Parvekkeella istuu sirkeäsilmäinen nainen, äitini Hilkka Rantio. Hän nauttii maisemasta ja aistii heräävän luonnon edessään. Tunnen suurta kiitollisuutta kun hän yhä on täällä, maailmanmenoa seuraamassa. Maaliskuun 31. päivänä 2020 vuosimittariin tulee 97. Se on huikean paljon se.

Äidin arki sujuu ja ajatus on vielä lähes kirkas. Jos muisti pätkii, isäni Väinö muistaa. Jos isäni ei kuule, äitini kuulee. Parina he selviävät. Juuri nyt korona ja kotikaranteeni askarruttavat. Mutta ei paljon. Nauru tulee herkästi ja sisu-asenne. Kyllä tästä selvitään.

”Tärkeintä on, että pysytään terveinä”, äiti sanoo.

Mutta yöt ovat kivuliaat. Tukirangan välilevyt ovat enää millin paksut. Hermot jumittuvat nikamien välissä ja kipu säteilee jalkoihin. Niin on ollut lähes joka yö, yli viidentoista vuoden ajan. Öisin herätessäni ajattelen usein äitiäni, jonka tiedän valvovan yötuskissaan ja kävelevän pimeässä. Lähetän hänelle ajatusvoimaa.

Aamuisin vointi on aina parempi. ”Ikä rapistuttaa”, äitini huikkaa ja lähtee kipuja uhmaten kilometrin mittaiselle sauvalenkille isäni kanssa tai polkemaan kuntopyörää parvekkeelle.

On hauskaa, että äidissä on vielä tervettä turhamaisuutta. Hän valitsee aina kauniit vaatteet ja niihin sopivat korut kun on lähdössä jonnekin. Ja parfyymiäkin muistaa suihkauttaa, jos siitä muistaa muistuttaa. Vastikään kyyditsin heitä juhlatilaisuuteen. Auton takapenkiltä kuului mutinaa: ”Voi, kulmakarvat unohtui laittaa!”

Kiehtovaa tutkistelua

Mietin usein, että mikä on tehnyt tuosta pikkuruisesta naisesta sellaisen kuin hän on? Mitkä tekijät selittävät hänen elämäänsä? Kysymyksiä, joihin moni meistä haluaa saada itsekin vastauksen. Osata jäsentää omaa elämää ja sen myötä ymmärtää omaa tarinaa paremmin. Mikä tekee meistä meidät? Geenit, ympäristö, elintavat? Kohtalo vai sattuma?

Mieli ja sen terveys säätelevät paljon, vastaavat tutkijat. Kolme ensimmäistä ikävuotta viitoittavat tulevaa. Jakso on tärkein kivijalka. Murrosikä on toinen mahdollisuus, silloin kurssia voi vielä oikaista. Kun ajattelen noita kahta herkkyyskautta äitini elämässä, ymmärrän, että ne todellakin selittävät paljon: hänen elämänmittaisia tapojaan, pelkojaan ja huoliaan. Mutta myös intohimojaan ja ilojaan.

Ensimetrit

Alussa elämän kivijalka horjui, mutta vahvistui pian. Äitini elämä alkoi mielestäni lumoavasti, kahden kauniin nuoren rakkaudesta. Tarina tapahtui Karjalassa, Vammeljoen kainalossa. Suomalainen Aino ja venäläinen Aleksander kohtasivat ja rakastuivat.

Mutta rakkaustarina päättyi ennen kuin se edes kunnolla ehti alkaa. Aino tuli raskaaksi ja synnytti pikimustatukkaisen tytön. Aleksander häipyi. Hän lähti äitinsä pakottamana Ranskaan ja sille tielleen jäi.

Ainolla ei ollut mahdollisuutta hoitaa vauvaansa. Siksi hän luovutti lapsen iäkkäälle Maija-tädilleen, josta, aikaa myöden, tuli äidilleni äärimmäisen rakas. Itse hän muutti muualle ja perusti siellä perheen. Näin ollen oma äitini näki omaa äitiään lapsuudessaan ani harvoin.

”Kuka tuo nainen on, saatoin kysyä tädiltäni”, äitini kertoo.

Lapsuuden naarmut

Puoliksi suomalainen, puoliksi venäläinen, eikä vanhempia. Sen johdosta jotkut – lähinnä aikuiset – katsoivat oikeudekseen ryssitellä pientä tyttöä. Se sattui. ”Usein nukahdin yksinäisenä”, äitini toteaa aikaa muistellessaan. Onneksi hän osasi jatkossa kääntää varhaislapsuuden yksinäisyyden voimakseen: hänestä tuli laumansa tarmokas huolenpitäjä ja sitkeä puolustaja.

Muitakin ikijälkiä lapsuus jätti. Kodin niukkuudessa puhtaudesta tuli itseisarvo. Oli kirnuttava voita, luututtava lattia, pestävä astioita – täti vaati ahkeruutta ja ehdotonta siisteyttä. Kuuliaisesti tyttö totteli. ”Mei Hilkka on nii varma!”, täti kehui. Varma tarkoittaa ahkeraa.

Siivoaminen juurtui äitini ytimeen pysyvästi. Vieläkin hän hän pyykkää, silittää, siivoaa ja korjaa, vaikka nivelrikkosormista voima vähenee. Saa siitä sisäistä kiitostaan ja mielihyvää.

Ilon ja opin juuret

Onneksi geenit auttoivat ja tasoittivat tietä. Äitini aina iloinen, leikkisä ja luottavainen luonne suojasi sosiaalisissa kontakteissa ja urheilullisuus nostatti itsetuntoa. Hiihto ja mäenlaskukilpailut kylän poikien kanssa oli tytön mielestä kuulemma ihan parasta.

”Tykkäsin ja pärjäsin”, sanoo hän, sittemmin monia kultamitaleita veteraanihiihtokilpailuissa voittanut nainen.

Myös uimisesta tuli elinikäinen intohimo. Muistoissaan hän yhä kirmaa Suomenlahden hiekkadyynejä rantaan, jossa piti kahlata kauas, ennen kuin vesi syveni. Kultainen hiekka lämmitti samalla lailla, kuin se muistoissa tekee meille kaikille, jotka olemme saaneet nauttia rantahiekan hehkusta lapsuudessamme. Vieläkin äitini haluaa pulahtaa saunakuumana uimaan pitkiä, rauhallisia vetoja – ja kauas. Nauttii silminnähden joka solullaan.

Entä rakkaus kaikkeen kauniiseen? Kiintymys lintuihin, kukkiin, kiviin, kaikkeen luonnon kauneuteen on sekin luullakseni alkanut käen kukunnan mailta. Hän rakastaa kukkia yli kaiken, eikä luovu lintujen hoivasta koskaan. Työntää salaa talipalloja ja siemeniä ikkunalaudalle ja ruokkii sinitiaisiaan ja mustarastaitaan – kielloista huolimatta. Ja myös juttelee niille ja väittää tunnistavansakin jotkut.

Opintie oli menneinä aikoina kivikkoinen ja aukeni vain harvoille. Osa Vammelsuun kylän lapsista pääsi kansakoulusta oppikouluun. Äidilläni sitä mahdollisuutta ei ollut, vaikka toive päästä sinne oli kova. Olen monesti ajatellut, että jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, esteetikko äitini tie olisi saattanut johtaa vaikka Ateneumiin, taiteilijaksi tai taideaineiden opettajaksi. Kuka sen tietää.

Myrskyn silmässä

Murrosiässä Karjalan maa vavahteli ja saneli tulevaa. Talvisota koettiin ensimmäisenä juuri Vammelsuussa, jota neuvostoliittolaiset pommikoneet yhtenä ensimmäisistä suomalaiskohteista lähestyivät. Vammeljoen ylittävä silta haluttiin tuhota.

16-vuotias äitini joutui kauhun näyttämölle, jossa vaara oli todellista. Hän kuuli ja näki pommien putoavan lähettyvillään – kokemus, joka jättäisi elinikäiset arvet kenelle hyvänsä. Sodan ensihetket palautuvat edelleen hänen mieleensä, nykyisin yhä useammin.

”Me todella pelkäsimme”, hän toteaa, kyynelsilmin. Lottatyössä raskaat kokemukset vielä jatkuivat. Hän pyyhki, sitoi, myötäeli ja lohdutti lähes ikätovereitaan, haavoittuneita sodan sankareita.

Nuoruuden pelonhetket ovat näkyneet hänen elämässään menettämisen pelkona ja murehtimisena. Kenellekään ei saa sattua mitään. Perheen, lauman ja suvun pitää pysyä kasassa ja mieluiten ihan lähellä. Voin vain kuvitella, miten suurta tuskaa äitini on tuntenut, kun aikoinani lähdin huolettomana vaihto-oppilaaksi Kaliforniaan vuodeksi tai kun asuin puolitoista vuotta Moskovassa, haastavassa ja väliin pelottavassakin työtehtävässä. Sydän syrjällään hän on taatusti nuo jaksot elänyt, vaikka ei sitä ulospäin näyttänyt.

Pieni suuri äitini

Äitini ammatillinen tai yhteiskunnallinen rooli ei ole ollut mittava, eikä hänestä tullut professoria eikä ministeriä. Mutta hän teki ihailtavan ja vuosikymmeniä kestäneen uran raskaassa vuorotyössä, lastenhoitajana. Ensin Naistenklinikalla vastasyntyneiden parissa, sitten Silmäklinikalla.

Hän on myös hoitanut velvollisuutensa kansansa kukoistamiseksi äitinä, mummina, isomummina ja puolisona sekä aktiivijäsenenä rintamanaisten järjestöissä ja erilaisissa liikuntayhdistyksissä.

Kaikissa rooleissaan hän on, tiedostamattaan, toteuttanut auttamisen ja antamisen politiikkaansa, jossa mulle – muille -moraalitasapaino on hänellä aina ollut kallellaan ylöspäin oikealle. Jopa liiaksikin, sanoisin. Muille ensin, minulle myöhemmin, on hänen tekemisissään lähtökohta. Se näkyy ja sen kokee. Henkilökohtaiset pullapojat on leivottu, puhtaat vuoteet pedattu, ruokarunsautta tarjottu, hanskat ja sukat parsittu, kortteja kirjoitettu, pienet lahjat ostettu, aikaa annettu – ihan jokaiselle meistä, hänen rakkaista läheisistään. Vuodesta toiseen.

Ja meitähän riittää. Lapsia on kaksi, lastenlapsia kuusi ja lastenlastenlapsia neljätoista, joista nuorin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Kumppanit mukaan luettuna heimo on runsas ja kasvaa koko ajan.

Lapset ensin

Silti me, sisareni Tuija ja minä, olemme äitini ja isäni maailmassa ne tärkeimmät. Me olemme vielä heidän lapsiaan, joiden voinnista he jaksavat kantaa huolta. Päivästä toiseen. ”Mitä kuuluu?” -soittoja saamme tiuhaan ja kun matkustamme, he odottavat malttamattomasti päivää, jolloin taas palaamme Suomeen. Me puolestamme koemme, että vanhempamme ovat nyt meidän huolettaviamme. Tsekkaamme, tarkistamme, kuljetamme ja muistutamme. Päivästä toiseen.

Talvi- ja jatkosota, 1990-luvun lama ja nyt pandemia. Äitini on kokenut kaikki neljä, isäni niistä kolme, talvisotaan hän oli liian nuori.Tästä viimeisestäkin taistosta he ovat päättäneet vielä selviytyä, voittajina ja yhdessä eläen.

”Pienet ilot, niissä se onni piilee”, sanoo tuo sitkeä nainen toistamiseen ja herättelee pelargonioitaan uuteen kevääseen. Jaksaa uskoa, toivoa ja rakastaa, ihan varmasti, perille asti.