Äitini Iida Heinonen syntyi vuonna 1925 Hilja Maria (o.s. Soikkeli) ja Simo Ijäksen perheeseen Laatokan Karjalassa Kurkijoen Lapinlahdella. Hänen isänsä oli pikkutilallinen-kalastaja, joka toimi myös puuseppänä. Äiti hoiti lapset, lehmän ja kaiken kotiin liittyvän hyvin alkeellisissa oloissa huoneen ja keittiön mökissä.

Lapsuus Laatokan rantatöyräällä

Olen aistinut, että sisällissodan varjo vaikutti Ijäksen perheessä myös lapsien kohdalla. Isoisäni tiedän olleen valkoisten joukoissa ja isoäitini suvussa saattoi olla toiseen puoleen kuuluneitakin. Äitini ei puhunut vanhempiensa taustoista oikeastaan millään tavalla. Isäni, joka oli lojaali äidilleni, ei myöskään kosketellut sisällissotaa sukujemme näkökulmasta. Hän saattoi muutoin kommentoida vuoden 1918 tapahtumia, mutta toi aina julki sen, että tuo vaihe Suomen historiassa oli kummankin osapuolen tekojen vuoksi hyvin häpeällinen.

Iida oli Ijäksen perheen 1924-1932 syntyneistä seitsemästä lapsesta toiseksi vanhin ja vanhimpana tyttönä joutui nuoresta lähtien paljon huolehtimaan pienemmistä sisaruksista. Kaikki lapset joutuivat myös osallistumaan työntekoon voimiensa mukaan.

Verkkojen soutaminen, peseminen sekä paikkaaminen ja kalanperkuu olivat tavanomaisia lasten tekemiä töitä. Paimenessa olosta äitini myös joskus kertoi ja piti sitä kevyenä ja hauskanakin työnä, varsinkin jos paimentamassa oli kaksi tai kolme sisarusta yhdessä. Hauskana muistona kerrottiin tapausta, jossa äitini ja nuorempi veli olivat paimenessa Lapinlahden rantaniityllä ja lehmä tai lehmät piti tuoda kotiin laivan pillin soidessa. Lähistöllä oli Kurkiniemen majakka ja uskoisin, että pilli vihelsi aina majakan kohdalla. Lehmät olisivat halunneet jo lähteä, vaikka pilli ei ollut soinut, mutta paimenet eivät päästäneet lehmiä kotimatkalle. Laiva oli kuitenkin ollut silloin pari tuntia myöhässä ja paimenet lehmineen saman verran.

Lapsuus päättyy viimeistään sodan syttyessä

Sota-aika ja perheen joutuminen evakkotielle päätti lapsuuden lopullisesti eri tavalla kuin työssä mukana oleminen lapsesta lähtien kansakoulunkäynnin ohessa. Talvisodan evakkomatka johti ensin Keski-Suomeen Viitasaarelle ja sieltä Varsinais-Suomeen Oripäähän. Kurkijoen seurakuntatakin toimi evakossa Viitasaarella ja Iida kävi rippikoulun siellä kevättalvella 1941.

Perheen isä kuoli 59-vuotiaana evakkomatkan aikana marraskuussa 1941 Oripäässä ja haudattiin siellä. Iida palasi 16-vuotiaana äitinsä ja sisarusten kanssa takaisin Kurkijoelle kevättalven 1942 aikana ja joutui hyvin epävarmoissa olosuhteissa miettimään tulevaisuuttaan. Tuossa vaiheessa tulevaisuuden pohdinnoissa ei voitu tietää sodan jatkumista tai päättymistä tai päättymisen vaikutuksia.

Iida oli luultavasti sen vuoden loppuun piikana isommassa maalaistalossa naapurissa. Piika-ajoista hän ei puhunut myöhemmin. Se kuitenkin kävi ilmi joistakin naapuritaloa koskevista tiedoista ja myöhemmin äitini kuoleman jälkeen hänen veljensä vahvisti sen minulle. Naapuritalo oli isäni koti, jossa asuivat suurperheenomaisesti yhteisessä taloudessa isäni jo iäkkäämmät vanhemmat ja kaksi aikuista poikaa omien perheidensä kanssa ja yksi poika vielä perheettömänä. Tuosta silloin perheettömästä pojasta tuli sitten sodan jälkeen 1950-luvulla isäni.

Tulevaisuutta miettimään ja emäntäkouluun

Pikkutorpan tyttönä Iidalle oli selvää, että vaihtoehtoja oman elämän järjestämiseen oli kaksi: joko avioitua tai hankkia oma ammatti. Nurkkatanssikertomustensa mukaan aviopuolisoksi halukkaita olisi naapurustossa ja lähiseudulla ollut. Jotenkin olen ymmärtänyt, että hän ei tuossa vaiheessa pitänyt mahdollisena näiden vaihtoehtojen yhdistämistä. Hän valitsi kouluttautumisen siinä laajuudessa kuin se hänen taloudellinen tilanteensa ja olosuhteet huomioon ottaen oli mahdollista.

Iida hakeutui vuodeksi 1943 Säämingin emäntäkouluun Savonlinnan lähelle. Koulu oli sisäoppilaitos, joten se ratkaisi asumisenkin. Koulu oli maksullinen: pieni kurssimaksu ja asunnosta sekä ruoasta kuukausimaksu. Koulua varten piti hankkia valmiiksi omat vuode- ja liinavaatteet, määrätynlaiset työvaatteet ja -jalkineet sisä- ja ulkokäyttöön sekä navettatöitä varten.  Keittiötyössä käytettävä yhtenäinen työpuku ja oppikirjat hankittiin myös omalla kustannuksella, mutta vasta koulun alettua. Käsitöitä varten piti ottaa mukaan työvälineitä ja kutsukirjeessä kehotettiin vielä varaamaan mukaan kotona olevia käsityötarpeita, ”yleensä kaikkia mitä kotona sattuu olemaan käsitöihin sopivaa”.  Kierrätys oli sota-aikana kunniassa. Koulun kutsukirje päättyi sanoihin ”Huom. Vanhasta voidaan tehdä uutta”. Kaikki elintarvike- ym. kortit piti myös ottaa mukaan.

Emäntäkouluajasta äitini myöhemmin kertoili mielellään, sovelsi siellä saamiaan oppeja taitavasti ja yritti minullekin opettaa. Hämmästyttävää kyllä hänellä olleet parikymmentä valokuvaa kouluajalta ja todistus ovat säilyneet toisenkin evakkomatkan ajan ja antavat nyt pieniä vinkkejä tuolta ajalta. Koulussa ei kuvien eikä äitini kertomankaan mukaan ollut sota-ajasta huolimatta varsinaista puutetta mistään, mutta säästäväisyyttä ja kaiken mahdollisen hyödyntämistä ruoka-aineiden ja materiaalien käytössä korostettiin koko ajan. Kuvista saa myös käsityksen, että hauskaakin siellä oli oppilaiden kesken.

Entistä epävarmemmat olot

Jatkoiko Iida elämänsä suunnan miettimistä emäntäkoulun jälkeen 1944 vai olivatko olot jo niin epävarmat Karjalassa, että eteenpäin piti mennä päivä kerrallaan.

Uskoisin Iidan olleen vielä uudestaan piikana isäni kotona tai ainakin välillä pyydettäessä käyneen siellä auttamassa navetta- ja keittiötöissä. Talon miniöillä oli jo lapsia hoidettavanaan ja toisen puoliso oli sodassa ja toisen puoliso oli kaatunut sodassa. Äitini ei pelännyt tarttua raskaisiinkaan ulkotöihin, joten niihinkin töihin hän välillä talossa osallistui.

Iida oli myös jossain vaiheessa keväällä 1944 muutamia viikkoja Kurkiniemen majakalla toisten nuorten naisten kanssa tähystämässä vihollislentokoneiden liikkeitä. Majakalla oli kussakin tähystysvuorossa kaksi naista ja aseellinen sotilas.

Toinen evakuointi työtehtävissä

Evakuointimääräyksen tultua syyskuun alussa 1944 äitini täytettyä juuri 19 vuotta, hän osallistui evakuointitehtäviin. Koska hän osasi karjan käsittelyn, hänen tehtäväkseen tuli muutamien muiden nuorten naisten kanssa karjan kuljettaminen Kurkijoelta Suomen hallintaan jäävälle alueelle.

Eläimet kuljetettiin muutaman kymmenen lehmän laumoina ja naisten tehtävänä oli ohjata laumaa kävellen, antaa lehmien syödä ja levätä yöt teiden varsilla, lypsää lehmät ja huolehtia niiden kunnosta muutoinkin. Maidon he myivät tai antoivat teidän varsilla muille evakoille sekä sotilaille ja rautatieasemilla lotille ja evakoiden ruokailusta huolehtiville ruoan valmistukseen.

Jollekin välimatkalle naiset saivat junavaunun, mikä oli suuri helpotus sekä väsyneille eläimille että kuljettajille, vaikka eläimet piti vaunuun lastata ja purkaa taas maantielle, kun vaunu tarvittiin muuhun käyttöön mahdollisesti jo muutaman aseman jälkeen. Iida teki muiden naisten kanssa useamman tällaisen karjankuljetusmatkan.

Kun tätä karjankuljetuksen raskautta ja vaarallisuutta ihmettelin äidilleni, hän aina vain sanoi, että se oli sitä aikaa ja että siinä iässä ei kaikkia vaaroja edes osannut pelätä. Toisaalta Iida saattoi olla huolissaan oman äitinsä ja sisarustensa evakkomatkan sujumisesta. Toisaalta hänen työtehtävissä evakkomatkan teko oli pieni helpotus hänen äidilleen, joka ainakin näin tiesi yhden lapsistaan kulkevan kohtuullisen turvatussa joukossa hyödyllisissä tehtävissä. Kun 1980-luvulla naisillekin tuli mahdollisuus saada sotatoimialueella palvelusta veteraanien tammenlehvätunnus, Iida anoi ja sai tunnuksen.

Paikoilleen asettumista

Vuodet 1945-1946 olivat Iidalle sekalaisten töiden ja lapsuudenperheensä auttamista uuteen alkuun. Lapinlahden kyläläisten lopulliseksi sijoituskunnaksi tuli kesästä 1945 lähtien Oripää Pohjanmaan Kurikassa ja Satakunnan Säkylässä vietettyjen epävarmojen kuukausien jälkeen.

Oripäässäkin jouduttiin asumaan jonkin aikaa yhteismajoituksessa maalaistalossa. Tämän ison maalaistalon väki otti karjalaiset vastaan ystävällisesti ja, kuten äitini sanoi, ihmisinä. Talon nuori emäntä ystävystyi Iidan kanssa ja he pitivät yhteyttä koko elämänsä ajan, vaikka asuivat myöhemmin eri paikkakunnilla. Ijäksen perhe sai sitten Oripään kirkonkylästä pienen omakotitalon ja siinä asuivat kaikki lapsetkin vielä jonkin aikaa. Kukin sisaruksista hakeutui itselleen sopiviin koulutuksiin ja työelämään ja muutti vähitellen omiin talouksiinsa. Vanhin poika perheensä kanssa ja vanha äiti jäivät asumaan taloon.

Ammatti ja työ löytyy

Iida suoritti kevään ja kesän 1947 aikana Kauniaisissa Mannerheim-Liiton kodinhoito-opiston kodinhoitajakurssin, josta sai arvostetun kodinhoitajan ammattipätevyyden ja merkinnän siitä koulutettujen kodinhoitajien luetteloon. Kodinhoitajia tarvittiin paljon sodan jälkeen perheissä, joissa perheenäiti oli sairauden, synnytyksen tai muun vastaavan syyn takia estynyt hoitamasta kotia ja perhettä. Myös isoissa perheissä kodinhoitaja saattoi olla apuna suursiivouksissa, leipomisessa sekä ruoanlaitossa ja yleensäkin, jotta perheen äiti saisi välillä levätä. Samoin karjanhoito ja muut navettatyöt olivat usein kodinhoitajan vastuulla.

Iida sai heti valmistuttuaan syyskuun alusta 1947 työpaikan Mannerheim-Liiton Oripään paikallisosaston palveluksessa kotikunnastaan. Kodinhoitajalle kuului työsuhde-etuna myös vuokra-asunto kylällä. Tämä helpotti muun perheen tilannetta pienessä omakotitalossa, kun Iida kuitenkin asui samalla kylällä ja tarpeen tullen auttoi äitiään ja sisaruksiaan.

Avioliitto, ehkä pitkän harkinnan tulos

Iida kihlautui helmikuussa 1949 Juhana Heinosen kanssa ja heidät vihittiin Oripään kirkossa 4.6.1949. Sulhanen oli hänelle Kurkijoelta tuttu naapurin poika ja 12 vuotta häntä vanhempi. Sen tiedän, että äitini harkitsi ja punnitsi pitkään suostumistaan avioliittoon. Isäni oli menettänyt lapsena vasemman silmänsä ja hän oli myös käsi-invalidi 1930-luvun loppupuolella sattuneen metsätyötapaturman seurauksena.

Kevät ja kesä 1949 kihlauksineen ja häineen olivat varmasti onnellista aikaa, mutta sen jälkeen tuli vastoinkäymisiä. Iida sairasti loppukesällä 1949 sairaalassa hoidetun tuberkuloottisen keuhkokuumeen. Oliko hän saanut tartunnan kodinhoitajana perheissä, vai oliko se vanhempaa perua evakkomatkojen ajalta, ei selvinnyt. Iida kuitenkin selvisi sairaudesta nuoruuden sitkeydellä eikä tuberkuloosi jäänyt hänelle pysyväksi.

Myös isäni perhe oli evakuoitu Oripäähän. He olivat saaneet Oripäästä Karjalaan jääneen maatilan korvauksena pienen maatilan. Sitä oli vanhempien 1948 tapahtuneen kuoleman jälkeen jakamassa isäni, hänen veljensä ja toisen sodassa kaatuneen veljen kaksi lasta. Koska heillä myös oli mietittävää elämänsä järjestämisessä, tämän jaon suhteen ei pidetty kiirettä. Isäni, joka oli aikoinaan käynyt maamieskoulun, olikin hakeutunut jo 1940-luvun puolivälin jälkeen työhön Oripään kunnalliskodin maatilan tilanhoitajaksi ja veli perheineen viljeli suvun maatilaa.

Sodan jälkeen tasa-arvoajattelusta ei vielä oltu kovin paljon kuultu ainakaan maalaisolosuhteissa. Jonkinasteinen säätyraja-ajattelu talollisten ja palvelus- sekä työväkeen kuuluvien välillä oli tavallista, vaikka sota oli sitä tasoittanut.

1940-luvun lopun ilmapiiriä kuvannee, että sekä äitini että isäni suvuissa heidän avioliittoaan pidettiin pienenä skandaalina tai ainakin hämmästyksen aiheena. Kumpikin heistä kuitenkin kulki pää pystyssä eikä sen kummemmin näyttänyt huomanneen mahdollisia ihmettelyjä. Kummankin suku oli myös hienotunteista ja toisiaan kunnioittavaa, joten puheet, jos niitä oli ollut, laantuivat nopeasti.

Yhteisessä työpaikassa

Iida irtisanoutui kesän 1949 lopulla kodinhoitajan työstä. Sen jälkeen Iida ja Juhana olivat useita vuosia samassa työpaikassa Oripään kunnalliskodilla. Äitini oli hakeutunut sinne maatilan karjanhoitajaksi. Tässäkin työpaikassa järjestyi nuorelleparille työsuhdeasunto kunnalliskodin alueelta. Juhana oli ilmeisesti asunutkin jo kunnalliskodilla työsuhdeasunnossa.

Karjanhoidon lisäksi Iida osallistui välillä kunnalliskodin keittiössä tuurauksiin ja tarvittaessa myös mielisairasosaston valvontaan. Isäni joutui muutaman kerran kuljettamaan jonkun mielisairasosastolla hoidettavan hevosella ja reellä noin seitsemänkymmenen kilometrin matkan Oripäästä silloiseen piirimielisairaalaan Halikkoon. Näistä matkoista Iida oli kovasti huolissaan, mutta isäni suhtautui niihin tyynen rauhallisesti.

Veljeni syntyi kesällä 1951. Kun äitini odotti toista lasta, minua, syntymään keväällä 1954, vanhempani ilmeisesti ajattelivat, että kunnalliskoti ei ole sopiva tai paras paikka lasten kasvattamiseen ja ryhtyivät harkitsemaan muuta työtä. He asuivat syntymäni aikoihin muutamia kuukausia isäni veljen perheen kanssa samassa taloudessa.

Oma maatila

Kun isäni suvussa myös tehtiin lopullinen menetetyn omaisuuden korvausten jako, vanhempani ostivat isäni serkulta pienen maatilan Pöytyältä. Tällä, myös karjalaisten asutustilalla, rakennukset olivat keskeneräiset ja muutoinkin työtä tilan tuottavaksi saamiseksi oli paljon. Isälläni maalaistalon poikana maanviljelijän ammatti oli ollut ajatuksena lapsesta lähtien, mutta sota sekoitti suunnitelmat pitkäksi ajaksi. Äitinikään tuskin piti maatilaa huonona vaihtoehtona, kun oli monenlaista muutakin tehnyt ja nähnyt.

Maatila oli tavallinen kymmenen peltohehtaarin ja samanmoisen metsän asutustila. Lehmiä oli neljästä kuuteen, hevonen, lampaita, kanoja ja sikoja tilanteen mukaan. Traktori hankittiin 1960-luvun alkupuolella ja rakennettiin lisää tarvittavia tuotantorakennuksia, kuten kuivuri ja varastotiloja. Äitini hoiti lapset, kodin sisätyöt, ruoanlaiton ja siivouksen yksin. Isäni osallistui karjan hoitamiseen ja teki raskaimmat maidon, rehujen ja lannan siirrot ja hoiti itse hevosen. Peltotöihin molemmat osallistuivat, mutta pääasiallisen vastuun niistä kantoi isä.

Maaseudulla 1950- ja 1960-luvuilla ei ollut suuria harrastusmahdollisuuksia tai niitä ei oikein kutsuttu harrastuksiksi. Iida osallistui Martta-toimintaan ja maatalousnaisiin. Niissä oli paljon erilaista uusien työ- ja toimintatapojen neuvontatoimintaa, josta äitini erityisesti piti. Käsityöt olivat hänelle myös mieluinen kotiharrastus. Hän teki veljelleni ja minulle käyttö- ja ulkovaatteet itse niin kauan kuin ne meille kelpasivat. Kotipuutarhaa Iida myös piti arvossaan ja saimme omasta puutarhasta talveksi mansikat, viinimarjat ja karviaiset. Mansikkaa hän viljeli muutamana vuonna jopa myyntiin. Kesäisin ja syksyisin tietysti poimittiin metsistä mustikoita ja puolukoita.

Maatalon kesiin liittyi olennaisesti äitini sisarusten vierailut perheineen. Vanhin veli asui Oripäässä ja muut olivat asettuneet Turun ja Lahden seuduille kaupunkimaiseen asumismuotoon. Sisarukset ja heidän puolisonsa olivat löytäneet ammatit teollisuus- ja palveluammateista. Kyläilemään tultiin 1950-luvulla junalla Turun suunnasta ja isäni haki vieraat rautatien pysäkiltä hevosella. Vieraat olivat muutaman päivän ja osallistuivat talon töihin. Myöhemmin sukulaisilla oli jo autoja, jolloin kulkeminen ja yhteydenpito helpottui huomattavasti.

Eläkeläiseksi takaisin Oripäähän

Veljeni ja minun muutettua lapsuudenkodistamme 1970-luvun puoliväliin mennessä Juhana oli jo eläkeiän kynnyksellä ja Iidalle alkoi tulla monenlaisia sairauksia, joten he ryhtyivät harkitsemaan maatilasta luopumista. Lopullista päätöstä eläkkeelle siirtymisestä he miettivät vielä vuoteen 1977 asti, jolloin myivät maatilan ja muuttivat takaisin Oripäähän kerrostaloon asumaan.

Myöhemmin vasta olen ymmärtänyt, miten pidettyjä ja sopuisia ihmisiä vanhempani olivat Pöytyälläkin olleet. Entiset varsinaissuomalaiset lähinaapurit ja kyläläiset kauempaakin vierailivat heillä mielellään.

Iida oli sairauksistaan huolimatta aktiivinen useita vuosikymmeniä Oripäässä. Hän teki parina kesänä kodinhoitajan sijaisuuksia, avusti välillä seurakunnan tehtävissä kirkossa sekä hautausmaalla ja toimi kymmenkunta vuotta sivutoimisena talonmiehenä talossa, jossa asuivat.

Nyt aikaa jäi enemmän myös harrastuksille ja Iida kävi liikunta- ja käsityöryhmissä viikoittain useita kertoja. Yksi hänen harrastuksistaan oli karjalanpiiraiden leipominen.  Piiraita oli Iidalla lähes jatkuvasti tarjolla ja ainakin silloin, kun hän tiesi vieraita tulevan. Kun tieto hänen piirastaidoistaan levisi kylällä, hän leipoi niitä myös talkoomielessä erilaisiin tapahtumiin ja myyjäisiin sekä tilauksesta juhlatilaisuuksiin.

Yhdessä vanhempani matkustelivat jonkin verran erilaisissa eläkeläisten ryhmissä. Kotiseutumatkailun avauduttua Karjalaan Iida kävi yhdessä veljensä ja isäni sukulaisten kanssa kotiseudullaan Kurkijoella kesällä 1990. Molemmat vanhempani kävivät isäni veljen perheen kanssa Kurkijoella 1992 ja Iida kävi siellä vielä sisarustensa kanssa vuonna 1993. Matkat olivat heille tärkeitä, elämän ympyrää sulkevia ja rauhoittavia. Näistä matkoista he kertoivat mielellään ja näyttivät matkoilta otettuja valokuvia. Matkojen kertomuksista sai todenmukaisen kuvan alueen tilasta. Lapinlahden kylä, jossa heidän kotinsa olivat olleet, oli autio ja asumaton, tiet umpeutuneet ja rakennukset purettu sekä kuljetettu pois heti jatkosodan jälkeen.

Omaishoitajana ja leskenä

Puolison kunnon heikennyttyä yli 80-vuotiaana 1990-luvun puolivälin tienoilla, Iidalle oli selvää, että hän huolehtimaan ja hoitamaan tottuneena toimii omaishoitajana. Isäni eli sokeana muutamat viimeiset elinvuotensa. Omaishoitajana äitini joutui näin käytännön peseytymisessä ja pukeutumisessa avustamisen lisäksi hoitamaan yksin kaikki kaupassa käynnit, yhteiset raha-asiat, avustusten hakemiset ja vastaavat asiat. Juhana Heinonen kuoli 19.9.1998.

Isäni kuoleman jälkeen äitini sai taas aikaa lepäämiseen ja omiin harrastuksiinsa. Hän muutti 2000-luvun alussa kerrostalosta kylän toiseen laitaan rivitaloon jalkojen kunnon heikentyessä. Aktiivisia vuosia oli kuitenkin jäljellä ja Iida harrasti liikuntaa, käsityökerhoja ja piiraiden paistoa vielä useita vuosia. Lapsenlapsen lapsensa oli kerran kyläilemään mennessä kysynyt vanhemmiltaan, kun ei oikein muistanut minkä mummon luokse oltiin matkalla, että ollaanko menossa sinne karjalanpiirakkamummon luo.

Iida sairastui vähitellen ennen vuotta 2010 muistisairauteen, jolloin harrastukset käsitöitä lukuun ottamatta jäivät. Puikolla neulominen oli niin hänen mieleensä syöpynyt taito, että se säilyi pitkään muiden taitojen jo hävittyä.

En tiedä, kaipasiko Iida Karjalaan tuossa vaiheessa. Hän kuitenkin muisti kotipaikkansa valokuvasta maalatun taulun perusteella palvelutalossa, jossa asui viimeisen puoli vuotta ennen kuolemaansa. Muisto aikuisvuosien maalaistalosta Pöytyällä oli jo pois.

Iida on koko ikänsä puhunut pääasiassa Karjalan murretta, mutta lapsuuden murre korostui erityisesti muistisairauden myötä. Myöhemmin puheeseen tulleet länsisuomalaiset sanonnat unohtuivat ensiksi. Evakkomatkat ja sotatoimet olivat olleet Iidalle niin traumaattinen ja suuri kokemus, että viimeiset kuukaudet hän eli niitä uudelleen.

Iida Heinonen kuoli Oripäässä 2013. Hänet saatettiin haudan lepoon puolisonsa viereen sotaveteraanina kunnianosoituksin Narvan marssin soidessa kauniissa kevätauringon paisteessa 22.3.2013 Oripäässä.