Ida ”Vanna” Rapinoja - kotiseuturakas ite-taiteilija, äiti ja maatilan emäntä

Isoäitini Ida, meille lapsenlapsille kotoisammin Vanna, asui lähes koko ikänsä Hailuodossa. Saaren laajat hiekkarannat vanhoine kalastajakylineen ja pellot sekä maalaistalot suurpihoineen muodostivat Vannan elämänympäristön ja sielunmaiseman.

Vanna on jäänyt mieleeni voimakkaana ja luonnollisena ihmisenä. Koko Hailuoto henkilöityi pitkään mielessäni juuri häneen ja hänen saaren keskellä sijaitsevaan kotitaloonsa sekä meren rannalla sijaitsevaan pieneen hirsimökkiinsä.

Hän oli kuuden lapsen äiti ja maatalon emäntä, joka koki talvi- ja jatkosodan sekä sodanjälkeiset niukat ajat pienten lasten äitinä. Tämän lisäksi hän oli itseoppinut taiteilija, joka maalasi, aina kun pakollisilta töiltään ehti, enimmäkseen saaren hänelle rakkaita maisemia. Kutsumuksensa maalaamiseen hän löysi jo 1940-luvulla. Itsensä ja taitojensa kehittäminen oli hänelle läpi elämän kantava periaate.

Vanna rakasti luontoa, kasvatti hyöty- ja koristekasveja, tunsi luonnonyrtit ja käytti niitä ruuanlaitossa. Muistan Vannan koivunlehtiteen raikkauden, koivunmahlan makeuden ja voikukanlehtisalaatin kitkeryyden. Hän oli hieman noitamainen olemukseltaan, välillä ankarankin oloinen, varsinkin kun uskonasioista tuli puhetta, mutta silti hänellä oli usein pilkettä silmäkulmassa.

Vanna eli kyläläisille Iita, oli monien saarelaisten muistoissa sosiaalinen, aktiivinen ja auttavainen henkilö ja tunnettu, omaperäinen hahmo kyläyhteisössä. Hän käytti vanhoillisten paheksunnasta huolimatta ensimmäisenä naisena saaressa miesten housuja hameen sijaan ja osallistui ahkerasti kylän elämään, erilaisiin tilaisuuksiin sekä keskusteluihin.

Vanna arvosti itse tekemistä ja kannusti lapsiaan sekä lapsenlapsiaan löytämään omat vahvuutensa ja kehittämään niitä. Vannan elämässä on ollut myös raskaita vastoinkäymisiä, mutta kovasta arjesta on pitänyt selvitä eteenpäin, hoitaa taloutta, lapsia, kotieläimiä ja muita maatalon töitä.

Tiltan ja Tanelin ankarasti kasvatettu ainokainen

Vanna eli koko nimeltään Ida Matilda Kauppi syntyi Daniel Herman Valpun eli Kaupin (alkuperäinen sukunimi Alatalo, s. Kuusamossa 1862) ja hänen vaimonsa Kreeta Matilda Kaupin (o.s. Laurila, s. Hailuodossa 1872) ainoaksi lapseksi. Vanhemmat olivat jo iäkkäitä Vannan syntyessä: Daniel eli Taneli jo 51-vuotias ja Matilda eli Tilta 40-vuotias. Vannan varhaislapsuutta varjostaa vanhempien kaksi vuotta aiemmin kokema suuri suru. Hän kertoo Museovirastolle vuonna 1995 lähettämässään elämäkerrassa omin sanoin:

”Ennen minua on syntynyt poika, kuolleena, täysiaikaisena 1911. Olivat olleet kirkossa. Jokin emäntä oli saanut pahoinvointikohtauksen ja ahtaassa penkissä kiireesti meni ohi, ulos. Survaisi äitiä siinä. Kipeää oli tehnyt ja sen jälkeen ei lapsi liikkunut, syntyi kahden viikon perästä kuolleena. Oli siinä surua vanhoille lapsen odottajille. Äitini ei kertonut kuka emäntä oli, joka tärveli veljeni, kysyin sitä monesti. Äiti vain sanoi, ’et sinä sitä tietoa tarvitte’. Isä oli itse laittanut lapselle laatikon ja haudannut kirkkomaan nurkkaan, en koskaan ole paikkaa etsinyt, eivätkä hekään paikalla lie käyneet. Äitini sairasti sitä sitten. Ja minun sitten syntyessä oli niin arkakin, ettei meinannut uskaltaa pestäkään.”

Suojelevat vanhemmat

Tragedialla oli vaikutuksensa Vannan varhaislapsuuteen. Häntä kohdeltiin suojelevammin, lapsen mielestä ankarammin kuin muita lapsia. Kun muut lapset esimerkiksi menivät kesällä merenrannalle uimaan, Vannaa kiellettiin menemästä mukaan. Ainokainen puettiin kauniisiin vaatteisiin ja häntä kuljetettiin komeilla kieseillä kuin prinsessaa, mutta kotioloissa vallitsi ankara kuri.

”Vanhempani olivat täysin yksimieliset kasvatuksessani. Isä oli mielestäni, nyt ajatellen, ankarampi, vaikka en silloin osannut jaotella asiaa. Se vain oli itsestään selvää, että niin oli. Isä oli se, joka piiskaa käytti, ei äiti kai olisi osannutkaan. Se kun piiskaaminen tarvitsee osaamista, ei summittaista rapsuttelua. Tunne lapsesi olot ja itsesi, muutoin ei ole mitään hyötyä.

– – Usein ajattelen, että onhan minua tälle paikalle rukoillen odotettu. Ja kasvatettu sitten huolella. Se tuntuu kyllä nyt tärkeältä. Kaikki piiskatkin tuntuu kultavitsoilta, se kaikki oli huolenpitoa elämää varten, henkilöni onneksi, joka huolenpito on sen jälkeen jäänytkin omiin käsiini. On se kuitenkin ollut aina vaikuttava tekijä elämän kestämisessä, sanokoot nykymaailman kasvatusopit mitä tahansa.

– – Turvallista lämpöä sain riittävästi kodissani. Nukkumapaikkani oli äidin sängyn karmin takana, tarpeeksi korkealle lattiasta oli laitettu sängyn kannelle lämmin paikka, johon kiipesin äidin sängystä. Isä ja äiti nukkuivat eri sängyissä, mutta usein illalla tulivat yhteen sänkyyn ja minä tukkeusin väliin. Äiti lauloi monesti Siionin virsiä, lamppu oli tuolilla vieressä. Sitten siunattiin, kukin oman siunauksensa, ja sitten oli suloista kipaista omaan peittoonsa.

Olen isän iltarukouksen maalannut posliinilaatalle pirtin seinälle, se on jymäkkää tekstiä ja vieläkin kuuluu korvissani vanhan miehen totisella hartaudella rukoiltuna: ’Oo Jeesu lainaa viisavuut, että välttää pirun kavaluut’. Samoin äidin laulu: ’Nyt hiljaisena ratki maat metsät meret kaikki, kiittävät Jumalaa’. Parempaa ei voisi olla elämän eväiksi.

Ja ruokaa muutakin oli puutteettomasti, tavallista maalaisruokaa, itse kasvatettua, nisuakin sain useammin kuin toiset tuttavat, mistä lienevät nisujauhoja saaneet. Oli kerrankin kolme säkkiä isä ostanut, kun oli joku laiva ajanut karille ja lasti kastunut, mutta vain säkkien kuoria vasten olevat jauhot, sisukset ei.”

Huutolaisella omat työt

”Leipää aina annettiin hakijalle, ainaki pala jos oli paljo hakijoita. Kotonani oli aina vierastyövoimaa tarpeen mukaan. Olipa ’huutolainenkin’ – – Hän kantoi keittopuita äidille ja loi sontaa navetasta seinässä olevan luukun kautta tunkiolle, jossa oli sontakelkka, jolla tavara levitettiin asian mukasesti.

Jaska (huutolainen) hoiteli tunkion, kerrosteli sonnan ja turppaat, joita kerättiin sopivasti syksyllä metsästä sitä varten. Isolla kuokalla irroteltiin ensimmäisten pakkasten aikana sopiviksi paloiksi, jotka jäädytettyinä kasattiin ja kelin tultua ajettiin tunkion viereen valmiiksi, käytettäväksi. Ne sulivat sitte tunkiossa ja rupesivat palamaan.

Sitten, ehkä helmikuulla, tutkittiin, palaako tunkio kunnolla. Ellei, kaivettiin kuoppa, johon kaivettiin sitten lammaskarsinaa sytykkeeksi. Sillä tavalla tunkio sitten saatiin pehmeäksi ja meheväksi, kevään peltoihin peitettäväksi.

Tunkio kuokittiin sitte sitä varten tehdyillä kuokilla paloiksi, jotka ajettiin hevoskärryissä pelloille. Olihan se raskasta työtä, mutta olipa sitä voimaaki päiväksi kerrallaan. Uni oli sitte kyllä makeata, eikä stressejä ollut olemassakaan, ovat kai myöhempiä tauteja. Tuollaisten toimien ansiosta sitten vieläkin pellot ovat multavia ja paljon humusta.

Turhanpäiväsiin harrastuksiin ei tuhlattu aikaa. Jos jäi aikaa töiltä, seurusteltiin sukulaisten ja tuttavien kanssa, eikä se ollut ajan tuhlaamista, vaan tärkeää yhteisötoimintaa. Tietoa ja taitoa siinä levisi kaikilta aloilta ja samalla se oli huvia.

Harvalla oli leikkitavaroita ostettuja. Leikkipaikka oli kyllä jokaisessa lapsitalossa. Itse lapset paikkansa löysivät ja lelunsa. Oli kahvikupin palasia, mukipalasia, särkyneitä savikuppeja, rikki menneitä ’pääläreitä’, hiekkaa voi niillä kyllä kantaa. Luonnosta löytyi monta sopivaa otettavaa. Jokaisella oli kyllä sen verran mielikuvitusta, että puutteellinen muoto ei estänyt talostelun tapahtumista. Voitiin jotain leikkiä jatkaa joskus montaki päivää, kun oikeen vauhtiin päästiin. Aamulla jatkettiin siitä, mihin illalla lopetettiin.”

”Voimakkaalla luonteella on vain yksi ase: sana”

Vanna puhui aina lämpimästi äidistään. Muistan ilahtuneeni lapsena, kun hän katseli profiiliani ja sanoi minun muistuttavan Matildaa. Matildan isän Joel Laurilan suku oli Brusineita. Sukutaulun mukaan 1700-luvulle saakka oli Laurilan isäntänä Heikki J. Brusin, neljä peräkkäistä sukupolvea. Matildan oma äiti kuoli lapsivuoteeseen Matildan ollessa kaksivuotias. Joelin sisar Agneta tuli hoitamaan monilapsista taloutta. Matilda asui lapsuudenkodissaan naimisiinmenoonsa saakka.

”Äitini oli lukuihmisiä. Kun tätejä tuli kylään, oli rituaalit niinkuin ruukattiin, juotiin kahvit, seurusteltiin, käytiin navetasa ’vettä varistamasa’ ja elukat katsastettiin. Sitte, jos ei vierailla kovin kiire ollut, äitini sanoi: ’lähetään katteleen kirijaa’. Mentiin kamariin, otettiin joku niitä ikivanhoja, tarkoin luettuja kirjoja. Niitä luettiin jonkin verran ja välillä keskusteltiin. Minä menin mielelläni mukaan, kun halusin kuunnella, kun ne keskustelivat. Yksinkertaisten maalaisten elämän mallia. On siinä ihmettelemistä.”

Vanna oli ylpeä äidistään, joka huolimatta köyhästä taustastaan halusi sivistää itseään ja järjesti kotonaan naisten kirjallisuuskeskusteluja. Hän itse jatkoi tätä perinnettä nuorena naisena 1930-luvulla ystäviensä kanssa. Ystävykset kokoontuivat kirjallisuuspiirissä, jossa keskusteltiin teosten herättämistä ajatuksista.

Tallella on edelleen mustakantinen vihko, johon Vanna on kauniilla käsialalla kopioinut runoja ja ajatelmia. Hänen vihkostaan löytyy muun muassa Utajärvellä 19.6.1934 ylöskirjattuja mietelmiä: ”Ihminen, joka ei osaa olla yksin, on aina yksin.” ”Toivo auttaa paljossa, mutta usko auttaa kaikessa.” ”Tähdet näkyvät läpi pimeän avaruuden. Niin aina: valo on vasta pimeyden takana.” ”Voimakkaalla luonteella on vain yksi ase: sana.” ”Ei ruumiillinen työ, vaan henkisten harrastusten puute kuolettaa sielun.”

Näistä ajatelmista heijastuu monia Vannan tärkeimpiä arvoja ja periaatteita. Vanna oli jo lapsena terävä ja opinhaluinen. Ensimmäisen maailmansodan uutisia hän ”luki” sanomalehdestä lattialla vatsallaan: ”Laktanainen lyöty tuulella häviöllä takaitin”. Hän jatkoi lukemista läpi elämänsä, muisti lukemansa, kirjoitti jatkuvasti muistiinpanoja ja siteerasi niin Raamattua, Sokratesta kuin Platoniakin.

Amerikan seikkailut

Vannan isä Daniel eli Taneli seikkaili merillä ja Amerikassa noin 30 vuotta. Hailuodossa oli paljon vuosisadan vaihteen tienoilla Amerikkaan lähteneitä ja sieltä takaisin palanneita miehiä. Saaren pikkupaikkakunnalle kenties poikkeuksellisen suvaitseva, monenlaisia erilaisia ihmisiä, esimerkiksi taiteilijoita houkutteleva ilmapiiri saattaa olla peräisin siitä, että täältä on lähdetty meritse kauas, mutta palattu takaisin, suuren maailman vaikutteita saaneina. Miesten epäsovinnaista käytöstä on kuitenkin suvaittu täälläkin enemmän kuin naisten. Isästään Tanelista Vanna kertoo seuraavasti:

”Isä ei ollut mitään koulua käynyt. Osasi kyllä lukea ja kirjottaa. Oli Ameriikassa ollut monenlaisissa töissä, liikemiehenäkin, mm. jonkunlaista ruokapaikkaa pitänyt esim. Havaijilla.

Hallussani on jotain kirjanpitomerkintöjäkin touhuistaan. Täälläkin on jotain myynyt ja ostellut. Ja markkinamies mokoma: Kajaani, Kuopio, Iisalmi, Praahe, hevosia haettiin etelästä ja vietiin pohojoseen. – – Esim. kun oli tulossa jossain markkinat, kierteli isäni tuttavien luona lainaamassa rahoja, se oli ’pankkitoimintaa’. Hevosia tuotiin ja vietiin, sitten taas rahoja palautettiin. En tiedä mitä korkopuolella tapahtui, ei varmaan kovin merkittäviä.

Ei meillä koskaan ollut puutteellista, kai vähään tyydyttiin. Lihaa ja voita tuotettiin, myötiin kaupungissa ja omassa kylässä. Äiti teki hyvää voita, oli vakinaiset ostajat aina. Isälläni oli sellainen tapa, että uudenvuoden aikana piti laittaa pankkiin määräsumma. Lie ollut suunnitelma, niinkuin äiti leskeksi jäätyään sanoi isän määränneen minut lähetettäväksi kristilliseen kansanopistoon, kun ’tuo tytön kasvatus jää häneltä kesken’. Olin silloin 15 v. Niin tehtiinkin, olihan rahaa toki sen verran kertynyt. Siihenpä se sitten kai menikin.”

Danielin suku oli tullut Kuusamosta Hailuotoon 1860-luvun lopulla. He omistivat Valppu-nimisestä maatilasta yhden talon, ja sitä varten Daniel käytti Valppu-nimeä. Alun perin hän oli nimeltään Alatalo. Daniel lähti merille noin 18-vuotiaana, kiersi Kap Horninkin purjelaivalla ja ylitti Atlantin useita kertoja. Hän jäi sitten maihin Amerikassa, jossa työskenteli rakennusmiehenä vuosikymmenien ajan. Daniel oli töissä St. Louisissa, kun ensimmäistä maailmannäyttelyä rakennettiin. Siitä jäi muistoksi kunniamerkki, ”renikka”, jota hän kantoi juhlapukunsa rintapielessä.

”Lännellä” käyneitä miehiä oli Hailuodossa melkein joka talossa. Lasten oli jännittävää kuunnella sivusta, kun erikoisen näköisiä miehiä kultaisine korvarenkaineen ja kultahampaineen kävi toistensa luona tarinoimassa seikkailuistaan. Vannan mukaan lasten mielikuvitus sai näistä tarinoista eväitä ja leikit sisältöä.

Aavan meren tällä puolen

Vannalle oma kotitalo, tilukset, mökki ja niihin liittyvät työt olivat perheen, luonnon ja taiteen ohella elämän tärkeimpiä asioita. Pienet tulonsa hän laittoi säästöön ja aina mahdollisuuksien mukaan osti lisää pelto- ja metsämaata eläen itse hyvin säästäväisesti. Omaelämäkerrassaan hän kertoo paljon rakkaasta kotitalostaan, jossa vieläkin voi aistia hänen läsnäolonsa. Saaren keskellä Ojakylässä sijaitsevassa keltaisessa talossa on saaren taloille epätyypillinen koristeellinen pyöreä kuisti, jonka ikkunat Taneli oli ostanut Oulusta, kun jonkin vanhan kirkon kalustoa myytiin. Talon seinillä on edelleen paljon Vannan maalauksia.

”Isäni oli ’timperismies’ ja rakenteli tätä taloa koko ajan aina kun maatöiltä jouti. Niinpä tämä nyt onkin suojelukohde. Isä oli ollut vuosikymmeniä Ameriikassa rakennusmiehenä, ja joitaki vuosia ensin laivoisa ’timperinä’.

Meillä on nyt neljä huonetta. Iso kamari ’tupa’, pirtti keskellä rakennusta, kööki ja pieni kamari. Lämmitys on puulla ollut aikaisemmin, nyt (1980-luvulla) on sitte pojat laittaneet sähkölämmityksen avuksi siihen ja köökin nurkkaan ’vessan’ ja sähköistetyn keittopaikan jääkaappeineen.

Pirtin sisäseinät on vielä alaosilta isän koristelulaudotusta, samaa tyyliä kuin ulkoakin päin. Itse olen sitten yläosat laudoittanut raakalaudasta smirkkelillä hiotulla laudalla, saumojen päälle kapea pinna. Kattokin on laudasta, höylättyä urakoristeista. Lattia on vanhaa, melko leveää lankkua, maalattua. Mitään ’lehtikuvatyyliä’ meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ihmisenpesä, on tapanani sanoa.”

Oman aikansa kierrättäjä

Muistan omasta lapsuudestani, että Vannan koti oli jännittävä paikka täynnä kiinnostavia esineitä, muun muassa erikoisia kiviä, joita Vanna oli kerännyt rannoilta, itse tehtyjä puuleluja, vanhoja kirjoja, piirroksia, kuvia ja maalauksia. Kesäkeittiön seinällä oli ja on edelleen Vannan tekemä seinämaalaus, jossa on kaikkien perheenjäsenten siluetit, ikäjärjestyksessä.

Juuri mitään ei Vanna raaskinut heittää pois, kaikelle saattoi löytyä käyttöä vielä joskus. Kierrätyksen hän vei äärimmilleen, ja talo oli täynnä esimerkiksi pestyjä maito-, viili- ja jogurttipurkkeja – pystyihän niissä kasvattamaan ituja ja taimia.

”Huonekalutkin ovat kotitekosia, eikä niitten sijaintia muutella, käytäntö on paikat laittanut ja se tuntuu hyvälle. Niin oli lapsuudessakin, muistan vielä tarkasti huoneitten sisustukset. On useita esineitä käytössä vielä lapsuuden aikasia. Urkuharmoonikin, jonka isäni on tuonut matkoiltaan, muistaakseni Havaijilta. Oli jollain tuttavalla mökki palanut ja vain ’urut’ jäänyt. Isä osti sen ja kuletti mukanaan tänne.

Hänellä oli sievä lauluääni ja ’korvakuulolta’ soitteli yksiäänisesti ja lauloi samalla, mm. ’kohta vaan joututaan, taivaan kuorissa veisailemaan’. Kun meille tuli vieraita, he usein pyysivät isää soittamaan. Luulen, että kuulijain musiikkinautinto oli paljo suurempi kuin nykyajan musiikilla kylläännytetty yleisö tietääkään, silloin ei ollut montakaan harmoonia koko kyläsä.

Tuo urkuharmooni on suuri, viisiäänikertainen. Sen ’leuan alla’ oli isä salakuljettanut kiväärin, jonka sitten möi suojeluskunnalle. Äitinikin lauleli mukavasti ja oli laittanut nuottivirsikirjan, josta yksiäänisesti soitteli ja siitä kai minäki vähä opin. En ollut mielestäni tarpeeksi hyvä laulamaan. Isä kuitenki lohdutteli: ’kunhan täälä sanat opitaan, niin kyllä taivaasa nuotti tiijetään’. Se lohdutti hyvin.

Urut pitäis korjauttaa. Kerran oli lapsuudessa hiiri mennyt yöllä niihin sisälle ja jyrsinyt palkeet vähä rikki (silloin pääsi hiiretkin sisälle usein). Nuillapa on sitte musiikin alkeita omat ja naapureitten lapset opetelleet.”

Kouluajat, nuoruus ja lottatoiminta

Hailuodossa oli 1900-luvun alussa niin paljon lapsia, että koulujakin oli useita. Vanna kertoo omasta koulunkäynnistään:

”Kävin lapsena ensin muutamina talvina kiertokoulua. Sitä pidettiin eri paikoissa, luulisin että kuukauden kerrallaan, tällä seudulla rukoushuoneen pikkusalissa, opettajana Anna Päätalo. Ja Väntelän pikkupirtissä, opettajana Anna Pramila.

Lienen ollut alkaissani melko pieni, koskapa isäni työnsi kelkalla, jos oli yöllä tullut kovin lunta. Eihän lasta kahlaamaan laitettu. Ei ollut silloin toppahousuja, saappaaseen menevä lumi kasteli sukat. Isä oli tehnyt kauniin valkoisen kelkan, jolla lasta kyydittiin. Käytin sitä itsekin omissa tarkoituksissani. On se vieläkin olemassa.

Kouluni jatkui sitten Ojakylän koulussa kansakouluna. Pääsin kyllä jo aikasemmin (kansakouluun), koska olin syntynyt helmikuussa ja osasin hyvin lukea ja jonkin verran laskeakin. Koulua kesti neljä vuotta ja sen jälkeen oli jatkokoulu iltapäiväkouluna. Siinä opetettiin taloutta ja kait yhteiskuntatietoa, kaksi vuotta.

Sitten olisin halunnut oppikouluun, mutta eivät vanhemmat raskineet laittaa pois kotoa. Seuraavana vuotena en sitten halunnut, ajattelin olevani luokassa toisia vanhempi.

Lukuhalu ei kuitenkaan ole lakannut vieläkään. Sillon lapsena lainailin tuttavien oppikoulun kirjoja nähdäkseni mitä siellä luettiin.

Kansakoulussa oli opettajilla kurinpitolupa ja kyllä sitä usein käytettiin, tarvis oli. Karttakeppi kolahteli miten milloinkin, joskus jukuripäihin, joskus pulpetin kanteen, sormillekin ja jyräys lattiaan jotain ankaraa käskyä tehostaan. Kai se hyvää jälkeä teki, koskapa oppikouluun pääsivät tietääkseni kaikki, jotka pyrkivät. Opettajia kunnioitettiin yleisesti ja heidän tietoihinsa luotettiin. Näistä karttakeppijutuista vielä: se on erittäin kevyt esine, nimi lienee pahinta.” 

Vannan isä kuoli tyttärensä ollessa 16-vuotias. Vanna jäi kahdestaan talostelemaan äitinsä kanssa, kunnes sai 1930-luvun alkupuolella kasvattiveljen, Veikko Rothin. Tämä auttoi Matildaa ja Vannaa tilan töissä, kunnes lähti merille. Veikko piti elämänsä loppuun saakka kirjeitse yhteyttä Vannan perheeseen. Vanna kertoo nuoruusajoistaan:

”Lapsuudesta nuoruuteen siirryttäissä oli rippikoulu rajatapauksena tärkein. Sen jälkeen tuli hiljalleen monia vapauksia omintakeisuuteen, kodin ulkopuoliseenkin. Pojat rupesivat kerääntymään iltamapaikkojen seudulle, tytöt eivät juuri käyttäytymistään muuttaneet ihan heti. Seuraavan vuoden aikana jotkut pääsivät iltamiin. Seurustelun alkeita oli näkyvissä myös vähin.

Ei oltu vielä aikuisia, se kun ikäraja oli 21 vuotta ja pojat oli sotaväessä siihen aikaan. Poikain lomalla olot huomioitiin, olivat mielenkiintoisia armeijan puvuissa. Muistan, kuinka sievä oli Piilin Eino ratsuväen vaatteissa.

Paljon poikia meni merille sotaväen suoritettuaan. Heidän kanssaan sitten oli kirjeenvaihtoa monilla. Oli mukava saada ulkomailta kirjeitä. Niistä tuli myöskin tietoa muista maista. Tässä tuli muutenkin jonkunlaista aavistusta laajasta maailmasta. Isät oli ennenkin merillä liikkuneet ja niistä asioista illoin tarinoivat, ja jos meni rannalle, näkyi kyllä isoja laivoja, ja luotsit toi jotain tietoa luotsausreissuiltaan. Se oli ja on tuo meri kaiken mailman tie.”

Vastentahtoisesti kristilliseen opistoon

Vanna olisi itse halunnut rippikoulun jälkeen lähteä opiskelemaan Limingan kansanopistoon, sillä se oli nykyaikaisempi opinahjo kuin Raudaskylän kristillinen kansanopisto, johon hänen isänsä oli ennen kuolemaansa määrännyt tyttärensä lähetettäväksi. Raudaskylän opistoon hän sitten hieman vastentahtoisesti päätyi.

Kansanopiston jälkeen hän oli jonkin aikaa töissä ravintolassa Utajärvellä, ja nämä jaksot jäivät ainoiksi pitemmiksi poissaoloiksi kotisaarelta. Ystävälleen Utajärveltä lähettämässään kirjeessä hän kertoi huolensa siitä, että hänen Hailuodon Nuorisoseuran iltamissa tapaamansa kiinnostava nuori mies tanssisi muiden tyttöjen kanssa.

Vanna palasi Utajärveltä pian kotiin Matildan luo ja alkoi seurustella kyseisen miehen, Oulusta lapsena Hailuotoon kasvattipojaksi muuttaneen Kaarlo Iisakki Rapinojan kanssa.

”Työelämäni on ollut aina tässä. En liene tosissani muuta halunnutkaan. On ollut tukeva maa jalan alla. Kaikki ylellisyys on saanut olla tavoittelematta. Nuorena osasin itse valmistaa vaatteeni kauniisti. Kankaat ei olleet kovin rahakkaita, mutta ompelutaito sen korvasi. Ompelin vaatteita tuttavillekin.

– – Meillä oli yhteisiä harrastuksia tietyn tyttöporukan kanssa. Urheilu, lottatyö, esiintymisiä nuorisoseuratoiminnassa. Yhteisyys oli varsin tiivistä. Kun porukka oli pitkin kylää, oli aikamoinen pyöräily usein tarpeellista. Yhdellä tytöllä oli moottoripyöräkin, sen tavaratelineellä tuli kyllä takapuoli mustelmille.

Tämä porukkayhteys on säilynyt läpi kaikkien vuosien. Elossakin vielä ollaan ja toistemme vointia silloin tällöin kysellään, joskus tavataankin. Toistemme elinkohtalot tiedetään. Elämän pituinen ystävyys on erinomainen Luojan lahja. Se tapahtuu, kun ihmisillä on mahdollisuus elää samalla seudulla ikänsä.”

Vanna toimi 1930-luvulla lottana. Hän kertoi olleensa liikekannallepanovaiheessa kokoontumispaikaksi määrätyllä Nuorisoseuralla aamuyöllä keittämässä miehille kahveja ennen näiden sotaan lähtemistä.  Miesten lähtö oli ollut hyvin aikaisin aamulla, ja lottia pääsi paikalle vain kaksi.

Vanna palkittiin yhdessä 27 muun hailuotolaisen naisen kanssa työstään kotirintamanaisen mitalilla ja kunniakirjalla, jotka jaettiin kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1993.

”Tuossa on minun tulevien lasteni isä”

Kalle Rapinoja ja Ida Kauppi avioituivat keväällä 1936. Kalle oli silloin vähän vaille 21 ja Vanna 23-vuotias. Kalle joutui jo samana vuonna sotaväkeen ja sen aikana syntyi vanhin poika. Kalle ja Vanna olivat tavanneet Hailuodon Nuorisoseuralla. Talollisten tyttäret istuivat esitysten aikana etupenkeissä, ja Vannaa pari vuotta nuorempi Kaarlo eli Kalle oli taitava runonlausuja ja laulaja. Erään lausuntaesityksen aikana Vanna oli sanonut vieressä istuvalle ystävälleen: ”Tuossa on minun tulevien lasteni isä.” Ja niin sitten tapahtuikin.

Kalle tosin muisteli tavanneensa Vannan Rukoushuoneella pidetyissä äitienpäiväjuhlissa jo ollessaan 12-vuotias, kun Vanna oli jakamassa ruusuja äideille. Kun Kalle ja Vanna vihittiin, rengin töitä eri taloissa tehnyt Kalle pääsi talon isännäksi ja tyttärensä sekä Veikon kanssa tilan töitä tehnyt vanheneva Matilda pääsi töistä vähemmällä.

Isän kuoleman jälkeen äidin ja tyttären välit olivat ajoittain koetuksella, sillä Vanna tahtoi vahvana luonteena ottaa vallan talossa. Äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1942 Vanna alkoi paneutua uskonasioihin syvällisemmin. Myös sota-ajalla ja jatkuvalla pelolla aviomiehen rintamalla olon vuoksi saattoi olla oma vaikutuksensa Vannan uskonnollisuuden voimistumiseen.

Kun Matilda kuoli, haettiin jo viikon kuluttua apuun Kallen leskiäiti Beata eli Vammu Oulusta. Sota-aikana Kalle joutui viettämään useita vuosia meririntamilla. Jatkosodan päätyttyä Kalle joutui jäämään vielä vaarallisiin miinanraivaustehtäviin ja palasi kotiin vasta vuoden 1944 lopulla. Vannan piti sota-aikana selvitä kolmen lapsen hoidosta ja tilanpidosta, karjanhoidosta ja maanviljelystöistä.

Välillä hän pakeni lasten kanssa läheiseen ojaan pommituksia, joita venäläiset ulottivat Hailuotoonkin saakka – tai tyhjensivät pommilastejaan, jotka olivat jääneet yli Oulua pommitettaessa.

Sodan päätyttyä keskityttiin lujaan työntekoon ja elannon hankkimiseen perheelle. 1950-1960-luvuilla Vanna ja Kalle ostivat taloudellisen tilanteen salliessa lisää maata ja hankkivat maatalouskoneita työtä tehostamaan. Kalle loukkasi selkänsä pahasti 1950-luvulla pudottuaan traktorihallin katolta. Siitä huolimatta hän jatkoi raskaita maatilan töitä, kunnes hänelle myönnettiin selkäkipujen vuoksi sairaseläke 1970-luvun alussa.

Lapset lähtivät yksi kerrallaan 1950-luvun alkupuolelta lähtien mantereelle opiskelemaan ja töihin. Yhteyttä pidettiin aktiivisesti kirjeitä vaihtamalla, ja kotoa lähetettiin tarvittaessa vaate- ja ruokapaketteja meren takana asuville vanhemmille lapsille. Vanna joutui joskus jopa lainaamaan rahaa pystyäkseen avustamaan perheen opiskelijoita.

Kyläyhteisön toimeliaat jäsenet

Vanna ja Kalle lukivat ahkerasti kirjoja ja lehtiä. Säilyneistä lehdistä ja opaskirjoista näkyy, että niissä oli paljon maataloutta ja karjataloutta koskevaa neuvontaa. Molemmat kävivät myös kirjeopiston kursseja. Myös naapureilta ja tuttavilta omaksuttiin tietoa.

Maa-, metsä- ja karjataloustöiden ohella oli Vannalla ja Kallella monia tehtäviä ja harrastuksia. Kallella oli erilaisia hallintotoimia, esimerkiksi Osuuskaupan hallitus ja kirkkovaltuusto. Hän oli kirkkokuorossa, kävi harjoituksissa ja lauleli myös kotona töitä tehdessään komealla tenorillaan.

Vanna tienasi jonkin verran tekemällä ompelutöitä muillekin kuin perheenjäsenille ja toimimalla naapurissa sijaitsevan Rukoushuoneen talonmiehenä. Hän oli innokas käymään ompeluseuroissa ja piti vuorollaan myös pyhäkoulua talon pirtissä.

Työteliäinä vuosina Vannan elämään toi iloa taiteen tekeminen ja aktiivinen toiminta seurakunnassa ja kyläyhteisössä. Kaikki tunsivat hänet, sillä hän osallistui kylän tilaisuuksiin ja keskusteluihin laidasta laitaan. Hän ei luokitellut ihmisiä virkamiehiin, talollisiin tai mökkiläisiin. Hänen talonsa ovet olivat aina avoinna vieraille, eikä hän torjunut kesken kotimatkaansa uupuneita ravintolasta palaajiakaan vaan tarjosi heille yösijan.

Vanna opiskeli aikuisena taidetta kirjeopistossa, kun muuta mahdollisuutta oppiin ei ollut. Työt lähetettiin sinne ja saatiin arvioituina takasin. 1950-luvulla hän ehti jo paneutua myös taidemaalaukseen, jonka tuloksena on lukuisa määrä öljyväri- ynnä muita maalauksia kodin seinillä sekä lahjoitettuna lapsille ja muuallakin. Hailuodon maalausleireiltä hän sai lisää innostusta taiteeseen ja sai seuraavien vuosikymmenten kuluessa aikaan mittavan kokoelman. Vanna myös myi toisinaan kehystettyjä maisemapiirroksiaan Hailuodossa matkailleille turisteille ja sai ystäviä Oulun seudun taiteilijoista.

Vanna ja Kalle kannustivat lapsiaan lukemaan ja harrastamaan, kutakin taipumustensa mukaan, ja yrittivät mahdollisuuksien mukaan hankkia heille harrastuksissa tarvittavia välineitä ja tarvikkeita. Usein näitä myös tehtiin itse, vanhempien lisäksi myös sisarukset olivat kekseliäitä ja käsistään käteviä.

Oppikoulun käyminen kävi 1950-luvulla kalliiksi, ja se järjestyikin vasta nuorimmalle tyttärelle 1950-luvun lopulla. Kolmen vanhimman lapsen koulutus oli kansanopisto, kahdelle heistä siihen jatkona kansankorkeakoulu. He jatkoivat sitten ammatillisella koulutuksella puusepäksi ja kalustetehtailijaksi (Timo), lastenhoitajaksi (Marjatta) ja rakennusmestariksi (Antti).

Nuorimmalle pojalle eli isälleni (Pertti) järjestyi tie kaksivuotiseen maanviljelyskouluun, josta hän todistuksensa perusteella pääsi suoraan opistokoulutukseen valmistuakseen agrologiksi. Pisimmän työuransa hän teki Hankkijalla konttorinjohtajana.

Toiseksi nuorimman tyttären (Saara) koulutus lähti myös liikkeelle kansanopistosta, hänestä tuli myöhemmin diakoni ja monia teoksia julkaissut kirjoittaja. Nuorin lapsi (Anni) valmistui yliopistosta maisteriksi, ja nykyään hän on kansainvälisen uran tehnyt kuvataiteilija, jonka luontoaiheiset työt ovat olleet nähtävillä taidemuseoissa ja -gallerioissa ympäri maailmaa.

Maatilan lopettaminen ja miehen lähtö

Eläkkeelle ja yksin jääminen ei ollut kovaan työhön ja perheen läsnäoloon tottuneelle Vannalle helppoa:

”Maatalouden lopettaminen oli kyllä hankalan oloinen asia. Mies sai selkänsä takia sairauseläkkeen ja meni lasten hoteisiin. Minä vielä hoitelin viljelyksiä naapurin avulla. Lopulta kuitenkin annoin maat vuokralle ja niin ovat vieläkin. En ole kuitenkaan sopimuksia tehnyt, että oma väki saa hoitoonsa koska vain haluavat.”

Kalle muutti maatilan lopettamisen jälkeen ensin Savonlinnaan keskimmäisen poikansa perheen luo, ja vuodesta 1972 hän asui nuorimman poikansa perheen eli meidän luonamme, lukuun ottamatta muutamia jaksoja, jotka vietti muiden lastensa luona tai yksin palvelutalossa asuen. ”Lasten hoteisiin meneminen” tarkoitti siis asumuseroa, joka alkoi niin, että Kalle lähti saaresta ottaen mukaansa vain yhden salkun. Kallen lähdön jälkeen Vanna vuokrasi suurimman osan maistaan ulkopuolisille:

”’Pottupojat’ tekee kesät pelloilla mitä haluavat. Hyvin on pelannut. Vuokraa maksavat sen kuin itse haluavat. Itselle pidän pienen vehnäpellon, saan siitä leivän ja puuron. Kuivatan viljan riihen lattialla levällään hämmentäen aluksi jonakin päivänä. Saaressa ei ole syyshalla häirintänä, joten aina on leipää tullut. Tyrnävällä on mylly, jossa saa monenlaista jauhoa, kuorittua tai kuorimatonta, karkeaa tai hienoa, kunhan kunnolla kuivattelee, lopuksi huoneissa, jopa uunin päällä. Pidän mielessäni arvona senkin, että saa yhä syödä oman pellon tuotteita.”

Vanna pyrki omavaraisuuteen vielä vanhalla iälläänkin. Muistan, että hänellä oli vanhassa navetassaan myös kaneja, joita hän kasvatti ruoaksi. Kaneja oli lapsena hauskaa käydä silittelemässä, mutta Vannan niistä tekemää keittoa en saanut helposti nieltyä. Vanna taisi loppupuolella elämäänsä olla hieman yksinäinen, sillä hän muistelee omaelämäkerrassaan nuoruusaikojensa tiiviistä ystäväporukkaa:

”Nyt ollaan eläkkeillä. Taas olisi mahdollista olla enemmänkin yhdessä, mutta eipä kovin paljoa ole tarvis, puhelin hoitaa sen. Oma eläkkeelle jäämiseni oli aika vastenmielinen asia. Oli tottunut tulemaan omillaan toimeen. Lapset rupesi patistelemaan sitä ja niin se tapahtui. Melko pian tuohon tottui ja rupesi mukavalta tuntumaankin.”

Omien lasten hoitamisen jälkeen Vanna huolehti usein, varsinkin koulujen kesälomien aikaan lastenlapsistaan. Kaikkien lasten ja Kallen lähdettyä Vanna asui yksin talossa, jossa kuitenkin usein vieraili omaa väkeä. Anni, nuorin lapsista, rakensi oman talonsa Vannan naapuriin ja huolehti äidistään tämän vanhoilla päivillä.

Santoseen tehtiin jo Kallen kotona ollessa 1960-luvun lopulla vanhoista riihihirsistä mökki, josta tuli Vannalle mieluisa olopaikka ja myös lasten ja lastenlasten lomapaikka. Eläkkeellä Vanna vietti yhä enemmän aikaa myös Santosen merimaisemissa, lämmitteli mökit valmiiksi lasten ja lastenlasten tullessa ja iloitsi jälkeläisten lisääntymisestä.

”Sittapo penkkana, eetapo säkkänä” – Vannan periaatteita ja arvoja

Vannan lapsuudenkoti oli hyvin uskonnollinen, ja hänen omaa kristillistä vakaumustaan vahvistivat sota-ajan kokemukset sekä äidin kuolema vuonna 1942. Vannalla oli myös ankara puolensa. Muistan itse tilanteita, jotka saivat minut hieman pelkäämäänkin häntä. Muistan esimerkiksi ”kamfeeritippojen” laittamisen sormin syvälle kurkkuuni, tulehduksen parantamiseksi. Vanna kertoo omasta kasvatuksestaan:

”Isäni sanoi minulle usein: ’sittapo penkkana, eetapo säkkänä’, sanoi sen tarkoittavan, että ’istu penkillä ja syö säkistäs’. Näin on tullut tehtyä tähän asti, 80 v. Tarvitsee sanoa, että Luojan avulla. On se kyllä aina kovilla pitänyt, monesti käy ihmettelemään, että kuinka sitä kuitenkin selvisi. Perittyjä periaatteita olen aika monissa asioissa lasteni kasvatuksessa soveltanut. Tässä kyllä huomaa nykyajan tuomat vaikeudet. Nyt kyllä näyttää tarvittavan pitkälti paluuta entisiin, oltavan vailla. Aika ja ajan henki on niin sekasotkuista, ettei kukaan osaa selkeitä viivoja piirtää mihinkään ja ihmiset näyttävät väsyvän sotkuihinsa. Ei hyväksytä elämälle elämän itse antamia lakeja, siinä sitten tulee pahoinvointi yleiseksi.”

Lapsuuden kodin arvot määräsivät Vannan ajattelua läpi koko elämän: työn tekemisen arvostus, uskonnollisuus, vastuullisuus omasta elämästä, itsensä ja taitojensa kehittäminen.

”Tekeminen ja osaaminen arvostettiin suuresti. Kaikki yhteiskunnassa hyväksytyt asiat myös yritettiin toteuttaa. Köyhyys ja rikkaus sinänsä ei ihmisten arvoa määrännyt. Se kyllä ajateltiin, että joka osaa ja haluaa tehdä työtä, myöskin vaurastuu ja oli arvostettu.

Kotitöihin oli itsestäänselvyys ottaa osaa sitä mukaa kuin kykeni, ei niistä palkittu. Katehdin usein naapurin lapsia, kun niitä oli aina monta töissä ja minä jouduin yksin menemään mukaan. Kurjalta tuntui esim. kesällä, kun oli viljan niittoaika ja koulusta tultua oli kova kiire pellolle lyhteitä sitomaan. Saattoi olla melkoinen pelto sitomattomia lyhteitä odottamassa. Siinä oli aika tuiske ’päästä kintulle’, että sai olla lähellä niittoparia, oli hauskempi sillä tavalla.

Nyt ajattelen, että täytyi olla sisua pienellä 10-13-vuotiaalla lapsella, että sai urakan suoritettua. Kyllä siinä usein veri tippui sormista, kun sattui ’sänki’ pistämään ja sattuihan se, kun oli kiire. – – Sitä vähän kilpailtiin niittäjän kanssa ’kinttujen sitomisesta’. Niittäjä yritti hiki päässä huitoa, ettei ihan kinttuja sais sidottua. Se kyllä toi lujasti itsetuntoa, kun ei niittäjä voinut ’jättää’ vaikka kuinka yritti. Monenlaista pientä kilpailua oli työasioissa, niillä hauskutettiin työtapahtumaa ja siten lisättiin mielenkiintoa. Sillä tavalla muodostui laajemmaltikin kuva, millainen työntekijä kukin on.”

Saaren maisemien tallentaja

Oman ja muiden arvon määrittäminen työnteon kautta juontaa epäilemättä juurensa tällaiseen Vannan elävästi kuvaamaan maatalousyhteiskunnan elämäntapaan. Joutilaisuutta pidettiin vahingollisena ja hyödyttömiä harrasteita turhanpäiväisinä.

Omaa henkireikäänsä, taidemaalaamista Vanna ei kuitenkaan kokenut turhaksi. Hän piirsi ja maalasi itseoppineena maalarina lukuisia teoksia omaksi ilokseen ja ehkä myös rakkaan saaren maisemien tallentamiseksi tuleville polville. Vanna maalasi enimmäkseen nimenomaan maisemia, ei ihmisiä. Silloinkin kun maalauksissa esiintyy ihmisiä, he ovat aina tekemässä jotakin, esimerkiksi maatöitä tai puhdetöitä, kuin yhtenä osana maisemaa, ei niinkään itsenäisinä yksilöinä.

Vannalta kuuli usein nykyistä elämäntapaa ja nykyisiä arvostuksia kritisoivia kommentteja. Hän käytti sananparsia, jotka saattoivat joskus ärsyttääkin. ”Opisa se on vareksenpoika tuulesa.” Muistan nuorempana kuulleeni häneltä monesti seuraavan kaltaisia julistuksia:

”Eiköhän tuo kuitenkin asiain painovoimalaki seulo näkyviin ja käyttöön ne asiat, jotka tarvitaan, se kai jo on pyörimässä. Vissiin se osottautuu Jumalan virkaanasettamiseksi. Muu tuskin auttaa. Tutkijoita on joka sorttiin, mutta moni sanoma on vielä käsittämättä, mitä se on ja miksi se on. Se pitää selvittää, asiat kyllä selviää itsestään, kunhan sanoma selviää. Totuudella on ihmeellinen voima tulla esiin, ja sitä kai suurin osa ihmisistä tavoittelee, ja totuus itse on se voima, joka ilmestyy ajallaan.”

Pettymyksiä ei muistella

Uskonasioista Vannalla oli voimakkaat näkemykset. Vielä 80-vuotiaana Vanna teki omaa teologiapainotteista ”tutkielmaansa”, joka koostui täyteen kirjoitetuille paperilapuille tehdyistä muistiinpanoista, jotka oli aseteltu kirjoituspöydälle tarkkaan järjestykseen, vierekkäin ja päällekkäin, sanomalehtien aukeamien erottamina. Papereihin ei saanut koskea, ettei järjestys sekoittuisi.

Vannan elämän vaikeimpiin vaiheisiin kuuluivat isän kuolema hänen ollessaan 16-vuotias, toisen kaksostytön kuolema vauvaikäisenä vuonna 1947, avioliiton päättyminen 1970-luvun alussa ja toiseksi vanhimman pojan sairastuminen ja kuolema 1980-luvun puolivälissä. Hän eli myös voimakkaasti mukana lastensa eri elämänvaiheissa ja huolehti näiden sekä lastenlastensa voinnista elämänsä loppuun saakka.

”Kohokohtia tietenkin on mukava kynälläkin vähän muistella, mutta pettymykset on parasta pistää lukkoihin, etteivät ole häiritsemässä mitään. Tietenkin niihin on jo niin paatunut, että pysyvät poissa areenalta.”

Täällä Pohjantähden alla

Vanhuuden sairauksienkin jo vaivatessa Vanna ei olisi huolinut apua ja palveluja, vaan pyrki pärjäämään mahdollisimman pitkälle omillaan. Vannan kotona asuminen vaikeutui kuitenkin 1990-luvun lopulla, kun fyysinen kunto heikkeni ja dementia alkoi haitata selviytymistä. Vanna muutti 1998-1999 Hailuodon Saarenkartanon palvelutaloon.

Voimien vaiheittain vähetessä ja useiden pitempien ja lyhyempien Oulun Diakonissalaitokselle tehtyjen sairaalamatkojen jälkeen hän joutui sinne jälleen, juuri ennen 89-vuotispäiväänsä. Anni kävi hänen luonaan päivittäin ja Saara tuli äitinsä huoneeseen asumaan ja saattohoitamaan lähes viikon ajaksi. Myös Pertti ennätti viimeisille tervehdyksille kahtena viimeisenä päivänä. Vanhin tytär Marjatta oli paikalla, kun laulun Täällä Pohjantähden alla aikana Vanna nukkui rauhallisesti pois 25.3.2002 noin klo 20.30.