Katselen täältä verhon takaa kappelin hiljaisuudessa saattajiani. Arkku on auki. Vanhat vaatteeni ovat säilyneet säällisesti. Vallankin, kun maallista elämää on soljunut yli kahdeksankymmentä vuotta. Enkä koskaan ollut käynyt kosmetologilla tai hierojalla saati sitten ehostanut itseäni. Vesi ja suopa ovat riittäneet. Sekä päivittäiset lenkit. Sitkeys ja iloinen mieli ja tietty luterilaisuus kasvattivat.

Kaikki neljä lastani istuvat mustissaan etupenkissä. Aistin surun, valtavan ikävän, mutta sekaan mahtuu jännitteitä heidän välilleen. Oikeastaan se ei minua ihmetytä.

Menossa oli Mauno Koiviston presidenttivaalit. Ihailin häntä. Äänestin häntä. Suljin äänestyspaikan oven läheisellä koululla. Juuri silloin tapahtui päässäni jotakin outoa. Laahustin hiljalleen kotiin, nousin rappuset toiseen kerrokseen. Oksensin. Jaksoin hädissäni soittaa lapsilleni.

Siitä sitten nopsaan sairaalaan. Sen palveluja en ole paljoa tarvinnut. Sydämen rytmihäiriöitä on pariin kertaan korjattu tangon tahtiin. Tyttäreni, joka työskenteli sairaalassa, kävi minua joka päivä syöttämässä nielemisvaikeuteni takia. Toinen tytär tuli hiihtolomallaan öiksi sairaalaan. Aamuisin olin väsynyt. Yöllä olin houraillut leipomisista, entisistä tapahtumista.

Yli viisikymppisenä tuli ero. Yksi nyrkinisku silmäkulmaan riitti. Minä, kahden nuorimman tyttäreni kanssa, rakensin uuden tulevaisuuden. Palkanmaksua edeltävinä päivinä kaavin viimeiset kolikot maitolitraan. Poikani oli jo opettajana. Viikonloppuisin valmistin koululla monet riista- tai sorsapaistit.

Elämä oli oikeastaan ruhtinaallista. Eläkkeelle en suurin surminkaan halunnut. Hoidin lapsenlapsiani. Vaikka olin seurallinen, pidetty, ystävät eivät sopineet kuvioon. Maailman tapahtumat kiinnostivat. Mummotettavani, murrosikäiset kävivät mielellään kertoilemassa ilojaan ja surujaan luonani.

Vaikein aika oli sota-aika. Mieheni oli rintamalla. Hoidin hänen työtään osuuskaupassa. Kaksi vanhinta lastani ylettyivät juuri ja juuri tiskin korkeudelle. Tavaratoimitukset piti kantaa varastoon yöllä varkauksien pelossa. Olin minä aika nainen kantaessani painavia säkkejä.

Mieheni haavoittui 1941 Syvärillä polveen. Kinkomaan sairaalassa hän toipui. Vastuuni suureni ja suureni. Kaiken jälkeen mieheni käytti kävelykeppiä ulkosalla. Katkeruus sai hänestä tuurijuopon.

Lapset kasvoivat. Heidän piti päästä oppikouluun. Lähin lyseo oli Iisalmessa, jonne muutimme. Itse sain työtä kaupungin ainoasta tavaratalosta. Miehelleni oli vaikeaa löytää paikkaa invaliditeettinsa takia.

Elämä tasaantui ”hilijalleen”. Miehestäni tuli sanomalehti Savon Iisalmen konttorinhoitaja. Siis kirjoittava toimittaja. Mutta sitten pommi räjähti. Odotin lasta. Töistä piti irtisanoutua. Asuimme keittiön ja kamarin huoneistossa. ”Ahasta olj´ ku Pielaveen kirkossa.”

Oma äitini ei ollut enää toivottu veljeni uudessa perheessä. Siksi hän muutti meille. Nuorin lapseni sai luotettavan hoitajan. Olimme seitsemänhenkinen perhe. Musta kissakin oli. Ei ollut edes leivinuunia. Joka lauantai paistettiin ruskea saviruukku täyteen munkkeja.

Etsin uuden työpaikan. Se oli ravintolan kassanhoitaja. Ilman koulutusta – raitis ihminen. Työ oli vuorotyötä, mikä sopi kotitöihin. Kannoin alakerrasta painavat viinakorit keittiöön. Tarjoilijat huutelivat minulle tilauksia. Siinä olikin pulmia kerrakseen, kun annostelin laseihin puolukkavodkat, rommicolat, konjakit, coctailit, whiskyt jäillä… Ja minkälainen lasi olisi se oikea? Kotimatkalla itkin monet katkerat itkut.

Värikkäät Marimekot hiutuivat tiskin korkeudelta. Tyylikäs työasu. Lopulta tiesin alkoholien numerotkin. ”Työ tekijöönsä neuvvoo”.

Pielaveden Suojalassa oli iltamia. Ohjelmaa aluksi, sitten tanssittiin. Esityksissä oli eräs nuorukainen, oikea ”vilikuna” miehekseen. Polkan tahdissa pyöreät poskeni punehtuivat. Ihastusta ja kikatusta oli ilmassa. Mustasukkaisuuttakin oli. Sitten avioliitto: Kanasesta tuli Åberg.

Lapsuuskotini oli vakaa ja turvallinen. Isä oli nahkuri Konsta Kananen. Äiti oli Iida o.s. Stranius, Jumalaan uskova. Meitä oli kolme lasta. Sisareni kuoli hyvin nuorena lentävään keuhkotautiin. Pelottavinta olivat isäni yölliset Suojeluskunnan ampumaharjoitukset. Puhua ei saanut, jännitteitä riitti.

Sain käydä kiertokoulua ja erilaisia ompelukursseja. Olin taitava laskennossa, käsitöissä, laulelin, käsialani kaunista. Äidiltäni opin ruuanlaiton salat ja säästäväisyyden. Nuorena olin joskus aputyttönä sisävesilaivalla. En ikinä unohda siellä sattunutta hukkumistapausta. Jopa kuolinvuoteellanikin hourailin siitä.

Savolainen ympäristö muovasi minut siksi, mikä olen nyt. Henkeni riemuitsee ja iloitsee täällä tuonilmaisissa. Enkeleitä teille, lapseni.