Hilma Ritvanen - salometsien tytär

”Sieltähän se mummun kultavieras tulloo. Voe, voe kun mummun kaala on niin kippee. Annapas teposet niin siitä se paranoo.” Minä tietysti otin heti mummua kaulasta ja niin kipu aina lakkasi välittömästi. Tämän rituaalin minä muistan. Uskoin halaukseni vaikutukseen kuin joulupukkiin.

Olin Hilma-mummuni ensimmäinen lapsenlapsi. Mummu oli syntyessäni vasta 41-vuotias ja asui perheensä kanssa viiden kilometrin päässä, joten ei sinne juostu kuin naapuriin autottomana aikana. Miten hän olikin mielestäni niin vanha?

Hilma oli syntynyt Konneveden Hänniskylällä Riuttaniemessä, lähes tiettömän taipaleen takana, nykyisen Etelä-Konneveden kansallispuiston komeissa maisemissa. Riuttaniemi oli iso talo, joka eli lähes omavaraista elämää. Talon väki oli arvonsa tuntevaa, itsellistä, varmasti monien nykyisten säännösten ja rajoitusten tavoittamattomissa. Oltiin isäntiä ja emäntiä, jotka saivat itse päättää asioistaan.

Talo sai suurimman osan tuloistaan metsästä. Kaukaiseen Rautalammin kirkkoon soudettiin isolla kirkkoveneellä sanaa ja käskyjä kuulemaan. Siellä tuo autioksi jäänyt iso talo on yhä pystyssä kaikkine rakennuksineen ja kaluineen. Lienevät muurahaiset jo ottaneet osittain omakseen. Ei tullut talolle jatkajaa.

Hilma oli kasvanut maahan kiinni. Metsiä, marjastusta ja sienestystä hän rakasti yli kaiken. Koskaan hän ei tullut sieltä tyhjin käsin, jos ei muuta löytynyt niin joku puunkarahka polttopuuksi. Hänellä oli hyvä suuntavaisto. Hän ei koskaan eksynyt.

Puoliso, Aapeli, löytyi muutaman kilometrin päästä toisesta isosta maalaistalosta Torpasta. Sinne Hilma meni miniäksi. Hilman ensimmäistä rakkautta eivät hänen vanhempansa hyväksyneet; kuka hän oli, sitä en koskaan saanut tietää. Aapelin piti perheen yhdestätoista lapsesta vanhimpana jäädä taloon isännäksi. Oli jo ennätetty ilahtua nuoren perheen pojan, isäni syntymästä. Olisi seuraavakin isäntä kasvamassa. Toisin kuitenkin kävi.

Miniän asema ei tuossa perheessä varmasti ollut helppo. Aapelin lisäksi perheessä oli 10 lasta, jotka sitten levittäytyivät ympäri maailmaa, jopa Amerikkaan asti. Työtä oli paljon ja Hilma oli kova työihminen. Aapeli sen sijaan alkoi sairastella jo varhaisessa keski-iässä, ehkä liian työn rasittamana.

Hilma ja Aapeli päättivät ostaa talon muualta ja muuttaa pois. Uusi koti, Rasila, löytyi Vesannolta. Lapsia oli perheellä neljä, Mikko, Liisa, Ossi ja Heikki. Isäni Mikko oli tällöin jo 14-vuotias, mutta muisti kuinka onnellinen ja elementissään mummu oli, kun hän sai itse askaroida omalla kartanollaan, kuten hän taloa ja pihapiiriä nimitti. Mummun, poikien ja vieraiden varassa työt etupäässä olivatkin. Pappa ei enää sairaudeltaan kyennyt.

En voisi kuvitellakaan, että mummu olisi viihtynyt kaupungissa. Ostettu talo oli vanha hirsinen, jota ympäröi puutarha sireeneineen, tuomineen ja juhannusruusuineen. Kotonani oli uudisrakennus, jonka pihaistutukset eivät olleet päässeet vielä alkua pidemmälle.

Mummu nautti peltotöistä, kasvimaan hoidosta, kukkasten kasvattamisesta ja navettatöistä. Hänellä oli viisas lempilehmä, Alli-kyyttö, jonka kanssa hän jutteli. Mummu viipyi aamuisin kauan navetassa ja pappa keitti usein aamulla puuroa tai velliä. Perunavelli on siitä asti ollut suurta herkkuani.

Mummusta on jäänyt mieleen hänen jatkuva touhuamisensa. Pienenä paarustin perässä joka paikkaan ja ihmettelin, milloin mummulla olisi aikaa leikkiä, mutta ei silloin pelattu eikä leikitty, oltiin mukana kaikessa työssä. Joskus minusta tuntui, että mummulta oli johtoajatus hukassa. Mentiin muka jotain tekemään ja matkalla tehtiinkin sen tuhat tointa.

Mummu teki monta asiaa eri tavalla kuin äiti. Mummu leipoi paksumpaa vehnärieskaa, nyrkkirieskaa, johon sain pistellä puupuikolla reikiä. Äiti teki ohutta ohrarieskaa. Limpun muoto piti olla leipurin rinnan näköinen. Äidillä leivän nupin piti olla mahdollisimman terävä. Mummu paahtoi uunissa jyviä; ne jauhettiin talkkunoiksi, kuivatti leivinuunissa mustikoita ja teki röstiperunoita. Äiti ei koskaan. Mummu kasvatti tomaatteja ja muistan yhä miltä ensimmäinen tomaattini maistoi! Mummu ripotteli sokeria päälle. Mummu ei osannut ajaa polkupyörällä eikä uida, vaikka oli asunut ikänsä järven rannalla. Äiti osasi molempia. Mummulla oli puinen mäntäkirnu, meillä kotona oli metallinen rumpukirnu. Mummun kirnuamista ja voin pesemistä papan tekemässä puisessa voisaavissa oli mukava katsella. Osaisin tuon työn varmaan tänäkin päivänä. Mummun käsitöiden teko jäi vähemmälle. Äidin kaikki liikenevä aina kului käsitöissä. Mummu rakasti olla ulkoilmassa, soutamista ja onkimista.

Mummulla oli aina esiliina edessä ja huivi päässä. Ne vaihdettiin kiireesti puhtaampaan, jos sattui naapuri pistäytymään. Muutenkin mummu oli tarkka pukeutumisestaan. Kylämekot oli erikseen ja vielä monta käsilaukkua! Hänellä oli pitkä tumma tukka, joka letitettiin ja pantiin nutturaksi ruskeilla hiusneuloilla. Muistan, miten aina katselin, kun mummu iltaisin avasi tukkansa ja pukeutui valkoiseen yöpaitaan. Hän oli niin kaunis! Vasta vanhana hän leikkautti tukkansa lyhyeksi ja otti permanentin. Missähän minä mahdoin nukkua, kun olin mummulassa usein yötä? Ei mitään mielikuvaa. Pappa ja mummu kuitenkin nukkuivat levitetyissä hetekoissa.

Mummulla oli keittiön takana pieni mummun kammari, jonne mahtui vain sänky ja lipasto. Lipastossa oli monta mielenkiintoista laatikkoa ja yksi niistä oli lukittu. Lipastossa oli erikoinen tuoksu. Siellä olivat mummun tropit, linjamentit ja kamferit. Muistan ihailleeni mummun kauniita esineitä, pöytälamppua, pientä keltaista elefanttinekkaa ja siroja ryyppylaseja. Joskus harvoin mummu raski antaa ne mehutarjoiluuni. Talossa oli myös Amerikasta lähetetty gramofoni, muutama levy ja iso meriaiheinen palapeli, jota emme koskaan saaneet valmiiksi. Sellaisia ihmeellisyyksiä ei ollut kotona.

Mummu vietti kesäisin ”kissaviikkoa” ja lähti entiseen kotiinsa ja kolmea siskoaan tapaamaan ja otti minut ja sisareni mukaan. Ne olivat jännittäviä reissuja. Mentiin linja-autossa, käveltiin synkän metsän läpi, jossa kuulemma oli mörköjä ja saatiin vielä venekyyti jostain talosta mummun entiseen kotiin, jossa yksi sisar ja veli elelivät. Kaksi muuta asuivat ihan lähistöllä.

Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Muistan Elina-tädin komean salin, pitsilakanat ja silkkipeitot. Sellaisia ei ollut kotona. Muistan myös Ida-tädin suurpiirteisemmän huushollin. Sisaruksilla oli tietysti paljon puhumista eikä kaikki ollut tarkoitettu pienille korville, emmekä olisi kaikkea ymmärtäneetkään.

Miksiköhän mummu puhui niistä möröistä? Minua pelotti ihan oikeasti, kun metsä oli täynnä vanhoja puita ja isoja sammaleisia kiviä. Minkähän takana…?

Siskot tekivät joskus vastavierailun soutamalla Etelä-Konnevedeltä Pohjois-Konnevedelle, kymmeniä kilometrejä. Kävelymatkaakin jäi vielä kilometrejä. Se oli heille ihan pikkujuttu!

Mummu oli hoikka ja sitkeä, kova kävelemään vielä vanhana. Hän olisi aina halunnut kävellä meille ja takaisin tuon viiden kilometrin matkan ja vain harvoin sai isä tarjottua kyytiä. Isää se harmitti. Mitä ne naapuritkin ajattelevat, kun panee äitinsä kävelemään! Mummu nautti kävelystä ja pysyi hyvässä kunnossa.

Mummu oli tiukka ja toimelias, ankarakin, mutta ei meitä lapsenlapsia kohtaan. Hän teki taatusti enemmän kuin osuutensa tämän maan rakentamisessa. Hän teki fyysistä työtä, ei lukenut kirjoja, lehtiä kyllä, mutta radion uutiset olivat tärkeät. Silloin piti istua hiljaa ja kuunnella. Mummun koulutus oli supistunut muutamaan viikkoon kiertokoulua, niin olen ymmärtänyt. Mummulla oli hyvä huumorintaju. Juttua tuli ja sitä oli hauska kuunnella.

Mummu seurasi meidän lastenlasten elämää ja oli iloinen saamastamme koulutuksesta. Hän kävi katsomassa, miten elelimme ja me kävimme häntä tervehtimässä ja jälleennäkeminen oli aina mieluisa. Ei hän tainnut moittia koskaan mistään, vaikka varmaan usein kauhisteli tekemisiämme. Hän piti sellaiset ajatukset sisällään.

Aapeli-papan kuoleman jälkeen mummu sai asua poikansa perheen kanssa lopun elämänsä kotonaan, tosin ei tässä vanhassa hirsitalossa, vaan sen tilalle rakennetussa uudessa tiilitalossa, omassa kauniissa huoneessaan Hän sai puolestaan kotiminiän, joka hoiti hänet loppuun asti ja neljä lastenlasta ympärilleen. Varmasti hän usein muisti omia miniäaikojaan.

Vielä vanhana mummu teki naapureiden kanssa marjamatkoja voileivät mukana ja kahvit termarissa. Metsään hän kaipasi vielä silloin kun jalat eivät enää oikein kantaneet. Minun mummuni oli salometsien tytär.