Tammikuussa 1922 täytti kansakoulunopettaja Hilma Palmqvist Oulussa 70 vuotta. Syntyneenä, kasvaneena ja elämäntyönsä suorittaneena Oulussa, tuntee hän Oulun ja Oulu hänet. Hänen syntymäkotinsa on tuo kaikille tuo kaikille oululaisille hyvin tuttu talo Kirkkokadun ja Nummi­kadun kulmassa, joka talo nuoremman polven tiedon mukaan on Oulun vanhin ja joka laudoituksensa ja rakennustyylinsä puolesta niin silmiinpistävästi eroaa muista taloista.

Isänsä oli räätälimestari Gustav Palmqvist Oulusta ja äitinsä papin tytär Sofia Kristina Pipponius Kalajoelta. Hilma oli yksi kuudesta sisaruksesta. Koulunkäyntinsä aloitti hän Karin Stjerncreutzin luona, joka silloin piti pientenlasten koulua Oulussa. Siellä saadut tiedot kartutettiin ruotsalaisessa tyttökoulussa, joka kolmiluokkaisena jo muutamia vuosia oli toiminut. (Suomalaisesta tyttökoulusta ei siihen aikaan edes puhuttukaan). H.P:n luontaiset opettajalahjat otettiin käytäntöön heti tyttökoulun päätyttyä, sillä hänet pyydettiin kirkkoherra Castrenin perheeseen kotiopettajattareksi Tornioon. Tällaisessa toimessa oli H.P. sitten nelisen vuotta eri perheissä.

Hänen seminaariin menosta oli ollut puhetta jo hänen kouluaikanaan, mutta tehokkaimpana vaikutuksena päätöksen tekemiseen olivat olleet nuo sytyttävät kirjoitukset silloisessa sanomalehdessä ” Morgonbladet”, jossa Z. Topelius kehotti nuoria sivistyneitä naisia antautumaan kansan opetuksen jaloon tehtävään. Myös Alli Tryggin persoonallinen vaikutus kypsytti päätöstä, niin että H. P. lähetti hakemuksensa Jyväskylän seminaariin vuonna 1872. Hänet hyväksyttiin oppilaaksi ja hän antautui sitten täydellä tarmolla työhön. Terveys tahtoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua tehdä tyhjäksi unelmat, ja hänen oli pakko vuodeksi keskeyttää lukunsa ja hankkia uusia voimia. Tervehtyneenä H. P. sitten palasikin seminaariin, ja sai päästötodistuksen v. 1877.

Kun opettajakokelaiden kesken seminaarissa oli kysymys mihin Suomen kolkkaan kukin tahtoi virkansa saada, niin oli Hilma Palmqvistilla kirkas tietoisuus siitä mihin hän halusi, hän vastasikin aina, että porona minä Pohjolaan. Hän ymmärsi, että kotikaupunki tarvitsi tyystin tyttäriensä työn saavutukset. Kotikaupungissa olikin, hänen päästessään seminaarista, paikka avoinna; hän sitä haki, ja siihen valittiin. Heinätorin kansakoulu tuli niin muodoin hänen työnsä ahjoksi, ensin alemmassa kansakoulussa ja sittemmin ylemmässä. Ja työaikaa riitti 42 vuotta, jonka jälkeen hän terveydellisistä syistä oli pakotettu ottamaan eron virastaan. Mutta olihan jo Oulu saanutkin käyttää uskollisen tyttärensä työtä ja apua nuorison kasvatuksessa melkein yhden ihmispolven iän.

Hilma Palmqvistin rauhallinen, hieno persoonallisuus jäi oppilaiden sieluun pysyväiseksi muistoksi. Niinpä sanoikin muudan keski-ijän mies kohdatessaan hänet: ”Te olitte aina niin laupias.” Pystyttäneekö opettaja koskaan parempaa muistopatsasta itselleen, kuin sen, että hän oppilaiden mieliin on jättänyt muiston laupeudesta, s. o. että hän rakkaudella on oikaissut virheet ja ajattelemattomuudet, rakkaudella rangaissut vallattomuudet ja huolimattomuudet, sekä antanut rakkauden kuultaa sanoissaan, jos opettajan ja lasten vanhempain välillä on erimielisyyttä sattunut. Tällainen pitkämielinen rakkaus se kantaa hedelmiä.

”Tunnen opettajan, tunnen opettajan” kuulee H. P. usein henkilöiden huulilta, joita ei tunne, mutta jotka puolestaan tuntevat tuon entisen laupiaan opettajansa.

Hilma Palmqvist on muutoin yksi noita ”maan hiljaisia”, jotka eivät melua itsestään pidä, ja joille työ uskollisuus on ”paras pään alainen”. Hänen hiljainen kotinsa on rauhan tyyssija, jossa on niin hyvä hetkisen levähtää ja ikään kuin pysähtyä ajattelemaan miten paljon turhaa humua ja levottomuutta nykyaikaisessa elämässä on.

Me sadat hänen entisiä oppilaitaan, jotka emme persoonallisesti olleet häntä onnittelemassa, yhdymme kuitenkin onnitteluihin ja toivomme, että elämän ilta olisi tosi rauhallinen kaikin puolin hyvin ansaitun päivätyön jälkeen.