiin tai teloitettiin Neuvostoliiton miehityksen jälkeen, osa heistä kyyditettiin vankileireille, joissa moni ammuttiin. Sen koki myös Viron lottien perustaja ja puheenjohtaja Salme Noor.

Niinpä kun Imbi Paju alkoi etsiä dokumenttiinsa virolaisia lottia, heitä löytyi vain muutama. Yksi heistä oli 94-vuotias Helmi Visnapuu, toinen Helvi Hödejärv, joka oli tutustunut suomalaiseen Laila Aueriin vuonna 1939 pikkulottien kesäleirillä, jonne virolaiset olivat kutsuneet suomalaissisaria talvisodan jälkeen rentoutumaan. Lottasisarten tapaaminen 70 vuoden jälkeen on dokumentin koskettavimpia kohtia. Kuten myös arkistomateriaali, jota ei ole aiemmin nähty.

”Ketään ei ole kiinnostanut lottia käsittelevä arkistomateriaali. Eikä Viron lotistakaan ole tehty kuin yksi tutkimus.”

Naisten solidaarisuus kannatti

Kun Imbi Paju alkoi työstää lottadokumenttiaan, aihetta pidettiin kiinnostamattomana. Elokuvasäätiö kieltäytyi rahoittamasta sitä perustellen, ettei se vastaa suomalaista laatua. Näin, vaikka Pajun edellinen dokumentti Torjutut muistot (2005) oli saanut palkintoja ja kiertänyt maailman festivaaleja jo pari vuotta ja samanniminen kirja oli otettu Ruotsin kouluissa oppikirjaksi.

Avuksi tuli naisverkosto. Viron suurlähettiläs Merle Pajula kutsui joukon naisia lähetystöön, jossa heille näytettiin suunnitellusta dokumentista tehty esittelyversio, demo. Helsingin Sanomien Kirsikka Moring, FST:n Mary Gestrin ja Hufvudstadsbladetin Tuva Korsström suosittelivat dokumenttia, rahoittajia ilmestyi ja Imbi aloitti työn.

Kirjeenvaihtajana Suomessa

Suomalaisnaisten väliseen solidaarisuuteen Imbi Paju oli törmännyt jo 1990-luvun alussa, jolloin tuli vaihto-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon ja tutustui sen vireään naistutkimukseen. Pian hän alkoi työskennellä Postimees-lehden ja Eesti Päevälehtin kirjeenvaihtajana ja jäi pysyvästi Helsinkiin.

Viron itsenäistyminen ja feminismiin tutustuminen johdattivat Imbi Pajun tekemään ensin dokumentin Torjutut muistot ja kirjoittamaan sen pohjalta samannimisen kirjan (2006). Molemmat ovat hyvin henkilökohtaisia, sillä Paju kertoo niissä eniten perheensä, etenkin äitinsä ja tätinsä Aino ja Vaike Madin kohtaloista. Heidät vangittiin 1948 ja vietiin vuosiksi pakkotyöhön, josta he vapautuivat 1950-luvulla kansanvihollisen leima passissaan.

Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin he saattoivat puhua kokemuksistaan. Samaa aihetta mutta laajemmin käsittelee myös viime keväänä ilmestynyt Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirja Kaiken takana on pelko, artikkelikokoelma, jonka julkistamistilaisuus herätti poliittista kuohuntaa. Kaikki eivät hyväksy naisten kertomaa historiaa.

Maaseudun elävöittäjä

Kansainvälinen kansalaisaktivisti Imbi Paju asuu edelleen Helsingissä ja raportoi Postimees-lehdessä Suomen kulttuurielämästä. Toimittajan työ on kuitenkin jäänyt dokumenttien, tv-töiden, tietokirjojen kirjoittamisen ja esiintymisten vuoksi vähemmälle.

Imbi Paju vaikuttaa aktiivisesti myös kansalaisjärjestöissä, muun muassa elvyttämällä Viron maaseutua kirjakylähankkeilla. Herätteen tähän Paju sai 2000-luvun alussa Brysselissä, jossa hän kuuli Vaasan yliopiston alueellaan organisoimasta kylätoiminnasta. Paju kiinnostui hankkeesta, teki siitä lehtijuttuja, kävi tutustumassa Sysmän kirjakylään ja järjesti kotikylässään Võtikveressä pohjoisella Tartonmaalla seminaarin. Kyläläiset innostuivat, ja Võtikvere julistettiin kirjakyläksi.

”Joka vuosi elokuun ensimmäisenä lauantaina kirjailijat ja kustantajat kokoontuvat kylään. Emme vaadi heiltä osallistumismaksua ja tarjoamme jopa ruoat, mutta halutessaan he voivat kartuttaa kirjastoa”, Imbi Paju kertoo innostuneesti.

Suomi-yhdistyksiä maalle

Kirjapäivä kokoaa paljon väkeä. Ihmiset haluavat kuulla ja keskustella, mutta myös osallistua. Esimerkiksi kirjasto rakennettiin talkoovoimin vanhaan metsätaloon, joka muutettiin kylätaloksi. Kansalaistoiminnan vahvistaminen onkin lähellä Imbi Pajun sydäntä.

”Kansalaistoiminta oli Virossa ennen toista maailmansotaa vahva, mutta se tuhottiin. Neuvostoliiton aikana kaikki annettiin ylhäältä, joten virolaisten on nyt opeteltava itse toimimaan ja ajattelemaan. Tässä suomalaisjärjestöt ovat olleet suureksi avuksi.”

Imbi Paju toivoo myös, että Viroon syntyisi samanlaisia Suomi-yhdistyksiä kuin Suomessa on Viro-yhdistyksiä ympäri maata. Se auttaisi paitsi tutustumaan naapurimaahan ja sen kulttuuriin myös ymmärtämään historiaa ja sen, että molemmat pienet maat – Viro ja Suomi – tarvitsevat toisiaan. Kuten naiset tarvitsivat viime vuosisadalla.