Hilda Karppinen - perheenäiti ja kotirintamanainen

Syksyinen aurinko paistoi vielä niin lämpimästi, että reipas kävely sai hikihelmet otsalle. Hilda pysähtyi pyyhkimään kasvojaan. Taipaleenharjun talot olivat seuraavan mäen takana. Sieltä saisi kyydin Ouluun. Kuusamontie oli pääväylä ja kulkijat pysähtyivät lepäämään Taipaleenharjun kievarissa.

Tauko oli paikallaan, reppu pois selästä, kaulaan ripustetut kengät kiven kupeelle. Purosta täytetty vesipullo antoi avun janoiselle. Kylläpä raikas vesi virkisti! Hilda oli matkannut linnuntietä, oikopolkuja, jo monta tuntia aamuvarhaisesta alkaen. Jalkoja kirveli ja pisteli. Ne piti hoitaa.

Kalliita kenkiä ei metsässä kulkiessa raatsinut käyttää. Kun muita kenkiä ei ollut, täytyi kulkea paljain jaloin. Monen vuoden säästämisen jälkeen hän oli pystynyt ostamaan yhden kenkäparin. Ne olivat kauniit, oikeaa nahkaa, neljän sentin korko ja nauhoitus edessä, varsi puolisääreen. Ne olivat hänen arvokkain omaisuutensa.

Risut, kävyt ja kuiva jäkälä olivat pistelleet ja raapineet jalat täyteen naarmuja. Ei se mitään! Hän oli siihen tottunut. Suolavesi, vaseliini ja sideharso löytyivät repusta, niillä asia hoitui. Hilda laittoi kengät jalkaansa ja lähti laskeutumaan mäeltä karjan polkemaa kinttupolkua kohti Kuusamontietä. Kelloa ei ollut, mutta auringon asennosta päätellen oli pian puolenpäivän aika. Oli paras kiirehtiä.

Uuden elämän alkuun

Pudasjärvellä, Hakojärven rannalla Puoskarin tilalla Kurenkylässä oli hänen vaatimaton kotinsa. Vanhimpana lapsena hän pienestä pitäen oli tottunut tekemään töitä voimiensa mukaan, veljet ja nuorempi sisar samoin. Hilda oli lähetetty karjakon oppiin viisitoistavuotiaana. Nyt hän oli valmis menemään kauemmaksi ja aloittamaan oman elämän. Ikävä varmasti vaivaisi, hän kaipaisi järveä ja Iijokea, ongella istumista, sisaruksia ja vanhempia, uimista ja hillasoita. Pääsisihän siellä joskus käymään, sen täytyi nyt riittää.

Taipaleenharjun kievarissa riitti kuhinaa, Ouluun ja Kuusamoon menijöitä riitti joka päivälle. Oli monenlaista matkaajaa, julkista liikennettä ei juuri ollut, hevoskyyti oli matkustustapana. Se oli suosittu levähdyspaikka. Osa asiakkaista oli yöpynyt ja lähdössä kiireesti jatkamaan matkaansa. Hilda osti lämpimän juoman eväidensä palanpainikkeeksi. Hän istahti syömään ja samalla silmäili ympärilleen. Keneltä pyytäisi kyytiä? Turvallinen kyyti löytyikin pian, ja pitkä matka alkoi oravannahkakuormassa. Seassa näkyi muutama ketunnahkakin. Nahkojen päällä saattoi osan matkasta nukkua.Viime yö oli jäänyt lyhyeksi, ja nyt hän keräisi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Oulussa oltiin illansuussa. Hilda jäi torille, josta käveli tuttavan luo Heinäpäähän. Aamulla hän palasi torille ja sai kyydin tuotteitaan myyneen maanviljelijän kärryltä. Tämä antoi myös hyviä vinkkejä mahdollisista työnantajista, palkoista ja muista piikomisiin liittyvistä asioista.

Työpaikka navettapiikana löytyi heti. Majoitus oli toisten piikojen kanssa ullakkohuoneissa. Työvaatteiksi sai talosta kumiteräsaappaat ja navettatakin. Huivi ja esiliina Hildalla oli omasta takaa. Uusi elämä alkoi. Oppimishaluinen tyttö sai pian hyvän maineen työnantajien keskuudessa.

Hilda tuli helposti toimeen kaikkien kanssa. Hän kuunteli toisten huolia eikä juoruillut. Hänelle saattoi kertoa suuretkin salaisuutensa. Hän ei puhunut toisten asioista vahingossakaan. Nuoret kokoontuivat iltaisin Ängesleväjoen sillalle rynttyihin. Ne olivat kuin iltamat ulkona. Pyörittiin piiriä, tanssi ei vielä silloin ollut tapana. Näin nuoriso seurusteli keskenään ja etsi paria itselleen.

Komea pariskunta

Pian hän tutustui myös tulevaan mieheensä Sakariin joka oli kirvesmies ja hyvä hevostenhoitaja. Hänen apuaan pyydettiin milloin mihinkin taloon kun oli kirvesmiehen töitä tarjolla. Sakarin käsittelyssä rauhoittui villeinkin hevonen. Hän oli oman aikansa hevoskuiskaaja. Lisäksi hän oli komea, vaalea kiharapilvi kehysti miehekkäitä kasvoja. Hildakin oli komea ilmestys, hoikka ryhdikäs olemus, pitkä ruskea tukka lettikruununa pään ympärille kiedottuna. Kun hän puki pyhämekon ylleen ja laittoi nappikenkänsä jalkaan, häntä kelpasi katsella.

Heidät vihittiin vuoden 1930 syksyllä. Hilda jatkoi työpaikassaan ensimmäisen tyttären Marjatan syntymään saakka, kevättalveen 1931. Hän ei halunnut mennä miniäksi Karppiseen. Siellä oli vain kaksi huonetta, ja vanhempien lisäksi siellä asui myös Sakarin veli Valte.

Hilda hankki Murron kylältä vuokra-asunnon yhdessä tutun naisen kanssa. Se sijaitsi noin kilometrin päässä Sakarin kotoa, joten mies voi hyvin kulkea auttamassa vanhempiaan raskaimmissa töissä. Palkaksi hän sai polttopuita ja jauhoja sekä perunoita, teurastusaikaan myös sisäelimiä ja muita halpoja ruhon osia. Sakari kulki myös isänsä kanssa rakentamassa kouluja. Esimerkiksi Utajärven Ahmaksen kylän koulu on heidän rakentamansa. Näillä työmailla viivyttiin pitkiä aikoja. Kulkuvälineitä ei ollut, kotiin tultiin harvoin käymään.

Kun mies oli työttömänä ja tyttö vähän isompi, Hilda meni takaisin karjakon töihin. Anoppi otti tyttären hoitoonsa. Kotiin pääsi vain kaksi kertaa kuukaudessa olevina vapaapäivinä. Murron kylän ainoa puhelin oli osuuskaupan  myymälässä. Ängeslevän taloissa oli kyllä puhelimet, mutta kotona ei ollut. Niin yhteydenpito ei onnistunut. Se oli raskasta aikaa. Omaa kotia varten täytyi saada säästettyä, jos töitä oli tarjolla, niitä täytyi tehdä.

Kodistaan Hilda oli saanut lehmän, joka oli Karppisen navetassa anopin lehmien seassa. Hildan ollessa Ängeslevällä Sakari huolehti lehmistä äitinsä apuna. Muulloin lehmät hoiti Hilda. Työpaikkansa hän joutui jättämään keväällä 1935, kun Mirjami-tytär syntyi.

Työmäärä kasvaa

Anopin terveys oli alkanut horjua. Hän ei oikein jaksanut enää tehdä töitään, eikä lasten hoitaminen tullut enää kysymykseen. Lehmiä oli jo viisi, anopin kolme ja Hildan kaksi. Lehmävasikat oli kasvatettu lypsäviksi lehmiksi. Karppiset olivat kylän perustajia.

Säräisniemeltä tullut Sakarin isoisä oli rakentanut pihapiirissä olevan vanhan pirtin. Se helpotti tilan ahtautta kesällä ja nuoripari lapsineen saattoi asustaa siellä pitkälle syksyyn. Hilda tarttui luonteensa mukaisesti talonpidon ohjaksiin. Hän sulki korvansa anopin marinoilta ja hoiti tomerasti taloutta oman päänsä mukaan. Maito separoitiin, kermasta tehtiin voita myyntiin. Omaan käyttöön oli roppavoi. Se kirnuttiin lämmitetystä kermasta nopeasti. Se oli pehmeää ja kosteaa, helposti levitettävää. Tilapäisillä töillä saatiin sen verran tuloja, että juuri pärjättiin. Sakari oli Ängeslevän taloissa kesät ja talvella savotoissa, jos niitä oli. Vaari ei enää jaksanut ottaa rakennusurakoita. Kaikki työ kelpasi. Syksyllä otettiin jäkälää isoihin puisiin laatikoihin vesisateessa, neljä kerrosta, kukinnot vastakkain. Välittäjä lähetti ne Saksaan. Molemmat tekivät tätä raskasta työtä, ja näin vältyttiin säästöjen käyttämiseltä ja saatiin vähän lisääkin säästettyä.

Hilda oli tullut tutuksi kyläläisille ja hänet oli hyväksytty kyläyhteisöön. Vuonna 1938 hän synnytti kolmannen tyttärensä Aili Marian. Maailmalla oli levotonta. Sodan uhka oli tullut Suomeen asti. Euroopassa jo kuohui, pelko hiipi arkipäivään. Pelko ei ollutkaan turhaa, vuonna 1939 kutsuttiin reserviläiset palvelukseen. Vuonna 1935 syntynyt Mirjami muistelee: ”Saatoimme isän koululle, kävelin isän ja äidin välissä, he pitivät minua kädestä. Aili oli isän sylissä ja Marjatta käveli vieressä. Muistan selvästi sen tunnelman, vaistosin vakavuuden. Olin neljävuotias.” Miehet oli komennettu koululle, mistä armeijan auto haki heidät ja vei Liminkaan junaan lastattavaksi ja vietäväksi sinne jonnekin.

Maalaiskirjeenkantaja

Kun miehet olivat menneet sotaan, kaikki työt olivat Hildan harteilla. Rahaakin olisi pitänyt jostakin hankkia. Voin myyminen ei paljon auttanut. Silloin tuli pelastus yllättävältä taholta. Osuuskaupan myymälänhoitaja kehotti hakemaan postinkantajan virkaa, sillä sitä hoitanut ikämies ei enää jaksanut ja kyläläisten vuorohaku oli osoittautunut huonoksi ratkaisuksi. Hilda haki ja sai viran sekä pyytämänsä palkan. 400 markkaa oli tarjottu. Hän vaati 600 markkaa kuukaudessa ja sai sen. Perustarpeet oli sillä turvattu. Hän oli nyt valtion virkamies, työvälineinä iso nahkainen postilaukku ja polkupyörä. Posti haettiin liki 10 kilometrin päästä Korkalan talosta, myöhemmin postiasema siirtyi Ängeslevälle Haaran kauppaan.

Hilda sai Sotainvalidien Veljesliitolta kotirintamanaisten mitalin itsenäisyyspäivän juhlassa Tyrnävällä 6.12.1991. Liitto-lehdessä oli 10. joulukuuta Eeva-Liisa Honkakosken artikkeli kyseisestä tilaisuudesta valokuvineen. Mitalin kiinnitti Hildan rintaan talousneuvos Eino Ylitalo. Artikkelissa lukee näin:

”Ängeslevän ja Murron kyläläiset muistavat, miten Hilda Karppinen sonnustautui kolmekertaa viikossa postinkantomatkalleen – satoi tai paistoi. Kesällä Hilda Karppinen teki tuon kymmenien kilometrien lenkin polkupyörällä, mutta talvella oli turvauduttava suksiin tai kahlattava umpihangessa talosta taloon raskasta postilaukkua kantaen. Postiretken jälkeen odottivat kotityöt, joten päivän pituuden ja raskauden voi itsekukin kuvitella. Koskaan Hilda Karppisen ei kuultu valittavan työn paljoutta. Hän oli avoin, iloinen ja ystävällinen. Hän oli sitä myös tuolloin. Pientilan emäntä ja pitkäaikainen postinkantaja Hilda Karppinen on todella mitalinsa ansainnut. Sotien aikana, jolloin aviomieskin oli rintamalla, Hilda-emäntä hoiti ja huolsi iäkkäät ja sairaat appivanhempansa, hoiti pienet lapset, sotien aikana synnytti kaksi seitsemästä tyttärestään, teki kaikki pientilantyöt, kaitsi karjan ja hankki polttopuut metsästä kelkalla vetäen.”

1940-luvusta tuli Hildalle monin tavoin raskas. Suru-uutinen seurasi toistaan. Appi kuoli talvella 1940. Oulua pommitettiin. Pommikoneet lensivät kylän ylitse, jymähdykset kuuluivat ja tuntuivat. Hautajaissaattue kiedottiin lakanoihin kun pelättiin pommeja. Tiukat pimennysmääräykset rajoittivat elämää. Ikkunat peitettiin tervapahveilla, sähköä ei vielä ollut, mutta kynttilän tai karbiidilampun valokin oli liikaa.

Vuonna 1941 Hilda sai neljännen tyttären. Aino tuli lapselle nimeksi. Seuraavana vuonna Oulua pommitettiin rajusti, osa kaupungista oli raunioina. Suru-uutinen seurasi toistaan vuonna 1943. Hildan isä kuoli tuskallisesti kotonaan Pudasjärven Kurenkylässä. Ei ollut kyytiä kirkonkylälle, ei puhelinta lääkärin tilaamiseen, ei edes polkupyörää.

Kun Hilda Mirjami-tyttärensä kanssa pysähtyi hautajaisiin mennessään Taipaleenharjussa, sai hän kuulla Eino-veljensä kaatuneen rintamalla. Pian tuli tieto myös Heino-veljen kuolemasta. Molemmat olivat jääneet vihollisen puolelle. Kolmas veli Auku ilmoitettiin kadonneeksi. Myöhemmin selvisi hänen jääneen vangiksi. Siperiassa vankina ollut Auku palautettiin vankienvaihdossa viimeisten joukossa vuonna 1945. Kaatuneiden luut löydettiin etsinnöissä 1990-luvulla, ja he pääsivät Pudasjärvelle sankarihautaan.

Sakarin äiti, Maria-mummu kuoli kotona päiväunillaan rauhallisesti lasten ympäröimänä. Hildan sisar Fanni kuoli tuberkuloosiin alle 20-vuotiaana. Hilda itse sairastui äkillisesti ja joutui hätäleikkaukseen vuonna 1943. Naapurit auttoivat karjan hoidossa, kun lapset jäivät keskenään. Onneksi Sakari ja Valte selvisivät sodasta haavoittumatta.

Omaan kotiin

Elämä alkoi näyttää paremmalta vuonna 1944, kun miehet tulivat kotiin ja työtaakka vähän helpotti. Sakari oli ostanut isältään maata jo ennen sotaa, ja nyt alkoi talon rakentaminen. Puutavara piti ensin hankkia. Hilda teki kierroksen entisten työnantajiensa luokse Ängeslevälle. Hän oli palvellut monessa talossa. Näiden talojen metsiä oli Murronkylän liepeillä. Puita sai jokaisesta talosta päiväläisten töitä vastaan. Heihin luotettiin.

Talkoovoimin puut kaadettiin ja tehtiin mitä oli tarpeen, jotta rakennus saatiin pystytettyä. Toukokuussa 1945 Hilda sai tuoda sairaalassa synnyttämänsä viidennen tyttären, Marja-Tertun, Sakarin rakentamaan uuteen kotiin. Vanhemmat tyttäret muistavat, että lattiaa ei ollut. Hypeltiin lankkujen välissä sammaleilla, muhilla ja sahanpuruilla. Kaupoissa ei ollut mitään rakennustarvikkeita eikä paljon muutakaan. Säännöstely oli voimassa. Vähän kerrassaan talo tuli valmiiksi. Vähät muusta kun oli oma katto pään päällä. Sakarin lapsuudenkoti oli jäänyt Valte-veljelle. Lehmät olivat Valten navetassa siihen asti, että oma navetta valmistui. Karjaakin pystyi nyt lisäämään. Vuonna 1947 syntyi Anneli ja vuotta myöhemmin Katariina.

Lapset opiskelemaan

Hilda oli aina ollut innokas lukemaan, jos vain suinkin sai pihistettyä aikaa töiden lomassa tai jälkeen. Järjestötoiminta kiinnosti myös. Hän liittyi maatalousnaisiin ja eläkkeelle jäätyään 1960-luvulla myös eläkeliittoon. Eläkeliitolta hän sai tunnustuksena toiminnastaan pronssisen, hopeisen ja kultaisen pinssin. Kymmenen kilometrin kokousmatka polkupyörällä ei hänen harrastustaan haitannut. Julkista liikennettä ei kylältä ollut. Vasta 1960-luvulla postiauto kerran päivässä molempiin suuntiin helpotti vähän tilannetta. Kirkonkylälle muuttaminen 1980-luvulla toi harrastukset lähemmäksi. Myös kirjaston käyttö helpottui.

Hilda oli saanut käydä kiertokoulua vain muutaman viikon. Se harmitti. Hän oli päättänyt, että mikäli hänestä riippui, lapsensa hän kouluttaisi. Tyrnävälle tuli oppikoulu 1950-luvun alussa. Nuoremmista lapsista jokainen vuorollaan suoritti sen. Aino oli sopivassa iässä ja aloitti siellä heti. Anneli meni nuorena naimisiin, heti keskikoulun jälkeen ja opiskeli myöhemmin mielisairaanhoitajaksi. Hän toimi eläkeikään asti oululaisessa sairaalassa. Aino, Marja-Terttu ja Katariina jatkoivat lukiossa Tuiran yhteiskoulussa ja sen jälkeen Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa, Aino yhteiskuntatieteitä, Marja-Terttu psykologiaa ja Katariina kieliä maisteriksi asti.

Vanhemmat tyttäret lähtivät työelämään heti 15 vuotta täytettyään, Marjatta päätyi koulukeittolan emännäksi Ylitornion Kaulinrannalle, Mirjami liike-elämän palvelukseen. Hän luki iltakoulussa ylioppilaaksi 40-vuotiaana.

Aili aloitti 15-vuotiaana kotiapulaisena ja suoritti keskikoulun aineet, kieliä lukuunottamatta. Palveltavan perheen vanhin lapsi aloitti juuri oppikoulun, ja siitä oli apua opiskelussa. Aili suoritti myöhemmin kauppateknikon tutkinnon, myös etäopiskeluna. Hän on opiskellut koko ikänsä työn ja perheen lomassa ja opiskelee edelleen. Aili teki kaikkia eteen tulevia ansiotöitä 50 vuotta, pisin aika oli myynti- ja toimistotöissä 15 vuotta samassa talossa. Hilda sai olla ylpeä tyttäristään. Kukaan heistä ei ole ollut työttömänä, vaan aina hankkinut elantonsa itse. Täyttäessään 90 vuotta hän sai vieraakseen neljä nuorempaa sukupolvea.

Hilda hoiti sairaan äitinsä omassa kodissaan, kunnes tämä kuoli 90-vuotiaana. Samoin hän oli tyttärien avulla miehensä omaishoitaja tämän kuolemaan asti. Lähitienoilla asuvat tyttäret pitivät huolen, että Hilda sai asua kotona mahdollisimman pitkään.