Hilja Alina Heinonen - äitini

Hilja Alina Kilpiö, syntyi marraskuussa Jaakkiman pitäjän Kuhkaan kylässä Savisalon saaressa Laatokan rannalla Maria ja Matti Kilpiön neljäntenä lapsena. Perheeseen syntyi 14 lasta, joista kuusi kuoli pienenä. 

Hiljan tehtävä oli pienestä pitäen hoitaa pienempiä siskojaan ja veljiään. Maalaistalossa oli paljon muutakin sopivaa työtä jokaiselle sisätöiden lisäksi navetalla, pellolla ja apuna verkkokalastuksessa.

Kun Hilja lastenhoidolta ehti, hän sai käydä neljä vuotta kiertokoulua. Hän souti kouluun omalla veneellä, jonka Antti-veli oli hänelle tehnyt. Hilja osoittautui hyväksi oppilaaksi. Hän sai mennä vielä kudonta- sekä kotitalouskurssille saadakseen niitä taitoja, mitä perheenemäntä tulevaisuudessa tarvitsi. 

Miniäksi taloon 

Kyläkeinulla Hilja Kilpiö tapasi tulevan aviomiehensä, Heinosen Petterin, joka asui Kalksalon kylässä, Kytänmäessä. Naimisiin mentyään vuonna 1926 nuori pari asettui asumaan sukutaloon, jonka isäntänä Petteri vanhimpana poikana oli. Petterin isä oli jo kuollut, mutta kotona asuivat Petterin äiti ja neljä nuorempaa sisarusta.

Talo oli maalaistalo, missä oli karjaa ja peltoja, mutta pääasiallisen toimeentulon Petteri hankki kalastuksella. Kalastusmatka saattoi kestää useita viikkoja. Kalastajat yöpyivät Rahman saaressa kalastajakylässä kauempana Laatokan selällä.

Nuori emäntä osoitti ahkeruutta ja taitoa kodin- ja karjanhoidossa sekä kasvavan lapsijoukon kasvatuksessa ja hoidossa. Hilja Heinonen synnytti yhteensä 13 lasta. Ruokatalous hoitui Hiljan kalastaessa itse kotitarvekalat ja leipoessa leivät, pullat ja piiraat. Hilja vastasi koko pientilan toiminnasta miesten ollessa merellä. Taitavana käsityöihmisenä myös vaatetuspuoli hoitui sujuvasti. 

Evakkotaipaleelle 

Sota ja sen jälkeiset rauhanehdot mullistivat niiden karjalaisten elämän, joiden koti jäi luovutetun Karjalan puolelle. Syksyllä 1940 piti lähteä evakkoon. Perhe ohjattiin Asikkalaan. Isä ja pojat jäivät korjaamaan viljaa pelloilta.

Kylälle saapuneista evakoista Hilja Heinosella oli eniten lapsia, ja niin hän pääsi omaan mökkiin lasten kanssa. Mökki käsitti yhden huoneen ja yhden sängyn. Kun lapset kävivät lattialle siskonpetiin nukkumaan, täytyi nukkua jalat kippurassa. Jos joku oikaisi jalat, lennähti ulko-ovi auki, ja kylmä syysilma tuli sisään. Petterin saapuessa Karjalasta ja saadessa muonamiehen paikan päästiin onneksi hiukan väljempiin tiloihin, kun perheen kahdeksannen lapsen, Helkan, synnyttämisen aika tuli.

Välirauhan aikana kotiinpaluu oli riemullinen, mutta surullisen lyhytaikainen. Toinen evakkomatka suuntautui Rautioon. Perhe pääsi asumaan Raution pappilan pihapiirissä olevaan rakennukseen. Pappilan väki oli oikein ystävällistä evakoita kohtaan. Kevät 1946 oli silti erityisen haasteellista aikaa. Helmikuussa vajaa kaksivuotias Heikki-poika kuoli aivohalvaukseen. Huhtikuun 1. päivänä syntyivät kaksoset, Erkki ja Raili.

Vanhimmat tytöt, Inkeri ja Hilkka olivat löytäneet sulhaset paikallisista miehistä. Nuoret kihlaparit suunnittelivat kaksoishäitä heinäkuuksi 946. Hilkka, joka oli lastenkodilla töissä, sai sieltä tuberkuloositartunnan ja sairaus vei Hilkan kesäkuussa. Morsiamista vain toinen pääsi vihille. Samassa kirkonmenossa siunattiin Hilkka, ja kirkonmenon jälkeen vihittiin Inkeri ja Veikko. Hääväki oli luonnollisesti mustiin pukeutuneena.

Jo ennen evakkoon lähtöä Leena oli kuollut vuonna 1938 vajaan kahden kuukauden ikäisenä. Hilja Heinosella oli vankka usko ja luottamus siihen, että Luojan tietämättä ei mitään tapahdu. Uskosta hän sai voimaa, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Pohjanmaalla voimakkaasti vaikuttanut herännäisyys sai äidinkin mukaansa niin, että hänestä tuli Herättäjäjuhlien kävijä niin pitkään kuin terveys ja voimat sallivat. Seurakunnan bussikyyti ja yhteismajoitus tekivät mahdolliseksi juhliin osallistumisen eri puolilla Suomea. 

Uusi sijoituspaikka Pohjaslahdella 1947 

Kun evakoille osoitettiin uudet asutuspaikat, Hilja Heinosen perheen kohtalo oli saada pienviljelystila Hämeestä, Pohjaslahdelta Ala-Kolkin kylästä, haja-asutusalueelta, kaukana liikenneyhteyksistä, kouluista ja kaupoista. Tilaan kuului noin kilometrin päässä sijaitseva ranta, missä oli kalastusoikeudet, sekä toinen rantatontti noin kymmenen kilometrin päässä Tarjanteella.

Kotipaikan nimeksi annettiin Raivio. Sinne Petteri alkoi rakentaa navettaa ja taloa kirvesmiesten kanssa. Perhe asui puolen kilometrin päässä Ahtolan mökissä, missä oli tupa ja kamari. Siellä kamarissa Hilja synnytti kuopuksensa, Kirstin vuonna 1948.

Uuteen kotiin muutettiin 1949. Navetassa oli lehmät, hevonen, siat ja kanat. Peltoa oli hiukkasen valmiiksi, ja uutta raivattiin innokkaasti monena vuonna. Heinää ja viljaa viljeltiin. Kasvimaassa oli perunat, lantut, porkkanat ja mansikat ynnä muuta. Omavaraistaloudessa elettiin ja kaikki tarpeellinen koitettiin saada omalta tilalta. Lampaita pidettiin villan saamiseksi, ja pellavaa kasvatettiin kankaiden tekemiseen. Verkkokalastusta harrastettiin sulan järven aikana, ja lihaa saatiin, kun joku eläin teurastettiin, sika tai kana. Maidosta kirnuttiin voita ja kuorittiin kerma ja hapatettiin viili. Kananmunat oli tervetullut lisä pöytään ja leipomiseen.

Toimeentulon eteen oli jokaisen lapsenkin tehtävä ahkerasti töitä, mihin kukin suinkin kykeni. Vesi haettiin mäen alta kaivosta. Myös eläinten juomavesi ja talousvesi. Vettä lämmitettiin saunalla muuripadassa, ja tuvassa kattilassa hellalla. Valo saatiin öljylampusta. Sähköä ja vesijohtoa ei siis ollut. Uunia lämmitettiin kovasti talvipakkasilla, ja asuttiin pääasiassa tuvassa. Kesällä oli kamaritkin käytössä.

Elämä asettui uomilleen. Toimeentulo saatiin kovalla työllä. Lapset kävelivät kouluun viiden kilometrin päähän. Petteri kävi hevosen ja kärryjen tai reen kanssa kaupalla muutaman kuukauden välein. Kaupasta ostettiin suolaa, sokeria, kahvia ja teetä. Juhlapyhiä varten ostettiin rusinoita ja riisiä. Samalla reissulla jauhatettiin viljat jauhoksi myllyssä. Hilja tyytyi tyynesti elämäänsä, mutta toivoi kaiken aikaa pääsyä takaisin kotiin Karjalaan sekä terveyttä ja rauhaa. 

Koti Jyväskylän maalaiskuntaan Osmolaan, 1960 

Kun lapset lähtivät lähikoulusta kauemmas oppikouluun tai seminaariin, tuli kulkemisesta ongelma. Niinpä Hilja ja Petteri etsivät aktiivisesti lähellä kulkuyhteyksiä ja kouluja sijaitsevaa maatilaa. Löytyi Osmolan tila Jyväskylän maalaiskunnasta. Tästä Hilja ja Petteri haaveilivat uutta sukutilaa Karjalaan menetetyn tilalle. Täältä pystyi käymään oppikoulua kotoa käsin, ja muualta Suomestakin oli liikenneyhteydet, joilla pääsi kotiin lomilla.

Osmolassa Hilja luopui haaveista päästä takaisin Karjalaan. Hänen oli hyväksyttävä, että sinne ei pääse. Kun lopulta olisi ollut mahdollisuus lähteä käymään, hän pelkäsi, että sydän ei kestäisi, eikä halunnut lähteä.

Osmolassa jatkettiin omavaraistaloudessa elämistä sillä erotuksella, että omaan kalastukseen ei ollut mahdollisuutta. Kala haettiin nyt Jyväskylän torilta kaupunkireissulla.

Täällä Hilja ja Petteri elivät lopun elämänsä. Kauppakirja keskimmäiselle pojalle, Anterolle tehtiin vuonna 1968, jolloin nuoret ottivat ohjat tilanhoidosta käsiinsä. Anteron oli kaupoissa määrä tehdä uusi talo vanhuksille.

Rajapyykit oli laitettu maahan, kun Petteri kuoli vuonna 1971. Suunnitelma muuttui siipirakennukseksi päärakennuksen yhteyteen. Uudessa siivessä vietettiin vuonna 1975 äidin 70-vuotisjuhlia, minkä jälkeen hän muutti uudelle puolelle asumaan. 90-vuotisjuhlatkin vietettiin Osmolassa runsaan juhlavierasjoukon kanssa. 

Elämänarvot 

Kovalla työllä ja sitkeydellä Hilja Heinonen selvisi elämän haasteista ja jaksoi aina aloittaa uudestaan uusissa paikoissa ja olosuhteissa. Ahkeruus ja käytännön taidot auttoivat selviytymisessä. Positiivisella luonteella äiti huolehti kodin ilmapiiristä ja loi lapsiin myös uskoa tulevaisuuteen.

Kasvatuksessa äiti käytti raamatunlauseita, joita tuntui löytyvän joka tilanteeseen. Elämänarvoissa olivat kärjessä koti, uskonto ja isänmaa.

Myös luontoon äiti vei lapsia retkelle kaikkina vuodenaikoina ja opetti luonnon kunnioittamisen, marjastamisen ja sienestämisen sekä virkistäytymisen luonnon helmassa.

Perheen eteen hän uurasti aamusta iltaan. Kotoa poismuuttaneet perheenjäsenet olivat päivittäisissä esirukouksissa mukana. Kaikki olivat aina tervetulleita kotona käymään. Kun äiti kuoli päivää vaille 92 vuotiaana, oli hänen omaa perhettä 10 lasta, 22 lastenlasta ja 10 lastenlastenlasta. Kun kaikkien puolisot otetaan lukuun mukaan, ylitti oman perheenjäsenten määrä jo sadan. 

Hengellisyys oli arkipäivässä mukana. Kun Raivioon saatiin ensimmäinen radio, siitä kuunneltiin aamu- ja iltahartaudet, uutiset ja sunnuntaisin jumalanpalvelukset. Virret veisattiin mukana. Muita ohjelmia kuunneltiin hyvin valikoidusti.

Kun Hilja Heinonen jäi leskeksi, hänelle alkoi jäädä oikeasti omaa aikaa. Runsaslukuiset jälkipolvet toteuttivat hänen toivettaan vierailemalla Osmolassa. Vieraanvaraisuus ja sosiaalisuus olivat hänen ominaispiirteitään. Yksin ollessaan hän käytti aikaa kotitöiden lisäksi mm. kasvimaan hoitoon, käsitöihin, lukemiseen, kuntokävelyyn.

Hän osallistui aina paikkakunnan seurakuntaelämään seuroissa käymällä ja pyhäkoulunopettajana toimimalla. Lähetystyö oli hänen sydäntään lähellä. Hän ompeli tilkkutyynyjä arpajaisvoitoiksi myyjäisiin. Hän kokosi äiti Teresa-peitteitä ja toimitti eteenpäin. Hän kävi myös kuukausittain kaupungissa seurakunnan vanhustenpiirissä. Samalla matkalla hän hoiti pankissa käynnin ja muutkin kaupunkiasiat.

Hilja Heinonen seurasi aikaansa, ajan ilmiöitä ja päätöksentekoa, paikallisella sekä valtakunnan tasolla. Hän osoitti kansalaisvastuuta kirjoittamalla rohkeasti kirjeitä, kun hänelle tuli tarve ottaa kantaa. Tällaisia kirjeitä saivat presidentti, piispa, korkeat virkamiehet ja poliitikot. Joku jopa vastasi hänelle ja halusi kuulla lisää hänen mielipiteitään.

Äiti kertoi paljon tarinoita omasta ja sukulaisten elämästä jälkipolvilleen. Aina hänellä oli myönteinen sävy ja kiitollinen mieli. Evakkoaikoja muistellessaankin hän kertoi aina, miten ihmiset olivat ystävällisiä ja auttavaisia, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Hilja Heinonen sai Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1 luokan mitalin kunniaristein äitienpäivänä 1977 presidentti Urho Kekkosen kädestä elämäntyöstään suuren lapsiperheen äitinä.